Hän tietää kaikki salaisuuteni ja haluaa silti suudella minua

On kesä 2014 ja me olemme olleet yhdessä kolme kuukautta – yhden niistä eri maissa, kun hän lähti töihin Aurinkorannoille ja minä jäin Suomeen ajattelemaan keltaisia ajatuksia hänestä.

Kun hän sitten viimein tuli takaisin, minua puri polvitaipeeseen joku hyönteinen ja koko jalkani tulehtui, enkä kävellyt kolmeen viikkoon. Makasin kesän parhaan helleaallon ja Stevie Wonderin konsertin läpi hänen pienessä makuuhuoneessaan, katsoin Orange is the New Blackia ja söin kuusi tablettia antibioottia päivässä. Hän pelasi tietokoneella sänkyni vieressä ja kantoi minua vessaan ja parvekkeelle.

Mutta sitten jalkani paranee, elokuu saapuu ja me menemme yhdessä sukulaiseni häihin. On lämmin loppukesän ilta, ja häät järjestetään upealla, yksityisellä saarella Suomenlahden rannalla. Juhlissa on romanttista ja kaunista, ja olen aivan valtavan onnellinen, ympäröity kaikilla ihmisillä, joita rakastan. Minä tanssin ja juon ja nauran kuin en koskaan ennen. Koko perheeni on paikalla – siskoni, liian pieni ja kovin sairas, ja vanhempani, tässä kohtaa yhdessä enää velvollisuuden ja häpeän ohuella langalla.

Yhtäkkiä tämä toinen todellisuus näyttäytyy minulle. Viini nousee silmiin, kun katselen kaikkia muita perheitä. Niitä, jotka nauttivat toistensa seurasta. Niitä, jotka eivät ole pitäneet sisällään vihaa ja katkeruutta vuosikymmeniä. Niitä, jotka eivät ajattele kuolemaa ja murheita useimpina päivinä – tai siltähän se tietysti minulle vaikuttaa.

Juoksen ulos ja hän seuraa minua. Kävelen rantaan, puren huulta. ”Sun ei tarvitse olla vahva mun seurassa”, hän sanoo. ”Sun ei tarvitse kantaa yksin tätä kaikkea”, hän sanoo ja saa minut itkemään. Kukaan ei ole saanut minua itkemään todella pitkään aikaan.

Hän pitää minua itseään vasten, terävä pala kurkussani ei anna minun puhua. ”Mennään kotiin”, hän sanoo, ja tarkoittaa omaa asuntoaan kantakaupungin ulkopuolella. Suostun. Me haemme takkimme, emmekä sano hyvästejä kenellekään. Meri heijastaa kaikki sataman valot kun ajamme yksityisveneellä rantaan.

Kun saavumme kotiin on jo myöhä ja olen uupunut. Riisun vaatteeni, pesen kasvoni ja istun sängylle. Hän istuu viereeni. Olen edelleen surullinen, kasvoni ovat turvonneet ja punaiset, ja yritän piiloutua peittoon, mutta hän ei anna minun. ”Hei”, hän sanoo ja katsoo minua suoraa silmiin. ”Mä rakastan sua.”

Ja koko elämäni aikana minusta ei ole tuntunut siltä, että joku rakastaisi minua niin kuin hän siinä hetkessä minua rakasti. Hän näki kaiken, mikä minussa on vialla ja väärää. Hetkellisen lipeämiseni, paljastuneen heikkouteni, särkyneen perheeni ja sydämeni, melankolian, syvän suruni. Ja kaikesta siitä huolimatta hän sanoi rakastavansa minua – ensimmäistä kertaa.

Jokainen märakastansua tätä ennen tuntuu olleen sanottu jollekin muulle. Jollekin, jona olen halunnut itseni esittää – ei sille ihmiselle, joka itkee juhlissa ja ei ole vahva ja järkkymätön koko ajan.

Tämä on se hetki, johon palaan kun meillä on vaikeaa. Tästä syystä minä rakastuin häneen. Minä rakastuin häneen, koska hän näki minut kun kukaan muu ei.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä ja toinen osa tästä.

Kuva: Cocofactory/Charlotte Chauvin, otsikko käännetty suomeksi Warsan Shiren runosta.

Talvi, joka on tuntunut siedettävältä

Olen krooninen talvistressaaja. Juhannusyö on mielestäni vuoden ahdistavin hetki: se on puoliväli, jossa valon määrä alkaa kääntyä laskuun ja päivän lyhyyden tuntee äkisti minuutti ja vuorokausi kerrallaan yhä vahvemmin, ensin vain pieninä edellisiä nopeammin kuluvina päivinä, kunnes lopulta tuntuu kuin pimeys valtaisi päivät niin kuin hyökyaalto.

Kesän viimeisissä illoissa on kaunista haalean ikävän peittämää nostalgiaa, ne ovat jopa nautittavia kaikessa kipeydessään, mutta syksyä en meinaa jaksaa. Vuodesta toiseen sen syvyys yllättää. Tunnen valon vähyyden kuin se kiristäisi fyysisesti koko kehoa.

Talvipäivänseisaus on vuoden lempipäiväni. Vuoden pimein päivä tarkoittaa sitä, että seuraava puoli vuotta on pelkkää kasvavaa kirkkautta. Jos kärsin keskikesän juhlan aikaan, olen talvipäivänseisauksena kaikkein toiveikkain.

Tämä talvi ei kuitenkaan ole ollut ihan niin paha kuin kaikkien aiempien vuosien kokemuksien perusteella olisin odottanut (toistaiseksi, koputan puuta). Vaikka on tuntunut vaikealta katsoa valon vähyyttä, ohutta aurinkoa, kelmeitä päiviä, jotka eivät tunnu alkavan ollenkaan ennen kuin olivat jo lopussa, on tämä ollut vähemmän hirveää kuin aiemmin.

Ehkä alan hiljalleen tottua siihen, että vuodenajat tulevat tällaisina, nousevina ja laskevina aaltoina. Tai ehkä olen ymmärtänyt sen, miten ainutlaatuisia ja ihmeellisiä ne ovat, ilmiö, josta en kuitenkaan tahtoisi joutua luopumaan, niin paljon kuin pimeää inhoankin.

Ja sitä paitsi nyt pahin on jo taitettu, päivä on kasvanut tunneilla. Olen realisti ja elänyt tarpeeksi kauan tässä maassa tietääkseni, etteivät helmikuun aikaiset aurinkoisina nousevat aamut tarkoita sitä, että ensi viikolla alkaisi kevät ja että pahimmat pakkaset saattavat olla vielä edessä. Mutta pimeys on ohi ja kestän kyllä kylmän, jos vain saan kietoutua lämmittelemään valon sisään.

Ps. Jos pelkkä valo ei lohduta talven keskellä, kokemukseni perusteella myös näihin asioihin on mukava paeta:

Mielikuvitusmatkat Google Mapsissa. Yksi lempivierailukohteistani on kesäinen Turku, joka Google-auton ikuistamissa kuvissa on vielä niiltä vuosilta, kun asuin siellä, tuttu, turvallinen ja rakas, mutta viime aikoina olen liikkunut myös muualle maailmaan. Uudet maisemat lohduttavat, kun ulkona sää näyttää siltä, etten tule näkemään kuin loputonta valkoista seuraavien kuukausien ajan.

Päiväunet ja unimaailmat. Jos keho tahtoo levätä, anna sen valua uneen. Äitini sanoo aina, että parhaan levon päiväunista saa, kun nukkuu 20 – 30 minuuttia, mutta ei yhtään pidempään. En tiedä, onko tällä mitään totuuspohjaa, mutta kuuliaisesti noudatan tätä ohjetta vieläkin ja välillä tunnen lyhyiden päiväunien jälkeen oloni virkeämmäksi kuin koskaan aamuisin.

Ja tietenkin todellisuuspakoilu muiden keksimissä maailmoissa, itse olen käynyt esimerkiksi näissä kirjoissa:

Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin. En pitänyt Kankimäen ensimmäisestä kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, sen kerronta oli makuuni liiankin viipyilevää, mutta tässä viivytään juuri sopivasti. Sitä paitsi nämä turhan tuntemattomaksi jääneiden naisten tarinat! Ja ne paikat, joihin tämä kirja vie!

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää. Tässä kirjassa on suurkaupunkien neonvalot ja-värit ja tunne unohtamisesta. Muistinpyyhkijöitä myyvä huumekauppias tuhoaa sitä, mitä muut muistavat eikä muista enää itsekään. Rakastan tämän kirjan ajatusleikkiä: entä jos muistoja voisikin pyyhkiä pois? Mitä kaikkea valitsisin unohtaa? Mikä on sellaista, jonka tahtoisin pitää?

Don DeLillo: Omegapiste. Mikä punaisen autiomaan ja kuivan ilman tuntu tästä kirjasta tuleekaan, aivan kuin aavikon hiekkaa voisi käsin koskettaa. Tätä romaania lukiessa on yhtä aikaa pysähdyksissä ja kuitenkin kaikkialla. Tuntuu juuri tältä:

Vaatii tarkkaavaisuutta nähdä, mitä silmien edessä tapahtuu. Vaaditaan työtä, harrasta ponnistelua nähdä se, mitä katsotaan. Hän oli lumoutunut tästä, syvyyksistä, jotka syntyivät liikkeen hidastamisesta, asioista jotka saattoi nähdä, syvyyksistä, jotka jäivät helposti huomaamatta silloin, kun näkemistapa oli pinnallinen.

Tiedän jotain yksinäisyydestä

Minä olen ollut joskus pohjattoman yksinäinen.

Yläkoulun kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla minulla oli yleensä koulussa seuraa, koulun ulkopuolella ei ketään, koskaan. Puhelinlaskuni oli tuona aikana joka kuukausi noin kaksi euroa, sillä en lähettänyt kenellekään tekstiviestejä. En tiennyt mitään saldorajojen paukkumisesta. Muistan tuosta ajasta vain vähän. Kuuntelin ehkä My Chemical Romancea huoneessani, jossa oli turkoosiksi maalatut seinät. Selasin Irc-galleriaa ja haaveilin kaikkien muiden elämistä. Iltapäivisin televisiosta tuli Dr.Phil.

Yksinäisyys tuntuu musertavalta taakalta hartioilla, puristukselta alavatsassa ja jyskyttävältä paineelta takaraivossa. On kuin joku kuiskuttaisi jatkuvasti korvaan: sinä et kelpaa, jos nyt kuolisit, kukaan ei osaisi kaivata sinua päiväkausiin.

Luin joskus jostain naistenlehdestä, ehkä Trendistä, artikkelin, jossa haastateltiin yksinäistä naista. Jutussa sanottiin, että ”yksinäisyys hävettää enemmän kuin sukupuolitauti”. Se on minusta kamalan osuvasti sanottu.

En ole tuntenut itseäni lohduttomalla tavalla yksinäiseksi muutamaan vuoteen. Sen ajatteleminen saa rinnassa aikaan ihanan ja lämpimän pilkahduksen. Hyvät ystäväni ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Emme näe hirveän usein, asumme kuka missäkin ja elämäntilanteemme poikkeavat kovin toisistaan. Vietän edelleen uudenvuoden ja juhannuksen kotona kuin minkä tahansa arkipäivän. Mikään ei ole muuttunut ja samalla kaikki. Tänä viikonloppuna näen en yhtä tai kahta, vaan neljää kaveriani.

Hei 14-vuotias minä, kaikki tulee menemään tosi tosi hyvin.

Kuvassa ystäviä rantakalliolla.

Vuosi vaihtuu, vaikkei olisi valmis

Vuodenvaihde, 2012. Ensimmäistä kertaa yksin – tai ei tietenkään yksin, vaan kaikkien keskellä yksin ja mielessä vain hän ja tyhjyys, joka jäi.

Olen ystävien kanssa Mo’Dessa, kello on kymmentä vaille kaksitoista ja talo tarjoaa lasin kuohuviiniä. Otan sen, vaikka olen jo juonut liikaa, ja menen muiden kanssa kadulle. On kylmä ja lunta, mutta maa on paljas ja täynnä soraa. Linnanmäki on tyhjä, baarin edusta ei.

Yhtäkkiä kaikki huutaa hyvää uutta vuotta ja kaipaan häntä niin, että puren kuohuviinilasini rikki. Se hajoaa suuhun ja maahan, mutta juon sen tyhjäksi silti. Se, ettei hän ole tässä nyt, tarkoittaa ettei hän ole tässä enää koskaan.

Veri humisee korvissa kun istun yksin rappusilla ja kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jeesus kuinka ikävöin sinua.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä.

Minusta on vihdoin tullut nainen, joka tahdoin nuorena olla

Kuvassa, joka tässä on, en ole onnellinen, seesteinen, levollinen, itsevarma tai kasassa, vaikka ehkä yritänkin näyttää siltä.

Facebookin 10 years challenge- haasteen innoittamana tein nostalgiatripin vanhoihin kuviini.

Itsensä läpikäyminen kymmenen menneen vuoden ajalta tarkoitti yllättävän tylyjä kohtaamisia.

Törmäämistä muistoihin, jotka ovat olemassa, mutta haaleina niin kuin olisivat tapahtuneet toiselle, jonka ulkonäön tunnistan, mutta johon en osaa samastua. Joka en tajua olleeni.

Ihmiselle, jonka kanssa en tahtoisi olla tekemisissä, jos tapaisin hänet nyt.

Mitä olin 10 vuotta sitten: intohimoinen, holtiton, vastuuton, valehtelija, mustasukkainen, kiihkeä, mustavalkoinen, spontaani, maaninen.

Pitkään kuvittelin tahtovani olla sellainen ja olin hyvin haluton muuttumaan. Kuvittelin kaiken minussa olevan hyvin, mutta en todellisuudessa ollut yhtään niin onnellinen kuin toisinaan väitin olevani. Pidin yllä teatteria, vaikka lavasteissa kaikkea leimasi jonkinlainen heiluva jatkumattomuuden tunne. Kuin asiat olisivat olleet väärin ja hukassa, samanlainen tunne kuin niissä unissa, joissa jatkuvasti vain myöhästyy uudelleen ja uudelleen unen ikinä loppumatta. Hysteerisenä räpiköin kohti jotakin.

Osaan nimetä ääneen hetken, kun tajusin, etten tahdo olla mitään siitä enää. Kun kyllästyin vain esittämään onnellista. Hyvin tärkeäksi käynyt ihminen kuvaili ääneen kaikki ne samat adjektiivit, jotka nyt liitän siihen minuun, mutta joita en silloin tunnistanut. Tai ehkä tunnistin, mutta piilotin. Kuvittelin olleeni metsä, pitäneeni kaiken puiden alla piilossa, mutta äkisti olin sytytetty tuleen ja se poltti tieltään kaiken, kunnes olin paljas, tyhjä ja täysin auki. Koska ulkopuolelta joku näki minuun, minunkin oli pakko katsoa minuun.

On hirvittävän vaikea katsoa itseään silmiin ja ymmärtää, ettei pidä siitä, kehen tuijottaa.

En tarkoita, että aivan kaikki olisi ollut niinä vuosina ihan loputtoman huonosti. Totta kai on olemassa myös asioita, joita kaipaan sieltä. Kaipaan joitakin vanhoja ystäviäni (ja kadun sitä, miten huonosti heitä kohtelin ja miten he juuri siksi jäivät siihen aikaan). Toisinaan kaipaan vapauden tunnetta. En sitä vastuuttomuutta, jota silloin koin ja tein, mutta sitä, miten maailma oli vielä auki ja toivoin toisella tavalla kuin nyt uskallan toivoa. Olin välinpitämättömyydessäni myös pelottomampi, hyvässä ja pahassa. Aika tuntui pidemmältä eikä loppuvan koskaan. En pelännyt onnettomuuksia tai kuolemaa.

En silti ottaisi sitä minua takaisin, koska se mitä kohden olen kasvanut, on paljon parempaa.

Muutos sieltä tänne on ollut oksettavan kamalaa ja järjettömän ihanaa. Välillä tunnekuohut ovat tuntuneet siltä kuin ne pahoinpitelisivät minua. Oma mieleni on ollut kipeä paikka, jossa en enää ole voinut kaivautua mihinkään turvaan. Koska kaikki on ollut esillä, piilottamatta, näkyvillä, siihen kaikkeen on voinut koskea ja se on koskenut. Mutta hiljalleen, yksi ajatus ja hetki kerrallaan, on jokin muuttunut. Ensin huomamaatta ja sitten aina vain nopeampaa vauhtia, kunnes minusta hiljalleen on tullut se nainen, joka tahdoin nuorena olla.

Tässä kuvassa seison New Yorkissa kahden viikon loman alussa ja olen jetlagin kourissa ja puhtaan, riemastuttavan onnellinen.

Mitä olen nyt: tasaisempi, tyytyväisempi, kärsivällisempi, armollisempi. Lempeämpi, itselleni ja muille.

Kuten jo aiemmin totesin: en ole vieläkään valmis, olen vieläkin matkalla, mutta erona on se, että nyt myönnän ja hyväksyn keskeneräisyyteni paremmin kuin aiemmin. Nyt osaan katsoa niihin kohtiin itsessäni, jotka ovat kipeitä ja joiden en toivo olevan olemassa. En enää pakene vaan menen tahallani kohti.

Minusta on vihdoin tullut nainen, joka tahdoin noina vuosina olla.