Second hand -aarteita

Joskus maailmantuskaisena toivon, että voisin ajatella vain kepeitä ja ihania asioita, kuten uusia perunoita, kissanpentuja tai vaatteita.

Mmh, vaatteita.

Vaatteet ovat kivoja, pikamuotiteollisuus vitun hirveää. Kuluttaminen on aina kuluttamista. Kirppariostelukin voi lähteä käsistä ja olla vain tapa ostaa itselleen parempi omatunto. Mutta tämän kaikenhan te tiesittekin.

Kävin tätä juttua varten pitkästä aikaa läpi vaatteitani. Oli kivaa fiilistellä ja hypistellä omia jo olemassa olevia aarteita. Enhän mä hyvänen aika tarvitse mitään. Päätin, että kesän juhliin en aio hankkia mitään uutta, vaan kaiken on löydyttävä omasta kaapista. Hyvä ohjenuora noin niin kuin myöhemminkin.

Kierrättämiselle ei voi koskaan antaa liikaa palstatilaa, siksi kokosin tähän postaukseen joitain kivoimpia second hand –vaatelöytöjäni.

Kaikki kuvan vermeet: UFF. Biker-takki on yksi kaikkien aikojen löydöistäni. Se nitisee, natisee (onko tälle tehtävissä jotain?) ja painaa kuin synti.
Näissä vaatteissa on hyvä olla. Kuvan midi-mittainen hame on uudehko löytö. Puin sen eräänä päivänä töihin, ja kävi ilmi, että työkaverini oli sovittanut samaa hametta jokin aika sitten UFF:lla.
Villaa, silkkiä ja jämäkkää puuvillaa.
Tykkään anonyymistiä, brändittömästä vintagesta, mutta olen heikkona myös näihin vähän uudempiin ja tunnistettavampiin Marimekkoihin. Toi kassi on J.Karjalaisen fanikassi. Rakastan J.Karjalaista.

Tytöt

”Tytöt miettii mitä ne haluaa/
Olla raskaana vai humalassa/
Tai jos tatuoisi itsensä kuin merimies/
Puolet tyypeistä on poissa/
Ne on Berliinissä, siellä ei koskaan tule pilkkua”

//lainaus: Kerkko Koskinen Kollektiivi – Lokki
kuvitus: Sara Robertsson

Tiedän jotain yksinäisyydestä

Minä olen ollut joskus pohjattoman yksinäinen.

Yläkoulun kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla minulla oli yleensä koulussa seuraa, koulun ulkopuolella ei ketään, koskaan. Puhelinlaskuni oli tuona aikana joka kuukausi noin kaksi euroa, sillä en lähettänyt kenellekään tekstiviestejä. En tiennyt mitään saldorajojen paukkumisesta. Muistan tuosta ajasta vain vähän. Kuuntelin ehkä My Chemical Romancea huoneessani, jossa oli turkoosiksi maalatut seinät. Selasin Irc-galleriaa ja haaveilin kaikkien muiden elämistä. Iltapäivisin televisiosta tuli Dr.Phil.

Yksinäisyys tuntuu musertavalta taakalta hartioilla, puristukselta alavatsassa ja jyskyttävältä paineelta takaraivossa. On kuin joku kuiskuttaisi jatkuvasti korvaan: sinä et kelpaa, jos nyt kuolisit, kukaan ei osaisi kaivata sinua päiväkausiin.

Luin joskus jostain naistenlehdestä, ehkä Trendistä, artikkelin, jossa haastateltiin yksinäistä naista. Jutussa sanottiin, että ”yksinäisyys hävettää enemmän kuin sukupuolitauti”. Se on minusta kamalan osuvasti sanottu.

En ole tuntenut itseäni lohduttomalla tavalla yksinäiseksi muutamaan vuoteen. Sen ajatteleminen saa rinnassa aikaan ihanan ja lämpimän pilkahduksen. Hyvät ystäväni ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Emme näe hirveän usein, asumme kuka missäkin ja elämäntilanteemme poikkeavat kovin toisistaan. Vietän edelleen uudenvuoden ja juhannuksen kotona kuin minkä tahansa arkipäivän. Mikään ei ole muuttunut ja samalla kaikki. Tänä viikonloppuna näen en yhtä tai kahta, vaan neljää kaveriani.

Hei 14-vuotias minä, kaikki tulee menemään tosi tosi hyvin.

Kuvassa ystäviä rantakalliolla.

Melkein 30

Sitä kuvittelee, että aikaa kyllä on.

Ajelehtia.

Sitten, yhtenä päivänä, havahdun siihen, että täytän ihan pian 27 vuotta. Se on melkein 30. Minulla on nolla kappaletta omistusasuntoja ja yksi kappale kesken jääneitä korkeakoulututkintoja. Ystäväni valmistui juuri eläinlääkäriksi. Siis ajatelkaa, eläinlääkäriksi. Toisesta ystävästä tulee ihan pian poliisi. Minulla on osa-aikatyö, jossa käytän reisitaskuhousuja ja Sievi-merkkisiä turvakenkiä ja josta aina kerron muille hieman nolostellen. Että tää on nyt vähän tällainen ja en minä nyt tänne ole jäämässä.

Pelottaa, että kuitenkin jään.