Sen kunniaksi, että Lounakollektiivi täytti 3 vuotta, päätimme haastatella toisiamme ja lähetimme kolme kertaa viisi kysymystä lokakuun 2021 ja tammikuun 2022 välisenä aikana. Idean Roosa sai eräästä julkaisusta, jossa yksi hänen lempikirjailijoistaan, Durga Chew-Bose, haastatteli yhtä hänen lempimuusikoistaan, Dev Hynesiä (joka tunnetaan myös artistinimellä Blood Orange), lähettämällä tälle kysymyksiä neljän kuukauden ajan ajatuksena kysyä ”mitä kuuluu” käyttämättä kyseisiä sanoja. Haastattelu on sittemmin valitettavasti poistunut internetistä mutta nyt saattekin lounalaisten version tästä konseptista.
Neljäntenä vastausvuorossa on Noora, jolle kysymyksiä esitti Julia.

Julia: Mikä on sun rakkain esine? Eli toisin sanoen minkä esineen pelastaisit palavasta asunnosta?
Noora: Kun yhtenä päivänä alkukotini takapihalle ilmestyi koko elämäni tunteman, lapsuuden seikkailujen näyttämön paikalle ammottava kuoppa kiveä ja soraa, en tuntenut mitään. En surua tai järkytystä. Kävelin muistojen raunioilla kiinnostuneena ja keräsin kivien seasta maanpinnan alta paljastuneita fossiileja – pala Riihimäen lasia 90-luvulta, lääkevoidetuubi 80-luvulta, hukattu koru ehkä vielä kauempaa.
Joten kysyttäessä rakkaimmasta esineestä, en tiedä mitä vastata. En osaa kiintyä materiaan. Mutta mainitsen ehkä ensimmäisen ajatuksen, kirjan, Eeva Kilven Naisen päiväkirjan. Mummuni itselleen ostaman kopion, jossa on itselle osoitettu omistuskirjoitus vuodelta 1979. Mummu oli sitä lukiessaan viisissäkymmenissä, saman ikäinen kuin Eeva kirjan kirjoittaessaan. Minä olen lukenut ja rakastanut sitä jo ennen kuin täytin kolmekymmentä. Tiedä mitä se merkitseekään minulle, jos pääsen lukemaan sitä omalla viidennellä vuosikymmenelläni.
Julia: Mistä tekemästäsi päätöksestä olet erityisen ylpeä tai tyytyväinen?
Noora: Siitä että en ole luovuttanut.
Julia: Onko joku tv-sarja, jonka pariin palaat vuodesta ja katselukerrasta toiseen?
Noora: Sen lisäksi, että olen introvertti, teen työni yksin kotona. Vietän siis suurimman osan ajastani yksin. Sarjat, nämä toistuvat, ovat minulle ystäviä. Ne eivät ole välttämättä niitä parhaita sarjoja, mutta ne ovat vanhoja tuttuja, joiden kanssa vietän aikaa kun tunnen tarvitsevani seuraa tai lohtua.
Joten kyllä, kyllä on, monia. Luettelen ne nyt banaalisti tässä, jos niistä voisi olla ystäviksi muillekin: Gilmore Girls, Modern Family, Friends, Grace & Frankie, HIMYM, Sex and The City, etc.
Julia: Mikä susta piti tulla isona? (eli siis mitä lapsena/nuorena ajattelit tekeväsi aikuisena)
Noora: Hah, ihan kaikki. Olen halunnut olla ihan kaikkea. Eläinten pelastaja, vuoristoratojen suunnittelija, arkkitehti, vompattien tai simpanssien tutkija, ralliautoilija, muotisuunnittelija, rocktähti, runoilija, nimetäkseni muutaman. Tykkään unelmoida.
Julia: Mistä piirteestä tai tavasta itsessäsi haluaisit oppia pois?
Noora: En halua vihata itseäni enää.

Julia: Minkälainen sun ja marraskuun suhde on?
Noora: Ennen pelokas, minä alistettuna sen voimalle ja pimeydelle, se nielemässä minut kitaansa. Nykyään kunnioittava. En yritä muuttaa sitä toiseksi, se antaa minun olla rauhassa. Lipuu hitaasti ohi minun kiinnittämättä siihen suurempaa huomiota.
Julia: Tässä tulee jatkokysymys tv-sarjoista! Ehkä tulkitsin rivien välistä, että tiedostat monen sulle rakkaan sarjan vanhentuneen aika lailla. Itse olen joutunut ottamaan huomattavaa etäisyyttä muutamaan vanhan ystävääni, kun ne ei yksinkertaisesti kestä nykypäivänvaloa. Se on tuntunut kipeältä, koska sarjat on joskus olleet tärkeitä.
Syyllistämätön ja lempeä kysymykseni kuuluu: miten olet onnistunut säilyttämään turvalliset ja lämpimät välit omiisi esim. HIMYMiin, Frendeihin ja Sinkkuelämään? Olen itse koittanut oman aikansa tuote -lähestymistapaa esimerkiksi kaikkein rakkaimpaan Ally McBealiin, mutta en ole päässyt sen avulla kovin pitkälle.
Noora: Tosi hyvä kysymys, kiitos! Olen miettinyt tätä paljon ja tullut siihen tulokseen, että voin katsoa sarjoja oman aikansa tuotteina, omassa viitekehyksessään. Huumori ja se mille nauretaan on muuttunut lyhyessä ajassa paljon, ja hyvä niin. Minäkään en enää naura typerille, itseänikin useampaan vähemmistöön kuuluvana loukkaaville ja toiseuttaville vitseille, vaan annan niiden elää omaa noloa elämäänsä samalla kun minä nautin vanhojen, rakkaiden ystävieni seurasta.
Julia: Mikä on uusin musiikkilöytösi?
Noora: Teen aika vähän uusia löytöjä. Spotify Wrapped tuli ja meni, ja osoitti taas sen, että viihdyn paljolti tuttujen artistien ja bändien seurassa. Onneksi osalta heistä tulee kuitenkin edelleen uutta musiikkia! Ja jos ei tulisi, on monella heistä niin iso diskografia, että sieltä löytyy vielä uutta ammennettavaa.
Tänä vuonna olen nauttinut erityisesti Nick Caven ja Warren Ellisin albumista Carnage, James Blaken cover-albumista Covers, Princestä, Whitney Houstonista, AURORAsta, ja rakastumisen polttavimmalla hetkellä David Bowien kappaleesta Wild is the Wind, jonka oikeastaan ymmärsin vasta tämän rakkauden myötä.
Julia: Miten kuvailisit pukeutumistyyliäsi (nykyistä ja miten siihen on tultu)?
Noora: Nuorena olin arka pukeutuja. Muistan kun puin yläasteella kouluun erilaisen paidan kuin yleensä ja hiippailin koko päivän pitkin seiniä kun kuvittelin, että kaikki panisivat merkille villin kokeiluni. En halunnut kiinnittää kenenkään huomiota. Jossain vaiheessa taisin kuitenkin ystävieni ympäröimänä vapautua siitä, ja aloin pukeutua miten lystäsin.
Nykypäivänä taaksepäin katsoessa tyyliäni lukion alussa voisi kuvailla sanoilla emo ja hippi. Sitten Bob Dylania kohtaan roihahtaneen rakkauteni myötä tyylini lähti kohti 60- ja 70-lukujen folkrock-estetiikkaa. Ammattikorkeakoulussa käytin korkeita korkoja ja pillifarkkuja – kaikkia vaiheita yhdistävänä tekijänä on ollut vaatteiden väri, musta.
En tiedä pukeutumisestani enää, en osaa laittaa sitä mihinkään kategoriaan. Olen halunnut olla katsomatta itseäni jo pidempään, joten en ole hankkinut uusia (käytettyjä) vaatteita, ennen tätä loppusyksyä, pitkään aikaan. Yritän katsoa itseäni taas. En tiedä mitä se tulee tarkoittamaan pukeutumiseni suhteen.
Julia: Jos saisit viikkoon yhden päivän lisää, mitä tekisit sillä?
Noora: Tällä hetkellä en kaipaa lisäpäiviä, jo olemassa olevista on selvittävä. Jos lisäpäivä tarkoittaisi kuitenkin myös lisää jaksamista sitä päivää varten, käyttäisin sen maalaamiseen ja kuvanveistoon.

Julia: Mikä on tärkein juttu, mitä olet saanut tai oppinut tästä vuodesta? Entä vaikein?
Noora: Tärkeintä mitä olen saanut on ymmärrys siitä, että reaktiot ovat reaktioita ja ajatukset ajatuksia. Voin istua niiden läpi ja löytää itseni niiden alta. Jokaisen tunteen alla on rauha, sillä siellä on se minä, joka oikeasti olen. Ydin joka ei ole kiinni missään tai kenessäkään.
Olen oppinut tämän sekä rakkauden että sairauden kautta. En voi kiinnittää omaa arvoani tai identiteettiäni toisiin ihmisiin tai pintapuolisiin määritelmiin, käsityksiin, tuomioihin tai diagnooseihin. Sillä vasta kaikkien niiden alla on se minä, se ydin, joka on vapaa ulkoisista asioista. Mutta tästä minun on kirjoitettava lisää.
Julia: Mitkä ovat sulle kaikkein nostalgisimmat tuoksut?
Noora: Voi, voisin puhua tuoksuista, ja mauista, tunteja. Kun istun tässä asuntoni sohvalla, voin muistella tuoksua, haistaa sen ja palata muiston myötä paikkoihin – mummuni kampauspöydän äärelle 25 vuoden taakse, italialaisen vuoren rinteelle, ensimmäiseen sydänsuruun, hyvinkääläisen sillan alle syksyisenä yönä 14 vuotta sitten. Melankolisesta ja pateettisesta luonteestani johtuen tuoksuihin liittyvät muistot ovat yleensä painavia tai vähintään sävyltään tummia.
Julia: Mikä väri olisit?
Noora: Vuosia näin itseni täynnä mustaa, paksua öljyä, joka voisi tuhota kenet tahansa, jolle avaisin itseäni liikaa. Mutta ehkä sakein mustuus on viimein liuennut ja voin kuvitella sen tilalle toisen värin. En vielä tiedä mikä se on.
Julia: Mitä sun jääkaapista löytyy aina?
Noora: Ennen nykyistä suhdettani ja uutta rakkauttani ruuanlaittoon, jääkaappini sisältö ei ollut millään muotoa johdonmukainen. Se saattoi olla täynnä yhtä illallista varten ostettuja tarvikkeita, tai ei yhtään mitään. Nykyään sieltä löytyy useimmiten kauramaitoa, vihreää currytahnaa, soijakastiketta, vaahterasiirappia, limemehua ja maustekurkkuja.
Julia: Odottaako sun ensi vuodessa jo jotain suunnitelmia?
Noora: Vuoden 2022 suunnitelmissa on löytää tapa elää ja luoda kestävästi, omia rajojani kunnioittaen. Ajoin itseni rotkon reunalle liialla työn tekemisellä ja sitten putosin sairauteni, kaksisuuntaisen mielialahäiriön, takia suoraa pohjalle. Nyt on muutoksen ja uuden oppimisen aika.