Tiedän jotain yksinäisyydestä

Minä olen ollut joskus pohjattoman yksinäinen.

Yläkoulun kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla minulla oli yleensä koulussa seuraa, koulun ulkopuolella ei ketään, koskaan. Puhelinlaskuni oli tuona aikana joka kuukausi noin kaksi euroa, sillä en lähettänyt kenellekään tekstiviestejä. En tiennyt mitään saldorajojen paukkumisesta. Muistan tuosta ajasta vain vähän. Kuuntelin ehkä My Chemical Romancea huoneessani, jossa oli turkoosiksi maalatut seinät. Selasin Irc-galleriaa ja haaveilin kaikkien muiden elämistä. Iltapäivisin televisiosta tuli Dr.Phil.

Yksinäisyys tuntuu musertavalta taakalta hartioilla, puristukselta alavatsassa ja jyskyttävältä paineelta takaraivossa. On kuin joku kuiskuttaisi jatkuvasti korvaan: sinä et kelpaa, jos nyt kuolisit, kukaan ei osaisi kaivata sinua päiväkausiin.

Luin joskus jostain naistenlehdestä, ehkä Trendistä, artikkelin, jossa haastateltiin yksinäistä naista. Jutussa sanottiin, että ”yksinäisyys hävettää enemmän kuin sukupuolitauti”. Se on minusta kamalan osuvasti sanottu.

En ole tuntenut itseäni lohduttomalla tavalla yksinäiseksi muutamaan vuoteen. Sen ajatteleminen saa rinnassa aikaan ihanan ja lämpimän pilkahduksen. Hyvät ystäväni ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Emme näe hirveän usein, asumme kuka missäkin ja elämäntilanteemme poikkeavat kovin toisistaan. Vietän edelleen uudenvuoden ja juhannuksen kotona kuin minkä tahansa arkipäivän. Mikään ei ole muuttunut ja samalla kaikki. Tänä viikonloppuna näen en yhtä tai kahta, vaan neljää kaveriani.

Hei 14-vuotias minä, kaikki tulee menemään tosi tosi hyvin.

Kuvassa ystäviä rantakalliolla.

Vuosi vaihtuu, vaikkei olisi valmis

Vuodenvaihde, 2012. Ensimmäistä kertaa yksin – tai ei tietenkään yksin, vaan kaikkien keskellä yksin ja mielessä vain hän ja tyhjyys, joka jäi.

Olen ystävien kanssa Mo’Dessa, kello on kymmentä vaille kaksitoista ja talo tarjoaa lasin kuohuviiniä. Otan sen, vaikka olen jo juonut liikaa, ja menen muiden kanssa kadulle. On kylmä ja lunta, mutta maa on paljas ja täynnä soraa. Linnanmäki on tyhjä, baarin edusta ei.

Yhtäkkiä kaikki huutaa hyvää uutta vuotta ja kaipaan häntä niin, että puren kuohuviinilasini rikki. Se hajoaa suuhun ja maahan, mutta juon sen tyhjäksi silti. Se, ettei hän ole tässä nyt, tarkoittaa ettei hän ole tässä enää koskaan.

Veri humisee korvissa kun istun yksin rappusilla ja kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jeesus kuinka ikävöin sinua.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä.

Minusta on vihdoin tullut nainen, joka tahdoin nuorena olla

Kuvassa, joka tässä on, en ole onnellinen, seesteinen, levollinen, itsevarma tai kasassa, vaikka ehkä yritänkin näyttää siltä.

Facebookin 10 years challenge- haasteen innoittamana tein nostalgiatripin vanhoihin kuviini.

Itsensä läpikäyminen kymmenen menneen vuoden ajalta tarkoitti yllättävän tylyjä kohtaamisia.

Törmäämistä muistoihin, jotka ovat olemassa, mutta haaleina niin kuin olisivat tapahtuneet toiselle, jonka ulkonäön tunnistan, mutta johon en osaa samastua. Joka en tajua olleeni.

Ihmiselle, jonka kanssa en tahtoisi olla tekemisissä, jos tapaisin hänet nyt.

Mitä olin 10 vuotta sitten: intohimoinen, holtiton, vastuuton, valehtelija, mustasukkainen, kiihkeä, mustavalkoinen, spontaani, maaninen.

Pitkään kuvittelin tahtovani olla sellainen ja olin hyvin haluton muuttumaan. Kuvittelin kaiken minussa olevan hyvin, mutta en todellisuudessa ollut yhtään niin onnellinen kuin toisinaan väitin olevani. Pidin yllä teatteria, vaikka lavasteissa kaikkea leimasi jonkinlainen heiluva jatkumattomuuden tunne. Kuin asiat olisivat olleet väärin ja hukassa, samanlainen tunne kuin niissä unissa, joissa jatkuvasti vain myöhästyy uudelleen ja uudelleen unen ikinä loppumatta. Hysteerisenä räpiköin kohti jotakin.

Osaan nimetä ääneen hetken, kun tajusin, etten tahdo olla mitään siitä enää. Kun kyllästyin vain esittämään onnellista. Hyvin tärkeäksi käynyt ihminen kuvaili ääneen kaikki ne samat adjektiivit, jotka nyt liitän siihen minuun, mutta joita en silloin tunnistanut. Tai ehkä tunnistin, mutta piilotin. Kuvittelin olleeni metsä, pitäneeni kaiken puiden alla piilossa, mutta äkisti olin sytytetty tuleen ja se poltti tieltään kaiken, kunnes olin paljas, tyhjä ja täysin auki. Koska ulkopuolelta joku näki minuun, minunkin oli pakko katsoa minuun.

On hirvittävän vaikea katsoa itseään silmiin ja ymmärtää, ettei pidä siitä, kehen tuijottaa.

En tarkoita, että aivan kaikki olisi ollut niinä vuosina ihan loputtoman huonosti. Totta kai on olemassa myös asioita, joita kaipaan sieltä. Kaipaan joitakin vanhoja ystäviäni (ja kadun sitä, miten huonosti heitä kohtelin ja miten he juuri siksi jäivät siihen aikaan). Toisinaan kaipaan vapauden tunnetta. En sitä vastuuttomuutta, jota silloin koin ja tein, mutta sitä, miten maailma oli vielä auki ja toivoin toisella tavalla kuin nyt uskallan toivoa. Olin välinpitämättömyydessäni myös pelottomampi, hyvässä ja pahassa. Aika tuntui pidemmältä eikä loppuvan koskaan. En pelännyt onnettomuuksia tai kuolemaa.

En silti ottaisi sitä minua takaisin, koska se mitä kohden olen kasvanut, on paljon parempaa.

Muutos sieltä tänne on ollut oksettavan kamalaa ja järjettömän ihanaa. Välillä tunnekuohut ovat tuntuneet siltä kuin ne pahoinpitelisivät minua. Oma mieleni on ollut kipeä paikka, jossa en enää ole voinut kaivautua mihinkään turvaan. Koska kaikki on ollut esillä, piilottamatta, näkyvillä, siihen kaikkeen on voinut koskea ja se on koskenut. Mutta hiljalleen, yksi ajatus ja hetki kerrallaan, on jokin muuttunut. Ensin huomamaatta ja sitten aina vain nopeampaa vauhtia, kunnes minusta hiljalleen on tullut se nainen, joka tahdoin nuorena olla.

Tässä kuvassa seison New Yorkissa kahden viikon loman alussa ja olen jetlagin kourissa ja puhtaan, riemastuttavan onnellinen.

Mitä olen nyt: tasaisempi, tyytyväisempi, kärsivällisempi, armollisempi. Lempeämpi, itselleni ja muille.

Kuten jo aiemmin totesin: en ole vieläkään valmis, olen vieläkin matkalla, mutta erona on se, että nyt myönnän ja hyväksyn keskeneräisyyteni paremmin kuin aiemmin. Nyt osaan katsoa niihin kohtiin itsessäni, jotka ovat kipeitä ja joiden en toivo olevan olemassa. En enää pakene vaan menen tahallani kohti.

Minusta on vihdoin tullut nainen, joka tahdoin noina vuosina olla.

Melkein 30

Sitä kuvittelee, että aikaa kyllä on.

Ajelehtia.

Sitten, yhtenä päivänä, havahdun siihen, että täytän ihan pian 27 vuotta. Se on melkein 30. Minulla on nolla kappaletta omistusasuntoja ja yksi kappale kesken jääneitä korkeakoulututkintoja. Ystäväni valmistui juuri eläinlääkäriksi. Siis ajatelkaa, eläinlääkäriksi. Toisesta ystävästä tulee ihan pian poliisi. Minulla on osa-aikatyö, jossa käytän reisitaskuhousuja ja Sievi-merkkisiä turvakenkiä ja josta aina kerron muille hieman nolostellen. Että tää on nyt vähän tällainen ja en minä nyt tänne ole jäämässä.

Pelottaa, että kuitenkin jään.

Vähän vaiheilla

Tulin ulos kaapista ensimmäistä kertaa viime kesänä, kotimatkalla takaisin Missoulaan ystäväni Stephenin kanssa. Hän ajoi autoaan hiljaa, ja minä sanoin, että nyt on kerrottavaa. Kurkkuani kuristi ja kaikki oli hetken raskasta, kädet tärisivät ja minua puistatti. Tiesin kuitenkin, että aika oli koittanut. Ja niin sanoin sen ääneen ensimmäistä kertaa: En ole hetero. En pystynyt muuta sanomaan, joten kerroin vain, kuka ja mikä en ole. Ajelimme läpi Wyomingin ja edessämme oli avaraa maata, jossa oli metsäkukkia, mäkiä ja suuren suuri taivas. Kuuntelimme Sufjan Stevensia ja minä itkin onnesta.

Kaapista ulos tultuani minuun iski tunne, että voisin vain mennä jollekin niistä mäistä makaamaan, rauhassa vihdoinkin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oloni oli kevyt. Vaikka se kliseiseltä kuulostaakin, olin todella pitkään elänyt valheessa, jota vihasin. Olin aina esittänyt ihmistä, joka en ole. Päätin ensimmäistä kertaa elämässäni olla aito, kokonainen itseni.

Automatka päättyi, saavuimme Missoulaan ja palasin kotiin. Se kesä tuli ja meni, ja vasta löydetty identiteettini melkein unohtui arjen keskellä. Oli liian helppoa olla ajattelematta sitä, sillä näin olin koko elämäni tehnyt. Olin niin pitkään piilottanut maailmalta sen, kuka oikeasti olen, että olin onnistunut piilottamaan sen myös itseltäni.

Jokin minussa oli kuitenkin muuttunut. Rupesin kohtelemaan itseäni vähän lempeämmin. Pikkuhiljaa ymmärsin, etten ole väärä eikä minussa ole mitään vikaa. Hoksasin, ettei kannata enää hävetä mitään. Olin niin pitkään hokenut muille, ettei queer-ihmisissä ole mitään vikaa, mutta unohdin kohdella itseäni samalla tavalla. Olin kai tahallani jättänyt itseni pois.

Kerron nyt totuuden tästä kirjoituksesta: tulin kertomaan teille vain sen, että olen pitkästä aikaa onnellinen. Siinä se. En odota teidän saavan tästä suuria oivalluksia, ja ymmärrän, että varmaan moni teistäkin on käynyt läpi aivan samanlaista paskaa. Totta puhuakseni en ollenkaan aavistanut, että tällaisesta kirjoituksesta tulisi minun ensimmäinen postaukseni täällä, mutta tällä hetkellä en pysty ajattelemaan mitään muuta. Oloni on niin vapautunut, etten voi muuta kuin jakaa sitä muille. Muutenkin olen vähän vaiheilla tämän kaiken kanssa, mutta vihdoin tunnen että olen kasvamassa sellaiseksi ihmiseksi, joka olen aina halunnut olla. Olen antanut itselleni luvan.

Ennen kuin tulin kaapista ulos, elämäni oli tavallaan pysähtynyt. Itseni hyväksyminen täysin on auttanut minua monessa muussakin asiassa, sillä nyt voin mennä eteenpäin tietäen tarkasti, kuka olen. Olen itsevarmempi kuin koskaan ja hallelujah, se tuntuu ihan hemmetin hyvältä.

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan: minä olen queer nainen, jolla on sanottavaa, itse asiassa aika paljon sanottavaa. Minulla on maailman ihanin tyttöystävä. Olen kertonut kaikille ystävilleni, että olen queer, mutten ole vielä kertonut perheelleni. En aio kuitenkaan tällä kertaa kertoa sen enempää, sillä tarvitsen vielä aikaa käydä näitä asioita läpi. Hiljattain kuolleen runoilijan Mary Oliverin runo Mornings at Blackwater on ollut mielessä usein viime aikoina:

“For years, every morning, I drank
from Blackwater Pond.
It was flavored with oak leaves and also, no doubt,
the feet of ducks.

And always it assuaged me
from the dry bowl of the very far past.

What I want to say is
that the past is the past,
and the present is what your life is,
and you are capable
of choosing what that will be,
darling citizen.

So come to the pond,
or the river of your imagination,
or the harbor of your longing,

and put your lips to the world.
And live
your life.”

Eläkää elämäänne, darling citizens. Se kannattaa, minä lupaan.