Viisi marraskuun viimeisen päivän hetkeä.
Susa, Helsinki
Aloitin kesällä uuden, kummallisen tavan ostaa Lidlistä kroisantti ja syödä se kotiin kävellessäni. Tämä tapa on johtanut kahteen lopputulokseen: ruokavaliostani hävettävän suuri osa koostuu kroisanteista (näistä vanhoista kunnon vaaleapullamössöversioista, mutta myös maalaiskroisantit menevät paremman puutteessa!) eikä niiden syöminen onnistu enää mitenkään muuten kuin liikkeessä.
Kroisanttimurut tarttuu muuten ikävästi talvitakin kankaaseen. Tätäkin oli kivempi tehdä kesällä.
Noora, Helsinki
Tässä kohtaa mielessä lähinnä että huh, selvisin marraskuusta, tai oikeastaan koko viime vuodesta, hengissä. Tuntuu että olen puhunut mielenterveydestä ja mielisairaudesta niin paljon tänä vuonna, että en jaksa enää. Sana masennus oksettaa.
Joten nyt iloitsen että selvisin taas tältä erää, ja nautin vuoden viimeisistä päivistä. Ihan sama vaikka on pimeää.
Julia, Turku
Something went wrong :–( eli töitä, töitä, töitä, kaatunut sähköposti ja useamman viikon kestänyt heikko fyysinen ja heikentynyt henkinen vointi (myöhemmin selvisi, että sähköposti oli vaihtanut paikkaa, enkä vaan ollut kartalla, ja tieto siirtymisestä oli siellä sähköpostissa, johon en päässyt). Joskus vielä keksin ratkaisun tähän marraskuun työsumaan. No, ainakin marraskuu meni ennätysvauhtia. En osaa enää puhua muusta kuin töistä.
Sara, Turku
Marras-joulukuu, inhokkini. On taas se aika, kun tekee tiukkaa vähän kaikessa: päivänvalossa, elämänhallinnassa, käyttötilin saldossa. Tuntuu epäreilulta, epäonnistuneelta ja epäaikuiselta. Yhtenä päivänä mun puhelin putosi asfalttiin ja näyttö meni pirstaleiksi. Latelin kaikki mieleen tulevat kirosanat ja melkein aloin itkemään, vaikka enhän mä ikinä edes itke. Mun lapsi, joka oli siinä vieressä, silitti mun selkää ja puheli lempeästi, että kyllä sä varmasti vielä joskus saat uuden puhelimen. Se oli samaan aikaan niin mahtavaa ja niin naurettavaa, täydellinen kuvaus mun elämästä.
Roosa, Oulu
Sukupuolentutkimuksen päivät, Oulu. Olen matkustanut aamusta alkaen Suomen halki ja illalla olen hotellilla. En ole ehtinyt vielä eläissäni yöpyä niin paljoa hotelleissa, etteikö se aina tuntuisi jännittävältä luksukselta (erityisesti muiden maksamana). Pyydän aina kylpyammeellista huonetta ja tällä kertaa lykästää. Yritän ottaa näistä harvoista työmatkoista kaiken ilon irti, kun en tiedä tarkkaan, milloin yltäkylläisyys (eli hankeraha) loppuu ja apurahoilla kitkuttelu alkaa. Haen illalliseksi markettisushia ja irtokarkkia, makaan kylvyn jälkeen raukeana jonkun toisen petaamissa lakanoissa, vaihtelen hajamielisenä televisiokanavia.
Mietin väitöskirjatutkijoille suunnattua tapahtumaa, jossa puhuttiin tunteista, mielenterveydestä ja feministisenkin tieteen länsikeskeisyydestä. Koitan pukea sanoiksi ristiriitaisia ajatuksiani akateemisia rakenteita kohtaan, mutta olen liian väsynyt, silmäluomet tuntuvat raskailta. Pakko mennä nukkumaan, jotta jaksan koko seuraavan päivän tieteellistä konferenssia ja siihen sisältyviä sosiaalisia kohtaamisia. Ennen nukahtamista on kuitenkin kirjoitettava puhelimen muistioon seuraavaa: ”mikä onkaan ihanampaa kuin lukeminen, ajattelu ja kirjoittaminen? ja mikä kamalampaa kuin kilpailu, rahan aneleminen ja tehokkuuden/tuotteliaisuuden vaade?”