7 mm

Muistelen sitä, kuinka pari vuotta sitten istuin surun keskellä ja kuinka se tuntui musertavalta ja murskaavalta. Kuinka olen edelleen surullinen samoista sekä eri asioista, ja onko suruja lopulta kovinkaan montaa erilaista sorttia, ehkä tunne vain voimistuu aika-ajoin ja ilmenee eri tavoin. Mietin, kuinka mikään rakkaus ei korjaa kokonaan sitä, mikä on joskus rikottu, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan. Kaiken kanssa oppii lopulta elämään.

Mietin sitä, miten olla vahvistamatta yhteiskunnan parisuhdekeskeisiä normeja, monogamian glorifiointia sekä romanttisen rakkauden erityisasemaa, ja samalla olla äärettömän rakastunut ja tyytyväinen omaan parisuhteeseen. Miten vastaanottaa onnitteluita päätöksestä, että teemme kodin saman katon alle, koska se sattuu sopimaan meille ja tuntuu kokeilemisen arvoiselta, mutta se ei ole itsessään mikään saavutus tai osoitus suhteen toimivuudesta. En tiedä.

Leikkasin hiukseni seitsemän millin mittaisiksi ja jostain syystä tuntuu, että se vaatii selittelyä. Eihän se niin ole, mutta silti; tein niin, koska halusin kokeilla, miltä se tuntuu ja miltä näytän siilitukassa. Kiinnostaa, miltä hiukseni näyttävät, kun ne kasvavat sentin, viisi senttiä, viisitoista senttiä. Rakastan polkkatukkaa ja ajattelin eläväni sen kanssa loppuelämäni. Samalla ajatus karmaisi, enhän ole edes kolmeakymmentä, todellako aion pitää saman hiustyylin tästä hamaan hautaan saakka, mitä helvettiä? Todennäköisesti palaan polkkatukkaan vielä, mutta sen aika ei ole nyt. Leikkasin hiukseni, koska aika tuntui otolliselta ja koska äitini teki samoin ollessaan suunnilleen samanikäinen. Yksi parhaimmista opeista äidiltäni on se, että hiukset kasvavat aina takaisin. Tein niin, koska se jännitti ja pelkäsin näyttäväni rumalta, enkä jaksa tai halua pelätä sellaista. Pelkäsin myös, mitä muut asiasta ajattelevat ja sanovat, ja se jos mikä on syy sanoa, että haistakaa nyt vittu (itseni mukaan lukien). Leikkasin hiukseni, koska miksei?

Tekee mieli vain lukea kirjoja ja leipoa pullaa. Käydä koirapuistossa ja kastella viherkasvit. Tehdä makaronilaatikkoa ja mennä ajoissa nukkumaan. Urheilla, venytellä ja kuunnella ruotsinkielistä klassisen musiikin radiokanavaa (hyvä on, myöskin Vammaiskulttia sekä Mitä vittua? -podcastia, suosittelen).

Oikeastaan pidän siitä, kuinka pitää pukeutua moneen vaatekerrokseen ja kuinka pimeys kietoo pehmeästi sisäänsä ja kuinka kaikki hidastuu. Keitän lisää teetä, nyt ei hötkyillä.

Hellän elokuun soittolista

On elokuu, ja kerään violetteja kukkia violettiin maljakkoon, valmistan limoncelloa islantilaisesta vodkasta ja jätän mielessäni jäähyväisiä kesälle. Pidän kaikista vuodenajoista ja niiden vaihtelusta, joten en osaa sen kummemmin surra kesän loppumista, vaikka siihen jonkinlaista kummallista kaihoa aina liittyykin. Voisi kai lukea Tove Janssonin Kesäkirjan uudelleen, googlailla myytävänä olevia saaria ja haaveilla.

On elokuu, ja kokosin soittolistan, jolta löytyy niin omia ikisuosikkeja (mm. ABRA ja Blood Orange) kuin uudempiakin tuttavuuksia (esim. Kate Tempest ja Choker). Tyylillisesti liikutaan melko rauhallisissa tunnelmissa, onhan soittolistan nimi Hellä elokuu.

Muistelin listaa kasatessani sitä, kun tulin yllättäen jätetyksi parisen vuotta sitten joulun alla ja sain ihmisiltä vinkkejä sydänsurujen käsittelyyn. Yksi vinkeistä oli sellainen, että kannattaa lukea jokin kirja, jota aiempi kumppani on suositellut. En muista enää perusteluja tälle, mutta se vaikutti kokeilemisen arvoiselta (olin valmis kokeilemaan ihan kaikkea). Vaikka pidänkin lukemisesta, on musiikin kuuntelu itselleni tärkein tunteidenkäsittelykeino, joten muokkasin vinkkiä hieman ja päätin kuunnella artisteja, joita entinen tyttöystäväni oli joskus aiemmin suositellut. Näin päädyin kuuntelemaan Waxahatcheen tuotantoa, ja tykästyin ikihyviksi. Nykyisin tämänkin soittolistan aloittava Takes So Much -kappale onkin yksi tärkeimmistä selviytymiskeinoistani päivinä, jolloin kaikki tuntuu kamalalta ja lannistavalta.

Soittolistaa voit kuunnella Spotifyssa: Hellä elokuu.

Ja yhtäkkiä; syreenit

En voi käsittää, että on kesä ja minulla kahden kuukauden sairasloma sekä masennuslääkitys ja silti elämä voi olla ihan kaunista ja hyvää. Tunnen olevani enemmän minä kuin koskaan aiemmin, mutta siltä minusta tuntuu joka vuosi. Silti tunne on tällä(kin) kertaa hieman erilainen, jonkinlainen syvä rauha on astunut sisääni ja on kuin joku laskisi kätensä hyväksyvästi olkapäälleni ja antaisi luvan vain olla. Itken ja ahdistun ja vaivun ajoittain syvään, pimeään kuoppaan ihan kuten aiemminkin, tai jopa enemmän ja useammin, mutta vain siksi, että olen vihdoin antanut itselleni luvan olla rikki. Enää ei tarvitse pidätellä tai sinnitellä tai pärjätä, en jaksa enää. En jaksa enää esittää.

Ymmärrän nyt myös, että on mahdollista saada kaikki. On mahdollista olla turvallisessa ja rakastavassa parisuhteessa (tai vaikka useammassa), vaikka ei olisikaan vahvimmillaan. On silti mahdollista säilyttää vapaus ja minuus ja oma tila. On mahdollista aidosti puhua ja sopia ja neuvotella ja kuunnella ja selvittää, että mikä voisi toimia ja miten. Konflikti tai hankalat tunteet eivät tarkoita, että kaikki olisi pilalla ja menetetty. Pelkään edelleen kaikkea ja paljon, mutta niiden pelkojen kanssa on myös mahdollista tulla toimeen.

Kuuntelin uudelleen kirjailija Durga Chew-Bosen (jonka kirjaa Too Much and Not the Mood ra-kas-tan) ja Rookie-sivuston perustaja Tavi Gevinsonin välisen keskustelun (”Protect your flame”), ja aivan kuten pari kesää sitten asuessani Helsingin Pajamäellä metsän kupeessa, se helpotti kirjoitusblokkiani ja sai aikaan haltioituneen innostuksen. Durga ja Tavi puhuvat muun muassa kirjoittamisesta, ihmissuhteista ja määrittelyistä. Joka kerta kolahtaa Durgan sanoessa, että: ”If you have needs, try to fulfill them. If you have wants, try to reach for them.” (Eli: jos sinulla on tarpeita, pyri täyttämään ne. Jos sinulla on haluja, koita kurottaa niitä kohti.)

On kesä ja syreenit alkavat levittää makeaa tuoksuaan kaikkialle. En tee suuria suunnitelmia, kuten ehkä joskus aiempina kesinä tein, vaikka tiesin, että puolet niistä jäävät kuitenkin toteuttamatta. Tänä kesänä aion vain olla ja istua itseni kanssa ja kuulostella, mitä tarvitsen ja haluan. Sitten pyrin ja kurotan, niillä voimilla, mitä minulla on.

Jatkuva epäonnistumisen pelko

Pelkään epäonnistuvani koko ajan, kaikessa. Oikeastaan odotan ja oletan sitä. Pelkään epäonnistuvani ihmisenä, ystävänä, kumppanina, sukulaisena, opiskelijana, feministinä, kirjoittajana, ja niin edelleen. Pelkään, että teen jotain väärin tai oikeastaan sitä, että olen väärin ja vääränlainen. Ajattelen vääriä asioita, teen vääriä asioita, sanon vääriä asioita. Enkä edes tiedä, että kuka tai mikä ne oikean ja väärän rajat on asettanut mutta niin vain on. Jako on epäselvä ja häilyvä, eikä kukaan ole selvittänyt minulle sääntöjä tai määritelmiä, joten en osaa tehdä oikeita valintoja, vaan valitsen väistämättä väärin.

En kuitenkaan ajattele itseäni perfektionistina, enkä edes tavoittele täydellisyyttä. Mielestäni siedän keskeneräisyyttä melko hyvin, mutta silti olen asettanut itselleni riman aivan tuhottoman korkealle, kaikessa. Muille rimaa ei ole olemassa laisinkaan, vain lähes pohjatonta ymmärrystä ja liiallistakin armahdusta. Itseäni osaan rankaista ja soimata pienimmistäkin virheistä ja harha-askelista, muille annan anteeksi jopa pyytämättä.

Naisena olemisessa olen onneksi ja vapauttavasti lesbona jo lähtökohtaisesti epäonnistunut, mutta siltikin pelkään olevani väärällä tavalla homo, tai en ainakaan koskaan tarpeeksi queer. Mutta eihän minun tästä pitänyt nyt kirjoittaa. Epäonnistuminen, taas.

Ehkä kaiken takana on jonkinlaisen hallinnan tunteen säilyttäminen sekä riittämättömyyden pelko. Sitä kai lopulta pelkään, etten tule koskaan olemaan mitään tarpeeksi. Nytkin aivoni huutavat tätä kirjoittaessa, että väärin, väärin, VÄÄRIN! Olen tästäkin taatusti unohtanut ainakin kymmenen näkökulmaa, jotka tähän piti sanoittaa ja kirjoittaa auki.

Ja sitten, nostan mielessäni keskisormen pystyyn näille ajatuksilleni ja mietin, entä sitten? Ehkä olenkin väärässä ja vääränlainen, totaalisen epäonnistunut, mutta entä sitten?

Voi näinkin olla olemassa.

Meikkaamatta

Viime kesäkuun alussa lopetin meikkaamisen. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin en ihan kokonaan; käytän edelleen satunnaisesti kulmavahaa, ripsiväriä ja huulipunaa. Sekä myös jonkinlaisia valotippoja highlighterina, kun joku kuulasihoinen jossain hehkutti sen luovan vaikutelman, että on meikannut, vaikkei oikeasti olisikaan (jepjep..). Lopetin meikkivoiteen ja puuterin käyttämisen kuitenkin. Voi olla, ettei tämä monille kuulosta kovinkaan radikaalilta tai suurelta asialta, mutta itselleni se oli valtava päätös.

Aloitin päivittäisen meikkaamisen ehkä joskus 15-16-vuotiaana. Ensimmäiset merkit aknesta sain jo muistaakseni 13-vuotiaana, ja ihoni kunnon huonontuessa ravasin vuosien ajan ihotautilääkäreillä ja kokeilin vaikka minkälaisia voiteita, liuoksia ja lääkkeitä (kiitokset vanhempieni taloudelliselle tuelle ja erityisesti YTHS:lle).

Minulle akne ja meikkaaminen ovat aina liittyneet toisiinsa. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut värikkäistä luomiväreistä, huulipunan pohjustamisesta taikka varjostusten tekemisestä oikeaoppisesti. Olen aina meikannut piilottaakseni finnit, ihon kirjavuuden, punakkuuden ja arvet. Olen meikannut peittääkseni, häivyttääkseni ja sopiakseni normiin. Olen hävennyt sekä huonoa ihoani että meikkaamista, sillä kadehdin kaikkia hyväihoisia, joiden ei ”tarvitse” meikata.

Jännitin vuosien ajan tilanteita, joissa joku voisi nähdä minut ilman meikkiä. Yökyläilyt ja uimareissut ahdistivat ja äärimmäisen harvoin poistuin kotoa edes lähikauppaan meikittä. Pahimmillaan meikkasin silloinkin, kun tiesin 99 prosentin varmuudella viettäväni päivän kotona sisätiloissa, ihan vain jotta oli helpompi katsoa peiliin.

Akneni parantui tai ainakin rauhoittui lopulta kahden isotretinoiinikuurin jälkeen, mutta meikkaaminen jäi. Siitä oli tullut tapa ja osa arkirutiineja. Vuosien ajan selitin itselleni, että samalla tavalla kuin valitsen joka päivä kivat vaatteet päälleni, meikki on osa lookkiani, tai paremminkin viimeistelee sen. Samalla ajattelin, että meikki on jonkinlainen suojakilpeni maailman pahuutta vastaan, tai ainakin muiden ihmisten katseita vastaan. Mikä on tavallaan hassu ajatus, sillä meikkasinhan oikeastaan muiden katseiden takia.

Kai lopulta kyllästyin siihen, että aamuisin piti varata aikaa meikkaamiseen ja päivän aikana huolehtia siitä, ettei naama kiillä liikaa, korjailla meikkiä ja lisätä puuteria tasaisin väliajoin. Meikkaamisesta tuli ennemminkin rasite, kuin hauska ajanviete tai iloa tuottava asia. Silti ajatuskin vaikkapa kouluun tai töihin menemisestä ilman meikkikerrosta hermostutti. Naiseksi kasvaneena ja kasvatettuna sitä on niin sisäistänyt ajatuksen, että oma arvo kietoutuu ulkonäön kanssa yhteen.

Kesän alussa päätin haastaa itseni olemaan meikittä yhden kuukauden. Kesäisin ihoni voi muutenkin paremmin ja vaalea naamani saa auringosta väriä sekä pisamia, mikä tasapainottaa aknen jättämiä jälkiä kasvoillani. Päätös tapahtui, kun meikkivoiteeni loppui, eikä minulla ollut juuri silloin varaa ostaa uutta. Ajatusprosessi oli ollut kuitenkin käynnissä jo pidemmän aikaa, joten aloitus oli sinänsä helppoa.

Arjessa muutos ei ollut kovin suuri, enkä ollut tuona kesänä töissä, joten saatoin makoilla ruotsalaisilla rantakallioilla aivan huoletta meikittömänä. Aluksi jännitti käydä bileissä tai treffeillä ilman meikkiä, mutta niinpä niistäkin selvisin. Oikeastaan mitään ei tapahtunut; kukaan ei kommentoinut asiaa mitenkään, kukaan tuskin edes huomasi, ketään ei kiinnostanut.

Yhden kuukauden kokeiluni venyi koko kesän mittaiseksi, siitä vuoden loppuun ja jatkuu edelleen. Vielä ei ole tullut eteen niin ylitsepääsemätöntä tapahtumaa, jonka vuoksi olisin kokenut tarpeelliseksi hankkia peitevoiteita tai vastaavia. Hieman huijaan sillä, että kirkkaanpunainen huulipuna on paras aseeni juhlatilanteissa sekä silloin, kun haluan feikata (itselleni), että elämäni on hallinnassa.

En halua kirjoituksellani millään tavalla moralisoida taikka sheimata meikkaavia ihmisiä, jokainen tehkööt niin kuin hyvältä tuntuu. Meikki ja meikkaaminen voi ja saakin olla ihanaa iloittelua, piristävää ja pinnallista hauskanpitoa, oli se sitten arkista tai juhlavaa tai mitä ikinä. On kuitenkin hyvä pysähtyä välillä miettimään, tekeekö jotain vain miellyttääkseen muita, kapitalistisen yhteiskunnan kauneusihanteista puhumattakaan. Olen myös päättänyt tehdä enemmän asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni vapaaksi, ja meikkaamattomuus on tällä hetkellä yksi sellainen asia.