Tämä on kertomus siitä, kuinka sain itseni takaisin

Tämän vuoden maaliskuussa sain tarpeekseni. Olen sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä reilusti yli kymmenen vuotta, diagnosoidusti nyt kolme ja puoli. Se on oireillut jatkuvana, painostavana ja yhä syvenevänä masennuksena vain lyhyiden tasaisempien tai hypomaanisten kausien tauoilla. Maaliskuussa kyllästyin, sillä olin luovuttamassa. En ole koskaan tuntenut itseäni niin täydellisen epätoivoiseksi ja nurkkaan ajetuksi.

Olen luonnollisesti käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä vuosia, ja ne ovat kyllä auttaneet tiettyyn pisteeseen saakka, mutta nyt oli saatava jotain — jotain. En osannut nimetä sitä, osasin nimetä vain oman loputtoman lohduttomuuteni.

Varasin ajan yksityiselle psykiatrille poikkeuksellisen hyvän sairasvakuutukseni turvin. Saman sairauden kanssa elävä ystäväni oli suositellut häntä – hän on toiselta ammatiltaan kirjailija, joten hän ymmärtäisi. Ja hän ymmärsi. Sanoin ”määrää mulle sähköhoitoa” hän sanoi ”sen aika ei ole vielä” sanoin ”määrää mulle jotakin, en kestä enää” hän sanoi ”on sellainen magneettistimulaatio, kevyempi versio sähköhoidosta” sanoin ”haluan sen”. Hän lähetti minut kotiin miettimään asiaa ja tutkimaan hoitomuotoa. Tein viiden minuutin pakollisen selvityksen, jotta tietäisin mistä puhutaan, ja lähetin hänelle sähköpostin: sign me up.

Lähetteen käsittelyssä kesti lopulta kolme kuukautta. Ne olivat ristiriitaista aikaa. Mietin: entä jos se ihan totta toimiikin? Tunsin: jos se ei toimi, en pysty enää. Odotin. Lopulta psykiatrian poliklinikalta soitettiin. ”Milloin oli viimeisin yli kahden kuukauden mittainen oireeton jaksosi?” ystävällinen ihminen linjan toisessa päässä kysyi. Naurahdin, kun en voinut muutakaan. ”En tiedä. 12 vuotta sitten?” ”Okei.”

Kirjoitin päiväkirjaa odotellessani.

maaliskuu

tiistai. a star is bornissa se mies se on sairas ja rakastuu ja haluaa tulla paremmaksi ja sanoo maybe it’s time to let the old ways die ja se yrittää mutta se ei pysty se ei pysty koska *aina kaikki ei muutu paremmaksi* vittu aina kaikki ei muutu paremmaksi ja totta vitussa mä toivon että mulle ne muuttuu paremmaksi mutta mä ymmärrän sen miltä siitä tuntui miltä tuntuu kun ei vaan tule paremmaksi ja tuntee olevansa taakka vaikkei olisi tai vaikka olisi ja muuttaa siihen asuntovaunuun kossupullon ja kiväärin kanssa ja istuu siellä ja miettii miten vielä enemmän satuttamalla voisi satuttaa lopulta vähemmän vaikkei se ole totta mutta siinä hetkessä se on totta siinä mielessä se on totta siinä mielessä joka on ollut liian kauan samanlainen ja vaikka haluaisi let the old ways die niin se on vaikeaa koska niin. en tiedä miksi

keskiviikon vastainen yö. hankalia päiviä. haluaisin niin pystyä kaikkeen mutta en pysty. olen hirvittävän väsynyt koko ajan, kaikki ponnistelu vie voimia. — puhun pintapuoleisesti kaikille kaikesta enkä ymmärrä miksi. tai tottakai ymmärrän, en halua valuttaa öljyä niiden sisään. joten annan pintaraapaisun ja ne varmasti luulee etten halua puhua niille vaikka oikeasti en janoa mitään niin kuin sitä. mutta en pysty, en luota niiden kantokykyyn. miksi pystyn piilottaa kaiken? mikä helvetin järki siinä on. haavoittunut eläin menee nuolemaan haavoja vaikkei haavojen nuolemisesta ole kuin haittaa. elefantit menee kuolemaan yksin ja ihminen lukittautuu vessaan kun on tukehtumaisillaan. en halua tätä primitiivistä pakoa, mutta mitä voin tehdä? siihen on tietysti yksinkertainen vastaus, mutta en kai ole valmis ottamaan sitä vastaan

tiistain vastainen yö. yritän parhaani olla luovuttamatta. miksi unohdan aina päättäväisyyden ja halun? sininen taivas ja aurinko tuntuu hyvältä, papu ja iikka tuntuu hyvältä. kotona on turvallista ja pidän musiikista. mikään muu ei juuri tunnu. sain lähetteen magneettistimulaatioon. siinä laitetaan kypärä päähän ja toivotaan että masennus irtoaa magneettien avulla mun päästä. kuinka tuottaa mitään kun vihaa joka ainoaa sanaa jonka sormistaan päästää, nuottia jota kirjoittaa, laulua jonka laulaa

huhtikuu

sunnuntai. alan viimein käsittää, että en voi parantua kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. se täytyy hyväksyä, jotta voi elää

toukokuu

maanantai. ymmärsin miksi haluan muuttaa niin usein: olen ollut masentunut niin kauan että muuttaminen on kuin rakastuminen tai hypomania, räjäyttää tunteet hetkeksi tosi intensiivisiksi

Lähete meni läpi, ja hoitoni päätettiin aloittaa kesäkuussa. Se oli intensiivistä, kuuden viikon ajan, viitenä päivänä viikossa, tunnin päivässä istuin Auroran sairaalan kellarikerroksessa kun vasempaan etuaivolohkooni kohdistettu magneetti hakkasi sähkövirtaa kalloni läpi. Kuulostaa brutaalimmalta kuin mitä se oli. Mikään ei konkreettisesti koskenut päätäni, mutta magneetin saattoi tuntea, sen aihettaman kivun kallossa, heijastuneena aina eri kohtiin kasvoja – sekä aivoissa tavalla, jota en voi edes kuvailla.

kesäkuu

perjantai. olen ajatellut itseni ulos tunteista satoja kertoja. olenko ajatellut itseäni tunteeseen? oon addiktoitunut mielen turruttamiseen youtube-videoilla. tänään on vaikea päivä, edelliset on olleet helpompia. on energiaa. siivosin roskiskaapin ensimmäistä kertaa kuukausiin, pesin ikkunat ensimmäistä kertaa sitten muuton. tai aloitin niiden pesemisen, mutta ei ollut sitten sitä avainta. mutta olisin pessyt jos olisi ollut, se on tärkeintä. magneettihoitoa takana 9 kertaa. näin unta että lankaköynnös oli kuollut, se ei ollut. heitin sitä eilen papun andy-lelulla, mutta se selvisi. tänään mietin: intohimo vaatii energiaa, tunnetta. mulla ei ole ollut sitä, niin olen tehnyt asioita, joihin ei tarvita intohimoa. asioita, jotka tulee helpommin, vähemmällä vaivalla

sunnuntai. ehkä voin paremmin, näen paremmin?

Hoidon jälkeen Auroran psykiatri arvioi minut uudelleen, kuten hän oli hoitoni alkaessa tehnyt. Nämä sairaanhoidolle merkitykselliset pisteeni olivat alhaisemmat kuin koskaan. Sillä jopa aikoina, joina en ole tuntenut itseäni vaikeasti masentuneeksi, pisteeni ovat näyttäneet vaikeaa masennusta – vaikean masennuksen aikoina mittari on paukkunut rikki.

Vaikutukset eivät kuulemma ole kohdallani näin raskaan masennushistorian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kategorisen parantumattomuuden takia pysyvät, toisin kuin joillain ihmisillä, mutta ne saattavat kestää useita kuukausia. Eli kun oireet palaavat, voin pyytää uuden lähetteen, saada uuden hoitojakson ja aloittaa sen jälkeen ylläpitohoidon. Toivon sitä enemmän kuin mitään. Olen saanut itseni takaisin.

heinäkuu

maanantai. kuukausi? mihin se meni? tiedän: elämään

syyskuu

perjantai. olen kirjoittanut, mutta en tänne – olen kirjoittanut romaania

artwork by Karolina Koryl

Tämän kesän tahdon painaa mieleeni

Minun kesäni oli kummallinen. Tunsin olevani täynnä valkoista kohinaa, suunnatonta, kaikennielevää lumisadetta. Mieleeni tarrautuneet muistot ovat pehmeitä, häilyvärajaisia, vailla teräviä reunoja ja selkeää muotoa.

Minä todella tahdon muistaa, enemmän kuin tahdon juuri mitään muuta. Tahdon painaa hetket ja tunteet mieleeni, tallettaa kuin jalokiven tarkoin vartioituun holviin.

Tästä syystä istuin alas, taistelin ja pinnistelin, naarasin mieleni meren syvyyksistä, Mariaanien haudan pohjalta saakka – ja kuinka ollakaan, muistoja alkoi ilmestyä pimeään kuin veden pinnan lävistäviä valonsäteitä. Ensin heikkoja, arasti yksi kerrallaan, ja sitten voimakkaita, paksuja, kirkkaita, kuin suurella valonheittimellä veteen ammuttuja. Keräsin niitä kuin ohikiitäviä luoteja (totta puhuakseni mietin pitkään jotain toista vertauskuvaa, mutta palasin aina tähän. En tiedä mistä se kertoo, mutta hyväksyn sen). Tässä esitän siis kokoelman niitä, jotka sain kiinni.

Ajoin ensi kertaa sukuni saareen äitini moottoriveneellä, myrskyrintama ylläni, samaa tahtia matkaansa tehden. Pelkäsin salamaniskua, jota ei koskaan tullut – tuli vaakasuora rankkasade ja tulviva vene, onneksi vasta rannalla. Vastarannalla riideltiin kovaan ääneen, kuten jokaisena kesänä.

Pelastin oman suojaruukkunsa ympärille juuret kasvattaneen Peikonlehden. Istutin sen ja monet muut kasvini uusiin ruukkuihin, joista osan olen saanut, osan hankkinut käytettyinä, yhden löytänyt roskalavalta. Joku oli totta vieköön heittänyt arvokasta Arabian keramiikkaa pois. Siihen on täytynyt liittyä jotain, josta sen omistaja on halunnut kipeästi eroon. Toin sen kotiin, kylvetin ja kuivasin, tein kodin Palmuvehkalle. Annoin uuden alun.

Hankin potkulaudan, isorenkaisen ja nopean. Ajoin sillä pitkin kaupunkia, joskus mukulakivikaduillakin, todellisuudentajun hervottomaan tärinään menettäneenä. Tunsin vapauden, kaupungin villin pulssin – ja omani.

Keräsin valtavan määrän erilaisia kiviä Suomenlahden rannalta. Pieniä, suuria, valkoisia, kimmeltäviä, keveitä kuin ilma, huokoisia kuin kuiva pesusieni. Asettelin niitä ikkunalaudalle. Ihailen niitä usein. Näissä hetkissä onni läikähtää sisälläni.

Rakensin itseni korkuisen kasvihuoneen äitini takapihalle. Se tuntui hyvältä, on upeaa nähdä edessään jotain konkreettista, jonka on saattanut valmiiksi.

Kuvasin koiraani. Mietin ja pelkäsin sitä hetkeä, kun joudun joskus jättämään sille hyvästit – sillä oletuksella tietenkin, että elän pidempään kuin se. Itkin ravintolan terassilla viiniini. En tiedä, miten voin selvitä sen menettämisestä. En kykene miettiä sitä enempää.

Vietin paljon aikaa meren ja järvien äärellä (voin tunnistaa veden pinnasta lähestyvän sateen). On ihmeellistä, kuinka meri muuttaa muotoaan joka päivä. Vaihtaa väriä, kuljettaa rantaan alati vaihtuvia asioita, muuttaa aaltojen tapaa syntyä ja liikkua.

Luin Maggie Nelsonin kirjan Sinelmiä, luin Joan Didionia, Susan Sontagia, Karl Ove Knausgårdia, Miki Liukkosta, lyriikoita ja runoja, lainauksia. Kuuntelin Laura Mannisen teoksen Kaikki anteeksi, ja näin siitä unia – unia joissa yritin muuttaa tapahtumien kulkua. Luin Ben Okrin kirjaa A Time For New Dreams ja painoin sen nimen tiukasti mieleeni. Tein siitä suunnan.

Matkustin Tallinnaan lapsuuteni parhaan ystävän ja perheidemme kanssa. Kävelin siellä helteessä, olin huolissani siskostani (huoli ei jätä minua, ei välitä kuluneista vuosista tai sanoista, roikkuu mukana velton taaperon lailla). Sain kuulla salaisuuksia paluumatkalla laivassa, kuohuviinilasien ja yhteisen suklaakakun siivun äärellä.

Kirjoitin musiikkia, tai ainakin yritin kovasti. Soitin kitaraa keskellä yötä, muistikirja edessäni. Vihasin jokaista sanaa ja nuottia, mutta jatkoin siitä huolimatta. Jatkan siitä huolimatta.

Liikutuin kaupungin sateenkaariloistosta. Marssin kaksi tuntia, istuin pökerryksissä Kaivopuiston auringossa. Love is a terrible thing to hate.

Kuvasin suurenmoisia, hengästyttäviä tauluja Ateneumin helteestä paksussa ilmassa. Kuljetin itseni niiden synnyinsijoille.

Otin osaa Conversations with Nick Cave -konserttiin. Kaadoin lasillisen viiniä Musiikkitalon portaille ennen kuin kävelin sisään. En esittänyt Nickille kysymystä, kuten kyseisellä kiertueella on tapana, kuuntelin vain, olin ehkä ulkona itsestäni mutta vahvasti hänessä.

Olin ulkona. Metsässä, lenkeillä koirani kanssa, puistoissa, rannoilla, kuumilla, korkeilla kallioilla. Tunnen usein olevani erityisen vahvasti elossa kun annan itseni osaksi luontoa. Se on luultavasti melko tavallista, mutta tunnen sen olevan hyvin merkittävää juuri minulle. Ja niin kokemus elämästä kai muodostuukin – kollektiivisesta tulee omaa, henkilökohtaista, ehkä salattua tai ainakin tarkoin varjeltua.

Kävelin vapaaehtoisesti epämiellyttävän lähelle suurta lintua. En oikein tahdo muistaa, mikä ero fasaanilla ja riikinkukolla on – se herättää suurta huvitusta ympärilläni olevissa ihmisissä. Lintu oli värikäs ja pitkäsulkainen. Luulen sen olleen riikinkukko.

Todistin rakkaan serkkuni lapsen kasvua. Olin hänen syntymänsä hetkellä paikalla, nyt hieman yli kaksi vuotta sitten. Se on, ja tulee aina olemaan, yksi kaikkein vavisuttavimmista kokemuksistani. Hetki, kun raaka elämän voima puristuu olemassaoloon.

Söin mansikoita. Se tuskin on erityistä juuri kenellekään muulle, mutta minulle se on. Mieleni antoi viimein myöden. Itkin ilosta ensipuraisulla.

Sun on varmasti parempi olla ilman mua

 

Kaunis, häikäisevän aurinkoinen aamu kymmenen vuotta sitten. Olen nukkunut pari levotonta, yksinäistä tuntia mustissa lakanoissa asunnossa, joka tuoksuu pesuaineelta, mutta jonka tiskiallas on täynnä likaisia astioita. Poika asunnossa on kiltti mutta väärä, en vaan tiedä sitä vielä. Tiedän sen vain siitä toisesta – siitä, joka odottaa minua.

Olen yhdeksäntoista ja yrittänyt päästää irti ja päästä yli elämäni ensimmäisestä elämäni rakkaudesta jo yli vuoden, luonnollisesti täysin tuloksetta. Tiedän miltä tuntuu luopua ihmisestä, jonka kanssa kuvitteli viettävänsä, jos nyt ei loppuelämäänsä, mutta ainakin niin kauan, että ehtisi kyllästyä, ehtisi alkaa vihata juuri niitä asioita, joihon ihan ensimmäisenä ylipäätään rakastui. Ja nyt, silti, olen matkalla avaamaan uuden oven särkyneitten sydänten hotelliin.

Otan kaupungin sisäisen bussin. En tee koskaan niin, mutta nyt tarvitsen liikettä, jota en itse aiheuta. Liikettä, joka ei tottele minua. Otan bussin, joka kulkee vähän pidempää reittiä, kiertää sairaalan kautta, poimii mukaansa muutaman vanhuksen ja ehkä pari tautia. En mieti niitä, en mieti mitään.

Jään bussista Anttilan kulmalla ja siinä se nyt istuu, niin kauniina sen oljenvaaleissa hiuksissa, ruskeissa silmissä ja yhdessä sen monista bändipaidoista – luultavimmin sellaisessa, jossa on Bruce Springsteen. Sillä on muovikassissa ristikkolehti ja joku kynä, jonka se on ostanut kai juuri tätä ristikkolehteä varten. Se on ostanut sen ja suunnitellut ehkä, että istuu puistossa ja täyttää ristikkolehteä sillä kynällä, ajatellen ehkä Springsteenia – tai minua.

Olen ajatellut sitä myös, mutta luultavasti ihan eri tavalla. Tai siis, varmasti eri tavalla, ihan väärällä tavalla, ja nyt aion särkeä sen pahaa-aavistamattoman sydämen.

Istun sen viereen ja se ilahtuu vaikka tietää, etten ole ollut kotona yötä. Se tietää, että rakastan edelleen sitä ihan ensimmäistä, mutta sillä ei ole tämän hetken kanssa mitään tekemistä (– todellisuudessa sillä on tämän hetken kanssa kaikki tekeminen, en vaan itse ymmärrä sitä vielä).

En muista mitä sanoin, jotain kornia varmasti, jotain että sun on varmasti parempi olla ilman mua ja satutan sua vaan jos jatketaan ja muuta mitä kukaan ei oikeasti halua kuulla, vaikka se totta olisikin. Sillä jos rakastaa toista ihan sokeasti niin haluaa vaan olla sen kanssa, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta. Siinä kohtaa ei enää tiedä miltä muulta pitäisi tuntua, kun on oikeastaan ihan turtunut kaikelle muulle paitsi sille omalle rakkaudelleen.

En muista mitä sanoin, mutta muistan, miten se pyöritti sitä lehteä rullalle ja miten se naksutteli sitä kynää, ihan loputtomasti vaan naks naks naks naks ja mietin, että onko tämä kuitenkin ihan kaikista pahinta. Tai että en tiedä, onko mitään pahempaa kuin särkeä sydän, joka ei ollenkaan ansaitse tulla särjetyksi.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä, toinen osa tästä, kolmas osa tästä ja neljäs osa tästä.

Kuvan alkuperä ikävä kyllä tuntematon.

Isä

 

Kylmä päivä, tai ihan tavanomainen. Astun eteiseen. Sinä olet ottanut tuolin, varta vasten tai ajattelematta sen enempää. Olet asettanut sen keskelle olohuoneen lattiaa, olet istunut alas. Astun hiljaa ovensuuhun. Näen sinut.

Tästä kuvasta en pääse eroon:

Sinä, yksin pimeässä. Epätoivoisessa, hakkaavassa, huutavassa itkussa. Sydän särkyneenä.

Mistä?

 

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä, toinen osa tästä ja kolmas osa tästä.

Kuva: Tracey Emin