Aika uusille unelmille

Ensimmäinen tekstini Lounakollektiiviin alkoi näin:

Minä en ole ihminen, joka on aina kirjoittanut. Itse asiassa en ole aina tehnyt mitään, olen tehnyt jatkuvasti kaikkea.

Olen ajanut isäni rakentamaa mikroautoa, soittanut selloa orkesterissa, telinevoimistellut, välinevoimistellut, yleisurheillut, suunnitellut vuoristoratoja tai vaatteita tai painovoimaa uhmaavia huonekaluja, vedostanut pimiössä valokuvia, opetellut uusia kieliä, leikannut lyhytelokuvia, ohjannut musiikkivideoita, laulanut kuorossa tai yksin tai kaksin, salaa tai julkisesti. Lopettanut kaiken. Aloittanut uudelleen.

En ole aina kirjoittanut. Mutta nyt kirjoitan, sillä siihen on painava syy.

Minä en muista elämästäni moniakaan asioita. En tietenkään voi tietää, mikä on oikea tai normaali määrä muistoja, mutta luulen, että omani on melko suppea – ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni muistamaan. Olen päättänyt kirjoittaa itsestäni ulos jokaisen muistamani hetken, tapahtuman ja tilanteen, kaikessa merkityksellisyydessään – tai merkityksettömyydessään.

Näistä sanoista on nyt tasan kymmenen päivää vaille vuosi ja on sanottava: en muista yhtään sen paremmin. Mutta tapahtui jotain muuta: aloin kirjoittaa.

Se lähti liikkeelle täältä, ydintalvella. Nousi muistoista, sanoista jotka asettelin peräjälkeen, sommittelin kuin asetelman maalaukseen, päästin ulos itsestäni. Tuntui uskomattomalta antaa kaiken vain tulvia, hallita lauseita kaivamalla uusia uria ja kasaamalla patoja, ohjaamalla virtaa lempein, mutta määrätietoisin ottein.

Se jatkui työhön. Edellisenä syksynä Yleisradiolla aloittamani verkkotoimittajan työ muotoutui juuri minulle sopivaksi oman henkisen hyvinvointini ehdoilla, upean esimieheni avulla. Se tarkentui artikkelien kirjoittamiseen, haastatteluihin, kysymysten valmisteluun, materiaalin purkamiseen ja jälleen uudelleen rakentamiseen. Yhtäkkiä keväällä huomasin – elätän itseni kirjoittamalla.

Kesällä magneettihoidon jälkeen, ajatusten kirkastuttua, aloin kirjoittaa kirjaa. Se tapahtui ilman varoitusta, alkoi valua sormistani muistivihkoihin ja puhelimeen hätäisesti luonnosteltujen merkintöjen kautta näppäimistölle, ruudulle, pilvipalveluihin, apurahahakemuksiin, valituille silmille.

Syksyllä paljastui uusi muoto: essee. Tunsin tarvetta ilmaista mielipiteitäni tarkoin jäsennellyssä muodossa. Myös jokin vanha näyttäytyi kaikkien pitkien virkkeiden alta: runot. Hapuilen niitä esiin, veistän esseitä näkyviksi.

Ja nyt se jatkuu, hetken haparoinnin jälkeen tartuin siihen jälleen tiukasti kiinni, koitan pitää sitä otteessani vaikka mieleni riuhtoo välillä rankasti myrskytuulen tavoin, ristiaallokossa. Teen nyt kaikkeni, jotta voisin jatkaa. Jos vain tyynellä säällä niin olkoon niin, kunhan en menetä kurssiani enää.

Olen seissyt paikoillani pitkään, pyörinyt ympyrää pimeässä. Kirjoittaminen on alkanut liikuttaa minua – ja liikuttaa minua.

On aika uusille unelmille, intohimolle, rohkeudelle. Kirkkaalle johtotähdelle.

Kuvan alkuperä valitettavasti tuntematon.

Mitä tämän vuosikymmenen aikana opin rakkaudesta

Vuosikymmen oli pitkä ja ehti näyttää erilaisia asioita. Kaupunkeja, ihmisiä, tunteita, koteja, toiset parempia kuin toiset, niin kuin asioilla on tapana, olla hyviä ja huonoja vuorotellen. Kipeitä ja parantavia.

Tapahtui todella paljon kaunista.

Tapasin ihmisiä, hämmästyttäviä, syviä ja kauniita ihmisiä. Osa heistä sellaisia, jotka olen joutunut menettämään, mutta joiden jättämät tunteet asuvat minussa yhä ja tekevät minusta erilaisen ihmisen. Paremman.

Tapahtui myös todella paljon sellaista, jota en koskaan olisi valmis toistamaan uudelleen. Rumia tapahtumia, joiden ainoa perintö on mahdollisuus sanoa siitä kaikesta: selviydyin.

Kasvoin ja opin tällä vuosikymmenellä paljon ja muutaman niistä asioista tahdon nyt jakaa tässä kynnyksellä, jossa vanha on menossa ja uusi vasta tulossa, kaikki mahdollista. Joten: muutama asia, jonka tämä vuosikymmen opetti minulle rakkaudesta.

Olen oppinut, että tärkeää on olla rehellinen, aina. Valheilla on jälkensä, jotka voi välillä saada katoamaan olemattomiin, mutta ne ovat silti olemassa silloinkin, kun niihin ei voi löytää takaisin. On helpompaa elää, kun ei pelkää jäävänsä kiinni. On oikeampaa elää, kun tietää, mikä on totta.

Raadollinen rehellisyys ei ole aina kivaa, mutta on välttämätöntä sytyttää huoneeseen niin kirkkaat valot, että näkee kaiken lian lattialla ja seinissä, muuten sitä ei voi pestä pois. Tähän asti olen viettänyt aikaa rakkauteni huoneissa pimeässä tai vähintään silmät kiinni, haluttomana näkemään. Mutta rakkaus vaatii, että katsoo silloinkin, kun maisema ei ole se, jonka tahtoisi nähdä.

Ja jotta voi olla rehellinen muille, täytyy olla ensin rehellinen itselleen. En ole itse  varma, kumpi niistä on vaikeampaa. Opettelen yhä molempia. Valheet tulevat välillä vieläkin totuuksia helpommin. Osin myös siksi, että niiden saattaa virheellisesti kuvitella olevan totta.

Olen myös oppinut, että ihmiset eivät osaa lukea ajatuksia silloinkaan, kun itse kuvittelee olevansa ilmiselvä. Jos tuntee, on pakko sanoa ääneen, ja jos puhuu ääneen, on myös varmistuttava, että puhuu toisen kanssa samaa kieltä, että sanat tarkoittavat samaa asiaa. On mahdoton puhua samasta väristä, jos toinen siitä puhuessaan tarkoittaa punaista ja toinen sinistä. Mitä tarkoitan, kun puhun mustasukkaisuudesta? Tai kateudesta? Mistä joku muu puhuu, kun hän puhuu niistä?

Kun puhumme rakkaudesta, mistä me todella puhumme?

Joten olen opetellut puhumaan samaa kieltä, selittämään sanojeni merkityksiä.

Ja kuuntelemaan silloin kun minulle puhutaan toisella kielellä, jota vielä en ymmärrä, mutta jota tahdon oppia puhumaan.

Ihanaa lähestyvää uutta vuotta, vuosikymmentä. Toivottavasti se tulee lempeänä.

War is over, if you want it

Mulla on kaksi joulua.

On mun oma, järjestyksessä ensimmäinen, mun pienen perheen – kahden ihmisen ja yhden koiran. Meidän joulu on viisivuotias, vielä muotoaan hakeva, vapaa muuttumaan, avoin ehdotuksille. Se on pehmeä, verkkainen, vaivaton. Se näyttää elokuvia aamusta asti, vie yhdessä ulos aina uusiin paikkoihin, valoja seuraten. Se nostaa pöytään yhdessä valmistetun aterian, kaataa kuohuviiniä iltapäivällä, tarjoilee porkkanalohta, soijamaitoon keitettyä riisipuuroa, seitankäristystä. Se juottaa inkivääritotia, antaa lahjat kun siltä tuntuu. Se kuuntelee The Beach Boysia ja nukahtaa yhdessä sohvalle. Se herää aatonaattona, luovuttaa meidät eri teille.

Ja sitten on mun suuremman perheen, eri-ikäisten ihmisten ja eläinten. Se perinteinen ja tuttu, näennäisesti muuttumaton. Se on turvallinen, useimmiten riidaton, toisinaan jännitteinen, lopulta perheenjäsenet yhteen tuova juhla, jona kaikki yrittää parhaansa. Se on rutinoitunut, ei kuitenkaan tylsä. Se kuuntelee Pavarottia, kolmea tenoria, Bocellia, Loiria, katsoo Lumiukon ja Samu Sirkan. Se tuo mummun riisipuurolle, vie perheen haudoille, kantaa pöytään äidin ruuat , kaataa aperitiiviksi annoksen Koskenkorvaa, jakaa lahjat illalla, juo punaviiniä sohvalla, toivottaa kauniita unia, saattaa yöksi erilleen. Se herää joulupäivänä, kokoontuu taas yhteen, viettää raukean illan, päättää joulun.

Mulla on kaksi erilaista joulua, sillä ei ole oikeaa tai väärää tapaa viettää sitä. Sen voi koostaa monista palasista ja ihmisistä, biologisesta tai valitusta perheestä – vaikka molemmista tai sitten ei kummastakaan. Se voi ottaa paikkansa missä tahansa, kylmässä tai lämpimässä, valossa tai pimeässä, etelässä, pohjoisessa, idässä, lännessä. Sen aikana saa tuntea mitä tuntee – onnea, lämpöä, surua, kaipuuta. Sen voi jättää viettämättä kokonaan, elää aivan tavallisen päivän, tai voi keittää itselleen puuron ja jättää kaiken muun tekemättä.

Joulu on mitä sen haluaa olevan. Joulun saa tehdä omakseen, valita perinteet, kattaa pöytään viisi lusikkaa ja jäätelöannoksen, ripustaa kuuseen kuivattuja kukkia ja popcornia, loihtia takan Youtube-videoista ja eteerisistä öljyistä. Tehdä turvattomasta turvallisen, riitaisasta sopuisan, luopua asioista ja ihmisistä, jotka tekee siitä kipeän, ottaa lähelleen ne, jotka tuo siihen lämmön ja valon.

Sen voi rakentaa uudelleen, raivata edellisen pois ja aloittaa alusta, voi vahvistaa valmiita perusteita, kasata uuden kerroksen tai katon, uudet portaat sisään.

Joulun voi antaa olla ihan mitä tahansa mikä hyvältä tuntuu.

7 mm

Muistelen sitä, kuinka pari vuotta sitten istuin surun keskellä ja kuinka se tuntui musertavalta ja murskaavalta. Kuinka olen edelleen surullinen samoista sekä eri asioista, ja onko suruja lopulta kovinkaan montaa erilaista sorttia, ehkä tunne vain voimistuu aika-ajoin ja ilmenee eri tavoin. Mietin, kuinka mikään rakkaus ei korjaa kokonaan sitä, mikä on joskus rikottu, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan. Kaiken kanssa oppii lopulta elämään.

Mietin sitä, miten olla vahvistamatta yhteiskunnan parisuhdekeskeisiä normeja, monogamian glorifiointia sekä romanttisen rakkauden erityisasemaa, ja samalla olla äärettömän rakastunut ja tyytyväinen omaan parisuhteeseen. Miten vastaanottaa onnitteluita päätöksestä, että teemme kodin saman katon alle, koska se sattuu sopimaan meille ja tuntuu kokeilemisen arvoiselta, mutta se ei ole itsessään mikään saavutus tai osoitus suhteen toimivuudesta. En tiedä.

Leikkasin hiukseni seitsemän millin mittaisiksi ja jostain syystä tuntuu, että se vaatii selittelyä. Eihän se niin ole, mutta silti; tein niin, koska halusin kokeilla, miltä se tuntuu ja miltä näytän siilitukassa. Kiinnostaa, miltä hiukseni näyttävät, kun ne kasvavat sentin, viisi senttiä, viisitoista senttiä. Rakastan polkkatukkaa ja ajattelin eläväni sen kanssa loppuelämäni. Samalla ajatus karmaisi, enhän ole edes kolmeakymmentä, todellako aion pitää saman hiustyylin tästä hamaan hautaan saakka, mitä helvettiä? Todennäköisesti palaan polkkatukkaan vielä, mutta sen aika ei ole nyt. Leikkasin hiukseni, koska aika tuntui otolliselta ja koska äitini teki samoin ollessaan suunnilleen samanikäinen. Yksi parhaimmista opeista äidiltäni on se, että hiukset kasvavat aina takaisin. Tein niin, koska se jännitti ja pelkäsin näyttäväni rumalta, enkä jaksa tai halua pelätä sellaista. Pelkäsin myös, mitä muut asiasta ajattelevat ja sanovat, ja se jos mikä on syy sanoa, että haistakaa nyt vittu (itseni mukaan lukien). Leikkasin hiukseni, koska miksei?

Tekee mieli vain lukea kirjoja ja leipoa pullaa. Käydä koirapuistossa ja kastella viherkasvit. Tehdä makaronilaatikkoa ja mennä ajoissa nukkumaan. Urheilla, venytellä ja kuunnella ruotsinkielistä klassisen musiikin radiokanavaa (hyvä on, myöskin Vammaiskulttia sekä Mitä vittua? -podcastia, suosittelen).

Oikeastaan pidän siitä, kuinka pitää pukeutua moneen vaatekerrokseen ja kuinka pimeys kietoo pehmeästi sisäänsä ja kuinka kaikki hidastuu. Keitän lisää teetä, nyt ei hötkyillä.

Ikuiset juhlat

Aidosta maniasta tällä kertaa. Se ylitti lukioaikojen riemumielen niin monella suuruusluokalla, ettei se enää oikeastaan muistuttanut sitä. Mania oli mielentilana aivan yhtä vaarallinen kuin masennus. Ensin se kuitenkin tuntui euforian puuskalta. Olit täydellisen mukaansatempaava, täydellisen hurmaava; kaikki rakastivat sinua. Otit naurettavia fyysisiä riskejä, hyppäsit esimerkiksi asuntolan kolmannen kerroksen ikkunasta lumikinokseen. Mania sai tuhlaamaan vuoden stipendirahat viidessä päivässä. Se tuntui siltä kuin omassa päässä olisi ollut mielettömät bileet, joissa itse isäntänä kieltää ketään lähtemästä, käy vain rintapieliin kiinni ja sanoo: ”Älä nyt viitsi! Vielä yhdet!” Kun väki väistämättä kaikkosi, lähdit etsimään muita, keitä tahansa ja mitä tahansa, että bileet voisivat jatkua. Et voinut lakata puhumasta. Kaikki mitä sanoit oli nerokasta.
– –
Mutta jossain vaiheessa käänne alkoi tapahtua. Hän tunsi mielensä pursuavan yli. Sanoista tuli toisia sanoja hänen päässään, kuin kaleidoskoopin kuvioita.

Jeffrey Eugenides – Naimapuuhia

Muistan yhden kevätpäivän neljän ja puolen vuoden takaa. Se oli outo kevät, hysteerinen kevät, sähköiseltä tuntuva kevät. Matkustin Helsingin ja Turun väliä, kaupungista toiseen, pitkiä tunteja ahtaassa Onnibussin yläkerrassa jossa tuuletus ei toiminut, istuin etupenkillä, pidin jalkoja ikkunalasia vasten, katselin moottoritietä. Kun pääsin perille, usein juhlin.

Erään sellaisen päivän aamuna seisoin asunnossa, jossa Turussa silloin asuin. Valo tuli täydellisestä kulmasta sisään parvekkeen lasien läpi. Ehkä olin ostanut leikkokukkia pöydälle. Olin juuri tullut jostain, en muista enää mistä, se oli yksi niistä vähän jo itseään toistavista öistä kun istuin joen rannalla katsomassa kirsikankukkia ja unohdin korvakorut asuntoon, josta palasin aamuyöllä kotiin. Kotimatkani olivat hiljaisia hetkiä nukkuvassa kaupungissa. Ja nyt, erään sellaisen yön jälkeen, seisoin valossa ja tunsin uskomatonta onnea kaikesta siitä: sisälläni nousevasta krapulasta, ihmisistä joiden kasvot ja suudelmat ja nimet unohdin, jääkaappikylmästä halvasta valkoviinistä jota tänäkin iltana voisin juoda, ystävistä jotka jatkoivat kanssani tanssimista aamuun asti.

Ja samalla tuntiessani onnea minua pelotti, koska se kaikki tuntui väärältä. Se oli hukuttava tunne. Siinä oli sävyjä, joiden alle tunnuin jäävän. Olin juhlissa, jotka eivät loppuneet. Olin juhlissa, joista minä en tahtonut päästää itseäni pois.

Tämä tunne oli toistunut elämässäni jo useamman kerran, mutta vasta se hetki irrallisena aurinkoisena aamuna oli ensimmäinen, josta ymmärsin, ettei tämä voi jatkua näin.

Meni vielä kaksi vuotta (ja noina vuosina meni monia öitä, hukattuja korvakoruja, unohdettuja sanoja, loukattuja ihmisiä, hirvittävän paljon tuhlattua rahaa ja aivan liikaa nautintoaineita) ennen kuin sain diagnoosin tunteelleni. Oli taas kevät, nyt oli loskaisaa ja harmaata, kävelin Pasilassa ohi Triplan työmaan, joka silloin oli vasta lähinnä kuoppa maassa, ja päällimmäisenä tunsin helpottuneisuutta. 

Tunsin, että olen rikki, mutta ainakin nyt tiesin, millä tavalla.

Kärsin maniastani paljon enemmän kuin depressiopuolesta. Toki kärsin siitäkin, syvissä pimeissä sävyissä kulkeminen ei tietenkään ole helppoa, mutta depressiota pystyn hallitsemaan. Masennukseni tunnen. Se on tasaisen varma, kamala ja ilkeä, mutta käyttäytyy ainakin joka kerta samalla lannistavalla tavalla. Tiedän sen vievän voimani, mutta sitä pystyn sentään hallitsemaan.

Mania ei sen sijaan ole ennakoitavissa. Se menee miten tahtoo. Aluksi se on viettelevä, siihen tahtoo upota. Euforian puuska.

Sitten äkisti se on täydellistä kykenemättömyyttä ajatteluun. Se on pistelevää sähköä pään sisällä, jatkuva nälkä, joka ei tyydy mihinkään. Äsken hyvältä tuntunut onni on nyt riipivä, kuin joku raaputtaisi haarukalla lautasen pintaa. Sen yrittää saada hengittämällä ja meditoimalla loppumaan, mutta se ei ole kesy eikä kuuntele ketään. Se pelottaa minua, koska se saa minut tekemään asioita. Se saa aikaan pakon tehdä asioita. Eikä niistä asioista tule kauniita. 

Kun sieltä selviää, tuntuu kuin olisi tullut sodasta, ja kaikki näyttää yhtä rumalta ja rikkinäiseltä.

Juuri nyt olen manian toisella puolella, siellä sumuisessa likaisessa vedessä, jossa ajatukset ja aika tuntuvat turhalta ja tympeältä. Tätä kestää aikansa ja sitten kun sitä on kulunut tarpeeksi pitkään, ajatus ikuisista juhlista ja öistä alkaa taas tuntua hyvältä. Nautittava levottomuus ja sähkö tuntuvat aamuissa.

Ja ennen pitkää, varmana kuin vuodenajat, ne juhlat taas alkavat enkä todellakaan silloin enää muista, miltä niiden loppuessa voi tuntua. Silloin tahdon niiden jatkuvan ikuisesti.