Aika uusille unelmille

Ensimmäinen tekstini Lounakollektiiviin alkoi näin:

Minä en ole ihminen, joka on aina kirjoittanut. Itse asiassa en ole aina tehnyt mitään, olen tehnyt jatkuvasti kaikkea.

Olen ajanut isäni rakentamaa mikroautoa, soittanut selloa orkesterissa, telinevoimistellut, välinevoimistellut, yleisurheillut, suunnitellut vuoristoratoja tai vaatteita tai painovoimaa uhmaavia huonekaluja, vedostanut pimiössä valokuvia, opetellut uusia kieliä, leikannut lyhytelokuvia, ohjannut musiikkivideoita, laulanut kuorossa tai yksin tai kaksin, salaa tai julkisesti. Lopettanut kaiken. Aloittanut uudelleen.

En ole aina kirjoittanut. Mutta nyt kirjoitan, sillä siihen on painava syy.

Minä en muista elämästäni moniakaan asioita. En tietenkään voi tietää, mikä on oikea tai normaali määrä muistoja, mutta luulen, että omani on melko suppea – ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni muistamaan. Olen päättänyt kirjoittaa itsestäni ulos jokaisen muistamani hetken, tapahtuman ja tilanteen, kaikessa merkityksellisyydessään – tai merkityksettömyydessään.

Näistä sanoista on nyt tasan kymmenen päivää vaille vuosi ja on sanottava: en muista yhtään sen paremmin. Mutta tapahtui jotain muuta: aloin kirjoittaa.

Se lähti liikkeelle täältä, ydintalvella. Nousi muistoista, sanoista jotka asettelin peräjälkeen, sommittelin kuin asetelman maalaukseen, päästin ulos itsestäni. Tuntui uskomattomalta antaa kaiken vain tulvia, hallita lauseita kaivamalla uusia uria ja kasaamalla patoja, ohjaamalla virtaa lempein, mutta määrätietoisin ottein.

Se jatkui työhön. Edellisenä syksynä Yleisradiolla aloittamani verkkotoimittajan työ muotoutui juuri minulle sopivaksi oman henkisen hyvinvointini ehdoilla, upean esimieheni avulla. Se tarkentui artikkelien kirjoittamiseen, haastatteluihin, kysymysten valmisteluun, materiaalin purkamiseen ja jälleen uudelleen rakentamiseen. Yhtäkkiä keväällä huomasin – elätän itseni kirjoittamalla.

Kesällä magneettihoidon jälkeen, ajatusten kirkastuttua, aloin kirjoittaa kirjaa. Se tapahtui ilman varoitusta, alkoi valua sormistani muistivihkoihin ja puhelimeen hätäisesti luonnosteltujen merkintöjen kautta näppäimistölle, ruudulle, pilvipalveluihin, apurahahakemuksiin, valituille silmille.

Syksyllä paljastui uusi muoto: essee. Tunsin tarvetta ilmaista mielipiteitäni tarkoin jäsennellyssä muodossa. Myös jokin vanha näyttäytyi kaikkien pitkien virkkeiden alta: runot. Hapuilen niitä esiin, veistän esseitä näkyviksi.

Ja nyt se jatkuu, hetken haparoinnin jälkeen tartuin siihen jälleen tiukasti kiinni, koitan pitää sitä otteessani vaikka mieleni riuhtoo välillä rankasti myrskytuulen tavoin, ristiaallokossa. Teen nyt kaikkeni, jotta voisin jatkaa. Jos vain tyynellä säällä niin olkoon niin, kunhan en menetä kurssiani enää.

Olen seissyt paikoillani pitkään, pyörinyt ympyrää pimeässä. Kirjoittaminen on alkanut liikuttaa minua – ja liikuttaa minua.

On aika uusille unelmille, intohimolle, rohkeudelle. Kirkkaalle johtotähdelle.

Kuvan alkuperä valitettavasti tuntematon.

War is over, if you want it

Mulla on kaksi joulua.

On mun oma, järjestyksessä ensimmäinen, mun pienen perheen – kahden ihmisen ja yhden koiran. Meidän joulu on viisivuotias, vielä muotoaan hakeva, vapaa muuttumaan, avoin ehdotuksille. Se on pehmeä, verkkainen, vaivaton. Se näyttää elokuvia aamusta asti, vie yhdessä ulos aina uusiin paikkoihin, valoja seuraten. Se nostaa pöytään yhdessä valmistetun aterian, kaataa kuohuviiniä iltapäivällä, tarjoilee porkkanalohta, soijamaitoon keitettyä riisipuuroa, seitankäristystä. Se juottaa inkivääritotia, antaa lahjat kun siltä tuntuu. Se kuuntelee The Beach Boysia ja nukahtaa yhdessä sohvalle. Se herää aatonaattona, luovuttaa meidät eri teille.

Ja sitten on mun suuremman perheen, eri-ikäisten ihmisten ja eläinten. Se perinteinen ja tuttu, näennäisesti muuttumaton. Se on turvallinen, useimmiten riidaton, toisinaan jännitteinen, lopulta perheenjäsenet yhteen tuova juhla, jona kaikki yrittää parhaansa. Se on rutinoitunut, ei kuitenkaan tylsä. Se kuuntelee Pavarottia, kolmea tenoria, Bocellia, Loiria, katsoo Lumiukon ja Samu Sirkan. Se tuo mummun riisipuurolle, vie perheen haudoille, kantaa pöytään äidin ruuat , kaataa aperitiiviksi annoksen Koskenkorvaa, jakaa lahjat illalla, juo punaviiniä sohvalla, toivottaa kauniita unia, saattaa yöksi erilleen. Se herää joulupäivänä, kokoontuu taas yhteen, viettää raukean illan, päättää joulun.

Mulla on kaksi erilaista joulua, sillä ei ole oikeaa tai väärää tapaa viettää sitä. Sen voi koostaa monista palasista ja ihmisistä, biologisesta tai valitusta perheestä – vaikka molemmista tai sitten ei kummastakaan. Se voi ottaa paikkansa missä tahansa, kylmässä tai lämpimässä, valossa tai pimeässä, etelässä, pohjoisessa, idässä, lännessä. Sen aikana saa tuntea mitä tuntee – onnea, lämpöä, surua, kaipuuta. Sen voi jättää viettämättä kokonaan, elää aivan tavallisen päivän, tai voi keittää itselleen puuron ja jättää kaiken muun tekemättä.

Joulu on mitä sen haluaa olevan. Joulun saa tehdä omakseen, valita perinteet, kattaa pöytään viisi lusikkaa ja jäätelöannoksen, ripustaa kuuseen kuivattuja kukkia ja popcornia, loihtia takan Youtube-videoista ja eteerisistä öljyistä. Tehdä turvattomasta turvallisen, riitaisasta sopuisan, luopua asioista ja ihmisistä, jotka tekee siitä kipeän, ottaa lähelleen ne, jotka tuo siihen lämmön ja valon.

Sen voi rakentaa uudelleen, raivata edellisen pois ja aloittaa alusta, voi vahvistaa valmiita perusteita, kasata uuden kerroksen tai katon, uudet portaat sisään.

Joulun voi antaa olla ihan mitä tahansa mikä hyvältä tuntuu.

Tämä on kertomus siitä, kuinka sain itseni takaisin

Tämän vuoden maaliskuussa sain tarpeekseni. Olen sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä reilusti yli kymmenen vuotta, diagnosoidusti nyt kolme ja puoli. Se on oireillut jatkuvana, painostavana ja yhä syvenevänä masennuksena vain lyhyiden tasaisempien tai hypomaanisten kausien tauoilla. Maaliskuussa kyllästyin, sillä olin luovuttamassa. En ole koskaan tuntenut itseäni niin täydellisen epätoivoiseksi ja nurkkaan ajetuksi.

Olen luonnollisesti käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä vuosia, ja ne ovat kyllä auttaneet tiettyyn pisteeseen saakka, mutta nyt oli saatava jotain — jotain. En osannut nimetä sitä, osasin nimetä vain oman loputtoman lohduttomuuteni.

Varasin ajan yksityiselle psykiatrille poikkeuksellisen hyvän sairasvakuutukseni turvin. Saman sairauden kanssa elävä ystäväni oli suositellut häntä – hän on toiselta ammatiltaan kirjailija, joten hän ymmärtäisi. Ja hän ymmärsi. Sanoin ”määrää mulle sähköhoitoa” hän sanoi ”sen aika ei ole vielä” sanoin ”määrää mulle jotakin, en kestä enää” hän sanoi ”on sellainen magneettistimulaatio, kevyempi versio sähköhoidosta” sanoin ”haluan sen”. Hän lähetti minut kotiin miettimään asiaa ja tutkimaan hoitomuotoa. Tein viiden minuutin pakollisen selvityksen, jotta tietäisin mistä puhutaan, ja lähetin hänelle sähköpostin: sign me up.

Lähetteen käsittelyssä kesti lopulta kolme kuukautta. Ne olivat ristiriitaista aikaa. Mietin: entä jos se ihan totta toimiikin? Tunsin: jos se ei toimi, en pysty enää. Odotin. Lopulta psykiatrian poliklinikalta soitettiin. ”Milloin oli viimeisin yli kahden kuukauden mittainen oireeton jaksosi?” ystävällinen ihminen linjan toisessa päässä kysyi. Naurahdin, kun en voinut muutakaan. ”En tiedä. 12 vuotta sitten?” ”Okei.”

Kirjoitin päiväkirjaa odotellessani.

maaliskuu

tiistai. a star is bornissa se mies se on sairas ja rakastuu ja haluaa tulla paremmaksi ja sanoo maybe it’s time to let the old ways die ja se yrittää mutta se ei pysty se ei pysty koska *aina kaikki ei muutu paremmaksi* vittu aina kaikki ei muutu paremmaksi ja totta vitussa mä toivon että mulle ne muuttuu paremmaksi mutta mä ymmärrän sen miltä siitä tuntui miltä tuntuu kun ei vaan tule paremmaksi ja tuntee olevansa taakka vaikkei olisi tai vaikka olisi ja muuttaa siihen asuntovaunuun kossupullon ja kiväärin kanssa ja istuu siellä ja miettii miten vielä enemmän satuttamalla voisi satuttaa lopulta vähemmän vaikkei se ole totta mutta siinä hetkessä se on totta siinä mielessä se on totta siinä mielessä joka on ollut liian kauan samanlainen ja vaikka haluaisi let the old ways die niin se on vaikeaa koska niin. en tiedä miksi

keskiviikon vastainen yö. hankalia päiviä. haluaisin niin pystyä kaikkeen mutta en pysty. olen hirvittävän väsynyt koko ajan, kaikki ponnistelu vie voimia. — puhun pintapuoleisesti kaikille kaikesta enkä ymmärrä miksi. tai tottakai ymmärrän, en halua valuttaa öljyä niiden sisään. joten annan pintaraapaisun ja ne varmasti luulee etten halua puhua niille vaikka oikeasti en janoa mitään niin kuin sitä. mutta en pysty, en luota niiden kantokykyyn. miksi pystyn piilottaa kaiken? mikä helvetin järki siinä on. haavoittunut eläin menee nuolemaan haavoja vaikkei haavojen nuolemisesta ole kuin haittaa. elefantit menee kuolemaan yksin ja ihminen lukittautuu vessaan kun on tukehtumaisillaan. en halua tätä primitiivistä pakoa, mutta mitä voin tehdä? siihen on tietysti yksinkertainen vastaus, mutta en kai ole valmis ottamaan sitä vastaan

tiistain vastainen yö. yritän parhaani olla luovuttamatta. miksi unohdan aina päättäväisyyden ja halun? sininen taivas ja aurinko tuntuu hyvältä, papu ja iikka tuntuu hyvältä. kotona on turvallista ja pidän musiikista. mikään muu ei juuri tunnu. sain lähetteen magneettistimulaatioon. siinä laitetaan kypärä päähän ja toivotaan että masennus irtoaa magneettien avulla mun päästä. kuinka tuottaa mitään kun vihaa joka ainoaa sanaa jonka sormistaan päästää, nuottia jota kirjoittaa, laulua jonka laulaa

huhtikuu

sunnuntai. alan viimein käsittää, että en voi parantua kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. se täytyy hyväksyä, jotta voi elää

toukokuu

maanantai. ymmärsin miksi haluan muuttaa niin usein: olen ollut masentunut niin kauan että muuttaminen on kuin rakastuminen tai hypomania, räjäyttää tunteet hetkeksi tosi intensiivisiksi

Lähete meni läpi, ja hoitoni päätettiin aloittaa kesäkuussa. Se oli intensiivistä, kuuden viikon ajan, viitenä päivänä viikossa, tunnin päivässä istuin Auroran sairaalan kellarikerroksessa kun vasempaan etuaivolohkooni kohdistettu magneetti hakkasi sähkövirtaa kalloni läpi. Kuulostaa brutaalimmalta kuin mitä se oli. Mikään ei konkreettisesti koskenut päätäni, mutta magneetin saattoi tuntea, sen aihettaman kivun kallossa, heijastuneena aina eri kohtiin kasvoja – sekä aivoissa tavalla, jota en voi edes kuvailla.

kesäkuu

perjantai. olen ajatellut itseni ulos tunteista satoja kertoja. olenko ajatellut itseäni tunteeseen? oon addiktoitunut mielen turruttamiseen youtube-videoilla. tänään on vaikea päivä, edelliset on olleet helpompia. on energiaa. siivosin roskiskaapin ensimmäistä kertaa kuukausiin, pesin ikkunat ensimmäistä kertaa sitten muuton. tai aloitin niiden pesemisen, mutta ei ollut sitten sitä avainta. mutta olisin pessyt jos olisi ollut, se on tärkeintä. magneettihoitoa takana 9 kertaa. näin unta että lankaköynnös oli kuollut, se ei ollut. heitin sitä eilen papun andy-lelulla, mutta se selvisi. tänään mietin: intohimo vaatii energiaa, tunnetta. mulla ei ole ollut sitä, niin olen tehnyt asioita, joihin ei tarvita intohimoa. asioita, jotka tulee helpommin, vähemmällä vaivalla

sunnuntai. ehkä voin paremmin, näen paremmin?

Hoidon jälkeen Auroran psykiatri arvioi minut uudelleen, kuten hän oli hoitoni alkaessa tehnyt. Nämä sairaanhoidolle merkitykselliset pisteeni olivat alhaisemmat kuin koskaan. Sillä jopa aikoina, joina en ole tuntenut itseäni vaikeasti masentuneeksi, pisteeni ovat näyttäneet vaikeaa masennusta – vaikean masennuksen aikoina mittari on paukkunut rikki.

Vaikutukset eivät kuulemma ole kohdallani näin raskaan masennushistorian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kategorisen parantumattomuuden takia pysyvät, toisin kuin joillain ihmisillä, mutta ne saattavat kestää useita kuukausia. Eli kun oireet palaavat, voin pyytää uuden lähetteen, saada uuden hoitojakson ja aloittaa sen jälkeen ylläpitohoidon. Toivon sitä enemmän kuin mitään. Olen saanut itseni takaisin.

heinäkuu

maanantai. kuukausi? mihin se meni? tiedän: elämään

syyskuu

perjantai. olen kirjoittanut, mutta en tänne – olen kirjoittanut romaania

artwork by Karolina Koryl

Tämän kesän tahdon painaa mieleeni

Minun kesäni oli kummallinen. Tunsin olevani täynnä valkoista kohinaa, suunnatonta, kaikennielevää lumisadetta. Mieleeni tarrautuneet muistot ovat pehmeitä, häilyvärajaisia, vailla teräviä reunoja ja selkeää muotoa.

Minä todella tahdon muistaa, enemmän kuin tahdon juuri mitään muuta. Tahdon painaa hetket ja tunteet mieleeni, tallettaa kuin jalokiven tarkoin vartioituun holviin.

Tästä syystä istuin alas, taistelin ja pinnistelin, naarasin mieleni meren syvyyksistä, Mariaanien haudan pohjalta saakka – ja kuinka ollakaan, muistoja alkoi ilmestyä pimeään kuin veden pinnan lävistäviä valonsäteitä. Ensin heikkoja, arasti yksi kerrallaan, ja sitten voimakkaita, paksuja, kirkkaita, kuin suurella valonheittimellä veteen ammuttuja. Keräsin niitä kuin ohikiitäviä luoteja (totta puhuakseni mietin pitkään jotain toista vertauskuvaa, mutta palasin aina tähän. En tiedä mistä se kertoo, mutta hyväksyn sen). Tässä esitän siis kokoelman niitä, jotka sain kiinni.

Ajoin ensi kertaa sukuni saareen äitini moottoriveneellä, myrskyrintama ylläni, samaa tahtia matkaansa tehden. Pelkäsin salamaniskua, jota ei koskaan tullut – tuli vaakasuora rankkasade ja tulviva vene, onneksi vasta rannalla. Vastarannalla riideltiin kovaan ääneen, kuten jokaisena kesänä.

Pelastin oman suojaruukkunsa ympärille juuret kasvattaneen Peikonlehden. Istutin sen ja monet muut kasvini uusiin ruukkuihin, joista osan olen saanut, osan hankkinut käytettyinä, yhden löytänyt roskalavalta. Joku oli totta vieköön heittänyt arvokasta Arabian keramiikkaa pois. Siihen on täytynyt liittyä jotain, josta sen omistaja on halunnut kipeästi eroon. Toin sen kotiin, kylvetin ja kuivasin, tein kodin Palmuvehkalle. Annoin uuden alun.

Hankin potkulaudan, isorenkaisen ja nopean. Ajoin sillä pitkin kaupunkia, joskus mukulakivikaduillakin, todellisuudentajun hervottomaan tärinään menettäneenä. Tunsin vapauden, kaupungin villin pulssin – ja omani.

Keräsin valtavan määrän erilaisia kiviä Suomenlahden rannalta. Pieniä, suuria, valkoisia, kimmeltäviä, keveitä kuin ilma, huokoisia kuin kuiva pesusieni. Asettelin niitä ikkunalaudalle. Ihailen niitä usein. Näissä hetkissä onni läikähtää sisälläni.

Rakensin itseni korkuisen kasvihuoneen äitini takapihalle. Se tuntui hyvältä, on upeaa nähdä edessään jotain konkreettista, jonka on saattanut valmiiksi.

Kuvasin koiraani. Mietin ja pelkäsin sitä hetkeä, kun joudun joskus jättämään sille hyvästit – sillä oletuksella tietenkin, että elän pidempään kuin se. Itkin ravintolan terassilla viiniini. En tiedä, miten voin selvitä sen menettämisestä. En kykene miettiä sitä enempää.

Vietin paljon aikaa meren ja järvien äärellä (voin tunnistaa veden pinnasta lähestyvän sateen). On ihmeellistä, kuinka meri muuttaa muotoaan joka päivä. Vaihtaa väriä, kuljettaa rantaan alati vaihtuvia asioita, muuttaa aaltojen tapaa syntyä ja liikkua.

Luin Maggie Nelsonin kirjan Sinelmiä, luin Joan Didionia, Susan Sontagia, Karl Ove Knausgårdia, Miki Liukkosta, lyriikoita ja runoja, lainauksia. Kuuntelin Laura Mannisen teoksen Kaikki anteeksi, ja näin siitä unia – unia joissa yritin muuttaa tapahtumien kulkua. Luin Ben Okrin kirjaa A Time For New Dreams ja painoin sen nimen tiukasti mieleeni. Tein siitä suunnan.

Matkustin Tallinnaan lapsuuteni parhaan ystävän ja perheidemme kanssa. Kävelin siellä helteessä, olin huolissani siskostani (huoli ei jätä minua, ei välitä kuluneista vuosista tai sanoista, roikkuu mukana velton taaperon lailla). Sain kuulla salaisuuksia paluumatkalla laivassa, kuohuviinilasien ja yhteisen suklaakakun siivun äärellä.

Kirjoitin musiikkia, tai ainakin yritin kovasti. Soitin kitaraa keskellä yötä, muistikirja edessäni. Vihasin jokaista sanaa ja nuottia, mutta jatkoin siitä huolimatta. Jatkan siitä huolimatta.

Liikutuin kaupungin sateenkaariloistosta. Marssin kaksi tuntia, istuin pökerryksissä Kaivopuiston auringossa. Love is a terrible thing to hate.

Kuvasin suurenmoisia, hengästyttäviä tauluja Ateneumin helteestä paksussa ilmassa. Kuljetin itseni niiden synnyinsijoille.

Otin osaa Conversations with Nick Cave -konserttiin. Kaadoin lasillisen viiniä Musiikkitalon portaille ennen kuin kävelin sisään. En esittänyt Nickille kysymystä, kuten kyseisellä kiertueella on tapana, kuuntelin vain, olin ehkä ulkona itsestäni mutta vahvasti hänessä.

Olin ulkona. Metsässä, lenkeillä koirani kanssa, puistoissa, rannoilla, kuumilla, korkeilla kallioilla. Tunnen usein olevani erityisen vahvasti elossa kun annan itseni osaksi luontoa. Se on luultavasti melko tavallista, mutta tunnen sen olevan hyvin merkittävää juuri minulle. Ja niin kokemus elämästä kai muodostuukin – kollektiivisesta tulee omaa, henkilökohtaista, ehkä salattua tai ainakin tarkoin varjeltua.

Kävelin vapaaehtoisesti epämiellyttävän lähelle suurta lintua. En oikein tahdo muistaa, mikä ero fasaanilla ja riikinkukolla on – se herättää suurta huvitusta ympärilläni olevissa ihmisissä. Lintu oli värikäs ja pitkäsulkainen. Luulen sen olleen riikinkukko.

Todistin rakkaan serkkuni lapsen kasvua. Olin hänen syntymänsä hetkellä paikalla, nyt hieman yli kaksi vuotta sitten. Se on, ja tulee aina olemaan, yksi kaikkein vavisuttavimmista kokemuksistani. Hetki, kun raaka elämän voima puristuu olemassaoloon.

Söin mansikoita. Se tuskin on erityistä juuri kenellekään muulle, mutta minulle se on. Mieleni antoi viimein myöden. Itkin ilosta ensipuraisulla.