Berliinipäiväkirjat iii

Jaan päiväkirjamerkintöjä Berliinistä. Lue ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

//

18.7.2019 Neukölln

Neukölln on kiinnostava. Keskiluokkaiset, tyylikkäät, nuoret berliiniläiset sullottu samaan kaupunginosaan maahanmuuttajaperheiden kanssa. Kadun varressa on vuorotellen turkkilainen ruokakauppa, skandinaavinen muotikahvila, musliminaisten huivikauppa ja sudanilainen katuruokaravintola. Pitkään tänne ei haluttu tulla, koska täällä oli liikaa turkkilaisia, ja nyt tänne haluaa kaikki. En voi mitään sille, että mietin ennakkoluuloisesti, miten näillä kaikilla maahanmuuttajilla on edelleen varaa asua täällä. Voihan ne olla vaikka kuinka rikkaita. Toisaalta tuskin.

//

Viihdyn täällä. Täällä elämä tuntuu enemmän oikealta elämältä ja vähemmän lomalta.

18.7.2019 Populus Coffee, Neukölln

Tästä tulisi lempikahvilani, ellen asuisi yli tuhannen kilometrin päässä. En osaa selittää miksi, mutta tämä tuntuu turvalliselta ja inspiroivalta. Voisin kirjoittaa täällä toisen gradun tai vaikka kirjan. Tai jos joskus alkaisin taas piirtää, se tapahtuisi täällä. Täällä olen mieluummin yksin kuin yhdessä.

Opin jonkin aikaa sitten, että aina kannattaa kysyä suosituksia työntekijöiltä. Kahvi on Suomen hinnoissa mutta taivaallista. Istun takanurkkaan, maistelen kahviani lumoutuneena ja hymyilen typerästi.

Kahvilan seinillä on kauniita valokuvia ilmeisesti kahvin viljelijöistä ja maailmaa parantavia tekstejä, joita en viitsi nyt lukea. 16-vuotiaana olisin ahminut ne kaikki ja tuntenut joka sanalla itseni vähän paremmaksi ihmiseksi. Ehkä juuri siksi osaan päätellä lukemattakin, että niissä kerrotaan työntekijöiden paremmista työoloista, ja siitä, miten työntekijöiden lapset pääsevät kouluun, ja naisia koulutetaan ja tuetaan elämässä eteenpäin, koska naiset ja lapset ovat kaikken vahingoittuvimmassa asemassa kehittyvissä maissa, joissa kahvi viljellään. Ja ilmastonmuutoksen myötä meillä ei ole kohta enää kahvia, jos jatkamme samaan malliin. Tiedän nämä jutut jo. Voin siis keskittyä siemailemaan ihanaa kahviani, joka valitettavasti loppuu ihan juuri. Nyt.

Kahvikupin pohjalla, kahvilan logon alla lukee ’kippis’, ja hymyilen vielä typerämmin. Kahvi on hyvää ja eettistä, ja aion viedä sitä kotiin.

18.7.2019 N-köln, ympäriinsä

Välillä se tuttu tunne viiden vuoden takaa iskee: asuisinpa täällä oikeasti. Täällä on enemmän värejä, minussa on täällä enemmän värejä (kirjaimellisesti, mieti nyt sitä oranssinpunaista paitaa). Täällä on ok napata matkakalja kaikille matkoille ja kaikkina aikoina, ei pelkästään matkalla baariin pimeän tultua. Berliiniläiset sanovat asioita ääneen ja ripustavat protestilakanoita asuntojensa ikkunoista ja parvekkeilta. Kadulta saattaa yhtenä päivänä löytyä kattila ja rullaluistimet ja seuraavana päivänä lappu ”kiitos kattilasta, mutta rullaluistimia en tarvitse”. Täällä ihmiset osoittavat mieltään ja keräävät adresseja häätötuomion saaneen Spätin puolesta ja päivystävät sen edessä yötä päivää. Kuinkahan monta nimeä Stålarminkadun R-kioskin häätötuomio keräisi?

Suomi on niin vaisu.

Sitten muistan, miten inhosin saksalaista tapaa hoitaa asiat, kaikki ne saatanan leimat ja paperit ja in Deutschland sprechen wir deutsch ja miten en oikeastaan enää jaksaisi sitä, kun Berliinissä mikään ei oikein toimi kuten luulisi. En jaksa bailata sunnuntaisin, enkä olla järin siisti tyyppi. Pidän siitä, että netissä lukevat aukioloajat pitävät paikkansa ja talonyhtiössä tapahtuvista vesikatkoista ilmoitetaan vähintään kaksi päivää etukäteen. Minusta on tullut liian mukavuudenhaluinen oikeasti asuakseni Berliinissä, mutta voisin minä muutaman kuukauden tätä ottaa.

Tänään ilahduttaneita asioita:
– graffiti, jossa lukee JAROSLAV HAT ZWEI KARTOFFELN (jaroslavilla on kaksi perunaa)
– hymyilevät vastaantulijat, erityisesti se yksi setäoletettu (miksi en vain kirjoita henkilö tai ihminen? no siksi, että mun päässäni tilanne oli sympaattisempi, koska hän oli vähän jörön näköinen setäolettettu, ja jörön näköiset setäoletetut hymyilevät mun mielikuvissa paljon harvemmin vastaantulijoille kuin muut). hän tuli toista katua ja minä toista, ja meillä oli kolme sekuntia kestäneet treffit roskakorilla.
– zum mitnehmen! koitin kolme päivää muistaa, miten saksaksi sanotaan ’ottaa mukaan’. se se on.
– kippis

Berliinipäiväkirjat ii

Jaan päiväkirjamerkintöjä heinäkuiselta Berliinin-yksinmatkaltani.
Täältä pääset lukemaan sarjan ensimmäisen osan.

//

17.7.2019, Friedrichshain

Juon aamun ensimmäistä pikakahvikupillista parvekkeella. Asunnossa on kaasuliesi, ja olen lapsesta asti pelännyt kaasua kuollakseni. Pelkään aiheuttavani kaasuräjähdyksen tai hengittäväni tappavan määrän kaasua, ja haiseehan se nyt jotenkin tosi epäilyttävältä. En siis ole uskaltanut keittää kunnon kahvia mutteripannulla, koska se vaatisi kaasupelkoni voittamista, enkä ole siihen valmis ainakaan vielä. Siihen asti juon pikakahvia.

On niin pilvistä tai sumuista, että tv-tornin erottaa juuri ja juuri. Naamassa mulla on sellainen sheet mask, jota kokeilen nyt ensimmäistä kertaa ja tunnen oloni naurettavaksi. Sieraimille tarkoitetut reiät ovat suhteettoman suuret.

//

Toisen kupillisen otin mukaani vaahtokylpyyn. Otin mukaan myös kirjan ja kännykän, koska ajattelin, että rentoutuisin siellä kahvin ja kirjan kanssa ja nappaisin pari eteeristä kylpykuvaa.

N O T E   T O   S E L F : Kylvyssä on märkää ja liukasta ja hankalaa. Märkä ja liukas ja hankala ei oikein sovi elektroniikalle tai paperille.

En koskenut kirjaan ja kahvin join yhdellä kulauksella. Se maistui vähän saippualta. Kuvissa näkyi joko raa’an broilerin näköiset jalkani, häiritsevän näköiset varpaat tai kromipinnasta peilautuva kehoni (liikaa siitä). Sain yhden kelvollisen kuvan instagrammiin ja sitten olinkin jo kyllästynyt kylpemiseen.

Kello on 11:50, ja syön aamupalaa. Persikka-Alproa ja tuoreita persikkaviipaleita, kolmas kupillinen pikakahvia ja jälkiruoaksi lehmäkarkkeja. Pilaan aina aterioideni vegaanisuuden jollain turhalla. Mutta miksi en koskaan osta persikoita kotona ollessani?

//

Ulkona on alkanut paistaa aurinko. Silitän matkalaukussa rypistyneen paitani silityslaudan puutteessa ruokapöydällä, pakkaan Veitolan laukkuun ja suuntaan Prenzlauerbergiin, jota tunnen kovin huonosti.

17.7.2019, Prenzlauerberg

Ilahdun joka kerta, kun ymmärrän saksaa. Äsken edessäni kävelleet ilmeisesti isoäiti ja kaksi lapsenlasta kävivät seuraavan keskustelun:

”Äiti, katso miten hassu auto!”
”Se on isoäiti. Äiti on eri kuin isoäiti.”
”Mutta isoäitikin on jonkun äiti. Iso sellainen.”
”Juuri niin.”

Genau.

//

Yksin ei olekaan niin mukavaa, kun liikkuu vieraalla alueella. F-hainissa tiedän, mihin kääntyä, mitä katua on kiva kävellä, miten päin kartta kuuluu. P-bergissä eksyn, lähden väärään suuntaan, päädyn tylsille, tyhjille kaduille. Joudun tuijottamaan google mapsia jatkuvasti, mikä on kamalan hankalaa, kun aurinko paistaa suoraan puhelimen näyttöön. Ärsyynnyn auringolle ja tunnen oloni heti tosi typeräksi.

Keramiikkakauppa, jota varten tulin P-bergiin, on kiinni, vaikka aukioloajat väittävät muuta. Istun viereiseen kuppilaan odottamaan ja tilaan jääkahvin. En vieläkään hahmota, milloin täällä istutaan pöytään ja milloin tilataan kassalta. Työntekijä on todella viehättävä sellaisella räkäisellä tavalla ja berliiniläiseksi poikkeuksellisen palvelualtis, ja ärsyyntyneisyyteni laantuu.

Paikan muutkin asiakkaat ovat yksin ja tekevät töitä läppäreillään tai puhuvat puhelimessa. Minä luen Veitolaa ja löydän itseni ystävyyssuhteita käsittelevästä kolumnista:

Olen minäkin yrittänyt ylläpitää väkisin ystävyyksiä vain sen takia, että ”meidän kuuluu olla ystäviä, koska olemme joskus olleet.” Mutta ystävistä saa ja sopii luopua, jos tuntuu, ettei suhteesta jää itselle mitään käteen . . . Aika kultaa muistot, ja joskus vain unohtaa miksi ystävyys päättyi, varsinkin jos eroon ei ole liittynyt suurta draamaa.

Kahvi on loppunut jo pitkän aikaa sitten, kun keramiikkakauppa vastaa facebook-viestiini, että ovat sairastapauksen takia kiinni seuraavat kolme päivää. Ei kiinnosta tämä Prenzlauerberg nyt yhtään. Taidan lähteä ajelemaan julkisilla.

17.7.2019 U1

Istun lempilinjallani Warschauer Straßelta Uhlandstraßelle ja osaan edelleen asemat ulkoa. U-bahnit on todenäköisesti lempiasiani Berliinissä. Tai ainakin yksi niistä. Tähän mennessä mikään ei ole aiheuttanut yhtä suuria nostalgiakuohuja kuin tutut asemat ja kuulutukset. Istuin näissä junissa kuitenkin päivittäin kuuden kuukauden ajan ja opettelin saksan ääntämistä asemien nimien avulla. Schlesisches Tor ei tule vieläkään ulos suusta ilman valtavaa keskittymistä ja pinnistelyä. Liikaa erilaisia s-äänteitä lähekkäin.

U6 on myös rakas linja, ja ajattelin seuraavaksi hypätä sen kyytiin. Joskus aion vielä pysähtyä Berliinin jokaisella U-bahn-asemalla. Kaupungin saa minusta parhaiten haltuun ottamalla sen julkisen liikenteen haltuun, enkä osaa liikkua missään kaupungissa yhtä sujuvasti julkisilla kuin Berliinissä.

Julkisilla ajeleminen on täydellistä yksin tekemistä. Junissa saa rauhassa tuijotella ulos ikkunasta, kuunnella musiikkia, lukea kirjaa, tarkkailla kanssamatkustajia ja salakuunnella niiden keskusteluja ilman, että tulee yksinäinen olo. Ihmisten tarkkailu on ihanaa. Junissa tarkkailtavat ihmiset vieläpä vaihtuvat tiuhaan tahtiin, ja kymmenessä minuutissa saattaa nähdä jopa sata eri ihmistä.

Junan matkatessa maan alla pimeydessä, voi myös tarkkailla itseään mustasta ikkunasta heijastuvasta peilikuvasta. Tuntuu melkein, kun katsoisi itseään jonkun muun silmin.

. . .

Veitola-lainaus: Maria Veitola – Veitola (WSOY, 2018)

Berliinipäiväkirjat

Matkustin heinäkuussa yksin viikoksi Berliiniin. En tiedä, oliko se yksinolo, lukemani Mia Kankimäen kirjat vai Berliini, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin koin tarvetta kirjoittaa ajatuksiani ylös reaaliajassa, ja tulevina viikkoina jaan teille otteita päiväkirjastani.

//

16.7.2019, Helsinki-Vantaan lentokentällä

Inhoan lentokenttiä ja ihmisiä lentokentillä.
Inhoan lentämistä ja sitä, että lennän.
Rakastan Berliiniä.

//

16.7.2019, lentokoneessa

Kahden ja puolen vuoden lentämättömyys on aiheuttanut mulle yllättävän ja rajun lentopelon, ja koneen noustessa olen varma, että juuri tämä kone tippuu, enkä näe perhettäni enää ikinä. Olen myös unohtanut, että tarvitsen lentokoneen nousuja ja laskuja varten purkkaa, ja nyt joudun nieleskelemään hillittömästi, jotta korvani eivät menisi lukkoon. Tähän mennessä olen luullut kolme kertaa hukanneeni passini.

Koneen laskeutuessa alan itkeä, kun henkilökunta kuuluttaa neljällä kielellä

Tervetuloa Berliiniin
Välkommen till Berlin
Welcome to Berlin
Willkommen in Berlin

(ja lentohan sujui ihan turvallisesti ja lähetin perheelle viestin heti kun sain netin toimimaan)

Vielä yksi asia, jota inhoan:
Kun ihmiset, eivät voi odottaa rauhassa paikoillaan, että koneesta pääsee ulos.

//

16.7.2019, Tegelin lentokentällä

Suomalaiset on hauskoja, kun ne vielä toiseen maahan saavuttuaankin puhuu kanssaihmisille suomea.

Huomioita yksin matkustamisesta: Yksin matkustaessa on hankalaa, kun pitäisi samaan aikaan olla kyttäämässä matkalaukkuhihnaa ja jonottamassa vessaan.

16.7.2019, S41

Alan hengittää rauhallisemmin heti, kun pääsen ulos lentokenttäbussista. On muuten naurettavaa, että Tegelin lentokentälle ei vieläkään kulje junaraiteita, ja että se uusi lentokenttä ei ole vieläkään valmis. Se oli pahasti myöhässä jo viisi vuotta sitten.

Ilokseni huomaan, että Berliinin julkisilla matkustaminen on lihasmuistissa.  Laitan yhden Berliini-soundtrackeistäni (Lorde – Pure Heroine) soimaan ja kuuntelen nostalgiapäissäni tuttuja S-bahnin kuulutuksia

Einsteigen bitte!
Züruckbleiben bitte!

Pelkkään valkoiseen ja beigeen pukeutuneen suomalaisperheen nuorisolainen huutaa tarpeettoman kovaan ääneen ”tää on tämmöstä kunnon ghettoo”, kun juna pysähtyy Weddingissä. Häpeän maanhenkilöitäni ja toivon, ettei minulla olisi suomalaisuuteni paljastava R-collection-lippis päässä.

//

16.7.2019, Friedrichshain

Saan vuokra-asuntoni avaimen naapuri-Spätistä, jossa työntekijä kysyy sukunimeni alkuperää. En uskalla puhua saksaa. Saan avaimet kirjekuoressa, jossa on nimeni ja teksti ”ihanaa Berliiniä”.

Asunnon käytävä näyttää identtiseltä kuin Krossener Straßen asuntoni käytävä muutaman korttelin päässä. Käytävässä tulee vastaan naapuri, jolle uskaltaudun sanomaan ’Hallo’ ja ’Danke’, kun hän antaa minulle ja matkalaukulleni tilaa. Tajuan vasta ylimpään kerrokseen raahauduttuani, että talossa olisi ollut hissi. Ei näissä yleensä ole, mutta tähän taloon on rakennettu sellainen vuonna 2011. Sisäpihan puolella vanhan kivitalon seinään on lisätty lasinen koppero (joka on muuten pelottavin hissi, jota olen ikinä käyttänyt).

Asunto on yhdelle ihmiselle naurettavan suuri. Olen kiinnostunut lähinnä valtavan kokoisesta, ylimmän kerroksen parvekkeesta, josta näkyy tv-torni. Se näkyi myös Krossener Straßen asuntoni ranskalaiselta parvekkeelta. Se tuntuu kotoisalta ja oikealta. Olen Berliinissä.

Asunnon edelliset vuokralaiset ovat jättäneet jääkaapin oveen lapun:

Hei Julia. Jäi vähän juomia ja juusto yli. Toivottavasti kelpaa. – E & M

Jääkaappi on puolillaan olutta, siideriä ja kivennäisvettä. Kelpaa. Yksi tölkki on litrainen, ja heti ajattelen, että sen juomiseen tarvittaisi kaveri. Saatan alkoholisoitua tällä matkalla.

Vaikka kalja ja juusto -ruokavalio kuulostaakin aika houkuttelevalta, lähden nyt pyörimään vanhoille kulmilleni ja lempipuuhaani ulkomailla ollessa – ruokaostoksille. Naapurissa on valtava Rewe Supermarkt, jonka vieressä on yhtä valtava Rewe Getränkemarkt. Alkoholisoidun varmasti tällä matkalla.

(Se on sama Rewe, jossa kävin ensimmäisen kerran kaupassa Berliiniin muutettuani. Kämppikseni nauroi, kun olin kävellyt niin kauas.)

16.7.2019, Friedrichshain

Ostin oranssinpunaisen paidan. En pukeudu oranssiin, punaiseen enkä oranssinpunaiseen. Viimeksi Berliini sai mut luulemaan, että pukeudun pinkkiin. Tämä kaupunki vaikuttaa minuun oudolla tavalla.

En ole aikoihin tuntenut yhtä paljon erilaisia tunteita yhtä aikaa. Nyt kun ajattelen, viimeksi tältä tuntui viisi vuotta sitten, silloinkin Berliinissä. Tämä olo on ’overwhelmed’ – sana, jolta puuttuu hyvä suomenkielinen vastine.

//

Vinkkejä yksin matkustaville:
– mene tyhjiin ravintoloihin ja kahviloihin, niin ei tarvitse miettiä muiden ajatuksia tai tuntea oloaan ulkopuoliseksi
– kivat asiakaspalvelijat tykkää yleensä höpötellä asiakkaiden kanssa
– ota kirja mukaan kaikkialle ja lue sitä

– höpöttele ystäville somessa, koska yksin ei tarvitse miettiä, onko huonoa ja epäkohteliasta seuraa

16.7.2019, Friedrichshain

R A K A S T A N   B E R L I I N I Ä .

Kirjoja ilman naisia

Sisältövaroitus: Kirjoituksessa kritisoidaan Murakamia ja se sisältää naisvihamielisiä ja cis- ja heteronormatiivisia otteita kirjasta sekä tarpeettoman paljon peniksiä.

Olen lukenut tänä vuonna poikkeuksellisen vähän. Osasyynä on ollut raskaan kevään aiheuttama väsymys ja laiskuus. Kirjaan tarttumisen sijaan olen käyttänyt kaikki sähköpostini ja pankkikorttini ilmaisiin kokeilujaksoihin eri suoratoistopalveluihin ja tuijottanut tuntitolkulla tosi-tv:tä ja muuta mahdollisimman vähän aivokapasiteettia vaativaa roskaa.

Eniten syytän kuitenkin Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelmaa. Goodreads kertoo, että aloitin kirjan 3. helmikuuta ja 31. toukokuuta annoin sille yhden tähden.

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät osaa jättää kirjaa kesken, vaikka haluaisivat. En osaa edes laittaa kirjaa tauolle ja lukea välissä jotain muuta siinä toivossa, että hyllytetty kirja alkaisikin kiinnostaa. Siksi luin tätä 276-sivuista novellikokoelmaa melkein neljä kuukautta. Löysin motivaation lukea kirjan loppuun sillä hetkellä, kun päätin kirjoittaa tämän tekstin.

Tiesin jo kahden sivun jälkeen vihaavani tätä kirjaa, ja olisin halunnut laskea sen heti käsistäni. Kirjan naisvihamielinen sävy olisi hypännyt silmille, vaikka olisin lukenut sitä ilman feministilaseja (en kyllä taida enää osata). Kirja, jonka ensimmäisillä sivuilla laitetaan tiskiin vähätteleviä faktoja naisautoilijoista ja naiskuljettajista, ei helposti voita minua puolelleen.

Kafuku oli ollut lukemattomia kertoja naisen kyydissä ja hänen kokemuksensa mukaan useimmat naisautoilijat saattoi jakaa kahteen ryhmään. Jotkut olivat hieman liian aggressiivisia ja jotkut taas hieman liian varovaisia … Tietenkin oli myös naiskuljettajia, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan ryhmään. Sellaisia naisia, jotka ajoivat aivan normaalisti, eivät siis liian aggressiivisesti eivätkä liian varovaisestikaan. Heidän joukossaan oli peräti varsin taitavia autoilijoita.

En edes omista ajokorttia, ja silti tämä naisten vähättely sai minut kiehumaan.

Kokoelmassa on seitsemän novellia ja seitsemän miestä ilman naista. Tarinoita ja miehiä yhdistää elämä, joka on kurjaa, tyhjää, tylsää, ankeaa, vaikeaa, surullista, merkityksetöntä, raukkamaista, yksinäistä ja seksitöntä ilman naisia. Siihen nähden, miten tärkeitä naiset (tai naisten puute) ovat tarinoiden miesten kannalta, naiset ovat hämmentävän toisarvoisia Murakamin kerronnassa.

Näin kauniisti Murakami kuvailee tarinoidensa naisia:

Ylimääräinen rasva oli kadonnut hänen kaulastaan ja käsivarsistaan.

. . .

Kun Kitaru näytti minulle valokuvan hänestä, yllätyin hänen kauneudestaan niin, että vahingossa melkein vihelsin. Hän oli sopivan hoikka ja hänellä oli eloisa ilme.

. . .

Hän oli ehkä kolmekymmentävuotias tai vähän yli. Oli kyseenalaista, saattoiko naista sanoa suoranaisesti kauniiksi, mutta hänellä oli pitkät suorat hiukset ja lyhyt nenä ja jokin hänessä veti katseita puoleensa.

. . .

Hän näytti keski-ikää määrätietoisin askelein lähestyvältä maaseutukaupungin kotirouvalta, jonka vartalossa oli ylimääräistä läskiä siellä täällä kuin kittinä eri ruumiinosien välissä. Hänellä oli rasvaa leuan alla ja ryppyjä silmäkulmissa. Hänen kampaustaan, pukeutumistaan ja meikkiään ei voinut sanoa täysin hutiloiduiksi, mutta eivät ne kehujakaan ansainneet. Hänen kasvonsa eivät olleet piirteiltään missään nimessä rumat, mutta niissä ei ollut minkäänlaista katseen kiinnittävää kohtaa, joten niiden synnyttämä vaikutelma oli laimea.

. . .

Kunhan naisen kasvot eivät olleet kuolettavan tylsät eikä niissä ollut ammatillista kiinnostusta herättävän suuria kauneusvirheitä, ulkonäkö ei ollut ongelma. Ihminen saattoi muuttaa ulkonäkönsä melkein millaiseksi vain, jos koki siihen riittävää tarvetta ja oli valmis maksamaan.

Naisia arvotetaan lähinnä heidän ikänsä, kehon rasvapitoisuuden tai seksitaitojensa perusteella. Naisten ajatuksille ei anneta sijaa tarinoissa, ja jos naisesta sanotaan jotain positiivista, se liittyy hänen kauneuteensa tai hoikkuuteensa. Lähes jokaisessa novellissa nainen pettää aviomiestään.

Ja sitten ne penikset.

Aiemminkin Murakamia lukeneena tiedän, että hänellä on ihmeellinen pakkomielle peniksiin ja seksiin (jota ei tietenkään ole olemassa ilman peniksiä). Tällä kertaa tarpeettomia peniksiä oli niin paljon, että olisi naurattanut ellei olisi vihastuttanut.

Nyt jo vähän naurattaakin:

Ehkä M oli kertonut miehelleen, että minulla oli kauniin muotoiset sukuelimet. Hän oli monet kerrat katsellut penistäni maatessaan sängyllä vähän keskipäivän jälkeen. Hän oli nostanut sen varovasti kämmenelleen ihaillakseen sitä kuin Intian kruununjalokiviä.

. . .

Senkö takia M:n aviomies oli ottanut minuun yhteyttä? Oliko hän soittanut minulle yhden jälkeen yöllä ilmaistakseen kunnioituksensa penikseni muotoa kohtaan? Tuskin. Se oli mahdoton ajatus. Sitä paitsi ei penikseni ollut häävikään elin. Korkeintaan se oli keskinkertainen.

Ihan oikeasti mitä hittoa, Murakami?

Seksi (jota novelleissa on myös tarpeettoman paljon) kuvataan luonnollisesti cis-heteromiehen näkökulmasta, ja naisten tehtävänä on lähinnä toimia statisteina, eikä heidän nautinnollaan ole mitään merkitystä. Olen lukenut paljon cis-heteronormatiivisia kirjoja ja pitänytkin monista valtavasti, mutta Miehiä ilman naisia ei tunnu sanovan mitään muuta, kuin että miehillä on penikset, joilla yhdytään naisiin (hyi saatana), jotka ovat olemassa lähinnä miehiä varten. Siellä täällä vilahtelevat bioessentialistiset toteamukset saivat minut konkreettisesti yökkäilemään.

Esileikin jälkeen Habara pani itselleen kondomin (Šeherazade vaati lääketieteellisistä syistä sen käyttöä), yhtyi Šeherazadeen ja laukesi sopivan ajan kuluttua.

. . .

Kuukautisten aikana Šeherazade hoiti asian käsityönä. Silloin Šeherazaden ripeät ja jokseenkin suorittavan oloiset otteet muistuttivat Habaraa hänen sairaanhoitajan pätevyydestään.

. . .

Šeherazadella oli herkän hienostunutta naisellisuutta huokuvat alusvaatteet, jotka vangitsivat miehen katseen kauniilla silkillä, hienoilla pitsikoristuksilla tai lumoavan syvillä väreillä.

. . .

Tarve päästää kertynyt siemenneste ajoittain ulos oli miehen kehon ominaisuus – paljolti samalla lailla kuin kuukautisvuoto oli naisen kehon ominaisuus.

Yök, yök ja yök.

Kirja on kirjoitettu cismiehille ilman naisia, enkä näe, miksi kenenkään muun kannattaisi lukea näitä seitsemän kertaa samaa teemaa jankkaavia novelleja. Jälkiviisaana voisi todeta, että olisihan tämän voinut päätellä jo kirjan nimestä.

Vain miehet ilman naisia tietävät, miten surullista, miten satuttavaa on tulla yhdeksi heistä.

Tähän asti Murakami on kuitenkin onnistunut voittamaan minut puolelleen, ja olen jopa listannut hänet yhdeksi lempikirjailijoistani. Tämän kirjan jälkeen joudun kuitenkin pohtimaan, annanko uusille Murakameille mahdollisuuden ja pitäisikö minun lukea kauan sitten lukemani lempikirjat uudelleen.

Muuttomme yhteydessä konmaritin kirjahyllyn. Periaatteena oli, että kirja saa jäädä, jos uskon, että minä tai poikaystäväni lukee sen vielä joskus. Rakastan kirjoja esineinä, ja kipuilin joidenkin niin sanottujen klassikoiden, kuten Hemingwayn kanssa. Apuna ollut ystäväni kyseenalaisti valkoisten miesten valkoisille miehille kirjoittamien klassikoiden säästämisen, kun kodissamme ei asu ketään, jolle kirjat olisi kirjoitettu. Tämä sai minut arvioimaan kirjahyllyämme uusin ja kriittisemmin silmin. Miksi feministi säilyttäisi kirjahyllyssään kirjoja ilman naisia, kun voi täyttää muutenkin liian vähäiset hyllymetrit Alice Walkerilla, Tove Janssonilla, Yoko Ogawalla, Toni Morrisonilla, Chimamanda Ngozi Adichiella, Zadie Smithilla, Hanya Yanagiharalla ja Koko Hubaralla?

On siellä edelleen useampi Murakamikin, mutta Miehiä ilman naisia ei sinne enää pääse.

. . .

Lainaukset: Haruki Murakami – Miehiä ilman naisia (Tammi, 2016)

Oispa jarrut

Tuntuu, että aikuisena aika kuluu aina todella nopeasti, ja usein huomaan miettiväni, mihin tämä viikko meni? Joskus on ollut sen verran kiirettä ja menoa, että on pitänyt pohtia kokonaisen kuukauden katoamista. Tänä vuonna aika on kuitenkin mennyt nopeammin kuin koskaan, ja olen kadottanut kokonaisen kevään.

Avasin juuri kalenterista toukokuun, mutta mielessäni maaliskuu alkoi juuri. Olen ihastellut kukkivia kirsikkapuita ja juonut kevään ensimmäiset jokilaivaoluet, viettänyt vapun ja potenut siitepölyallergiaa, mutta en kuitenkaan osaa pakata villahuiveja ja talvitakkeja pois, koska mieli on alkukeväässä ja odottaa takatalvea.

Tänä keväänä vauhti on ollut niin kova, että välillä on hirvittänyt. Tiedättekö sen tunteen, kun päästää polkupyörän rullaamaan vapaasti alamäessä ja vauhti kiihtyy niin kovaksi, että jossain kohtaa alkaa miettiä jos nyt tästä kaatuisin niin… 

Tänä keväänä olen kipeästi kaivannut jarruja, hengähdystaukoa, hitaampaa elämää ja aikaa sisäistää kaikki, mitä tänä vuonna on tapahtunut. Tuntuu nimittäin, ettei moneen vuoteen ole tapahtunut yhtä paljon kuin nyt.

Tammikuussa tapasin kummilapseni ensimmäisen kerran. F on vienyt sydämeni ja saanut ajatukseni vähän sykkyrälle.

Helmikuun alussa aloitin uuden, kauan ja hartaasti odotetun työn. Täysipäiväisen työn aloittaminen on rankempaa kuin muistinkaan, ja taidan vieläkin tehdä palautumistyötä. Vaikka pidän työstäni valtavasti, haaveilen 80-prosenttisesta työajasta.

Maaliskuussa muutettiin pois kodista, jossa asuttiin kahdeksan vuotta. Kasvoin siellä aikuiseksi, me kasvettiin siellä aikuisiksi. Olen aina ollut koti-ihminen ja esineisiin ja paikkoihin pahasti kiintyvä ihminen, ja muistan miten musertavalta se tuntui, kun vuokranantaja soitti ja ilmoitti laittavansa kotimme myyntiin.

Epätietoisuus ennen uuden kodin löytymistä oli hirveää, eikä koti tuntunut enää kodilta. Todella ärsyttävä kiinteistövälittäjä ramppasi pitämässä näyttöjä, ja kertoi miten meidän elämä piti laittaa kaappiin piiloon. Myynti-ilmoitukseen otetuissa valokuvissa meidän lämmin, kotoisa ja vähän kulunut kotimme muuttui kylmäksi ja steriiliksi. Ilmoituksen näkemisestä tuli loukattu ja alaston olo, joka edelleen palaa ajoittain, kun mietin noita viikkoja.

Löydettiin kuitenkin ihana uusi koti, jossa on vanhat puulattiat, valtavat ikkunat ja vessassa lattialämmitys. Aurinko paistaa aamuisin makuuhuoneeseen ja keittiöön ja iltaisin olohuoneeseen. Vastapäisen talon ikkunassa ihminen keittää aamukahvinsa todella kauniit rinnat paljaana, ja mietin, tekeekö hän sen tietoisesti. Asunnosta on tullut koti uskomattoman nopeasti, ja nyt toivon, että tästä ei tarvitse lähteä mihinkään pitkään aikaan.

Sitten kun löytyisi vielä aikaa nauttia tästä kaikesta. Ehkä se kertoo jo jotain, että sain istuttua alas ja käytin hetken tämän kirjoittamiseen.