Kotia etsien

Minua on aina ihmetyttänyt se, miten kodista rakennetaan niin syvä ja kestävä osa ihmisen identiteettiä, sillä en itse ole sellaista oikein kokenut. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut sellaista tunnetta, että kuulun yhteen paikkaan. Minulle koti merkitsee niin monia asioita, että sen miettiminen joskus ahdistaa, vaikkei sen pitäisi ahdistaa: äitini identifioi itsensä montanalaiseksi, isäni samalla tavalla, ja niin heidänkin vanhempansa. Synnyin perheeseen, jolla on todella vahvat juuret tässä osavaltiossa ja tässä maassa, mutta en ole koskaan juurtunut tähän paikkaan samalla toivotulla tavalla.

Synnyin tähän kaupunkiin, Missoulaan, melkein kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten. En kai koskaan tuntenut vahvaa yhteyttä tai sidettä Amerikkaan. Olin aina utelias muista paikoista ja kielistä kuin englanti. Kun törmäsin eräänä kauniina päivänä suomen kieleen, päätin melkein heti omaksua sen ja tehdä siitäkin kodin.

Olin neljätoista vuotta vanha, kun rupesin itsenäisesti, omilla ehdoilla opettelemaan suomea. Olin niin halukas tekemään töitä sen eteen, että ymmärtäisin kielen, joka kuulosti silloin korvilleni täysin höpöhöpöltä, ei kotoisalta. Ja niin tein sen työn. Nyt kun mietin sitä vähän syvemmin, luulen etsineeni todistetta siitä, että me ihmiset ollaan kaikki samoja kielestä riippumatta. Etsin kotia jostain punaisesta langasta.

Teininä lähdin Suomeen ensimmäistä kertaa vaihto-oppilaaksi. Sitten lähdin Helsinkiin pitämään välivuotta ja sitten taas opiskelemaan. Tulin ja menin, menin ja tulin. Koti siellä, koti täällä. Pääni oli räjähtämäisillään silkasta hämmennyksestä.

Vihdoin palasin Missoulaan jäädäkseni tänne, ainakin toistaiseksi. Vuosien varrella en ole tullut paljoakaan viisaammaksi, mutta joitain pieniä asioita on tullut opittua. Hoksasin jonkin aikaa sitten, ettei kodin tarvitse löytyä yhdestä ainoasta paikasta, eikä sen ole pakko löytyä paikasta ollenkaan. It’s a state of mind, baby. Ehkä parempikin niin.

Ajattelin siis tehdä pienen listan asioista, jotka saavat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Olkoon se minulle ja ehkä teillekin muistutus siitä, että kodista (mitä ja missä se lieneekin) kannattaa olla kiitollinen.

Tunnen olevani kotona, kun makaan tyttöystäväni sylissä.

Tunnen olevani kotona, kun kipeänä ollessani äitini tekstaa ja kysyy, saako tuoda minulle keittoa.

Tunnen olevani kotona, kun huomaan auringonvalon tekevän samoja ilmiöitä, jotka aiemmin muistin vain ja ainoastaan Suomi-ajoistani. Kun huomaan, ettei ole väliä missä kulkee, aina luontoon voi luottaa.

Tunnen olevani kotona, kun istun baarissa hyvien ystävien ympäröimänä ja nauran niin paljon, että tulee kyyneleitä silmiin.

Tunnen olevani kotona, kun täällä vierailevat suomalaiset kaverit tuovat mukanaan Fazeria ja ruisleipää.

Tunnen olevani kotona, kun minua kuunnellaan.

Tunnen olevani kotona, kun luen kauniita kirjoja ja ymmärrän, että maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka ovat tunteneet samat tunteet ja itkeneet samat kyyneleet.

Tunnen olevani kotona, kun muistan etten ole yksin.

Vähän vaiheilla

Tulin ulos kaapista ensimmäistä kertaa viime kesänä, kotimatkalla takaisin Missoulaan ystäväni Stephenin kanssa. Hän ajoi autoaan hiljaa, ja minä sanoin, että nyt on kerrottavaa. Kurkkuani kuristi ja kaikki oli hetken raskasta, kädet tärisivät ja minua puistatti. Tiesin kuitenkin, että aika oli koittanut. Ja niin sanoin sen ääneen ensimmäistä kertaa: En ole hetero. En pystynyt muuta sanomaan, joten kerroin vain, kuka ja mikä en ole. Ajelimme läpi Wyomingin ja edessämme oli avaraa maata, jossa oli metsäkukkia, mäkiä ja suuren suuri taivas. Kuuntelimme Sufjan Stevensia ja minä itkin onnesta.

Kaapista ulos tultuani minuun iski tunne, että voisin vain mennä jollekin niistä mäistä makaamaan, rauhassa vihdoinkin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oloni oli kevyt. Vaikka se kliseiseltä kuulostaakin, olin todella pitkään elänyt valheessa, jota vihasin. Olin aina esittänyt ihmistä, joka en ole. Päätin ensimmäistä kertaa elämässäni olla aito, kokonainen itseni.

Automatka päättyi, saavuimme Missoulaan ja palasin kotiin. Se kesä tuli ja meni, ja vasta löydetty identiteettini melkein unohtui arjen keskellä. Oli liian helppoa olla ajattelematta sitä, sillä näin olin koko elämäni tehnyt. Olin niin pitkään piilottanut maailmalta sen, kuka oikeasti olen, että olin onnistunut piilottamaan sen myös itseltäni.

Jokin minussa oli kuitenkin muuttunut. Rupesin kohtelemaan itseäni vähän lempeämmin. Pikkuhiljaa ymmärsin, etten ole väärä eikä minussa ole mitään vikaa. Hoksasin, ettei kannata enää hävetä mitään. Olin niin pitkään hokenut muille, ettei queer-ihmisissä ole mitään vikaa, mutta unohdin kohdella itseäni samalla tavalla. Olin kai tahallani jättänyt itseni pois.

Kerron nyt totuuden tästä kirjoituksesta: tulin kertomaan teille vain sen, että olen pitkästä aikaa onnellinen. Siinä se. En odota teidän saavan tästä suuria oivalluksia, ja ymmärrän, että varmaan moni teistäkin on käynyt läpi aivan samanlaista paskaa. Totta puhuakseni en ollenkaan aavistanut, että tällaisesta kirjoituksesta tulisi minun ensimmäinen postaukseni täällä, mutta tällä hetkellä en pysty ajattelemaan mitään muuta. Oloni on niin vapautunut, etten voi muuta kuin jakaa sitä muille. Muutenkin olen vähän vaiheilla tämän kaiken kanssa, mutta vihdoin tunnen että olen kasvamassa sellaiseksi ihmiseksi, joka olen aina halunnut olla. Olen antanut itselleni luvan.

Ennen kuin tulin kaapista ulos, elämäni oli tavallaan pysähtynyt. Itseni hyväksyminen täysin on auttanut minua monessa muussakin asiassa, sillä nyt voin mennä eteenpäin tietäen tarkasti, kuka olen. Olen itsevarmempi kuin koskaan ja hallelujah, se tuntuu ihan hemmetin hyvältä.

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan: minä olen queer nainen, jolla on sanottavaa, itse asiassa aika paljon sanottavaa. Minulla on maailman ihanin tyttöystävä. Olen kertonut kaikille ystävilleni, että olen queer, mutten ole vielä kertonut perheelleni. En aio kuitenkaan tällä kertaa kertoa sen enempää, sillä tarvitsen vielä aikaa käydä näitä asioita läpi. Hiljattain kuolleen runoilijan Mary Oliverin runo Mornings at Blackwater on ollut mielessä usein viime aikoina:

“For years, every morning, I drank
from Blackwater Pond.
It was flavored with oak leaves and also, no doubt,
the feet of ducks.

And always it assuaged me
from the dry bowl of the very far past.

What I want to say is
that the past is the past,
and the present is what your life is,
and you are capable
of choosing what that will be,
darling citizen.

So come to the pond,
or the river of your imagination,
or the harbor of your longing,

and put your lips to the world.
And live
your life.”

Eläkää elämäänne, darling citizens. Se kannattaa, minä lupaan.