Ikuiset juhlat

Aidosta maniasta tällä kertaa. Se ylitti lukioaikojen riemumielen niin monella suuruusluokalla, ettei se enää oikeastaan muistuttanut sitä. Mania oli mielentilana aivan yhtä vaarallinen kuin masennus. Ensin se kuitenkin tuntui euforian puuskalta. Olit täydellisen mukaansatempaava, täydellisen hurmaava; kaikki rakastivat sinua. Otit naurettavia fyysisiä riskejä, hyppäsit esimerkiksi asuntolan kolmannen kerroksen ikkunasta lumikinokseen. Mania sai tuhlaamaan vuoden stipendirahat viidessä päivässä. Se tuntui siltä kuin omassa päässä olisi ollut mielettömät bileet, joissa itse isäntänä kieltää ketään lähtemästä, käy vain rintapieliin kiinni ja sanoo: ”Älä nyt viitsi! Vielä yhdet!” Kun väki väistämättä kaikkosi, lähdit etsimään muita, keitä tahansa ja mitä tahansa, että bileet voisivat jatkua. Et voinut lakata puhumasta. Kaikki mitä sanoit oli nerokasta.
– –
Mutta jossain vaiheessa käänne alkoi tapahtua. Hän tunsi mielensä pursuavan yli. Sanoista tuli toisia sanoja hänen päässään, kuin kaleidoskoopin kuvioita.

Jeffrey Eugenides – Naimapuuhia

Muistan yhden kevätpäivän neljän ja puolen vuoden takaa. Se oli outo kevät, hysteerinen kevät, sähköiseltä tuntuva kevät. Matkustin Helsingin ja Turun väliä, kaupungista toiseen, pitkiä tunteja ahtaassa Onnibussin yläkerrassa jossa tuuletus ei toiminut, istuin etupenkillä, pidin jalkoja ikkunalasia vasten, katselin moottoritietä. Kun pääsin perille, usein juhlin.

Erään sellaisen päivän aamuna seisoin asunnossa, jossa Turussa silloin asuin. Valo tuli täydellisestä kulmasta sisään parvekkeen lasien läpi. Ehkä olin ostanut leikkokukkia pöydälle. Olin juuri tullut jostain, en muista enää mistä, se oli yksi niistä vähän jo itseään toistavista öistä kun istuin joen rannalla katsomassa kirsikankukkia ja unohdin korvakorut asuntoon, josta palasin aamuyöllä kotiin. Kotimatkani olivat hiljaisia hetkiä nukkuvassa kaupungissa. Ja nyt, erään sellaisen yön jälkeen, seisoin valossa ja tunsin uskomatonta onnea kaikesta siitä: sisälläni nousevasta krapulasta, ihmisistä joiden kasvot ja suudelmat ja nimet unohdin, jääkaappikylmästä halvasta valkoviinistä jota tänäkin iltana voisin juoda, ystävistä jotka jatkoivat kanssani tanssimista aamuun asti.

Ja samalla tuntiessani onnea minua pelotti, koska se kaikki tuntui väärältä. Se oli hukuttava tunne. Siinä oli sävyjä, joiden alle tunnuin jäävän. Olin juhlissa, jotka eivät loppuneet. Olin juhlissa, joista minä en tahtonut päästää itseäni pois.

Tämä tunne oli toistunut elämässäni jo useamman kerran, mutta vasta se hetki irrallisena aurinkoisena aamuna oli ensimmäinen, josta ymmärsin, ettei tämä voi jatkua näin.

Meni vielä kaksi vuotta (ja noina vuosina meni monia öitä, hukattuja korvakoruja, unohdettuja sanoja, loukattuja ihmisiä, hirvittävän paljon tuhlattua rahaa ja aivan liikaa nautintoaineita) ennen kuin sain diagnoosin tunteelleni. Oli taas kevät, nyt oli loskaisaa ja harmaata, kävelin Pasilassa ohi Triplan työmaan, joka silloin oli vasta lähinnä kuoppa maassa, ja päällimmäisenä tunsin helpottuneisuutta. 

Tunsin, että olen rikki, mutta ainakin nyt tiesin, millä tavalla.

Kärsin maniastani paljon enemmän kuin depressiopuolesta. Toki kärsin siitäkin, syvissä pimeissä sävyissä kulkeminen ei tietenkään ole helppoa, mutta depressiota pystyn hallitsemaan. Masennukseni tunnen. Se on tasaisen varma, kamala ja ilkeä, mutta käyttäytyy ainakin joka kerta samalla lannistavalla tavalla. Tiedän sen vievän voimani, mutta sitä pystyn sentään hallitsemaan.

Mania ei sen sijaan ole ennakoitavissa. Se menee miten tahtoo. Aluksi se on viettelevä, siihen tahtoo upota. Euforian puuska.

Sitten äkisti se on täydellistä kykenemättömyyttä ajatteluun. Se on pistelevää sähköä pään sisällä, jatkuva nälkä, joka ei tyydy mihinkään. Äsken hyvältä tuntunut onni on nyt riipivä, kuin joku raaputtaisi haarukalla lautasen pintaa. Sen yrittää saada hengittämällä ja meditoimalla loppumaan, mutta se ei ole kesy eikä kuuntele ketään. Se pelottaa minua, koska se saa minut tekemään asioita. Se saa aikaan pakon tehdä asioita. Eikä niistä asioista tule kauniita. 

Kun sieltä selviää, tuntuu kuin olisi tullut sodasta, ja kaikki näyttää yhtä rumalta ja rikkinäiseltä.

Juuri nyt olen manian toisella puolella, siellä sumuisessa likaisessa vedessä, jossa ajatukset ja aika tuntuvat turhalta ja tympeältä. Tätä kestää aikansa ja sitten kun sitä on kulunut tarpeeksi pitkään, ajatus ikuisista juhlista ja öistä alkaa taas tuntua hyvältä. Nautittava levottomuus ja sähkö tuntuvat aamuissa.

Ja ennen pitkää, varmana kuin vuodenajat, ne juhlat taas alkavat enkä todellakaan silloin enää muista, miltä niiden loppuessa voi tuntua. Silloin tahdon niiden jatkuvan ikuisesti.

Tämä on kertomus siitä, kuinka sain itseni takaisin

Tämän vuoden maaliskuussa sain tarpeekseni. Olen sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä reilusti yli kymmenen vuotta, diagnosoidusti nyt kolme ja puoli. Se on oireillut jatkuvana, painostavana ja yhä syvenevänä masennuksena vain lyhyiden tasaisempien tai hypomaanisten kausien tauoilla. Maaliskuussa kyllästyin, sillä olin luovuttamassa. En ole koskaan tuntenut itseäni niin täydellisen epätoivoiseksi ja nurkkaan ajetuksi.

Olen luonnollisesti käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä vuosia, ja ne ovat kyllä auttaneet tiettyyn pisteeseen saakka, mutta nyt oli saatava jotain — jotain. En osannut nimetä sitä, osasin nimetä vain oman loputtoman lohduttomuuteni.

Varasin ajan yksityiselle psykiatrille poikkeuksellisen hyvän sairasvakuutukseni turvin. Saman sairauden kanssa elävä ystäväni oli suositellut häntä – hän on toiselta ammatiltaan kirjailija, joten hän ymmärtäisi. Ja hän ymmärsi. Sanoin ”määrää mulle sähköhoitoa” hän sanoi ”sen aika ei ole vielä” sanoin ”määrää mulle jotakin, en kestä enää” hän sanoi ”on sellainen magneettistimulaatio, kevyempi versio sähköhoidosta” sanoin ”haluan sen”. Hän lähetti minut kotiin miettimään asiaa ja tutkimaan hoitomuotoa. Tein viiden minuutin pakollisen selvityksen, jotta tietäisin mistä puhutaan, ja lähetin hänelle sähköpostin: sign me up.

Lähetteen käsittelyssä kesti lopulta kolme kuukautta. Ne olivat ristiriitaista aikaa. Mietin: entä jos se ihan totta toimiikin? Tunsin: jos se ei toimi, en pysty enää. Odotin. Lopulta psykiatrian poliklinikalta soitettiin. ”Milloin oli viimeisin yli kahden kuukauden mittainen oireeton jaksosi?” ystävällinen ihminen linjan toisessa päässä kysyi. Naurahdin, kun en voinut muutakaan. ”En tiedä. 12 vuotta sitten?” ”Okei.”

Kirjoitin päiväkirjaa odotellessani.

maaliskuu

tiistai. a star is bornissa se mies se on sairas ja rakastuu ja haluaa tulla paremmaksi ja sanoo maybe it’s time to let the old ways die ja se yrittää mutta se ei pysty se ei pysty koska *aina kaikki ei muutu paremmaksi* vittu aina kaikki ei muutu paremmaksi ja totta vitussa mä toivon että mulle ne muuttuu paremmaksi mutta mä ymmärrän sen miltä siitä tuntui miltä tuntuu kun ei vaan tule paremmaksi ja tuntee olevansa taakka vaikkei olisi tai vaikka olisi ja muuttaa siihen asuntovaunuun kossupullon ja kiväärin kanssa ja istuu siellä ja miettii miten vielä enemmän satuttamalla voisi satuttaa lopulta vähemmän vaikkei se ole totta mutta siinä hetkessä se on totta siinä mielessä se on totta siinä mielessä joka on ollut liian kauan samanlainen ja vaikka haluaisi let the old ways die niin se on vaikeaa koska niin. en tiedä miksi

keskiviikon vastainen yö. hankalia päiviä. haluaisin niin pystyä kaikkeen mutta en pysty. olen hirvittävän väsynyt koko ajan, kaikki ponnistelu vie voimia. — puhun pintapuoleisesti kaikille kaikesta enkä ymmärrä miksi. tai tottakai ymmärrän, en halua valuttaa öljyä niiden sisään. joten annan pintaraapaisun ja ne varmasti luulee etten halua puhua niille vaikka oikeasti en janoa mitään niin kuin sitä. mutta en pysty, en luota niiden kantokykyyn. miksi pystyn piilottaa kaiken? mikä helvetin järki siinä on. haavoittunut eläin menee nuolemaan haavoja vaikkei haavojen nuolemisesta ole kuin haittaa. elefantit menee kuolemaan yksin ja ihminen lukittautuu vessaan kun on tukehtumaisillaan. en halua tätä primitiivistä pakoa, mutta mitä voin tehdä? siihen on tietysti yksinkertainen vastaus, mutta en kai ole valmis ottamaan sitä vastaan

tiistain vastainen yö. yritän parhaani olla luovuttamatta. miksi unohdan aina päättäväisyyden ja halun? sininen taivas ja aurinko tuntuu hyvältä, papu ja iikka tuntuu hyvältä. kotona on turvallista ja pidän musiikista. mikään muu ei juuri tunnu. sain lähetteen magneettistimulaatioon. siinä laitetaan kypärä päähän ja toivotaan että masennus irtoaa magneettien avulla mun päästä. kuinka tuottaa mitään kun vihaa joka ainoaa sanaa jonka sormistaan päästää, nuottia jota kirjoittaa, laulua jonka laulaa

huhtikuu

sunnuntai. alan viimein käsittää, että en voi parantua kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. se täytyy hyväksyä, jotta voi elää

toukokuu

maanantai. ymmärsin miksi haluan muuttaa niin usein: olen ollut masentunut niin kauan että muuttaminen on kuin rakastuminen tai hypomania, räjäyttää tunteet hetkeksi tosi intensiivisiksi

Lähete meni läpi, ja hoitoni päätettiin aloittaa kesäkuussa. Se oli intensiivistä, kuuden viikon ajan, viitenä päivänä viikossa, tunnin päivässä istuin Auroran sairaalan kellarikerroksessa kun vasempaan etuaivolohkooni kohdistettu magneetti hakkasi sähkövirtaa kalloni läpi. Kuulostaa brutaalimmalta kuin mitä se oli. Mikään ei konkreettisesti koskenut päätäni, mutta magneetin saattoi tuntea, sen aihettaman kivun kallossa, heijastuneena aina eri kohtiin kasvoja – sekä aivoissa tavalla, jota en voi edes kuvailla.

kesäkuu

perjantai. olen ajatellut itseni ulos tunteista satoja kertoja. olenko ajatellut itseäni tunteeseen? oon addiktoitunut mielen turruttamiseen youtube-videoilla. tänään on vaikea päivä, edelliset on olleet helpompia. on energiaa. siivosin roskiskaapin ensimmäistä kertaa kuukausiin, pesin ikkunat ensimmäistä kertaa sitten muuton. tai aloitin niiden pesemisen, mutta ei ollut sitten sitä avainta. mutta olisin pessyt jos olisi ollut, se on tärkeintä. magneettihoitoa takana 9 kertaa. näin unta että lankaköynnös oli kuollut, se ei ollut. heitin sitä eilen papun andy-lelulla, mutta se selvisi. tänään mietin: intohimo vaatii energiaa, tunnetta. mulla ei ole ollut sitä, niin olen tehnyt asioita, joihin ei tarvita intohimoa. asioita, jotka tulee helpommin, vähemmällä vaivalla

sunnuntai. ehkä voin paremmin, näen paremmin?

Hoidon jälkeen Auroran psykiatri arvioi minut uudelleen, kuten hän oli hoitoni alkaessa tehnyt. Nämä sairaanhoidolle merkitykselliset pisteeni olivat alhaisemmat kuin koskaan. Sillä jopa aikoina, joina en ole tuntenut itseäni vaikeasti masentuneeksi, pisteeni ovat näyttäneet vaikeaa masennusta – vaikean masennuksen aikoina mittari on paukkunut rikki.

Vaikutukset eivät kuulemma ole kohdallani näin raskaan masennushistorian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kategorisen parantumattomuuden takia pysyvät, toisin kuin joillain ihmisillä, mutta ne saattavat kestää useita kuukausia. Eli kun oireet palaavat, voin pyytää uuden lähetteen, saada uuden hoitojakson ja aloittaa sen jälkeen ylläpitohoidon. Toivon sitä enemmän kuin mitään. Olen saanut itseni takaisin.

heinäkuu

maanantai. kuukausi? mihin se meni? tiedän: elämään

syyskuu

perjantai. olen kirjoittanut, mutta en tänne – olen kirjoittanut romaania

artwork by Karolina Koryl

Tämän kesän tahdon painaa mieleeni

Minun kesäni oli kummallinen. Tunsin olevani täynnä valkoista kohinaa, suunnatonta, kaikennielevää lumisadetta. Mieleeni tarrautuneet muistot ovat pehmeitä, häilyvärajaisia, vailla teräviä reunoja ja selkeää muotoa.

Minä todella tahdon muistaa, enemmän kuin tahdon juuri mitään muuta. Tahdon painaa hetket ja tunteet mieleeni, tallettaa kuin jalokiven tarkoin vartioituun holviin.

Tästä syystä istuin alas, taistelin ja pinnistelin, naarasin mieleni meren syvyyksistä, Mariaanien haudan pohjalta saakka – ja kuinka ollakaan, muistoja alkoi ilmestyä pimeään kuin veden pinnan lävistäviä valonsäteitä. Ensin heikkoja, arasti yksi kerrallaan, ja sitten voimakkaita, paksuja, kirkkaita, kuin suurella valonheittimellä veteen ammuttuja. Keräsin niitä kuin ohikiitäviä luoteja (totta puhuakseni mietin pitkään jotain toista vertauskuvaa, mutta palasin aina tähän. En tiedä mistä se kertoo, mutta hyväksyn sen). Tässä esitän siis kokoelman niitä, jotka sain kiinni.

Ajoin ensi kertaa sukuni saareen äitini moottoriveneellä, myrskyrintama ylläni, samaa tahtia matkaansa tehden. Pelkäsin salamaniskua, jota ei koskaan tullut – tuli vaakasuora rankkasade ja tulviva vene, onneksi vasta rannalla. Vastarannalla riideltiin kovaan ääneen, kuten jokaisena kesänä.

Pelastin oman suojaruukkunsa ympärille juuret kasvattaneen Peikonlehden. Istutin sen ja monet muut kasvini uusiin ruukkuihin, joista osan olen saanut, osan hankkinut käytettyinä, yhden löytänyt roskalavalta. Joku oli totta vieköön heittänyt arvokasta Arabian keramiikkaa pois. Siihen on täytynyt liittyä jotain, josta sen omistaja on halunnut kipeästi eroon. Toin sen kotiin, kylvetin ja kuivasin, tein kodin Palmuvehkalle. Annoin uuden alun.

Hankin potkulaudan, isorenkaisen ja nopean. Ajoin sillä pitkin kaupunkia, joskus mukulakivikaduillakin, todellisuudentajun hervottomaan tärinään menettäneenä. Tunsin vapauden, kaupungin villin pulssin – ja omani.

Keräsin valtavan määrän erilaisia kiviä Suomenlahden rannalta. Pieniä, suuria, valkoisia, kimmeltäviä, keveitä kuin ilma, huokoisia kuin kuiva pesusieni. Asettelin niitä ikkunalaudalle. Ihailen niitä usein. Näissä hetkissä onni läikähtää sisälläni.

Rakensin itseni korkuisen kasvihuoneen äitini takapihalle. Se tuntui hyvältä, on upeaa nähdä edessään jotain konkreettista, jonka on saattanut valmiiksi.

Kuvasin koiraani. Mietin ja pelkäsin sitä hetkeä, kun joudun joskus jättämään sille hyvästit – sillä oletuksella tietenkin, että elän pidempään kuin se. Itkin ravintolan terassilla viiniini. En tiedä, miten voin selvitä sen menettämisestä. En kykene miettiä sitä enempää.

Vietin paljon aikaa meren ja järvien äärellä (voin tunnistaa veden pinnasta lähestyvän sateen). On ihmeellistä, kuinka meri muuttaa muotoaan joka päivä. Vaihtaa väriä, kuljettaa rantaan alati vaihtuvia asioita, muuttaa aaltojen tapaa syntyä ja liikkua.

Luin Maggie Nelsonin kirjan Sinelmiä, luin Joan Didionia, Susan Sontagia, Karl Ove Knausgårdia, Miki Liukkosta, lyriikoita ja runoja, lainauksia. Kuuntelin Laura Mannisen teoksen Kaikki anteeksi, ja näin siitä unia – unia joissa yritin muuttaa tapahtumien kulkua. Luin Ben Okrin kirjaa A Time For New Dreams ja painoin sen nimen tiukasti mieleeni. Tein siitä suunnan.

Matkustin Tallinnaan lapsuuteni parhaan ystävän ja perheidemme kanssa. Kävelin siellä helteessä, olin huolissani siskostani (huoli ei jätä minua, ei välitä kuluneista vuosista tai sanoista, roikkuu mukana velton taaperon lailla). Sain kuulla salaisuuksia paluumatkalla laivassa, kuohuviinilasien ja yhteisen suklaakakun siivun äärellä.

Kirjoitin musiikkia, tai ainakin yritin kovasti. Soitin kitaraa keskellä yötä, muistikirja edessäni. Vihasin jokaista sanaa ja nuottia, mutta jatkoin siitä huolimatta. Jatkan siitä huolimatta.

Liikutuin kaupungin sateenkaariloistosta. Marssin kaksi tuntia, istuin pökerryksissä Kaivopuiston auringossa. Love is a terrible thing to hate.

Kuvasin suurenmoisia, hengästyttäviä tauluja Ateneumin helteestä paksussa ilmassa. Kuljetin itseni niiden synnyinsijoille.

Otin osaa Conversations with Nick Cave -konserttiin. Kaadoin lasillisen viiniä Musiikkitalon portaille ennen kuin kävelin sisään. En esittänyt Nickille kysymystä, kuten kyseisellä kiertueella on tapana, kuuntelin vain, olin ehkä ulkona itsestäni mutta vahvasti hänessä.

Olin ulkona. Metsässä, lenkeillä koirani kanssa, puistoissa, rannoilla, kuumilla, korkeilla kallioilla. Tunnen usein olevani erityisen vahvasti elossa kun annan itseni osaksi luontoa. Se on luultavasti melko tavallista, mutta tunnen sen olevan hyvin merkittävää juuri minulle. Ja niin kokemus elämästä kai muodostuukin – kollektiivisesta tulee omaa, henkilökohtaista, ehkä salattua tai ainakin tarkoin varjeltua.

Kävelin vapaaehtoisesti epämiellyttävän lähelle suurta lintua. En oikein tahdo muistaa, mikä ero fasaanilla ja riikinkukolla on – se herättää suurta huvitusta ympärilläni olevissa ihmisissä. Lintu oli värikäs ja pitkäsulkainen. Luulen sen olleen riikinkukko.

Todistin rakkaan serkkuni lapsen kasvua. Olin hänen syntymänsä hetkellä paikalla, nyt hieman yli kaksi vuotta sitten. Se on, ja tulee aina olemaan, yksi kaikkein vavisuttavimmista kokemuksistani. Hetki, kun raaka elämän voima puristuu olemassaoloon.

Söin mansikoita. Se tuskin on erityistä juuri kenellekään muulle, mutta minulle se on. Mieleni antoi viimein myöden. Itkin ilosta ensipuraisulla.

Ja yhtäkkiä; syreenit

En voi käsittää, että on kesä ja minulla kahden kuukauden sairasloma sekä masennuslääkitys ja silti elämä voi olla ihan kaunista ja hyvää. Tunnen olevani enemmän minä kuin koskaan aiemmin, mutta siltä minusta tuntuu joka vuosi. Silti tunne on tällä(kin) kertaa hieman erilainen, jonkinlainen syvä rauha on astunut sisääni ja on kuin joku laskisi kätensä hyväksyvästi olkapäälleni ja antaisi luvan vain olla. Itken ja ahdistun ja vaivun ajoittain syvään, pimeään kuoppaan ihan kuten aiemminkin, tai jopa enemmän ja useammin, mutta vain siksi, että olen vihdoin antanut itselleni luvan olla rikki. Enää ei tarvitse pidätellä tai sinnitellä tai pärjätä, en jaksa enää. En jaksa enää esittää.

Ymmärrän nyt myös, että on mahdollista saada kaikki. On mahdollista olla turvallisessa ja rakastavassa parisuhteessa (tai vaikka useammassa), vaikka ei olisikaan vahvimmillaan. On silti mahdollista säilyttää vapaus ja minuus ja oma tila. On mahdollista aidosti puhua ja sopia ja neuvotella ja kuunnella ja selvittää, että mikä voisi toimia ja miten. Konflikti tai hankalat tunteet eivät tarkoita, että kaikki olisi pilalla ja menetetty. Pelkään edelleen kaikkea ja paljon, mutta niiden pelkojen kanssa on myös mahdollista tulla toimeen.

Kuuntelin uudelleen kirjailija Durga Chew-Bosen (jonka kirjaa Too Much and Not the Mood ra-kas-tan) ja Rookie-sivuston perustaja Tavi Gevinsonin välisen keskustelun (”Protect your flame”), ja aivan kuten pari kesää sitten asuessani Helsingin Pajamäellä metsän kupeessa, se helpotti kirjoitusblokkiani ja sai aikaan haltioituneen innostuksen. Durga ja Tavi puhuvat muun muassa kirjoittamisesta, ihmissuhteista ja määrittelyistä. Joka kerta kolahtaa Durgan sanoessa, että: ”If you have needs, try to fulfill them. If you have wants, try to reach for them.” (Eli: jos sinulla on tarpeita, pyri täyttämään ne. Jos sinulla on haluja, koita kurottaa niitä kohti.)

On kesä ja syreenit alkavat levittää makeaa tuoksuaan kaikkialle. En tee suuria suunnitelmia, kuten ehkä joskus aiempina kesinä tein, vaikka tiesin, että puolet niistä jäävät kuitenkin toteuttamatta. Tänä kesänä aion vain olla ja istua itseni kanssa ja kuulostella, mitä tarvitsen ja haluan. Sitten pyrin ja kurotan, niillä voimilla, mitä minulla on.

Sun on varmasti parempi olla ilman mua

 

Kaunis, häikäisevän aurinkoinen aamu kymmenen vuotta sitten. Olen nukkunut pari levotonta, yksinäistä tuntia mustissa lakanoissa asunnossa, joka tuoksuu pesuaineelta, mutta jonka tiskiallas on täynnä likaisia astioita. Poika asunnossa on kiltti mutta väärä, en vaan tiedä sitä vielä. Tiedän sen vain siitä toisesta – siitä, joka odottaa minua.

Olen yhdeksäntoista ja yrittänyt päästää irti ja päästä yli elämäni ensimmäisestä elämäni rakkaudesta jo yli vuoden, luonnollisesti täysin tuloksetta. Tiedän miltä tuntuu luopua ihmisestä, jonka kanssa kuvitteli viettävänsä, jos nyt ei loppuelämäänsä, mutta ainakin niin kauan, että ehtisi kyllästyä, ehtisi alkaa vihata juuri niitä asioita, joihon ihan ensimmäisenä ylipäätään rakastui. Ja nyt, silti, olen matkalla avaamaan uuden oven särkyneitten sydänten hotelliin.

Otan kaupungin sisäisen bussin. En tee koskaan niin, mutta nyt tarvitsen liikettä, jota en itse aiheuta. Liikettä, joka ei tottele minua. Otan bussin, joka kulkee vähän pidempää reittiä, kiertää sairaalan kautta, poimii mukaansa muutaman vanhuksen ja ehkä pari tautia. En mieti niitä, en mieti mitään.

Jään bussista Anttilan kulmalla ja siinä se nyt istuu, niin kauniina sen oljenvaaleissa hiuksissa, ruskeissa silmissä ja yhdessä sen monista bändipaidoista – luultavimmin sellaisessa, jossa on Bruce Springsteen. Sillä on muovikassissa ristikkolehti ja joku kynä, jonka se on ostanut kai juuri tätä ristikkolehteä varten. Se on ostanut sen ja suunnitellut ehkä, että istuu puistossa ja täyttää ristikkolehteä sillä kynällä, ajatellen ehkä Springsteenia – tai minua.

Olen ajatellut sitä myös, mutta luultavasti ihan eri tavalla. Tai siis, varmasti eri tavalla, ihan väärällä tavalla, ja nyt aion särkeä sen pahaa-aavistamattoman sydämen.

Istun sen viereen ja se ilahtuu vaikka tietää, etten ole ollut kotona yötä. Se tietää, että rakastan edelleen sitä ihan ensimmäistä, mutta sillä ei ole tämän hetken kanssa mitään tekemistä (– todellisuudessa sillä on tämän hetken kanssa kaikki tekeminen, en vaan itse ymmärrä sitä vielä).

En muista mitä sanoin, jotain kornia varmasti, jotain että sun on varmasti parempi olla ilman mua ja satutan sua vaan jos jatketaan ja muuta mitä kukaan ei oikeasti halua kuulla, vaikka se totta olisikin. Sillä jos rakastaa toista ihan sokeasti niin haluaa vaan olla sen kanssa, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta. Siinä kohtaa ei enää tiedä miltä muulta pitäisi tuntua, kun on oikeastaan ihan turtunut kaikelle muulle paitsi sille omalle rakkaudelleen.

En muista mitä sanoin, mutta muistan, miten se pyöritti sitä lehteä rullalle ja miten se naksutteli sitä kynää, ihan loputtomasti vaan naks naks naks naks ja mietin, että onko tämä kuitenkin ihan kaikista pahinta. Tai että en tiedä, onko mitään pahempaa kuin särkeä sydän, joka ei ollenkaan ansaitse tulla särjetyksi.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä, toinen osa tästä, kolmas osa tästä ja neljäs osa tästä.

Kuvan alkuperä ikävä kyllä tuntematon.