Kutsu

Hei ystävä,

Tervetuloa juhlimaan ensimmäistä syntymäpäivääni. Juhliin pääset mukaan tästä. Voit juhlia juuri siellä missä olet, juuri niin kuin sinusta tuntuu. Voit juhlia vaikka kylpyammeessa, peiton alla, kotimatkalla, ratikassa, lemmikin kanssa, yksin, yhdessä. Saat juhlia onnellisesti, lempeästi, väsyneesti, surullisesti, hilpeästi, vihaisesti, hiljaisesti. Näissä juhlissa ei ole pukukoodia, toivon, että tulet juuri sellaisena kuin olet.

Kokosin juhlamusiikiksi lempikappaleitani, joita voimme kuunnella yhdessä. Ajattelen, että tältä minä varmaan kuulostaisin, jos olisin tehty musiikista.

En toivo lahjoja, mutta ilahtuisin pienestä viestistä vieraskirjaani, jonka löydät vähän alempaa.

Ihana juhlia juuri sinun kanssasi.

Rakkaudella,
Louna

Ps. Hold on to each other.
Pps. Lista kannattaa laittaa shufflelle!

Artwork by Carla Llanos

Kippis

 

Louna on viikon päästä yksivuotias. Tulevina päivinä jaamme ajatuksia Lounan menneestä vuodesta, ja ehkä tulevastakin. Sain kunnian aloittaa, koska, no, tavallaan kaikki alkoi minusta. Louna on yksi ihanimpia asioita, jotka on saaneet alkunsa mun ideastani. Lounaa tuskin olisi, ellen olisi sanoittanut jo pidemmän aikaa mielessä piilotellutta ajatusta instastoryyn kesällä 2018:

Haluaisin taas kuvata ja kirjoittaa, ja että olisi yhteisöllistä ja simmosta, mut en oikein tiedä mistä alottaisin. Tehtäisiinkö jotain yhdessä?

Sain hurjan paljon ihania viestejä, jotka kaikki vahvisti ajatusta siitä, että jonkinlaiselle kollektiiville olisi tilaa. Eniten viestejä vaihdettiin Roosan, Susan, Nooran ja Saran kanssa, ja jotenkin palaset loksahti kohdalleen itsestään. Jaettiin samoja ajatuksia yhteisön kaipuusta, luovuudesta ja sen toteuttamiseen sopivan alustan puutteesta, blogien väsähtäneisyydestä, livejournalin ihanuudesta silloin joskus. Ymmärrettiin toisemme ideat ilman, että niitä tarvitsi juurikaan selittää ja haluttiin pitkälti samoja asioita. Rakkaudessani kolmella jaollisiin lukuihin ja Jennan estetiikkaan, ehdotin tytöille vielä yhden jäsenen lisäämistä. Kaikki tuntui oikealta.

Florence + The Machinen High as Hope julkaistiin samoihin aikoihin, ja kuunneltiin sitä kaikki tahoillamme samalla kun tutustuttiin toisiimme ja hahmoteltiin sitä, mistä lopulta tuli Louna. High as Hope muistuttaa mua aina siitä läikähtelevän jännittävästä ajasta, kun tiedettiin, että tästä tulee jotain lämmintä, leutoa ja lempeää mutta ei tiedetty tarkalleen mitä.

Mulla ei ole koskaan ollut tyttöjä. Tiedättekö sellaista tyttöystäväporukkaa, jonka kanssa nukutaan siskonpedissä päiväunia ja letitetään toisten hiuksia, juodaan pullotolkulla viiniä ja kerrotaan salaisuuksia. Lounakollektiivista on tullut mun tytöt, vaikka ollaan neljässä eri kaupungissa kahdella eri mantereella. Ollaan puhuttu tyttöjen kanssa tapaamisesta, enkä malta odottaa sitä, että se joskus vielä toteutuu. Mielessäni näen meidät makaamassa punaviinipäissämme lattialla ja huutolaulamassa South London Foreveria.

Tyttöjen lisäksi Louna on antanut mulle niin paljon muutakin. Olen löytänyt oman luovuuteni uudelleen ja uskaltautunut opettelemaan uusia asioita, kuten koodaamista. Olen alkanut kirjoittaa päiväkirjaa monen vuoden tauon jälkeen. Olen oppinut avaamaan itseäni myös maailmalle, vaikka joka ikisen tekstin julkaisun hetkellä käyn läpi tunneskaalan epävarmuudesta ja lamauttavasta itsekriittisyydestä häpeään ja itsesuojelun tarpeeseen. Olen oppinut lempeyttä itseäni ja muita kohtaan mutta samalla huomannut paikkoja, joissa mulla on vielä tekemistä sen kanssa. Tämä on ollut uskomattoman lähellä sitä, mitä halusinkin.

Kippis meille, Louna. Toivon, että tarinamme on vasta alussa.

Naiset joita olen lukenut

Kuvitus: Sara

Joku saattaa muistaa, että tuhlasin kolmasosan vuodesta naisvihamieliseen miehen kirjoittamaan kirjaan miehistä miehille. En selvästikään ollut kirjan kohdeyleisöä, enkä löytänyt kirjasta mitään tai ketään, johon samaistua.

Päätin lukea loppuvuonna pelkkiä naisten kirjoittamia kirjoja paremman kosketuspinnan toivossa. Naisia loppuvuoden kirjojen sivuilla on riittänyt, ja he auttoivat minut yli pahasta lukujumistani ja vakuuttelivat, että ehkä maailma vielä muuttuu ja joskus meitä vielä kuunnellaan.

On ollut todellisia naisia kuten Minna Canth, Alma Mahler ja Edith Södergran, kuvitteellisia naisia niin kuin Pecola ja Aino, omasta elämästään kirjoittavia naisia, feministejä, äitejä, sinkkuja, tutkijoita, taiteilijoita, maailmanmatkaajia, pakolaisia, opettajia. Osaan rakastuin, osaa ihailin, osassa luin itseni, yhtä inhosin.

Nyt kun muistelen tätä huomenna päättyvää vuotta, sen hetkiin linkittyvät vahvemmin kuin koskaan ennen kirjat ja naiset, joita olen lukenut.

Hanna Weselius – Alma!

Nappasin Hanna Weseliuksen Alman äidin kirjahyllystä, koska se oli lyhyt ja takakansi lupasi tarinoita naisista. Halusin lukea jotain nopeaa, joka toimisi palate cleanserina huonon lukukokemuksen ja pitkällisen lukujumin jälkeen. Alma! ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta sopi kummallisen osuvasti hetkeen, jossa sen luin. Neljästä eri naisesta kertova, katkonainen ja kollaasimainen kirja toimi hyvänä vastapainona Murakamin loputtomilta tuntuneille miesnovelleille. Tarinoiden kautta käsiteltiin naisen asemaa eri aikoina ja eri paikoissa, sukupuolten välistä epätasa-arvoa, valta-asetelmia, naisten taiteilijuutta ja mielenterveyttä. Kirja sai ajattelemaan, kiinnostumaan Alma Mahlerista ja odottamaan Weseliuksen seuraavaa.

Koko Hubara – Ruskeat tytöt

Tästä kirjasta on ensimmäisenä sanottava, että se on äärimmäisen tärkeä. Toisena, että sitä ei ole kirjoitettu minua tai minun arvosteluani varten. Ruskeat tytöt on Suomen ensimmäinen POC-media, ja Hubara kirjoitti Ruskeat tytöt –esseekokoelman ruskeille suomalaistytöille. Osaan tarkastella kokoelmaa lähinnä sen yhteiskunnallisen tärkeyden ja representaation näkökulmasta, mutta se myös liikutti minua. Parhaita hetkiä kirjassa olivat Hubaran henkilökohtaiset tunne-esseet kahden kulttuurin välissä ja välillä elämisestä, kuten ’30 faktaa Jemenistä’, ’Kaddish syntyneelle lapselle’ ja ’Kun jokin ei täsmää (tikun olam)’, ja niitä olisin mielelläni lukenut kokonaisen kirjallisen verran.

Mia Kankimäki – Naiset joita ajattelen öisin

Rakastin Kankimäen vaivatonta ja rentoa mutta samalla tarkkaa ja huolellista kirjoitustyyliä. Rakastin listoja ja täysin triviaaleja, päiväkirjamaisia, henkilökohtaisia huomioita, sellaisia, joista yleensä ajateltaisi ei ketään tuollainen kiinnosta, ei tämä ole tarpeeksi tärkeää tullakseen julkaistuksi. Rakastin sitä, että kirja kertoi rohkeista, muottiin sopimattomista, oudoista, lujapäisistä, itsenäisistä naisista.

Kipuilin sitä, että valkoisten naisten joukkoon mahtui vain yksi rodullistettu nainen, ja sukupuolta lukuun ottamatta valtarakenteet ja etuoikeudet jäivät lähes täysin käsittelemättä ja ymmärtämättä. Ilmastoahdistuksissani kipuilin myös kirjan kertojan holtitonta lentelyä ratkaisuna henkilökohtaisiin kriiseihin. Kipuilen sitä, että ongelmallisuudestaan ja puutteistaan huolimatta pidin tästä kirjasta valtavasti.

Sisko Savonlahti – Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Tykkään sipseistä ja pedantista dipin sekoittelusta. Kovin paljon muuta en saanut sipsikirjasta irti. Tajusin muuten sipsit kirjan kannessa vasta paljon myöhemmin. Luin kirjan yhden hikisen ja laiskan kesäpäivän aikana ja unohdin sen melkein heti. Muutamia oivaltavia hetkiä lukuun ottamatta kirjasta jäi kovin tekemällä tehty ja teennäinen fiilis. Savonlahtea ei ehkä auttanut, että elin Mia Kankimäen kanssa vielä vaaleanpunaisia alkuihastuksen aikoja.

Tekemällä tehty ja teennäinen taitaa olla pitkälti sama asia?

Maria Veitola – Veitola

Sanotaan nyt ruman rehellisesti, että pidin Maria Veitolaa saatanan ärsyttävänä ennen tämän kirjan lukemista. Muodostin käsitykseni vuoden 2009 Flow’ssa, jossa Maria oli juontajana, ja tapani mukaan pidin siitä kiinni tiukasti kaikki nämä vuodet. Maria!, Enbuske, Veitola & Salminen ja Tähdet, tähdet –tuomarointi eivät yhtään nostaneet Veitolan pisteitä mun kirjoissani. Tartuin kirjaan vahvasti ennakkoasenteellisena yksinmatkallani Berliiniin.

Kävikin niin, että pidin Veitolasta paperilla. Hän kirjoittaa rehellisesti ja itsekriittisesti, viisaasti ja välillä ärsyttävästi. Veitolan ja itseni seura, parveke Friedrichshainin kattojen yllä ja kylmä olut osoittautuivat kovin toimivaksi yhdistelmäksi. Veitola sanoi kirjassaan asioita naiseudesta, ystävyydestä, parisuhteista ja äitiydestä, joita en ollut kuullut kenenkään sanovan aikaisemmin, ja yllättäen Veitolan sanat osoittautuivat itselleni todella tärkeiksi. Kirjan luettuani olen tehnyt nöyrästi ja varovasti henkilökohtaista matkaa Maria-faniksi.

Mia Kankimäki – Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Luin Kankimäet väärässä järjestyksessä, ja esikoinen ei osunut yhtä tarkasti hermoon kuin seuraajansa. Toisin kuin Kankimäki, monet läheiset ystäväni ja varmaan moni teistäkin, en tunne mitään erityistä vetoa Japaniin ja japanilaiseen kulttuuriin. Siksi Asioita oli itselleni vähän työläs. Naisissa ihastuttaneet ja vihastuttaneet asiat ihastuttivat ja vihastuttivat Asioissakin. Suljin kirjan kannet jälleen ristiriitaisissa fiiliksissä. Toivon, että seuraavaksi saisin lukea, kun Kankimäki kirjoittaa kiinnostavista naisista yhtä kauniisti, mutta itsekriittisemmin ja ilman kulttuurisen omimisen kanssa flirttailua ja holtitonta lentelyä.

Henriikka Rönkkönen – Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Mielikuvituspoikaystävä palautti minut todellisuuteen ja muistutti, että se, että kirjan on kirjoittanut nainen, ei ole tae mistään. Odotukset eivät todellakaan olleet korkealla Rönkkösen suhteen – halusin vain lukea jonkun perinteisen kesähöhhön, ja järkevänä pitämäni ihmiset olivat omien sanojensa mukaan ihan pitäneet tästä kirjasta. Itse en voi suositella kirjaa yhtään kenellekään.

Kirjan alussa kyllä ilahduin huomattuani, että se edustaa Bridesmaids-aikakautta, jona naiset puhuvat rumia ja tuottavat ruumiineritteitä. Taisin ihan naurahtaakin muutamalle pissakakkajutulle. Rönkkösen tarkoitushakuinen ”roisius” alkoi kuitenkin tökkiä aika nopeasti, eikä se istunut lainkaan yhteen Rönkkösen kovin kuluneiden rakkauspohdintojen kanssa. Ihan kuin kirja olisi kirjoitettu aikana, jona Sinkkuelämää oli vielä jotain uutta, oivaltavaa ja ok.

Genrejensä puolesta kirjat eivät voisi olla kovin paljon kauempana toisistaan, mutta löysin paljon yhtymäkohtia Mielikuvituspoikaystävästä ja Miehistä ilman naisia. Molempien kertojilla on pakkomielle peniksiin, molemmat toistavat stereotypisiä ja seksistisiä naisrepresentaatioita, ja pönkittävät heteronormia (vaikka oli Rönkkösellä se yksi väsynyt lesboseksiyritelmä). Murakami sentään osaa kirjoittaa, Rönkkösen meriitit jäävät lähinnä siihen ”roisiuteen”. On muuten todella paljon vaikeampi kritisoida suomalaisen naisen kirjoittamaa esikoista kuin japanilaisen, useita bestsellereitä kirjoittaneen miehen kirjaa.

Minna Rytisalo – Rouva C

Rouva C oli toinen tämän vuoden suosikeistani. Rytisalo käyttää taitavasti kieltä, ja edellinen Lempikin oli todella kaunis, mutta sen runollisuus oli itselleni liikaa. Rouva C:n vähän suoraviivaisempi kerronta, Minna Canth, Jyväskylä, naisten oikeudet ja Suomen ensimmäisen opettajaseminaarin alkuhetket voittivat minut puolelleen jo ensimmäisistä luvuista lähtien. Kirja sai minut ikävöimään kotikaupunkiani, vaikka Minna C eli siellä yli 200 vuotta ennen minua, ja monet kadut ovat vaihtaneet nimeään. Kirja sai minut myös muistelemaan kaiholla yliopistoa ja opettajan työtä, vaikka molemmat ovat muuttaneet täysin muotoaan Minna C:n ja minun aikani välillä, ja hyvä niin.

Toni Morrison – The Bluest Eye

Toni Morrison kuoli tämän vuoden elokuussa, ja itkin luettuani uutisen. Morrison on minulle oudolla tavalla todella tärkeä, vaikka en kovin montaa hänen teostaan olekaan lukenut. Luin gradua kirjoittaessani Morrisonista paljon, ja tiedän miten tärkeitä Morrisonin teokset ovat olleet ja tulevat olemaan rodullistetuille naisille ja naisten kirjoittamalle kirjallisuudelle.

The Bluest Eye oli kaunis, musertava ja vaikea, enkä voi väittää ymmärtäneeni sitä täysin. Luen yleensä mieluiten suomeksi, mutta tietyt kirjat haluan lukea ensisijaisesti alkuperäiskielellä, jos se on kieli jota osaan. Yhdysvaltojen mustien naisten kieli on niin erityislaatuista ja kulttuurispesifiä, että en usko, että taitavinkaan suomentaja onnistuu täysin sen kääntämisessä – ehkä vähiten kääntäjä Seppo Loponen vuonna 1994. The Bluest Eye vaatii ehkä useamman lukukerran, mutta voi olla, että minulta jää paljon ymmärtämättä senkin jälkeen.

Minja Koskela – Ennen kaikkea feministi

Ennen kaikkea feministi ei tarjonnut minulle hirveästi mitään uutta feminismistä, mutta luin sen todella mielelläni alusta loppuun ja huomasin jatkuvasti nyökytteleväni kirjalle. Koskela onnistuu käsittelemään feministisiä teemoja ja neljännen aallon feminismiä uskomattoman laajasti ja yksityiskohtaisesti alle kahdessasadassa sivussa. Vuonna 2016 kaikille suomalaisille yhdeksäsluokkalaisille jaettiin Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, mikä oli tekona huikea, mutta kirjavalinta ei ollut paras mahdollinen. Toivoisin, että ihan kaikille suomalaisille jaettaisi nyt Ennen kaikkea feministi.

Kim Thúy – Ru

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn Ru oli tämän vuoden kaunein kirja. Se opetti minulle uutta vietnamilaisesta kulttuurista, pieniä yksityiskohtia, joihin olen törmännyt poikaystävän perheen kanssa, mutta joita en ole ymmärtänyt tai joihin en ole oikein osannut kiinnittää huomiota. Sain lukea venepakolaisten tarinoita, sellaisia, joita poikaystäväni perhe ei ole halunnut tai osannut kertoa. Olisin halunnut kovasti kysyä heiltä, jakoivatko he kirjassa kuvatut kokemukset. Halusin myös oppia tekemään vietnamilaista ruokaa ja ostaa heti lentoliput Saigoniin välittämättä hinnasta tai päästöistä. Sen sijaan päätin ilmoittautua vietnamin kielen alkeiskurssille.

Aino Vähäpesola – Onnenkissa

Ennen kirjan lukemista en ajatellut, että Vähäpesola onnistuisi puhutelemaan minua ehkä eniten kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista – päinvastoin. Kirjoitin lukiossa tutkielman Edith Södergranista, josta Vähäpesola kirjoittaa niin Onnenkissassa kuin gradussaan. En ole koskaan oppinut lukemaan runoja tai pitämään niistä, mutta Södergranista ja Vähäpesolan analyysistä viehätyin. Vähäpesolan (tai no, Onnenkissan kertojan) tavoin minäkin jouduin selittämään feminististä tieteenteoriaa omassa graduseminaarissani ja minunkaan poikaystäväni ei osaa riidellä. Moni kohta Onnenkissassa olisi voinut olla kirjoittamani, jos olisin taitava kirjoittaja, pitäisin kissoista, harrastaisin joogaa ja olisin pieni ja söpö 24-vuotias. Onnenkissa tuntui monella tapaa osuvan maaliin siinä, mitä Mielikuvituspoikaystävä ja sipsikirja tavoittelivat kuitenkaan osumatta.

Olen nauttinut valtavasti tästä ainakin itselleni uudesta tavasta yhdistää autobiografista, biografista ja tietokirjallista tekstiä kaunokirjallisuudessa. Se horjuttaa rajaa todellisen ja kuvitellun, objektiivisen ja subjektiivisen, korkean ja muun kirjallisuuden välillä. Siinä on jotain voimakkaan feminististä ja sääntöjä rikkovaa, ja ehkä siksi olen ollut niin inspiroitunut tänä vuonna lukemistani kirjoista. Tänä vuonna lukemani kirjat ovat linkittyneet toisiinsa tavalla, jota en osaa sanallistaa, mutta monta kertaa näiden kirjojen parissa olen kokenut hetkiä, joissa olen ajatellut, että juurihan Mia kirjoitti tästä ihan samasta asiasta eri sanoilla tai tuntevatkohan Minja ja Aino toisensa, ovatkohan he lukeneet toistensa kirjat. Tässä kaikessa on jotain todella kutkuttavaa.

Aloitan ensi vuosikymmenen samalla kirjalla, jolla lopetan tämän. Sen jatkuvuus tuntuu lohdulliselta. Tulevana vuosikymmenenä en aio tuhlata aikaa kirjoihin, jotka luen vain päästäkseni niistä eroon. Ehkä en lue pelkkiä naisia, mutta haluan jatkossakin lukea tarinoita, joista saan tarrattua kiinni, joista löydän itseni, jotka saavat minut ajattelemaan ja kyseenalaistamaan, muuttumaan, itkemään ja kaipaamaan.

Itken, hengitän, menen lakkoon

Oon itkenyt lähiaikoina poikkeuksellisen paljon,
enemmän kuin vuosiin.
Oon itkenyt hysteerisesti, räkäisesti.
Oon itkenyt itselleni päänsäryn, vatsakivun ja käheän kurkun.

Oon itkenyt tätä maailmaa ja tulevaisuutta.
Tulevaisuuden puutetta.
Palavaa Amazonia,
Dorianin jälkeensä jättämiä tuhoja.
Sitä, että me saatetaan olla täällä näkemässä,
kun maailma loppuu.
Jos ei me, niin meidän lapset, ja se itkettää kaikkein eniten.

Itken tän maailman kauneutta,
rakkaita järvimaisemia,
meidän vihreitä metsiä,
auringonlaskuja.

Itken kun ajattelen, että saatan joutua kertomaan mun lapsille, miten hieno maailma meillä joskus oli, ja me ei pelastettu sitä. Sitä että ne ei ehkä voi koskaan käydä maassa, jossa niiden toista äidinkieltä puhutaan valtakielenä, koska niiden isovanhemmat on kotoisin maasta, joka on kadonnut nousseen merenpinnan alle.

Mietin ensimmäistä kertaa elämässäni tulevaisuutta ilman lapsia, koska tuntuu hirveän itsekkäältä tuoda lapsia maailmaan, joka hukkuu, sulaa ja murenee niiden alta. 15-vuotiaasta asti olen nähnyt lapset osana omaa tulevaisuutta tavalla tai toisella, ja tulevaisuus ilman niitä näyttää aika autiolta. Ei tyhjältä, koska elämä on tosi siistiä ilmankin, mutta tuntuu helvetin raskaalta ajatella, että kaikki pitäisi kuvitella ja suunnitella ihan alusta.

Ajoittain olo ollut niin musertunut ja toivoton, etten oikein tiedä, miten elämää voi jatkaa. Oon lukenut artikkeleita ilmastoahdistuksen kanssa elämisestä, käynyt läpi listoja yksilöiden vaikutusmahdollisuuksista ja lahjoittanut rahaa ympäristöjärjestöille, mutta mikään tunnu riittävän.

Jos joku osaa kertoa jotain, mikä oikeasti toimii, ole kiltti ja kerro.

Odotellessa jatkan itkemistä.
Hankin lisää tietoa ja jaan sitä eteenpäin ihmisille.
Luen kirjoja.
Hoidan viherkasveja.
Ilmoittauduin monen vuoden haaveilun jälkeen keramiikkakurssille.
Pidän meteliä senkin uhalla, että ärsytän ihmisiä.
Teen parempia kulutusvalintoja.
Hengitän.
Menen lakkoon.

Mene säkin esimerkiksi
Turussa
Helsingissa
Tampereella
Jyväskylässä
Joensuussa
Oulussa
Rovaniemellä

Berliinipäiväkirjat iii

Jaan päiväkirjamerkintöjä Berliinistä. Lue ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

//

18.7.2019 Neukölln

Neukölln on kiinnostava. Keskiluokkaiset, tyylikkäät, nuoret berliiniläiset sullottu samaan kaupunginosaan maahanmuuttajaperheiden kanssa. Kadun varressa on vuorotellen turkkilainen ruokakauppa, skandinaavinen muotikahvila, musliminaisten huivikauppa ja sudanilainen katuruokaravintola. Pitkään tänne ei haluttu tulla, koska täällä oli liikaa turkkilaisia, ja nyt tänne haluaa kaikki. En voi mitään sille, että mietin ennakkoluuloisesti, miten näillä kaikilla maahanmuuttajilla on edelleen varaa asua täällä. Voihan ne olla vaikka kuinka rikkaita. Toisaalta tuskin.

//

Viihdyn täällä. Täällä elämä tuntuu enemmän oikealta elämältä ja vähemmän lomalta.

18.7.2019 Populus Coffee, Neukölln

Tästä tulisi lempikahvilani, ellen asuisi yli tuhannen kilometrin päässä. En osaa selittää miksi, mutta tämä tuntuu turvalliselta ja inspiroivalta. Voisin kirjoittaa täällä toisen gradun tai vaikka kirjan. Tai jos joskus alkaisin taas piirtää, se tapahtuisi täällä. Täällä olen mieluummin yksin kuin yhdessä.

Opin jonkin aikaa sitten, että aina kannattaa kysyä suosituksia työntekijöiltä. Kahvi on Suomen hinnoissa mutta taivaallista. Istun takanurkkaan, maistelen kahviani lumoutuneena ja hymyilen typerästi.

Kahvilan seinillä on kauniita valokuvia ilmeisesti kahvin viljelijöistä ja maailmaa parantavia tekstejä, joita en viitsi nyt lukea. 16-vuotiaana olisin ahminut ne kaikki ja tuntenut joka sanalla itseni vähän paremmaksi ihmiseksi. Ehkä juuri siksi osaan päätellä lukemattakin, että niissä kerrotaan työntekijöiden paremmista työoloista, ja siitä, miten työntekijöiden lapset pääsevät kouluun, ja naisia koulutetaan ja tuetaan elämässä eteenpäin, koska naiset ja lapset ovat kaikken vahingoittuvimmassa asemassa kehittyvissä maissa, joissa kahvi viljellään. Ja ilmastonmuutoksen myötä meillä ei ole kohta enää kahvia, jos jatkamme samaan malliin. Tiedän nämä jutut jo. Voin siis keskittyä siemailemaan ihanaa kahviani, joka valitettavasti loppuu ihan juuri. Nyt.

Kahvikupin pohjalla, kahvilan logon alla lukee ’kippis’, ja hymyilen vielä typerämmin. Kahvi on hyvää ja eettistä, ja aion viedä sitä kotiin.

18.7.2019 N-köln, ympäriinsä

Välillä se tuttu tunne viiden vuoden takaa iskee: asuisinpa täällä oikeasti. Täällä on enemmän värejä, minussa on täällä enemmän värejä (kirjaimellisesti, mieti nyt sitä oranssinpunaista paitaa). Täällä on ok napata matkakalja kaikille matkoille ja kaikkina aikoina, ei pelkästään matkalla baariin pimeän tultua. Berliiniläiset sanovat asioita ääneen ja ripustavat protestilakanoita asuntojensa ikkunoista ja parvekkeilta. Kadulta saattaa yhtenä päivänä löytyä kattila ja rullaluistimet ja seuraavana päivänä lappu ”kiitos kattilasta, mutta rullaluistimia en tarvitse”. Täällä ihmiset osoittavat mieltään ja keräävät adresseja häätötuomion saaneen Spätin puolesta ja päivystävät sen edessä yötä päivää. Kuinkahan monta nimeä Stålarminkadun R-kioskin häätötuomio keräisi?

Suomi on niin vaisu.

Sitten muistan, miten inhosin saksalaista tapaa hoitaa asiat, kaikki ne saatanan leimat ja paperit ja in Deutschland sprechen wir deutsch ja miten en oikeastaan enää jaksaisi sitä, kun Berliinissä mikään ei oikein toimi kuten luulisi. En jaksa bailata sunnuntaisin, enkä olla järin siisti tyyppi. Pidän siitä, että netissä lukevat aukioloajat pitävät paikkansa ja talonyhtiössä tapahtuvista vesikatkoista ilmoitetaan vähintään kaksi päivää etukäteen. Minusta on tullut liian mukavuudenhaluinen oikeasti asuakseni Berliinissä, mutta voisin minä muutaman kuukauden tätä ottaa.

Tänään ilahduttaneita asioita:
– graffiti, jossa lukee JAROSLAV HAT ZWEI KARTOFFELN (jaroslavilla on kaksi perunaa)
– hymyilevät vastaantulijat, erityisesti se yksi setäoletettu (miksi en vain kirjoita henkilö tai ihminen? no siksi, että mun päässäni tilanne oli sympaattisempi, koska hän oli vähän jörön näköinen setäolettettu, ja jörön näköiset setäoletetut hymyilevät mun mielikuvissa paljon harvemmin vastaantulijoille kuin muut). hän tuli toista katua ja minä toista, ja meillä oli kolme sekuntia kestäneet treffit roskakorilla.
– zum mitnehmen! koitin kolme päivää muistaa, miten saksaksi sanotaan ’ottaa mukaan’. se se on.
– kippis