Sen kunniaksi, että Lounakollektiivi täyttää 3 vuotta, päätimme haastatella toisiamme ja lähetimme kolme kertaa viisi kysymystä lokakuun 2021 ja tammikuun 2022 välisenä aikana. Idean Roosa sai eräästä julkaisusta, jossa yksi hänen lempikirjailijoistaan, Durga Chew-Bose, haastatteli yhtä hänen lempimuusikoistaan, Dev Hynesiä (joka tunnetaan myös artistinimellä Blood Orange), lähettämällä tälle kysymyksiä neljän kuukauden ajan ajatuksena kysyä ”mitä kuuluu” käyttämättä kyseisiä sanoja. Haastattelu on sittemmin valitettavasti poistunut internetistä mutta nyt saattekin lounalaisten version tästä konseptista.
Toisena vastausvuorossa on Susa, jolle kysymyksiä esitti Roosa.
Roosa: Mikä on ensimmäinen asia, jonka teet herättyäsi arkiaamuna?
Susa: Kamalaa sanoa näin mutta… Katson puhelimen. Pidän notifikaatiot suljettuna välillä kello 22.00 – 7.00, mutta sen jälkeen on ”pakko” tarkistaa Slack, sähköpostit ja Instagram. Vastailen välillä ekoihin työmeileihin peiton alta. Tiedän että tämä on just se, mitä kaikissa elämäntapaoppaissa neuvotaan että älä nyt hitto vie tee, joten harkitsen tosissani jonkun oikean herätyskellon ostamista ja puhelimen siirtämistä yön ajaksi kauas sängystä.
Roosa: Minkä elokuvan olet viimeksi käynyt katsomassa elokuvateatterissa?
Susa: En itse asiassa pysty muistamaan! Ehkä sen Nolanin uusimman. Se tapahtui joka tapauksessa korona-aikaan, olimme kumppanini kanssa Cinamonissa ja ottaneet istuimeksi sellaisen ”loveseatin”, joka ajatuksena on paljon romanttisempi kuin todellisuudessa. Vieressämme istui pariskunta, jonka yskähdyksiä paheksuimme. Virus pelotti vielä. Tuntui vähän rikolliselta olla elokuvissa.
Roosa: Mikä on lempivaatteesi tällä hetkellä?
Susa: Marimekko & Uniqlo -yhteistyömalliston kevyt untuvatakki, jonka ostin siskoltani. Se on kuin makuupussissa kävelisi. Täydellinen syksyn turvavaate!
Roosa: Vakio piristystemppusi itsellesi huonona päivänä?
Susa: Puran harmitusta ja ahdistusta tosi fyysisillä tavoilla: juoksen tai menen salille — tai sitten vain itken oikein räkäisesti kuin pikkuvauva. Jostain syystä tulen itkemisen jälkeen paljon paremmalle tuulelle, se on kuin mieleni detox, vaikka se itse itkun hetki toki onkin tosi ahdistavaa.
Roosa: Mieluisin arkirutiinisi?
Susa: Siis rakastan langata hampaita… Käytän iltaisin kylpyhuoneessa aikaa muutenkin varmaan puoli tuntia hampaiden harjaukseen ja kasvojen pesuun ja kaikkiin yövoideseerumiasioihin. Rituaali joka valmistaa uneen! (Että voin sitten mennä sinne sänkyyn vielä tarkistamaan ne sähköpostit viimeiseksi asiaksi ennen kuin nukahdan, heh.)
Roosa: Kerroit, että ensimmäinen (ja viimeinen) asia, minkä teet valveilla ollessasi, on sähköpostien lukeminen. Miten ajattelet, että arkesi ja olosi muuttuisi, jos tarkistaisit sähköpostit vaikka vasta tunnin päästä siitä, kun olet noussut sängystä?
Susa: Ajattelen aina, että rauhoitun siitä, kun tiedän, mitä päivässä tulee olemaan edessä. Mutta totta puhuen en kyllä tiedä, saattaako se samalla stressatakin. Olen kuitenkin sitten jo aamusta alkaen kiinni töissä ja väkisinkin ajattelen niitä, vaikka yritän vielä ”heräillä rennosti”. Minulla on vähän taipumusta liialliseen työskentelyyn, heh.
Roosa: Olen saanut sen käsityksen, että luet ja kuuntelet kirjoja jatkuvasti (siis esim. suihkussakin?); kyllästytkö lukemiseen koskaan, tuleeko koskaan olo, että nyt ei pysty kyllä lukemaan yhtään mitään? Mitä silloin teet sen sijaan, vai yritätkö kuitenkin?
Susa: Hyvin, hyvin harvoin! Luen aika monta kirjaa yhtä aikaa eli jos joku kirja alkaa kyllästyttää, vaihdan huoletta toiseen. Jos se taas alkaa kyllästyttää, etenen kolmanteen, ja jossain vaiheessa palaan sitten taas siihen alkuperäiseen, joka toisella hetkellä saattaakin tuntua paremmalta. Lähes kaikkien huonoimpienkin kirjojen lukeminen on kuitenkin rentouttavaa todellisuuspakoa — ja opettaa vähintään, mistä en todellakaan pidä.
Roosa: Kirjoitat myös paljon, onko sulla mitään ylivoimaista ratkaisua kirjoitusblokkiin, esim. jotain lemppari kirjoitusharjoitusta?
Susa: Tämä syksy oli ihan kamalaa kirjoitusblokin aikaa. Ihan järkyttävää, tuntui kuin ajatuksissani ei olisi ollut yhtään sanoja, joista voisi muodostaa vieläpä lauseita. Tyly totuus on, ettei blokista pääse ulos kuin kirjoittamalla, ja samoin kävi nytkin: muutaman kuukauden nihkeän kauden jälkeen jokin portti aukesi ja kirjoitin kymmenen sivua muutamaan päivään. Tekstiä josta pidän ja josta olen vähän ylpeä! Eli: kun et halua kirjoittaa, kirjoita. Itke ja kirjoita.
Lempikirjoitusharjoitukseni on laittaa kello soimaan 10 – 20 minuutin päähän ja siihen asti vain kirjoittaa, aivan sama mitä, kunhan kirjoittaa. Kynä ei saa nousta paperista, yhtäkään kirjoitusvirhettä ei saa korjata. Alitajunnan ajatus saa viedä, ei kriitikon ajatus. Parhaimmillaan näistä teksteistä syntyy ihan uskomattomia ajatuksia. Pahimpina päivinä kirjoittaa ”vittu vihaan kirjoittamista vittu vihaan kirjoittamista” sen kymmenen minuuttia putkeen. Mutta ainakin kirjoittaa!
Roosa: Missä tilassa kirjoitat mieluiten? (Tarkoitan siis fyysistä tilaa ympärilläsi, esim. kotona, kirjastossa, kahvilassa tms.)
Susa: Hotellissa! Hotellit ovat hiljaisia, anonyymeja ja elokuvallisia paikkoja. Tykkään niistä paljon.
Roosa: Näetkö yleensä unia ja jos kyllä, niin millaisia?
Susa: Näen, paljon. Suurimmaksi osin hyviä unia, mutta välillä näen painajaisia, joista herään huutaen. Uneksin tosi paljon samoista rakennuksista, joista olen nähnyt unta jo lapsena. Niissä on aina tuttu ja rauhallinen tunnelma. Ai, täällä taas.
Roosa: Miten kehuisit itseäsi tällä hetkellä?
Susa: Olen onnistunut aivan superhyvin töissäni viimeisen kuukauden ajan. Etenkin tämän vuoden alku on ollut työrintamalla upeaa: tiimissäni aloitti viisi uutta jäsentä ja kaikki viihtyvät ja tuntuvat jo sopeutuneen työperheeseen. Saan kehuja siitä, että olen kiva esihenkilö ja se on upeinta kuulla.
Roosa: Mikä on ollut helppoa vuodessa 2021?
Susa: Mikään ei ollut pelkästään helppoa, kuten asiat harvemmin ovat, mutta ehkä rohkenen sanoa, että kirjoittaminen. Syksyllä oli pitkä hetki, kun epäilin kaikkea, mitä luon, mutta sen jälkeen sanat ovat tulleet vaivattomasti ja myös keväällä oli pitkiä hetkiä, kun sain kirjoitettua vapautuneesti, helposti, miettimättä itseäni. Etenkin kirjoittajakouluun pääsyn jälkeen luottamus omaan ääneen ja tekstiin on kasvanut.
Roosa: Entä vaikeaa?
Susa: Mania ja itsekkyys nostivat päätään enemmän kuin vuosiin ennen tätä. On tuntunut vaikealta nähdä, ettei omassa henkisessä kehityksessään ole yhtään niin pitkällä kuin on kuvitellut tässä vaiheessa olevansa. Jotkut asiat toistuivat samoina kuin yli kymmenen vuotta sitten. Käytökseni on murtanut omaa sydäntäni.
Roosa: Koetko häpeää? Jos kyllä, miten selviydyt sen kanssa?
Susa: Voi koen! Lähestulkoon jokaisesta asiasta: huonoina päivinä hävettää kulkea kadulla, nousta ratikasta, tervehtiä Wolt-kuskia. Olemistani leimaa jotenkin jatkuva sellainen takaraivossa tykyttävä ajatus, että en tee tätä oikein. En tee näitä asioita samoin kuin muut.
Paljon on helpottanut kuulla, että muilla ihmisillä on samanlaisia tuntemuksia. Vertaistuki on aivan hirvittävän tärkeää, kaikissa asioissa! Yritän myös ajatella sitä, ettei kukaan muu oikeasti ole kiinnostunut kenestäkään niin paljon, että jaksaisi tuijotella sitä, miten tuikituntematon ihminen käyttäytyy ja vielä analysoida, että ahaa, nyt kyllä olet kävele siinä kadulla niin naurettavasti, että sietääkin hävetä. Tunne on ihan vain omassa päässäni ja oman surkean itsetuntoni luoma. Välillä kun sen ymmärtää, tekee mieli nauraa sille, miten hassu oma pää osaakaan olla.
Roosa: Minkä taidon haluaisit oppia?
Susa: Tehdä puikoilla asioita! Neuloa? Virkata? Mikä se oikea termi on? No joka tapauksessa, olen näissä käsityöasioissa aivan kamalan huono, mutta tahtoisin todellakin oppia taikomaan langoista asioita!