Ikuiset juhlat

Aidosta maniasta tällä kertaa. Se ylitti lukioaikojen riemumielen niin monella suuruusluokalla, ettei se enää oikeastaan muistuttanut sitä. Mania oli mielentilana aivan yhtä vaarallinen kuin masennus. Ensin se kuitenkin tuntui euforian puuskalta. Olit täydellisen mukaansatempaava, täydellisen hurmaava; kaikki rakastivat sinua. Otit naurettavia fyysisiä riskejä, hyppäsit esimerkiksi asuntolan kolmannen kerroksen ikkunasta lumikinokseen. Mania sai tuhlaamaan vuoden stipendirahat viidessä päivässä. Se tuntui siltä kuin omassa päässä olisi ollut mielettömät bileet, joissa itse isäntänä kieltää ketään lähtemästä, käy vain rintapieliin kiinni ja sanoo: ”Älä nyt viitsi! Vielä yhdet!” Kun väki väistämättä kaikkosi, lähdit etsimään muita, keitä tahansa ja mitä tahansa, että bileet voisivat jatkua. Et voinut lakata puhumasta. Kaikki mitä sanoit oli nerokasta.
– –
Mutta jossain vaiheessa käänne alkoi tapahtua. Hän tunsi mielensä pursuavan yli. Sanoista tuli toisia sanoja hänen päässään, kuin kaleidoskoopin kuvioita.

Jeffrey Eugenides – Naimapuuhia

Muistan yhden kevätpäivän neljän ja puolen vuoden takaa. Se oli outo kevät, hysteerinen kevät, sähköiseltä tuntuva kevät. Matkustin Helsingin ja Turun väliä, kaupungista toiseen, pitkiä tunteja ahtaassa Onnibussin yläkerrassa jossa tuuletus ei toiminut, istuin etupenkillä, pidin jalkoja ikkunalasia vasten, katselin moottoritietä. Kun pääsin perille, usein juhlin.

Erään sellaisen päivän aamuna seisoin asunnossa, jossa Turussa silloin asuin. Valo tuli täydellisestä kulmasta sisään parvekkeen lasien läpi. Ehkä olin ostanut leikkokukkia pöydälle. Olin juuri tullut jostain, en muista enää mistä, se oli yksi niistä vähän jo itseään toistavista öistä kun istuin joen rannalla katsomassa kirsikankukkia ja unohdin korvakorut asuntoon, josta palasin aamuyöllä kotiin. Kotimatkani olivat hiljaisia hetkiä nukkuvassa kaupungissa. Ja nyt, erään sellaisen yön jälkeen, seisoin valossa ja tunsin uskomatonta onnea kaikesta siitä: sisälläni nousevasta krapulasta, ihmisistä joiden kasvot ja suudelmat ja nimet unohdin, jääkaappikylmästä halvasta valkoviinistä jota tänäkin iltana voisin juoda, ystävistä jotka jatkoivat kanssani tanssimista aamuun asti.

Ja samalla tuntiessani onnea minua pelotti, koska se kaikki tuntui väärältä. Se oli hukuttava tunne. Siinä oli sävyjä, joiden alle tunnuin jäävän. Olin juhlissa, jotka eivät loppuneet. Olin juhlissa, joista minä en tahtonut päästää itseäni pois.

Tämä tunne oli toistunut elämässäni jo useamman kerran, mutta vasta se hetki irrallisena aurinkoisena aamuna oli ensimmäinen, josta ymmärsin, ettei tämä voi jatkua näin.

Meni vielä kaksi vuotta (ja noina vuosina meni monia öitä, hukattuja korvakoruja, unohdettuja sanoja, loukattuja ihmisiä, hirvittävän paljon tuhlattua rahaa ja aivan liikaa nautintoaineita) ennen kuin sain diagnoosin tunteelleni. Oli taas kevät, nyt oli loskaisaa ja harmaata, kävelin Pasilassa ohi Triplan työmaan, joka silloin oli vasta lähinnä kuoppa maassa, ja päällimmäisenä tunsin helpottuneisuutta. 

Tunsin, että olen rikki, mutta ainakin nyt tiesin, millä tavalla.

Kärsin maniastani paljon enemmän kuin depressiopuolesta. Toki kärsin siitäkin, syvissä pimeissä sävyissä kulkeminen ei tietenkään ole helppoa, mutta depressiota pystyn hallitsemaan. Masennukseni tunnen. Se on tasaisen varma, kamala ja ilkeä, mutta käyttäytyy ainakin joka kerta samalla lannistavalla tavalla. Tiedän sen vievän voimani, mutta sitä pystyn sentään hallitsemaan.

Mania ei sen sijaan ole ennakoitavissa. Se menee miten tahtoo. Aluksi se on viettelevä, siihen tahtoo upota. Euforian puuska.

Sitten äkisti se on täydellistä kykenemättömyyttä ajatteluun. Se on pistelevää sähköä pään sisällä, jatkuva nälkä, joka ei tyydy mihinkään. Äsken hyvältä tuntunut onni on nyt riipivä, kuin joku raaputtaisi haarukalla lautasen pintaa. Sen yrittää saada hengittämällä ja meditoimalla loppumaan, mutta se ei ole kesy eikä kuuntele ketään. Se pelottaa minua, koska se saa minut tekemään asioita. Se saa aikaan pakon tehdä asioita. Eikä niistä asioista tule kauniita. 

Kun sieltä selviää, tuntuu kuin olisi tullut sodasta, ja kaikki näyttää yhtä rumalta ja rikkinäiseltä.

Juuri nyt olen manian toisella puolella, siellä sumuisessa likaisessa vedessä, jossa ajatukset ja aika tuntuvat turhalta ja tympeältä. Tätä kestää aikansa ja sitten kun sitä on kulunut tarpeeksi pitkään, ajatus ikuisista juhlista ja öistä alkaa taas tuntua hyvältä. Nautittava levottomuus ja sähkö tuntuvat aamuissa.

Ja ennen pitkää, varmana kuin vuodenajat, ne juhlat taas alkavat enkä todellakaan silloin enää muista, miltä niiden loppuessa voi tuntua. Silloin tahdon niiden jatkuvan ikuisesti.

Enostani

Enoni on minulle mystinen hahmo, joka asui perheeni luona hetken, kun olin paljon paljon nuorempi, yli kaksi vuosikymmentä sitten, ja kuoli pian sen jälkeen. Hän maalasi tauluja. Eräässä haastattelussa, joka äidilläni on vielä tallella, hän on kertonut: Maalaamisen lisäksi saan hyvän olon musiikin kuuntelemisesta ja joskus myös kitaran soittamisesta, vaikken osaakaan soittaa perinteisten normien mukaisesti. On hienoa, kun kitarasta saa irti äänen, joka ei mitenkään muistuta ihmisen ääntä. – – Mielikappaleeni on muuten Finlandia.

Jostain syystä pidän hyvin koskettavana yksityiskohtana juuri sitä, että hän piti Finlandiasta.

Olen uneksinut hänestä viime viikkoina, vaikka en valveilla pysty muistamaan häntä. En tiedä, kuka lopulta on mies, joka uniini tulee öisin, mutta näin olen kirjoittanut hänestä:

Enoni tukkaa ei kukaan ole harjannut ja kysyn johtuuko se siitä, ettei hänellä ole ketään pitämässä hänestä huolta. Se on oljenväristä ja jos sormet laittaa sen sisään, tuntee takkuja hänen ihonsa päällä. Jos hän leikkii kanssani metsässä ovat hänen hiuksensa sen jälkeen täynnä ruohoa ja risuja. Siltä hän tuoksuu: metsältä ja villiltä, kuin hän olisi peto eikä ihminen ollenkaan. Välillä hän ehkä onkin. Nukkuessaan unet vääristävät hänen kasvonsa tuntemattomiksi ilmeiksi, joita en osaa nimetä koska olen liian nuori siihen.

Hän kohtelee minua oikein, koska hän ei välttele kanssani puheenaiheita. Välillä hän puhuu niin vapaasti, että ehkä hän unohtaa minun kuuntelevan. Harvemmin vastaan hänelle, mutta hän ei kaipaa sanoja takaisin. Pikemminkin hän tahtoo niistä eroon. Hän haluaa puristaa itsestään irti kaiken, minkä pystyy nimeämään. Hiljaisuuden tavoittelu tuntuu hänestä turvalliselta.

Tai ainakin näin minä kuvittelen hänen ajattelevan, kun hän makaa metsässä vieressäni ja tuijottaa taivaalle, joka näkyy repaleisena puiden latvojen välistä. Sininen mosaiikki kasvojemme yllä. Se heijastuu hänen silmistään tehden niistäkin siniset, vaikka ne eivät ole. Kun hän tulee surulliseksi, ne silmät menevät täyteen vettä ja muuttuvat mustiksi kuin lammet tai öljy.

Miltä tuntuisi menettää joku niin kuin hän menettää.
Miltä tuntuisi menettää itsensä niin kuin hän menettää.

Tummissa lammissa, joista hän yrittää sukeltaa takaisin ruumista, elävää tai kuollutta, itseään tai jotakuta toista.

Tällaisia asioita hän kertoo minulle, kun makaamme päivän metsässä. Hän kertoo minulle hukkumisesta, joesta joka halkoo kaupunkia ja siitä, miten vesi voi jonain päivänä niellä kaiken alleen. Kaupungit on rakennettu liian matalalle, hän sanoo.

Ja ne, jotka eivät huku, palavat, hän sanoo.

Vuosikymmeniä myöhemmin, hänen mentyään, seison autiomaan laidalla ja liekkimeri nielee pitkin hiekkaa, ja siinä seistessäni muistan, mitä hän on minulle joskus puhunut, metsässä vuosia sitten. Tuli on loimottavan kuuma, mutta tuntuu kuin jokin kylmä valuisi selkääni pitkin. Se tietenkin on tunne siitä, että hän on voinut aavistaa kaiken tämän tulevan tapahtumaan.

Rivieralla

Julian matkapäiväkirjojen inspiroina tahdon jakaa muutaman rivin myös omasta päiväkirjastani Etelä-Ranskan ja Pohjois-Italian kesälomamatkaltamme, tai oikeastaan vain siitä Ranskan Rivieralla vietetystä osuudesta, sillä jostain syystä lakkasin pitämästä päiväkirjaa, kun olimme matkustaneet rajan yli. Ei sillä, etteikö siitä olisi sanottavaa, joskus sanat vain loppuvat. Nekin olivat kauniita päiviä, vaelsimme kuumuudessa, joka teki kaikesta unisen pehmeää, sadun kaltaista.

Tässä kuitenkin pala Rivieraa, joka tuoksui mereltä.

16.7.
Helsinki – Pariisi
Olemme eteisessä ja jo lähdössä, kun tajuan, etten pakannut niitä korkeakorkoisia sandaaleita, joita muistan jonkun joskus kerran kovasti kehuneen. Lentokoneessa viereen istuu bostonilainen vanha rouva, joka tarjoaa meille retiisejä. Ensimmäinen puraisu on raikas ja seuraava kirvelee suutani niin kuin kiivien syöminen. Mietin olenko näille allerginen. Bostonilainen nainen ristii kätensä koneen noustessa.

16.7.
Pariisi
Taksikuski ajaa kaupungin halki, auto ylittää Seinen mutta niin kaukana, ettei se näytä tänne enää kauniilta. T osoittaa Eiffel-tornin suuntaan. Se näkyy kuin pienoismallina kahden talon välistä ja katoaa sitten.

17.7.
Marseille
Pehmeä, unettava kuumuus. Tuntuu haaveelliselta ja osin epätodelliselta, ehkä siksi yritän kirjoittaa talteen Välimeren väristä. Lämmöstä.

Kävimme taidemuseossa, jonka näyttely ei ollut minulle mitenkään merkittävä. Museon ulkopuolella otetuissa kuvissa hymyilen kuin ei olisi mitään, mikä voisi uhata. Sillä hetkellä ei ehkä olekaan.

20.7.
Cannes
Tämä Cannesin ranta tuo mieleeni Malibun, jossa kerran makasimme. Hiekka takertuu kaikkialle, myös paikkoihin, joihin se ei ole kosketuksissa.

Aamupalan söimme täällä rannan läheisyydessä, puistossa jossa kodittomat ympäröivät meidät kysymyksineen tai tarinoineen, tai lähinnä T:n. Onneksi pystyin vain hymyilemään hiljaa vieressä kuten osa heistäkin teki, ne jotka eivät osanneet kieltä. Hyväosaisuuteni ahdisti. Tyttöystäväsi on kaunis, T:lle sanottiin. Kaikki olivat hirvittävän kiinnostuneita jalkojeni tatuoinneista.

21.7.
Cannes
Eilen lähdimme drinkeille, jotka olivat hävyttömän kalliit, mutta niitä tarjoillut tarjoilija hauska ja ihana, vaikka tunsinkin olevani keskellä näytelmää. Olotila vahvistui kun menimme Le Chat Noiriin, jossa tytöt tanssivat soihtujen kanssa.

Tänään nukuimme pitkään ja lähdimme hotellihuoneesta vasta siivoojien edeltä. Kiipesimme kukkulalle. Oli kuuma, näki yli kaupungin. Illalla katsoimme ilotulituksia, tapahtuma johon osuimme yllättäen. Kaupunki pimensi valot, taivaalla rätisi. Ajattelin lapsuuteni uusia vuosia.

22.7.
Nizza
Airbnb-asunto on kaunis ja pieni mutta huoneessa on valtavat aukeavat ikkunat ja pieni ikkunalauta, siihen mahtuu istumaan juuri ja juuri, kirjoitan siinä nyt. Viikon hotellielämän jälkeen tällainen on luksusta. Neljäksi yöksi kuvitella itselleen koti.

Emäntä varoitti meduusoista jos aiomme mennä uimaan.

23.7.
Nizza
Täällä ei ole ilmastointia vaan tuuletin, joka liikutti yöllä ilmaa puolelta toiselle niin, että vuorotellen oli kylmä ja vuorotellen tukahduttava. T heräsi siihen, sulki ikkunaluukut ja jatkoi untaan. En yrittänyt nukahtaa enää. Luin kirjoja ja tiskasin eilisen viinilasit.

24.7.
Nizza
Heräämme, kun lintu huhuilee, se istuu siinä avonaisen ikkunamme ääressä. Ihan kuin se katsoisi untamme. Vartioiden vai pahalla, sitä en tiedä.

Palasimme lomalta takaisin kotiin, joka oli ummehtunut ja kuuma Helsingin lämmöstä, joka oli paistanut suoraan ikkunoistamme sisään lähes koko sen ajan, kun me olimme poissa. Kaikki oli paikallaan. Parin päivän päästä rusketus alkoi kuoriutua hiljalleen pois ihosta.

Hyvää syntymäpäivää

Huomenna on syntymäpäiväni.

Olen keskikesän lapsi. Synnyin kaksi viikkoa etuajassa Pikku Kakkosen aikaan. Minusta piti tulla poika nimeltä Sasu, mutta olenkin tyttö nimeltä Susa. Synnyin Hevosen vuonna, Kaksosten aikaan. Olen ilmetty kumpikin.

Tänä vuonna vuosien täyttäminen on tuntunut tavallista merkityksellisemmältä. Ehkä se johtuu siitä, että elän viimeisen kakkosella alkavan vuoteni, ja olen jo etukäteen alkanut kärsiä kolmenkympinkriisistä. Tai ehkä siitä, että kuluneen vuoden aikana olen jostain syystä ajatellut kuolemaa ja elämää enemmän kuin koskaan tätä aiemmin. Olen ajatellut kaikkia menneitä vuosia ja sitä, miten olisin voinut tehdä asiat toisin, ja hitaasti tajunnut, etten enää ikinä voi. Ei tule sellaista mahdollisuutta. Tämä ei ole peli, jossa kerran voin testata, epäonnistua ja mennä sitten tekemään kaiken uudelleen, oikein. Voin ratkaista enää vain tulevat ongelmat.

Tällaisia ajatukset ovat olleet enimmäkseen ahdistavia ja piinaavia. Toisaalta ne ovat lopulta pakottaneet katsomaan kaiken jo tapahtuneen sijaan siihen, mitä on nyt. Tänä vuonna syntymäpäiväni on konkreettinen muistutus, että olen tässä. Olen vielä tänään 28-vuotias, huomenna 29, ja niin päivät etenevät minä mukanaan.

Kun olin täyttänyt 13, kirjoitin kirjeen viidentoista vuoden päähän, tänne 28-vuotiaalle itselleni. Tarkoitus oli tietenkin, että avaisin kirjeen syntymäpäivänäni, mutta totta kai olen lukenut sen jo moneen kertaan näiden vuosien aikana. (Minulla ei ole kärsivällisyyttä, mutta uteliaisuutta on.)

Se 13-vuotias minä toivoi silloin, että tulen 28-vuotiaana olemaan yhden kirjan kirjoittanut kirjailija ja kahden lapsen äiti. Että olen sellaisen ihmisen kanssa, jota rakastan. Ja tärkeintä: että olen onnellinen, onnellisempi kuin hän.

Olen saanut jotain siitä. En ole kirjoittanut kirjaa, mutta toivon tekeväni sen. En ole äiti, mutta ehkä joskus teen ne kaksi lasta, juuri sen ihmisen kanssa, jonka kanssa saan olla nyt ja jota rakastan syvästi. Varovasti pystyn vihdoin sanomaan, että suurimman osan päivistäni olen onnellinen. Niinä muina, joina en ole, yritän joka tapauksessa olla kiitollinen.

Tahtoisin kirjoittaa uuden kirjeen tulevaisuuden minälleni, mutta en ole ollenkaan varma riittäisikö kärsivällisyyteni säilyttämään sitä lukemattomana kymmentä vuotta. Todennäköisesti ei. Siksi kirjoitan sanottavani tähän: vuodet, odotan teitä mielenkiinnolla, toiveikkaana, onnekkaana. Ja totta kai sopivasti peloissani. Niin sen täytyykin olla.

Hyvää syntymäpäivää, huomisen minä.

Äitini sininen samettitakki

Siivosin tänään kellarikomeroita ja löysin äitini sinisen samettitakin, johon muistan rakastaneeni pukeutua kymmenen vuotta sitten. Siitä tuli mieleen tämä teksti, myöskin vuosien takaa.

Niinä vuosina käytin äitini samettitakkia, se tuoksui vähän ummehtuneelta ja oli todella ruma, siinä oli isot olkatoppaukset. Se on jossain vieläkin, todennäköisesti varastossa, josta vuokrasin muutaman neliön verran tilaa, kun kellarikomeroita remontoitiin. Kannoin sinä syksynä jätesäkeittäin tavaraa talteen kalliisiin varastoneliöihini, ja jossain muiden vaatteiden seassa on samettitakki, jossa kuljin keväänä, jolloin elin kanssasi. En muista lempinimiä, joita käytin sinusta, mutta muistan sen takin painon harteillani.

Ajattelen sitä nyt kun makaan tässä ja sade naputtaa kaupunkia. On ollut kaaosmainen kevät, jolloin lämpötila vaihtelee kymmeniä asteita päivien välillä. Se sopii minulle. Kirjoitan opinnäytetyötäni, joka tuntuu olevan kuin keksimäni ikiliikkuja, se antaa minulle aina uudelleen ja uudelleen jotain, jota muokata, eikä tule koskaan valmiiksi. Kun en kirjoita, luen kolumnejasi. Ärsyynnyn niistä. Kuuntelen haastattelujasi, olen kateellinen ihmisille, joista puhut. Luen vanhoja päiväkirjojani, mutta sitten minua alkaa itkettää.

Olin typerä, mutta olin nuori. Olin samanikäinen kuin äitini oli ollut sen takin hankkiessaan. Myöhemmin hän kertoi minulle niistä ajoista. Hän sanoi: ”Luulin silloin tietäväni kaikesta kaiken. Myöhemmin ymmärsin, etten tiennyt mistään mitään.”

Ja siinä ajassa samanikäisenä kuin hän, kuvittelin tietäväni, miten asiat tapahtuvat. Nyt toki olen vanhempi. Ymmärrän, etten tiennyt mitään.

Keräsin takkini taskuihin savukeaskeja ja sytyttimiä. Vielä nytkin, kun olen lopettanut tupakoinnin, löydän sytyttimiä jokaisesta taskustani ja kaikista pikkulaukuista. En tiedä, mitä tehdä niille. Osan nostan pois taskuista ja osan jätän paikalleen, sivelen niitä kun olen liikkeessä, kun olen hermostunut enkä tiedä mihin muualle asettaa käteni. Joskus, ollessani rakastunut, keräsin taskuihini talteen papereita, joihin olin suihkuttanut rakastettuni hajuvettä niin, että pystyin laittamaan kädet syvälle taskuun ja ottaessani ne sieltä pois ilmaan tuli minulle rakas tuoksu, josta muistin kaiken.

Jos jotain hyvää tästä kaikesta täytyy etsiä, en enää muista sinun tuoksuasi. Se tekee sinusta etäisemmän siitäkin huolimatta, että pystyn edelleen muistamaan, miten kävelet.

Pystyn muistamaan, miten nukut, en tiedä, millaisia unia näet, niistä en muista sinun koskaan kertoneen.

Ajattelen äitini samettitakkia ja uniasi ja ajatellessani sitä kaikkea, tuntuu hetken aikaa niin kipeältä, että toivoisin yhä tupakoivani.

Jos kertoisit minulle unistasi, nyt, minä lupaisin muistaa ne myöhemmin.