Lämpöä, leutoa ja lempeä

Löysin Livejournalin, kun olin 14-vuotias ja tosi yksinäinen. Lapsuudenkotini modeemi, jolla nettiin yhdistäminen kesti minuuttikaupalla, oli juuri päivitetty laajakaistaan. Selasin internetiä mieluummin kuin nukuin. Selasin nettiä ja siihen nukahdin.

Livejournal oli blogiyhteisö ennen kuin blogeja tai somea varsinaisesti oli, tai ainakin ennen kuin niitä kutsuttiin sillä nimellä. Jaoimme siellä asioita ja salaisuuksia, joita yleensä jaetaan parhaille ystäville tai ainoastaan omiin yksityisiin päiväkirjoihin. Sain lohtua tavalla, jota en aiemmin ollut kokenut.

Vaikka kaikki kirjoitimme omia päiväkirjojamme, olimme silti yhdessä. Vaihdoimme kommentteja keskenämme ja juttelimme. Koulun jälkeen päivitin kaverisivua jännittyneenä siitä, miten tuntemieni ihmisten elämät etenivät. Livejournal tuntui siltä ystäväporukalta, johon en koskaan ”oikeassa maailmassa” ole kuulunut.

Olen kaivannut samanlaista yhteisöllisyyttä siitä lähtien, kun aktiiviset Livejournal-ajat loppuivat. (Eli melkein kymmenen vuotta sitten — apua.)

Kun Julia kysyi instagrammissa, löytäisikö hän sieltä kiinnostuneita ihmisiä tekemään jotain yhdessä, ajattelin tätä kaikkea ja ajattelin, että tuohon tahdon mukaan.

Ja kuinka tavattoman imarreltu ja onnellinen olin, olen yhä, että lopulta pääsin osaksi sitä.

Olen aika ajoin huolissani siitä, miltä vaikutan somessa ja sen ulkopuolella: pelkään olevani töykeä ja epämiellyttävä, ihminen jota ei tahdota mukaan joukkoon. Se, joka valittaisiin liikuntatunnilla joukkueeseen viimeisenä. Tuntui ihanalta löytää paikkansa, ja miten ihanalta se onkaan tuntunut löytää juuri näiden ihmisten keskeltä.

Sillä heidän kanssaan minusta on tuntunut turvalliselta, alusta asti.

Voimme jutella meidän kesken mistä vain.

Olemme purkaneet toisillemme tavallisia arkipäivän huolia. Työstressiä ja työhaastattelustressiä, apurahahakemuksia, valkoisen paperin kauhua ja sitä ilahtunutta oloa, kun flow vie mennessään ja kaikki, mitä tekee, tulee ulos itsestä pakottamatta ja oikeana.

Olemme puhuneet vaikeista asioista. Ahdistuksesta ja peloista ja suruista ja rakkaudesta.

Olemme yrittäneet ratkaista koko maailman ongelmat ja eniten ehkä sitä, miksi Gmailiin on niin vaikea yhdistää toinen sähköpostitili tai miksei Spotify-tili suostu toimimaan.

Louna on lämmin turvapaikka, pesä, josta tiedän saavani tukea, lohdutusta ja apua, mitä elämässä ikinä tapahtuukin. Toivon, että sellaisena se välittyy myös meidän ulkopuolellemme.

Lämpimänä ja leutona.

Elämänmakuisena ja ihanana.

Että voimme olla ystäväporukka paitsi toisillemme myös muille.

Se ystävä, jonka olkapäätä vasten tahtoo painaa oman päänsä ja jolle tahtoo kuiskutella kaikki salaisuutensa.

Hyvää syntymäpäivää, Louna.

Mitä tämän vuosikymmenen aikana opin rakkaudesta

Vuosikymmen oli pitkä ja ehti näyttää erilaisia asioita. Kaupunkeja, ihmisiä, tunteita, koteja, toiset parempia kuin toiset, niin kuin asioilla on tapana, olla hyviä ja huonoja vuorotellen. Kipeitä ja parantavia.

Tapahtui todella paljon kaunista.

Tapasin ihmisiä, hämmästyttäviä, syviä ja kauniita ihmisiä. Osa heistä sellaisia, jotka olen joutunut menettämään, mutta joiden jättämät tunteet asuvat minussa yhä ja tekevät minusta erilaisen ihmisen. Paremman.

Tapahtui myös todella paljon sellaista, jota en koskaan olisi valmis toistamaan uudelleen. Rumia tapahtumia, joiden ainoa perintö on mahdollisuus sanoa siitä kaikesta: selviydyin.

Kasvoin ja opin tällä vuosikymmenellä paljon ja muutaman niistä asioista tahdon nyt jakaa tässä kynnyksellä, jossa vanha on menossa ja uusi vasta tulossa, kaikki mahdollista. Joten: muutama asia, jonka tämä vuosikymmen opetti minulle rakkaudesta.

Olen oppinut, että tärkeää on olla rehellinen, aina. Valheilla on jälkensä, jotka voi välillä saada katoamaan olemattomiin, mutta ne ovat silti olemassa silloinkin, kun niihin ei voi löytää takaisin. On helpompaa elää, kun ei pelkää jäävänsä kiinni. On oikeampaa elää, kun tietää, mikä on totta.

Raadollinen rehellisyys ei ole aina kivaa, mutta on välttämätöntä sytyttää huoneeseen niin kirkkaat valot, että näkee kaiken lian lattialla ja seinissä, muuten sitä ei voi pestä pois. Tähän asti olen viettänyt aikaa rakkauteni huoneissa pimeässä tai vähintään silmät kiinni, haluttomana näkemään. Mutta rakkaus vaatii, että katsoo silloinkin, kun maisema ei ole se, jonka tahtoisi nähdä.

Ja jotta voi olla rehellinen muille, täytyy olla ensin rehellinen itselleen. En ole itse  varma, kumpi niistä on vaikeampaa. Opettelen yhä molempia. Valheet tulevat välillä vieläkin totuuksia helpommin. Osin myös siksi, että niiden saattaa virheellisesti kuvitella olevan totta.

Olen myös oppinut, että ihmiset eivät osaa lukea ajatuksia silloinkaan, kun itse kuvittelee olevansa ilmiselvä. Jos tuntee, on pakko sanoa ääneen, ja jos puhuu ääneen, on myös varmistuttava, että puhuu toisen kanssa samaa kieltä, että sanat tarkoittavat samaa asiaa. On mahdoton puhua samasta väristä, jos toinen siitä puhuessaan tarkoittaa punaista ja toinen sinistä. Mitä tarkoitan, kun puhun mustasukkaisuudesta? Tai kateudesta? Mistä joku muu puhuu, kun hän puhuu niistä?

Kun puhumme rakkaudesta, mistä me todella puhumme?

Joten olen opetellut puhumaan samaa kieltä, selittämään sanojeni merkityksiä.

Ja kuuntelemaan silloin kun minulle puhutaan toisella kielellä, jota vielä en ymmärrä, mutta jota tahdon oppia puhumaan.

Ihanaa lähestyvää uutta vuotta, vuosikymmentä. Toivottavasti se tulee lempeänä.

Muisto, jossa levitän hänen palaneeseen selkäänsä aloe veraa

Hänen selkänsä on palanut auringossa ja siitä irtoaa ihoa pitkinä suikaleina, joita nypin irti. Hän makaa sängyllä palanut selkänsä minua päin ja kuljetan sormia häntä pitkin, otan ihoa sormenpäideni väliin ja vedän niin hellästi kuin uskallan, irtoavia ihosuikaleita käsissäni, tippumassa päälleni, vaatteilleni, kaikkialla sängyssä. Hän inahtaa aina, kun tekee kipeää.

Haluaisin kuljettaa käsiäni häntä pitkin hellästi, mutta sen ajan täytyisi olla ohi.

Levitän ihon päälle aloe veraa, joka tuntuu viileältä sormissani. Tällä välin on laskeutunut pimeä. Etelä-Euroopan pimeä on paksu ja painava, sen läpi on vaikea hengittää. Se tulee yllättäen, mutta niin asiat aina käyvät. Niitä odottaa ja yllättyy silti.

Violetti yö makaa päällämme.

Jossain vaiheessa hänkin nukahtaa. Hän menee uneensa, olen yksin tässä, istun paikallani ja katson ulos ikkunasta, jonka verhoja emme ole vetäneet kiinni, se on turhaa, ulkona alhaalla kaupungissa on valoja, mutta ne eivät häikäise meitä. Huoneen oven toisella puolella juhlitaan vielä. Minä haluaisin herättää hänet kuten muistan hänen herättäneen minut kerran: vain tarpeesta jutella kanssani, ikävästä joka syntyy, kun toinen nukkuu ja toinen valvoo.

Mutta se aika on ohi.

Ja kun jossain vaiheessa herään, olen minäkin yllättäen nukahtanut, eikä vielä ole aamu, makaan hänen vieressään ja silmät avatessani näen hänen tuijottavan minua. Ojennan käden hänen kasvojaan kohti, sen saman jolla revin hänen ihoaan.

Tapahtuuko tämä tässä unessa vai jossakin toisessa?

Ikuiset juhlat

Aidosta maniasta tällä kertaa. Se ylitti lukioaikojen riemumielen niin monella suuruusluokalla, ettei se enää oikeastaan muistuttanut sitä. Mania oli mielentilana aivan yhtä vaarallinen kuin masennus. Ensin se kuitenkin tuntui euforian puuskalta. Olit täydellisen mukaansatempaava, täydellisen hurmaava; kaikki rakastivat sinua. Otit naurettavia fyysisiä riskejä, hyppäsit esimerkiksi asuntolan kolmannen kerroksen ikkunasta lumikinokseen. Mania sai tuhlaamaan vuoden stipendirahat viidessä päivässä. Se tuntui siltä kuin omassa päässä olisi ollut mielettömät bileet, joissa itse isäntänä kieltää ketään lähtemästä, käy vain rintapieliin kiinni ja sanoo: ”Älä nyt viitsi! Vielä yhdet!” Kun väki väistämättä kaikkosi, lähdit etsimään muita, keitä tahansa ja mitä tahansa, että bileet voisivat jatkua. Et voinut lakata puhumasta. Kaikki mitä sanoit oli nerokasta.
– –
Mutta jossain vaiheessa käänne alkoi tapahtua. Hän tunsi mielensä pursuavan yli. Sanoista tuli toisia sanoja hänen päässään, kuin kaleidoskoopin kuvioita.

Jeffrey Eugenides – Naimapuuhia

Muistan yhden kevätpäivän neljän ja puolen vuoden takaa. Se oli outo kevät, hysteerinen kevät, sähköiseltä tuntuva kevät. Matkustin Helsingin ja Turun väliä, kaupungista toiseen, pitkiä tunteja ahtaassa Onnibussin yläkerrassa jossa tuuletus ei toiminut, istuin etupenkillä, pidin jalkoja ikkunalasia vasten, katselin moottoritietä. Kun pääsin perille, usein juhlin.

Erään sellaisen päivän aamuna seisoin asunnossa, jossa Turussa silloin asuin. Valo tuli täydellisestä kulmasta sisään parvekkeen lasien läpi. Ehkä olin ostanut leikkokukkia pöydälle. Olin juuri tullut jostain, en muista enää mistä, se oli yksi niistä vähän jo itseään toistavista öistä kun istuin joen rannalla katsomassa kirsikankukkia ja unohdin korvakorut asuntoon, josta palasin aamuyöllä kotiin. Kotimatkani olivat hiljaisia hetkiä nukkuvassa kaupungissa. Ja nyt, erään sellaisen yön jälkeen, seisoin valossa ja tunsin uskomatonta onnea kaikesta siitä: sisälläni nousevasta krapulasta, ihmisistä joiden kasvot ja suudelmat ja nimet unohdin, jääkaappikylmästä halvasta valkoviinistä jota tänäkin iltana voisin juoda, ystävistä jotka jatkoivat kanssani tanssimista aamuun asti.

Ja samalla tuntiessani onnea minua pelotti, koska se kaikki tuntui väärältä. Se oli hukuttava tunne. Siinä oli sävyjä, joiden alle tunnuin jäävän. Olin juhlissa, jotka eivät loppuneet. Olin juhlissa, joista minä en tahtonut päästää itseäni pois.

Tämä tunne oli toistunut elämässäni jo useamman kerran, mutta vasta se hetki irrallisena aurinkoisena aamuna oli ensimmäinen, josta ymmärsin, ettei tämä voi jatkua näin.

Meni vielä kaksi vuotta (ja noina vuosina meni monia öitä, hukattuja korvakoruja, unohdettuja sanoja, loukattuja ihmisiä, hirvittävän paljon tuhlattua rahaa ja aivan liikaa nautintoaineita) ennen kuin sain diagnoosin tunteelleni. Oli taas kevät, nyt oli loskaisaa ja harmaata, kävelin Pasilassa ohi Triplan työmaan, joka silloin oli vasta lähinnä kuoppa maassa, ja päällimmäisenä tunsin helpottuneisuutta. 

Tunsin, että olen rikki, mutta ainakin nyt tiesin, millä tavalla.

Kärsin maniastani paljon enemmän kuin depressiopuolesta. Toki kärsin siitäkin, syvissä pimeissä sävyissä kulkeminen ei tietenkään ole helppoa, mutta depressiota pystyn hallitsemaan. Masennukseni tunnen. Se on tasaisen varma, kamala ja ilkeä, mutta käyttäytyy ainakin joka kerta samalla lannistavalla tavalla. Tiedän sen vievän voimani, mutta sitä pystyn sentään hallitsemaan.

Mania ei sen sijaan ole ennakoitavissa. Se menee miten tahtoo. Aluksi se on viettelevä, siihen tahtoo upota. Euforian puuska.

Sitten äkisti se on täydellistä kykenemättömyyttä ajatteluun. Se on pistelevää sähköä pään sisällä, jatkuva nälkä, joka ei tyydy mihinkään. Äsken hyvältä tuntunut onni on nyt riipivä, kuin joku raaputtaisi haarukalla lautasen pintaa. Sen yrittää saada hengittämällä ja meditoimalla loppumaan, mutta se ei ole kesy eikä kuuntele ketään. Se pelottaa minua, koska se saa minut tekemään asioita. Se saa aikaan pakon tehdä asioita. Eikä niistä asioista tule kauniita. 

Kun sieltä selviää, tuntuu kuin olisi tullut sodasta, ja kaikki näyttää yhtä rumalta ja rikkinäiseltä.

Juuri nyt olen manian toisella puolella, siellä sumuisessa likaisessa vedessä, jossa ajatukset ja aika tuntuvat turhalta ja tympeältä. Tätä kestää aikansa ja sitten kun sitä on kulunut tarpeeksi pitkään, ajatus ikuisista juhlista ja öistä alkaa taas tuntua hyvältä. Nautittava levottomuus ja sähkö tuntuvat aamuissa.

Ja ennen pitkää, varmana kuin vuodenajat, ne juhlat taas alkavat enkä todellakaan silloin enää muista, miltä niiden loppuessa voi tuntua. Silloin tahdon niiden jatkuvan ikuisesti.

Enostani

Enoni on minulle mystinen hahmo, joka asui perheeni luona hetken, kun olin paljon paljon nuorempi, yli kaksi vuosikymmentä sitten, ja kuoli pian sen jälkeen. Hän maalasi tauluja. Eräässä haastattelussa, joka äidilläni on vielä tallella, hän on kertonut: Maalaamisen lisäksi saan hyvän olon musiikin kuuntelemisesta ja joskus myös kitaran soittamisesta, vaikken osaakaan soittaa perinteisten normien mukaisesti. On hienoa, kun kitarasta saa irti äänen, joka ei mitenkään muistuta ihmisen ääntä. – – Mielikappaleeni on muuten Finlandia.

Jostain syystä pidän hyvin koskettavana yksityiskohtana juuri sitä, että hän piti Finlandiasta.

Olen uneksinut hänestä viime viikkoina, vaikka en valveilla pysty muistamaan häntä. En tiedä, kuka lopulta on mies, joka uniini tulee öisin, mutta näin olen kirjoittanut hänestä:

Enoni tukkaa ei kukaan ole harjannut ja kysyn johtuuko se siitä, ettei hänellä ole ketään pitämässä hänestä huolta. Se on oljenväristä ja jos sormet laittaa sen sisään, tuntee takkuja hänen ihonsa päällä. Jos hän leikkii kanssani metsässä ovat hänen hiuksensa sen jälkeen täynnä ruohoa ja risuja. Siltä hän tuoksuu: metsältä ja villiltä, kuin hän olisi peto eikä ihminen ollenkaan. Välillä hän ehkä onkin. Nukkuessaan unet vääristävät hänen kasvonsa tuntemattomiksi ilmeiksi, joita en osaa nimetä koska olen liian nuori siihen.

Hän kohtelee minua oikein, koska hän ei välttele kanssani puheenaiheita. Välillä hän puhuu niin vapaasti, että ehkä hän unohtaa minun kuuntelevan. Harvemmin vastaan hänelle, mutta hän ei kaipaa sanoja takaisin. Pikemminkin hän tahtoo niistä eroon. Hän haluaa puristaa itsestään irti kaiken, minkä pystyy nimeämään. Hiljaisuuden tavoittelu tuntuu hänestä turvalliselta.

Tai ainakin näin minä kuvittelen hänen ajattelevan, kun hän makaa metsässä vieressäni ja tuijottaa taivaalle, joka näkyy repaleisena puiden latvojen välistä. Sininen mosaiikki kasvojemme yllä. Se heijastuu hänen silmistään tehden niistäkin siniset, vaikka ne eivät ole. Kun hän tulee surulliseksi, ne silmät menevät täyteen vettä ja muuttuvat mustiksi kuin lammet tai öljy.

Miltä tuntuisi menettää joku niin kuin hän menettää.
Miltä tuntuisi menettää itsensä niin kuin hän menettää.

Tummissa lammissa, joista hän yrittää sukeltaa takaisin ruumista, elävää tai kuollutta, itseään tai jotakuta toista.

Tällaisia asioita hän kertoo minulle, kun makaamme päivän metsässä. Hän kertoo minulle hukkumisesta, joesta joka halkoo kaupunkia ja siitä, miten vesi voi jonain päivänä niellä kaiken alleen. Kaupungit on rakennettu liian matalalle, hän sanoo.

Ja ne, jotka eivät huku, palavat, hän sanoo.

Vuosikymmeniä myöhemmin, hänen mentyään, seison autiomaan laidalla ja liekkimeri nielee pitkin hiekkaa, ja siinä seistessäni muistan, mitä hän on minulle joskus puhunut, metsässä vuosia sitten. Tuli on loimottavan kuuma, mutta tuntuu kuin jokin kylmä valuisi selkääni pitkin. Se tietenkin on tunne siitä, että hän on voinut aavistaa kaiken tämän tulevan tapahtumaan.