Kirjoja ilman naisia

Sisältövaroitus: Kirjoituksessa kritisoidaan Murakamia ja se sisältää naisvihamielisiä ja cis- ja heteronormatiivisia otteita kirjasta sekä tarpeettoman paljon peniksiä.

Olen lukenut tänä vuonna poikkeuksellisen vähän. Osasyynä on ollut raskaan kevään aiheuttama väsymys ja laiskuus. Kirjaan tarttumisen sijaan olen käyttänyt kaikki sähköpostini ja pankkikorttini ilmaisiin kokeilujaksoihin eri suoratoistopalveluihin ja tuijottanut tuntitolkulla tosi-tv:tä ja muuta mahdollisimman vähän aivokapasiteettia vaativaa roskaa.

Eniten syytän kuitenkin Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelmaa. Goodreads kertoo, että aloitin kirjan 3. helmikuuta ja 31. toukokuuta annoin sille yhden tähden.

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät osaa jättää kirjaa kesken, vaikka haluaisivat. En osaa edes laittaa kirjaa tauolle ja lukea välissä jotain muuta siinä toivossa, että hyllytetty kirja alkaisikin kiinnostaa. Siksi luin tätä 276-sivuista novellikokoelmaa melkein neljä kuukautta. Löysin motivaation lukea kirjan loppuun sillä hetkellä, kun päätin kirjoittaa tämän tekstin.

Tiesin jo kahden sivun jälkeen vihaavani tätä kirjaa, ja olisin halunnut laskea sen heti käsistäni. Kirjan naisvihamielinen sävy olisi hypännyt silmille, vaikka olisin lukenut sitä ilman feministilaseja (en kyllä taida enää osata). Kirja, jonka ensimmäisillä sivuilla laitetaan tiskiin vähätteleviä faktoja naisautoilijoista ja naiskuljettajista, ei helposti voita minua puolelleen.

Kafuku oli ollut lukemattomia kertoja naisen kyydissä ja hänen kokemuksensa mukaan useimmat naisautoilijat saattoi jakaa kahteen ryhmään. Jotkut olivat hieman liian aggressiivisia ja jotkut taas hieman liian varovaisia … Tietenkin oli myös naiskuljettajia, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan ryhmään. Sellaisia naisia, jotka ajoivat aivan normaalisti, eivät siis liian aggressiivisesti eivätkä liian varovaisestikaan. Heidän joukossaan oli peräti varsin taitavia autoilijoita.

En edes omista ajokorttia, ja silti tämä naisten vähättely sai minut kiehumaan.

Kokoelmassa on seitsemän novellia ja seitsemän miestä ilman naista. Tarinoita ja miehiä yhdistää elämä, joka on kurjaa, tyhjää, tylsää, ankeaa, vaikeaa, surullista, merkityksetöntä, raukkamaista, yksinäistä ja seksitöntä ilman naisia. Siihen nähden, miten tärkeitä naiset (tai naisten puute) ovat tarinoiden miesten kannalta, naiset ovat hämmentävän toisarvoisia Murakamin kerronnassa.

Näin kauniisti Murakami kuvailee tarinoidensa naisia:

Ylimääräinen rasva oli kadonnut hänen kaulastaan ja käsivarsistaan.

. . .

Kun Kitaru näytti minulle valokuvan hänestä, yllätyin hänen kauneudestaan niin, että vahingossa melkein vihelsin. Hän oli sopivan hoikka ja hänellä oli eloisa ilme.

. . .

Hän oli ehkä kolmekymmentävuotias tai vähän yli. Oli kyseenalaista, saattoiko naista sanoa suoranaisesti kauniiksi, mutta hänellä oli pitkät suorat hiukset ja lyhyt nenä ja jokin hänessä veti katseita puoleensa.

. . .

Hän näytti keski-ikää määrätietoisin askelein lähestyvältä maaseutukaupungin kotirouvalta, jonka vartalossa oli ylimääräistä läskiä siellä täällä kuin kittinä eri ruumiinosien välissä. Hänellä oli rasvaa leuan alla ja ryppyjä silmäkulmissa. Hänen kampaustaan, pukeutumistaan ja meikkiään ei voinut sanoa täysin hutiloiduiksi, mutta eivät ne kehujakaan ansainneet. Hänen kasvonsa eivät olleet piirteiltään missään nimessä rumat, mutta niissä ei ollut minkäänlaista katseen kiinnittävää kohtaa, joten niiden synnyttämä vaikutelma oli laimea.

. . .

Kunhan naisen kasvot eivät olleet kuolettavan tylsät eikä niissä ollut ammatillista kiinnostusta herättävän suuria kauneusvirheitä, ulkonäkö ei ollut ongelma. Ihminen saattoi muuttaa ulkonäkönsä melkein millaiseksi vain, jos koki siihen riittävää tarvetta ja oli valmis maksamaan.

Naisia arvotetaan lähinnä heidän ikänsä, kehon rasvapitoisuuden tai seksitaitojensa perusteella. Naisten ajatuksille ei anneta sijaa tarinoissa, ja jos naisesta sanotaan jotain positiivista, se liittyy hänen kauneuteensa tai hoikkuuteensa. Lähes jokaisessa novellissa nainen pettää aviomiestään.

Ja sitten ne penikset.

Aiemminkin Murakamia lukeneena tiedän, että hänellä on ihmeellinen pakkomielle peniksiin ja seksiin (jota ei tietenkään ole olemassa ilman peniksiä). Tällä kertaa tarpeettomia peniksiä oli niin paljon, että olisi naurattanut ellei olisi vihastuttanut.

Nyt jo vähän naurattaakin:

Ehkä M oli kertonut miehelleen, että minulla oli kauniin muotoiset sukuelimet. Hän oli monet kerrat katsellut penistäni maatessaan sängyllä vähän keskipäivän jälkeen. Hän oli nostanut sen varovasti kämmenelleen ihaillakseen sitä kuin Intian kruununjalokiviä.

. . .

Senkö takia M:n aviomies oli ottanut minuun yhteyttä? Oliko hän soittanut minulle yhden jälkeen yöllä ilmaistakseen kunnioituksensa penikseni muotoa kohtaan? Tuskin. Se oli mahdoton ajatus. Sitä paitsi ei penikseni ollut häävikään elin. Korkeintaan se oli keskinkertainen.

Ihan oikeasti mitä hittoa, Murakami?

Seksi (jota novelleissa on myös tarpeettoman paljon) kuvataan luonnollisesti cis-heteromiehen näkökulmasta, ja naisten tehtävänä on lähinnä toimia statisteina, eikä heidän nautinnollaan ole mitään merkitystä. Olen lukenut paljon cis-heteronormatiivisia kirjoja ja pitänytkin monista valtavasti, mutta Miehiä ilman naisia ei tunnu sanovan mitään muuta, kuin että miehillä on penikset, joilla yhdytään naisiin (hyi saatana), jotka ovat olemassa lähinnä miehiä varten. Siellä täällä vilahtelevat bioessentialistiset toteamukset saivat minut konkreettisesti yökkäilemään.

Esileikin jälkeen Habara pani itselleen kondomin (Šeherazade vaati lääketieteellisistä syistä sen käyttöä), yhtyi Šeherazadeen ja laukesi sopivan ajan kuluttua.

. . .

Kuukautisten aikana Šeherazade hoiti asian käsityönä. Silloin Šeherazaden ripeät ja jokseenkin suorittavan oloiset otteet muistuttivat Habaraa hänen sairaanhoitajan pätevyydestään.

. . .

Šeherazadella oli herkän hienostunutta naisellisuutta huokuvat alusvaatteet, jotka vangitsivat miehen katseen kauniilla silkillä, hienoilla pitsikoristuksilla tai lumoavan syvillä väreillä.

. . .

Tarve päästää kertynyt siemenneste ajoittain ulos oli miehen kehon ominaisuus – paljolti samalla lailla kuin kuukautisvuoto oli naisen kehon ominaisuus.

Yök, yök ja yök.

Kirja on kirjoitettu cismiehille ilman naisia, enkä näe, miksi kenenkään muun kannattaisi lukea näitä seitsemän kertaa samaa teemaa jankkaavia novelleja. Jälkiviisaana voisi todeta, että olisihan tämän voinut päätellä jo kirjan nimestä.

Vain miehet ilman naisia tietävät, miten surullista, miten satuttavaa on tulla yhdeksi heistä.

Tähän asti Murakami on kuitenkin onnistunut voittamaan minut puolelleen, ja olen jopa listannut hänet yhdeksi lempikirjailijoistani. Tämän kirjan jälkeen joudun kuitenkin pohtimaan, annanko uusille Murakameille mahdollisuuden ja pitäisikö minun lukea kauan sitten lukemani lempikirjat uudelleen.

Muuttomme yhteydessä konmaritin kirjahyllyn. Periaatteena oli, että kirja saa jäädä, jos uskon, että minä tai poikaystäväni lukee sen vielä joskus. Rakastan kirjoja esineinä, ja kipuilin joidenkin niin sanottujen klassikoiden, kuten Hemingwayn kanssa. Apuna ollut ystäväni kyseenalaisti valkoisten miesten valkoisille miehille kirjoittamien klassikoiden säästämisen, kun kodissamme ei asu ketään, jolle kirjat olisi kirjoitettu. Tämä sai minut arvioimaan kirjahyllyämme uusin ja kriittisemmin silmin. Miksi feministi säilyttäisi kirjahyllyssään kirjoja ilman naisia, kun voi täyttää muutenkin liian vähäiset hyllymetrit Alice Walkerilla, Tove Janssonilla, Yoko Ogawalla, Toni Morrisonilla, Chimamanda Ngozi Adichiella, Zadie Smithilla, Hanya Yanagiharalla ja Koko Hubaralla?

On siellä edelleen useampi Murakamikin, mutta Miehiä ilman naisia ei sinne enää pääse.

. . .

Lainaukset: Haruki Murakami – Miehiä ilman naisia (Tammi, 2016)

Oispa jarrut

Tuntuu, että aikuisena aika kuluu aina todella nopeasti, ja usein huomaan miettiväni, mihin tämä viikko meni? Joskus on ollut sen verran kiirettä ja menoa, että on pitänyt pohtia kokonaisen kuukauden katoamista. Tänä vuonna aika on kuitenkin mennyt nopeammin kuin koskaan, ja olen kadottanut kokonaisen kevään.

Avasin juuri kalenterista toukokuun, mutta mielessäni maaliskuu alkoi juuri. Olen ihastellut kukkivia kirsikkapuita ja juonut kevään ensimmäiset jokilaivaoluet, viettänyt vapun ja potenut siitepölyallergiaa, mutta en kuitenkaan osaa pakata villahuiveja ja talvitakkeja pois, koska mieli on alkukeväässä ja odottaa takatalvea.

Tänä keväänä vauhti on ollut niin kova, että välillä on hirvittänyt. Tiedättekö sen tunteen, kun päästää polkupyörän rullaamaan vapaasti alamäessä ja vauhti kiihtyy niin kovaksi, että jossain kohtaa alkaa miettiä jos nyt tästä kaatuisin niin… 

Tänä keväänä olen kipeästi kaivannut jarruja, hengähdystaukoa, hitaampaa elämää ja aikaa sisäistää kaikki, mitä tänä vuonna on tapahtunut. Tuntuu nimittäin, ettei moneen vuoteen ole tapahtunut yhtä paljon kuin nyt.

Tammikuussa tapasin kummilapseni ensimmäisen kerran. F on vienyt sydämeni ja saanut ajatukseni vähän sykkyrälle.

Helmikuun alussa aloitin uuden, kauan ja hartaasti odotetun työn. Täysipäiväisen työn aloittaminen on rankempaa kuin muistinkaan, ja taidan vieläkin tehdä palautumistyötä. Vaikka pidän työstäni valtavasti, haaveilen 80-prosenttisesta työajasta.

Maaliskuussa muutettiin pois kodista, jossa asuttiin kahdeksan vuotta. Kasvoin siellä aikuiseksi, me kasvettiin siellä aikuisiksi. Olen aina ollut koti-ihminen ja esineisiin ja paikkoihin pahasti kiintyvä ihminen, ja muistan miten musertavalta se tuntui, kun vuokranantaja soitti ja ilmoitti laittavansa kotimme myyntiin.

Epätietoisuus ennen uuden kodin löytymistä oli hirveää, eikä koti tuntunut enää kodilta. Todella ärsyttävä kiinteistövälittäjä ramppasi pitämässä näyttöjä, ja kertoi miten meidän elämä piti laittaa kaappiin piiloon. Myynti-ilmoitukseen otetuissa valokuvissa meidän lämmin, kotoisa ja vähän kulunut kotimme muuttui kylmäksi ja steriiliksi. Ilmoituksen näkemisestä tuli loukattu ja alaston olo, joka edelleen palaa ajoittain, kun mietin noita viikkoja.

Löydettiin kuitenkin ihana uusi koti, jossa on vanhat puulattiat, valtavat ikkunat ja vessassa lattialämmitys. Aurinko paistaa aamuisin makuuhuoneeseen ja keittiöön ja iltaisin olohuoneeseen. Vastapäisen talon ikkunassa ihminen keittää aamukahvinsa todella kauniit rinnat paljaana, ja mietin, tekeekö hän sen tietoisesti. Asunnosta on tullut koti uskomattoman nopeasti, ja nyt toivon, että tästä ei tarvitse lähteä mihinkään pitkään aikaan.

Sitten kun löytyisi vielä aikaa nauttia tästä kaikesta. Ehkä se kertoo jo jotain, että sain istuttua alas ja käytin hetken tämän kirjoittamiseen.

Uudet sukat

En ole enää muutamaan vuoteen tehnyt uusia uudenvuodenlupauksia. En ole luvannut uskaltaa enemmän, kokeilla uusia asioita, mennä pois mukavuusalueeltani, katsoa vähemmän roskaa tv:stä, syödä vähemmän karkkia, syödä vähemmän pastaa, syödä ylipäätään vähemmän, juoda vähemmän kaljaa, juoda enemmän vettä tai urheilla vähintään joka päivä. En enää yritä luoda itseäni uudelleen aina tammikuun alussa tai olla vähän parempi versio itsestäni.

Liian usein näistä lupauksista seuraa pelkkiä vääränlaisia paineita, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita ja liian usein näitä lupauksia tekee ihan vääristä syistä ja jonkun muun takia, johonkin toiseen itseään verraten.

Mitähän sitä lupaisi, jos oikeasti ajattelisi omaa parastaan?

Aloitin yhden uuden vuoden kirjoittamalla päiväkirjaani Minä olen minä ja toivon, et se riittää ja lupasin opetella tykkäämään ihan tästä nykyisestä versiosta itsestäni. Vähän ärsyttävästä, ajoittain hauskasta, ihan fiksusta, akateemisesta, ylipainoisesta, tatuoidusta, etuoikeutetusta, nykyään 28-vuotiaasta naisesta. Itä-Hollola Installaatio sen sanoi ja minä kuuntelin.

En ole missään nimessä vielä valmis tämän projektini kanssa, ja tekemistä riittää varmasti vielä moneksi vuodeksi. Projekti on tarkoittanut aika monen ehdottoman ei ikinän pyörtämistä, joistakin ennen elintärkeistä ihmissuhteista irroittautumista ja kirjaimellista peiliin tuijottelua.

Lounakollektiivi on myös osa tätä projektia. Luvattiin kollektiivisesti olla lempeämpiä itsellemme ja toisillemme, siitä tämä koko homma lähti. Täällä mietitään enemmän mitä itse itsestämme ajattelemme, julkaistaan mitä itse haluamme, ollaan niitä versioita itsestämme, joihin sillä hetkellä pystymme, ja se riittää.

Louna on myös pitkästä aikaa tuonut elämääni ihmisiä, jotka tuntuvat samaan aikaan kutkuttavan uusilta, mutta samalla tutuilta, turvallisilta, saumattomilta. Olen ihan valtavan innoissani ja samalla aivan kauhuissani siitä, mitä ollaan saatu aikaan. Siitä on vuosia, kun olen julkaissut mitään (graduakaan en ole saanut vielä nettiin, koska arvostelu pelottaa – ihan kuin sen joku joskus lukisi) ja Susan mainitsema atelofobia taitaa vaivata myös minua. Samalla tajusin, että olen kaivannut tätä ihan valtavasti. Sisälmykset sykkyrällä ja hengitystä pidätellen painan siis kohta ’julkaise’ ja jään odottamaan tulevaa.

Tänä vuonna tein kaksi uutta lupausta:
1) pese hampaat joka ilta, vaikka ei yhtään huvittaisi
2) osta kivoja uusia sukkia, koska kivat sukat voi tehdä yllättävän onnelliseksi, erityisesti glitteriset sellaiset.