Tämän kesän tahdon painaa mieleeni

Minun kesäni oli kummallinen. Tunsin olevani täynnä valkoista kohinaa, suunnatonta, kaikennielevää lumisadetta. Mieleeni tarrautuneet muistot ovat pehmeitä, häilyvärajaisia, vailla teräviä reunoja ja selkeää muotoa.

Minä todella tahdon muistaa, enemmän kuin tahdon juuri mitään muuta. Tahdon painaa hetket ja tunteet mieleeni, tallettaa kuin jalokiven tarkoin vartioituun holviin.

Tästä syystä istuin alas, taistelin ja pinnistelin, naarasin mieleni meren syvyyksistä, Mariaanien haudan pohjalta saakka – ja kuinka ollakaan, muistoja alkoi ilmestyä pimeään kuin veden pinnan lävistäviä valonsäteitä. Ensin heikkoja, arasti yksi kerrallaan, ja sitten voimakkaita, paksuja, kirkkaita, kuin suurella valonheittimellä veteen ammuttuja. Keräsin niitä kuin ohikiitäviä luoteja (totta puhuakseni mietin pitkään jotain toista vertauskuvaa, mutta palasin aina tähän. En tiedä mistä se kertoo, mutta hyväksyn sen). Tässä esitän siis kokoelman niitä, jotka sain kiinni.

Ajoin ensi kertaa sukuni saareen äitini moottoriveneellä, myrskyrintama ylläni, samaa tahtia matkaansa tehden. Pelkäsin salamaniskua, jota ei koskaan tullut – tuli vaakasuora rankkasade ja tulviva vene, onneksi vasta rannalla. Vastarannalla riideltiin kovaan ääneen, kuten jokaisena kesänä.

Pelastin oman suojaruukkunsa ympärille juuret kasvattaneen Peikonlehden. Istutin sen ja monet muut kasvini uusiin ruukkuihin, joista osan olen saanut, osan hankkinut käytettyinä, yhden löytänyt roskalavalta. Joku oli totta vieköön heittänyt arvokasta Arabian keramiikkaa pois. Siihen on täytynyt liittyä jotain, josta sen omistaja on halunnut kipeästi eroon. Toin sen kotiin, kylvetin ja kuivasin, tein kodin Palmuvehkalle. Annoin uuden alun.

Hankin potkulaudan, isorenkaisen ja nopean. Ajoin sillä pitkin kaupunkia, joskus mukulakivikaduillakin, todellisuudentajun hervottomaan tärinään menettäneenä. Tunsin vapauden, kaupungin villin pulssin – ja omani.

Keräsin valtavan määrän erilaisia kiviä Suomenlahden rannalta. Pieniä, suuria, valkoisia, kimmeltäviä, keveitä kuin ilma, huokoisia kuin kuiva pesusieni. Asettelin niitä ikkunalaudalle. Ihailen niitä usein. Näissä hetkissä onni läikähtää sisälläni.

Rakensin itseni korkuisen kasvihuoneen äitini takapihalle. Se tuntui hyvältä, on upeaa nähdä edessään jotain konkreettista, jonka on saattanut valmiiksi.

Kuvasin koiraani. Mietin ja pelkäsin sitä hetkeä, kun joudun joskus jättämään sille hyvästit – sillä oletuksella tietenkin, että elän pidempään kuin se. Itkin ravintolan terassilla viiniini. En tiedä, miten voin selvitä sen menettämisestä. En kykene miettiä sitä enempää.

Vietin paljon aikaa meren ja järvien äärellä (voin tunnistaa veden pinnasta lähestyvän sateen). On ihmeellistä, kuinka meri muuttaa muotoaan joka päivä. Vaihtaa väriä, kuljettaa rantaan alati vaihtuvia asioita, muuttaa aaltojen tapaa syntyä ja liikkua.

Luin Maggie Nelsonin kirjan Sinelmiä, luin Joan Didionia, Susan Sontagia, Karl Ove Knausgårdia, Miki Liukkosta, lyriikoita ja runoja, lainauksia. Kuuntelin Laura Mannisen teoksen Kaikki anteeksi, ja näin siitä unia – unia joissa yritin muuttaa tapahtumien kulkua. Luin Ben Okrin kirjaa A Time For New Dreams ja painoin sen nimen tiukasti mieleeni. Tein siitä suunnan.

Matkustin Tallinnaan lapsuuteni parhaan ystävän ja perheidemme kanssa. Kävelin siellä helteessä, olin huolissani siskostani (huoli ei jätä minua, ei välitä kuluneista vuosista tai sanoista, roikkuu mukana velton taaperon lailla). Sain kuulla salaisuuksia paluumatkalla laivassa, kuohuviinilasien ja yhteisen suklaakakun siivun äärellä.

Kirjoitin musiikkia, tai ainakin yritin kovasti. Soitin kitaraa keskellä yötä, muistikirja edessäni. Vihasin jokaista sanaa ja nuottia, mutta jatkoin siitä huolimatta. Jatkan siitä huolimatta.

Liikutuin kaupungin sateenkaariloistosta. Marssin kaksi tuntia, istuin pökerryksissä Kaivopuiston auringossa. Love is a terrible thing to hate.

Kuvasin suurenmoisia, hengästyttäviä tauluja Ateneumin helteestä paksussa ilmassa. Kuljetin itseni niiden synnyinsijoille.

Otin osaa Conversations with Nick Cave -konserttiin. Kaadoin lasillisen viiniä Musiikkitalon portaille ennen kuin kävelin sisään. En esittänyt Nickille kysymystä, kuten kyseisellä kiertueella on tapana, kuuntelin vain, olin ehkä ulkona itsestäni mutta vahvasti hänessä.

Olin ulkona. Metsässä, lenkeillä koirani kanssa, puistoissa, rannoilla, kuumilla, korkeilla kallioilla. Tunnen usein olevani erityisen vahvasti elossa kun annan itseni osaksi luontoa. Se on luultavasti melko tavallista, mutta tunnen sen olevan hyvin merkittävää juuri minulle. Ja niin kokemus elämästä kai muodostuukin – kollektiivisesta tulee omaa, henkilökohtaista, ehkä salattua tai ainakin tarkoin varjeltua.

Kävelin vapaaehtoisesti epämiellyttävän lähelle suurta lintua. En oikein tahdo muistaa, mikä ero fasaanilla ja riikinkukolla on – se herättää suurta huvitusta ympärilläni olevissa ihmisissä. Lintu oli värikäs ja pitkäsulkainen. Luulen sen olleen riikinkukko.

Todistin rakkaan serkkuni lapsen kasvua. Olin hänen syntymänsä hetkellä paikalla, nyt hieman yli kaksi vuotta sitten. Se on, ja tulee aina olemaan, yksi kaikkein vavisuttavimmista kokemuksistani. Hetki, kun raaka elämän voima puristuu olemassaoloon.

Söin mansikoita. Se tuskin on erityistä juuri kenellekään muulle, mutta minulle se on. Mieleni antoi viimein myöden. Itkin ilosta ensipuraisulla.

Ja yhtäkkiä; syreenit

En voi käsittää, että on kesä ja minulla kahden kuukauden sairasloma sekä masennuslääkitys ja silti elämä voi olla ihan kaunista ja hyvää. Tunnen olevani enemmän minä kuin koskaan aiemmin, mutta siltä minusta tuntuu joka vuosi. Silti tunne on tällä(kin) kertaa hieman erilainen, jonkinlainen syvä rauha on astunut sisääni ja on kuin joku laskisi kätensä hyväksyvästi olkapäälleni ja antaisi luvan vain olla. Itken ja ahdistun ja vaivun ajoittain syvään, pimeään kuoppaan ihan kuten aiemminkin, tai jopa enemmän ja useammin, mutta vain siksi, että olen vihdoin antanut itselleni luvan olla rikki. Enää ei tarvitse pidätellä tai sinnitellä tai pärjätä, en jaksa enää. En jaksa enää esittää.

Ymmärrän nyt myös, että on mahdollista saada kaikki. On mahdollista olla turvallisessa ja rakastavassa parisuhteessa (tai vaikka useammassa), vaikka ei olisikaan vahvimmillaan. On silti mahdollista säilyttää vapaus ja minuus ja oma tila. On mahdollista aidosti puhua ja sopia ja neuvotella ja kuunnella ja selvittää, että mikä voisi toimia ja miten. Konflikti tai hankalat tunteet eivät tarkoita, että kaikki olisi pilalla ja menetetty. Pelkään edelleen kaikkea ja paljon, mutta niiden pelkojen kanssa on myös mahdollista tulla toimeen.

Kuuntelin uudelleen kirjailija Durga Chew-Bosen (jonka kirjaa Too Much and Not the Mood ra-kas-tan) ja Rookie-sivuston perustaja Tavi Gevinsonin välisen keskustelun (”Protect your flame”), ja aivan kuten pari kesää sitten asuessani Helsingin Pajamäellä metsän kupeessa, se helpotti kirjoitusblokkiani ja sai aikaan haltioituneen innostuksen. Durga ja Tavi puhuvat muun muassa kirjoittamisesta, ihmissuhteista ja määrittelyistä. Joka kerta kolahtaa Durgan sanoessa, että: ”If you have needs, try to fulfill them. If you have wants, try to reach for them.” (Eli: jos sinulla on tarpeita, pyri täyttämään ne. Jos sinulla on haluja, koita kurottaa niitä kohti.)

On kesä ja syreenit alkavat levittää makeaa tuoksuaan kaikkialle. En tee suuria suunnitelmia, kuten ehkä joskus aiempina kesinä tein, vaikka tiesin, että puolet niistä jäävät kuitenkin toteuttamatta. Tänä kesänä aion vain olla ja istua itseni kanssa ja kuulostella, mitä tarvitsen ja haluan. Sitten pyrin ja kurotan, niillä voimilla, mitä minulla on.

Sun on varmasti parempi olla ilman mua

 

Kaunis, häikäisevän aurinkoinen aamu kymmenen vuotta sitten. Olen nukkunut pari levotonta, yksinäistä tuntia mustissa lakanoissa asunnossa, joka tuoksuu pesuaineelta, mutta jonka tiskiallas on täynnä likaisia astioita. Poika asunnossa on kiltti mutta väärä, en vaan tiedä sitä vielä. Tiedän sen vain siitä toisesta – siitä, joka odottaa minua.

Olen yhdeksäntoista ja yrittänyt päästää irti ja päästä yli elämäni ensimmäisestä elämäni rakkaudesta jo yli vuoden, luonnollisesti täysin tuloksetta. Tiedän miltä tuntuu luopua ihmisestä, jonka kanssa kuvitteli viettävänsä, jos nyt ei loppuelämäänsä, mutta ainakin niin kauan, että ehtisi kyllästyä, ehtisi alkaa vihata juuri niitä asioita, joihon ihan ensimmäisenä ylipäätään rakastui. Ja nyt, silti, olen matkalla avaamaan uuden oven särkyneitten sydänten hotelliin.

Otan kaupungin sisäisen bussin. En tee koskaan niin, mutta nyt tarvitsen liikettä, jota en itse aiheuta. Liikettä, joka ei tottele minua. Otan bussin, joka kulkee vähän pidempää reittiä, kiertää sairaalan kautta, poimii mukaansa muutaman vanhuksen ja ehkä pari tautia. En mieti niitä, en mieti mitään.

Jään bussista Anttilan kulmalla ja siinä se nyt istuu, niin kauniina sen oljenvaaleissa hiuksissa, ruskeissa silmissä ja yhdessä sen monista bändipaidoista – luultavimmin sellaisessa, jossa on Bruce Springsteen. Sillä on muovikassissa ristikkolehti ja joku kynä, jonka se on ostanut kai juuri tätä ristikkolehteä varten. Se on ostanut sen ja suunnitellut ehkä, että istuu puistossa ja täyttää ristikkolehteä sillä kynällä, ajatellen ehkä Springsteenia – tai minua.

Olen ajatellut sitä myös, mutta luultavasti ihan eri tavalla. Tai siis, varmasti eri tavalla, ihan väärällä tavalla, ja nyt aion särkeä sen pahaa-aavistamattoman sydämen.

Istun sen viereen ja se ilahtuu vaikka tietää, etten ole ollut kotona yötä. Se tietää, että rakastan edelleen sitä ihan ensimmäistä, mutta sillä ei ole tämän hetken kanssa mitään tekemistä (– todellisuudessa sillä on tämän hetken kanssa kaikki tekeminen, en vaan itse ymmärrä sitä vielä).

En muista mitä sanoin, jotain kornia varmasti, jotain että sun on varmasti parempi olla ilman mua ja satutan sua vaan jos jatketaan ja muuta mitä kukaan ei oikeasti halua kuulla, vaikka se totta olisikin. Sillä jos rakastaa toista ihan sokeasti niin haluaa vaan olla sen kanssa, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta. Siinä kohtaa ei enää tiedä miltä muulta pitäisi tuntua, kun on oikeastaan ihan turtunut kaikelle muulle paitsi sille omalle rakkaudelleen.

En muista mitä sanoin, mutta muistan, miten se pyöritti sitä lehteä rullalle ja miten se naksutteli sitä kynää, ihan loputtomasti vaan naks naks naks naks ja mietin, että onko tämä kuitenkin ihan kaikista pahinta. Tai että en tiedä, onko mitään pahempaa kuin särkeä sydän, joka ei ollenkaan ansaitse tulla särjetyksi.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä, toinen osa tästä, kolmas osa tästä ja neljäs osa tästä.

Kuvan alkuperä ikävä kyllä tuntematon.

Oispa jarrut

Tuntuu, että aikuisena aika kuluu aina todella nopeasti, ja usein huomaan miettiväni, mihin tämä viikko meni? Joskus on ollut sen verran kiirettä ja menoa, että on pitänyt pohtia kokonaisen kuukauden katoamista. Tänä vuonna aika on kuitenkin mennyt nopeammin kuin koskaan, ja olen kadottanut kokonaisen kevään.

Avasin juuri kalenterista toukokuun, mutta mielessäni maaliskuu alkoi juuri. Olen ihastellut kukkivia kirsikkapuita ja juonut kevään ensimmäiset jokilaivaoluet, viettänyt vapun ja potenut siitepölyallergiaa, mutta en kuitenkaan osaa pakata villahuiveja ja talvitakkeja pois, koska mieli on alkukeväässä ja odottaa takatalvea.

Tänä keväänä vauhti on ollut niin kova, että välillä on hirvittänyt. Tiedättekö sen tunteen, kun päästää polkupyörän rullaamaan vapaasti alamäessä ja vauhti kiihtyy niin kovaksi, että jossain kohtaa alkaa miettiä jos nyt tästä kaatuisin niin… 

Tänä keväänä olen kipeästi kaivannut jarruja, hengähdystaukoa, hitaampaa elämää ja aikaa sisäistää kaikki, mitä tänä vuonna on tapahtunut. Tuntuu nimittäin, ettei moneen vuoteen ole tapahtunut yhtä paljon kuin nyt.

Tammikuussa tapasin kummilapseni ensimmäisen kerran. F on vienyt sydämeni ja saanut ajatukseni vähän sykkyrälle.

Helmikuun alussa aloitin uuden, kauan ja hartaasti odotetun työn. Täysipäiväisen työn aloittaminen on rankempaa kuin muistinkaan, ja taidan vieläkin tehdä palautumistyötä. Vaikka pidän työstäni valtavasti, haaveilen 80-prosenttisesta työajasta.

Maaliskuussa muutettiin pois kodista, jossa asuttiin kahdeksan vuotta. Kasvoin siellä aikuiseksi, me kasvettiin siellä aikuisiksi. Olen aina ollut koti-ihminen ja esineisiin ja paikkoihin pahasti kiintyvä ihminen, ja muistan miten musertavalta se tuntui, kun vuokranantaja soitti ja ilmoitti laittavansa kotimme myyntiin.

Epätietoisuus ennen uuden kodin löytymistä oli hirveää, eikä koti tuntunut enää kodilta. Todella ärsyttävä kiinteistövälittäjä ramppasi pitämässä näyttöjä, ja kertoi miten meidän elämä piti laittaa kaappiin piiloon. Myynti-ilmoitukseen otetuissa valokuvissa meidän lämmin, kotoisa ja vähän kulunut kotimme muuttui kylmäksi ja steriiliksi. Ilmoituksen näkemisestä tuli loukattu ja alaston olo, joka edelleen palaa ajoittain, kun mietin noita viikkoja.

Löydettiin kuitenkin ihana uusi koti, jossa on vanhat puulattiat, valtavat ikkunat ja vessassa lattialämmitys. Aurinko paistaa aamuisin makuuhuoneeseen ja keittiöön ja iltaisin olohuoneeseen. Vastapäisen talon ikkunassa ihminen keittää aamukahvinsa todella kauniit rinnat paljaana, ja mietin, tekeekö hän sen tietoisesti. Asunnosta on tullut koti uskomattoman nopeasti, ja nyt toivon, että tästä ei tarvitse lähteä mihinkään pitkään aikaan.

Sitten kun löytyisi vielä aikaa nauttia tästä kaikesta. Ehkä se kertoo jo jotain, että sain istuttua alas ja käytin hetken tämän kirjoittamiseen.

Kotia etsien

Minua on aina ihmetyttänyt se, miten kodista rakennetaan niin syvä ja kestävä osa ihmisen identiteettiä, sillä en itse ole sellaista oikein kokenut. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut sellaista tunnetta, että kuulun yhteen paikkaan. Minulle koti merkitsee niin monia asioita, että sen miettiminen joskus ahdistaa, vaikkei sen pitäisi ahdistaa: äitini identifioi itsensä montanalaiseksi, isäni samalla tavalla, ja niin heidänkin vanhempansa. Synnyin perheeseen, jolla on todella vahvat juuret tässä osavaltiossa ja tässä maassa, mutta en ole koskaan juurtunut tähän paikkaan samalla toivotulla tavalla.

Synnyin tähän kaupunkiin, Missoulaan, melkein kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten. En kai koskaan tuntenut vahvaa yhteyttä tai sidettä Amerikkaan. Olin aina utelias muista paikoista ja kielistä kuin englanti. Kun törmäsin eräänä kauniina päivänä suomen kieleen, päätin melkein heti omaksua sen ja tehdä siitäkin kodin.

Olin neljätoista vuotta vanha, kun rupesin itsenäisesti, omilla ehdoilla opettelemaan suomea. Olin niin halukas tekemään töitä sen eteen, että ymmärtäisin kielen, joka kuulosti silloin korvilleni täysin höpöhöpöltä, ei kotoisalta. Ja niin tein sen työn. Nyt kun mietin sitä vähän syvemmin, luulen etsineeni todistetta siitä, että me ihmiset ollaan kaikki samoja kielestä riippumatta. Etsin kotia jostain punaisesta langasta.

Teininä lähdin Suomeen ensimmäistä kertaa vaihto-oppilaaksi. Sitten lähdin Helsinkiin pitämään välivuotta ja sitten taas opiskelemaan. Tulin ja menin, menin ja tulin. Koti siellä, koti täällä. Pääni oli räjähtämäisillään silkasta hämmennyksestä.

Vihdoin palasin Missoulaan jäädäkseni tänne, ainakin toistaiseksi. Vuosien varrella en ole tullut paljoakaan viisaammaksi, mutta joitain pieniä asioita on tullut opittua. Hoksasin jonkin aikaa sitten, ettei kodin tarvitse löytyä yhdestä ainoasta paikasta, eikä sen ole pakko löytyä paikasta ollenkaan. It’s a state of mind, baby. Ehkä parempikin niin.

Ajattelin siis tehdä pienen listan asioista, jotka saavat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Olkoon se minulle ja ehkä teillekin muistutus siitä, että kodista (mitä ja missä se lieneekin) kannattaa olla kiitollinen.

Tunnen olevani kotona, kun makaan tyttöystäväni sylissä.

Tunnen olevani kotona, kun kipeänä ollessani äitini tekstaa ja kysyy, saako tuoda minulle keittoa.

Tunnen olevani kotona, kun huomaan auringonvalon tekevän samoja ilmiöitä, jotka aiemmin muistin vain ja ainoastaan Suomi-ajoistani. Kun huomaan, ettei ole väliä missä kulkee, aina luontoon voi luottaa.

Tunnen olevani kotona, kun istun baarissa hyvien ystävien ympäröimänä ja nauran niin paljon, että tulee kyyneleitä silmiin.

Tunnen olevani kotona, kun täällä vierailevat suomalaiset kaverit tuovat mukanaan Fazeria ja ruisleipää.

Tunnen olevani kotona, kun minua kuunnellaan.

Tunnen olevani kotona, kun luen kauniita kirjoja ja ymmärrän, että maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka ovat tunteneet samat tunteet ja itkeneet samat kyyneleet.

Tunnen olevani kotona, kun muistan etten ole yksin.