Oispa jarrut

Tuntuu, että aikuisena aika kuluu aina todella nopeasti, ja usein huomaan miettiväni, mihin tämä viikko meni? Joskus on ollut sen verran kiirettä ja menoa, että on pitänyt pohtia kokonaisen kuukauden katoamista. Tänä vuonna aika on kuitenkin mennyt nopeammin kuin koskaan, ja olen kadottanut kokonaisen kevään.

Avasin juuri kalenterista toukokuun, mutta mielessäni maaliskuu alkoi juuri. Olen ihastellut kukkivia kirsikkapuita ja juonut kevään ensimmäiset jokilaivaoluet, viettänyt vapun ja potenut siitepölyallergiaa, mutta en kuitenkaan osaa pakata villahuiveja ja talvitakkeja pois, koska mieli on alkukeväässä ja odottaa takatalvea.

Tänä keväänä vauhti on ollut niin kova, että välillä on hirvittänyt. Tiedättekö sen tunteen, kun päästää polkupyörän rullaamaan vapaasti alamäessä ja vauhti kiihtyy niin kovaksi, että jossain kohtaa alkaa miettiä jos nyt tästä kaatuisin niin… 

Tänä keväänä olen kipeästi kaivannut jarruja, hengähdystaukoa, hitaampaa elämää ja aikaa sisäistää kaikki, mitä tänä vuonna on tapahtunut. Tuntuu nimittäin, ettei moneen vuoteen ole tapahtunut yhtä paljon kuin nyt.

Tammikuussa tapasin kummilapseni ensimmäisen kerran. F on vienyt sydämeni ja saanut ajatukseni vähän sykkyrälle.

Helmikuun alussa aloitin uuden, kauan ja hartaasti odotetun työn. Täysipäiväisen työn aloittaminen on rankempaa kuin muistinkaan, ja taidan vieläkin tehdä palautumistyötä. Vaikka pidän työstäni valtavasti, haaveilen 80-prosenttisesta työajasta.

Maaliskuussa muutettiin pois kodista, jossa asuttiin kahdeksan vuotta. Kasvoin siellä aikuiseksi, me kasvettiin siellä aikuisiksi. Olen aina ollut koti-ihminen ja esineisiin ja paikkoihin pahasti kiintyvä ihminen, ja muistan miten musertavalta se tuntui, kun vuokranantaja soitti ja ilmoitti laittavansa kotimme myyntiin.

Epätietoisuus ennen uuden kodin löytymistä oli hirveää, eikä koti tuntunut enää kodilta. Todella ärsyttävä kiinteistövälittäjä ramppasi pitämässä näyttöjä, ja kertoi miten meidän elämä piti laittaa kaappiin piiloon. Myynti-ilmoitukseen otetuissa valokuvissa meidän lämmin, kotoisa ja vähän kulunut kotimme muuttui kylmäksi ja steriiliksi. Ilmoituksen näkemisestä tuli loukattu ja alaston olo, joka edelleen palaa ajoittain, kun mietin noita viikkoja.

Löydettiin kuitenkin ihana uusi koti, jossa on vanhat puulattiat, valtavat ikkunat ja vessassa lattialämmitys. Aurinko paistaa aamuisin makuuhuoneeseen ja keittiöön ja iltaisin olohuoneeseen. Vastapäisen talon ikkunassa ihminen keittää aamukahvinsa todella kauniit rinnat paljaana, ja mietin, tekeekö hän sen tietoisesti. Asunnosta on tullut koti uskomattoman nopeasti, ja nyt toivon, että tästä ei tarvitse lähteä mihinkään pitkään aikaan.

Sitten kun löytyisi vielä aikaa nauttia tästä kaikesta. Ehkä se kertoo jo jotain, että sain istuttua alas ja käytin hetken tämän kirjoittamiseen.

Uudet sukat

En ole enää muutamaan vuoteen tehnyt uusia uudenvuodenlupauksia. En ole luvannut uskaltaa enemmän, kokeilla uusia asioita, mennä pois mukavuusalueeltani, katsoa vähemmän roskaa tv:stä, syödä vähemmän karkkia, syödä vähemmän pastaa, syödä ylipäätään vähemmän, juoda vähemmän kaljaa, juoda enemmän vettä tai urheilla vähintään joka päivä. En enää yritä luoda itseäni uudelleen aina tammikuun alussa tai olla vähän parempi versio itsestäni.

Liian usein näistä lupauksista seuraa pelkkiä vääränlaisia paineita, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita ja liian usein näitä lupauksia tekee ihan vääristä syistä ja jonkun muun takia, johonkin toiseen itseään verraten.

Mitähän sitä lupaisi, jos oikeasti ajattelisi omaa parastaan?

Aloitin yhden uuden vuoden kirjoittamalla päiväkirjaani Minä olen minä ja toivon, et se riittää ja lupasin opetella tykkäämään ihan tästä nykyisestä versiosta itsestäni. Vähän ärsyttävästä, ajoittain hauskasta, ihan fiksusta, akateemisesta, ylipainoisesta, tatuoidusta, etuoikeutetusta, nykyään 28-vuotiaasta naisesta. Itä-Hollola Installaatio sen sanoi ja minä kuuntelin.

En ole missään nimessä vielä valmis tämän projektini kanssa, ja tekemistä riittää varmasti vielä moneksi vuodeksi. Projekti on tarkoittanut aika monen ehdottoman ei ikinän pyörtämistä, joistakin ennen elintärkeistä ihmissuhteista irroittautumista ja kirjaimellista peiliin tuijottelua.

Lounakollektiivi on myös osa tätä projektia. Luvattiin kollektiivisesti olla lempeämpiä itsellemme ja toisillemme, siitä tämä koko homma lähti. Täällä mietitään enemmän mitä itse itsestämme ajattelemme, julkaistaan mitä itse haluamme, ollaan niitä versioita itsestämme, joihin sillä hetkellä pystymme, ja se riittää.

Louna on myös pitkästä aikaa tuonut elämääni ihmisiä, jotka tuntuvat samaan aikaan kutkuttavan uusilta, mutta samalla tutuilta, turvallisilta, saumattomilta. Olen ihan valtavan innoissani ja samalla aivan kauhuissani siitä, mitä ollaan saatu aikaan. Siitä on vuosia, kun olen julkaissut mitään (graduakaan en ole saanut vielä nettiin, koska arvostelu pelottaa – ihan kuin sen joku joskus lukisi) ja Susan mainitsema atelofobia taitaa vaivata myös minua. Samalla tajusin, että olen kaivannut tätä ihan valtavasti. Sisälmykset sykkyrällä ja hengitystä pidätellen painan siis kohta ’julkaise’ ja jään odottamaan tulevaa.

Tänä vuonna tein kaksi uutta lupausta:
1) pese hampaat joka ilta, vaikka ei yhtään huvittaisi
2) osta kivoja uusia sukkia, koska kivat sukat voi tehdä yllättävän onnelliseksi, erityisesti glitteriset sellaiset.