Jatkuva epäonnistumisen pelko

Pelkään epäonnistuvani koko ajan, kaikessa. Oikeastaan odotan ja oletan sitä. Pelkään epäonnistuvani ihmisenä, ystävänä, kumppanina, sukulaisena, opiskelijana, feministinä, kirjoittajana, ja niin edelleen. Pelkään, että teen jotain väärin tai oikeastaan sitä, että olen väärin ja vääränlainen. Ajattelen vääriä asioita, teen vääriä asioita, sanon vääriä asioita. Enkä edes tiedä, että kuka tai mikä ne oikean ja väärän rajat on asettanut mutta niin vain on. Jako on epäselvä ja häilyvä, eikä kukaan ole selvittänyt minulle sääntöjä tai määritelmiä, joten en osaa tehdä oikeita valintoja, vaan valitsen väistämättä väärin.

En kuitenkaan ajattele itseäni perfektionistina, enkä edes tavoittele täydellisyyttä. Mielestäni siedän keskeneräisyyttä melko hyvin, mutta silti olen asettanut itselleni riman aivan tuhottoman korkealle, kaikessa. Muille rimaa ei ole olemassa laisinkaan, vain lähes pohjatonta ymmärrystä ja liiallistakin armahdusta. Itseäni osaan rankaista ja soimata pienimmistäkin virheistä ja harha-askelista, muille annan anteeksi jopa pyytämättä.

Naisena olemisessa olen onneksi ja vapauttavasti lesbona jo lähtökohtaisesti epäonnistunut, mutta siltikin pelkään olevani väärällä tavalla homo, tai en ainakaan koskaan tarpeeksi queer. Mutta eihän minun tästä pitänyt nyt kirjoittaa. Epäonnistuminen, taas.

Ehkä kaiken takana on jonkinlaisen hallinnan tunteen säilyttäminen sekä riittämättömyyden pelko. Sitä kai lopulta pelkään, etten tule koskaan olemaan mitään tarpeeksi. Nytkin aivoni huutavat tätä kirjoittaessa, että väärin, väärin, VÄÄRIN! Olen tästäkin taatusti unohtanut ainakin kymmenen näkökulmaa, jotka tähän piti sanoittaa ja kirjoittaa auki.

Ja sitten, nostan mielessäni keskisormen pystyyn näille ajatuksilleni ja mietin, entä sitten? Ehkä olenkin väärässä ja vääränlainen, totaalisen epäonnistunut, mutta entä sitten?

Voi näinkin olla olemassa.

Minusta on vihdoin tullut nainen, joka tahdoin nuorena olla

Kuvassa, joka tässä on, en ole onnellinen, seesteinen, levollinen, itsevarma tai kasassa, vaikka ehkä yritänkin näyttää siltä.

Facebookin 10 years challenge- haasteen innoittamana tein nostalgiatripin vanhoihin kuviini.

Itsensä läpikäyminen kymmenen menneen vuoden ajalta tarkoitti yllättävän tylyjä kohtaamisia.

Törmäämistä muistoihin, jotka ovat olemassa, mutta haaleina niin kuin olisivat tapahtuneet toiselle, jonka ulkonäön tunnistan, mutta johon en osaa samastua. Joka en tajua olleeni.

Ihmiselle, jonka kanssa en tahtoisi olla tekemisissä, jos tapaisin hänet nyt.

Mitä olin 10 vuotta sitten: intohimoinen, holtiton, vastuuton, valehtelija, mustasukkainen, kiihkeä, mustavalkoinen, spontaani, maaninen.

Pitkään kuvittelin tahtovani olla sellainen ja olin hyvin haluton muuttumaan. Kuvittelin kaiken minussa olevan hyvin, mutta en todellisuudessa ollut yhtään niin onnellinen kuin toisinaan väitin olevani. Pidin yllä teatteria, vaikka lavasteissa kaikkea leimasi jonkinlainen heiluva jatkumattomuuden tunne. Kuin asiat olisivat olleet väärin ja hukassa, samanlainen tunne kuin niissä unissa, joissa jatkuvasti vain myöhästyy uudelleen ja uudelleen unen ikinä loppumatta. Hysteerisenä räpiköin kohti jotakin.

Osaan nimetä ääneen hetken, kun tajusin, etten tahdo olla mitään siitä enää. Kun kyllästyin vain esittämään onnellista. Hyvin tärkeäksi käynyt ihminen kuvaili ääneen kaikki ne samat adjektiivit, jotka nyt liitän siihen minuun, mutta joita en silloin tunnistanut. Tai ehkä tunnistin, mutta piilotin. Kuvittelin olleeni metsä, pitäneeni kaiken puiden alla piilossa, mutta äkisti olin sytytetty tuleen ja se poltti tieltään kaiken, kunnes olin paljas, tyhjä ja täysin auki. Koska ulkopuolelta joku näki minuun, minunkin oli pakko katsoa minuun.

On hirvittävän vaikea katsoa itseään silmiin ja ymmärtää, ettei pidä siitä, kehen tuijottaa.

En tarkoita, että aivan kaikki olisi ollut niinä vuosina ihan loputtoman huonosti. Totta kai on olemassa myös asioita, joita kaipaan sieltä. Kaipaan joitakin vanhoja ystäviäni (ja kadun sitä, miten huonosti heitä kohtelin ja miten he juuri siksi jäivät siihen aikaan). Toisinaan kaipaan vapauden tunnetta. En sitä vastuuttomuutta, jota silloin koin ja tein, mutta sitä, miten maailma oli vielä auki ja toivoin toisella tavalla kuin nyt uskallan toivoa. Olin välinpitämättömyydessäni myös pelottomampi, hyvässä ja pahassa. Aika tuntui pidemmältä eikä loppuvan koskaan. En pelännyt onnettomuuksia tai kuolemaa.

En silti ottaisi sitä minua takaisin, koska se mitä kohden olen kasvanut, on paljon parempaa.

Muutos sieltä tänne on ollut oksettavan kamalaa ja järjettömän ihanaa. Välillä tunnekuohut ovat tuntuneet siltä kuin ne pahoinpitelisivät minua. Oma mieleni on ollut kipeä paikka, jossa en enää ole voinut kaivautua mihinkään turvaan. Koska kaikki on ollut esillä, piilottamatta, näkyvillä, siihen kaikkeen on voinut koskea ja se on koskenut. Mutta hiljalleen, yksi ajatus ja hetki kerrallaan, on jokin muuttunut. Ensin huomamaatta ja sitten aina vain nopeampaa vauhtia, kunnes minusta hiljalleen on tullut se nainen, joka tahdoin nuorena olla.

Tässä kuvassa seison New Yorkissa kahden viikon loman alussa ja olen jetlagin kourissa ja puhtaan, riemastuttavan onnellinen.

Mitä olen nyt: tasaisempi, tyytyväisempi, kärsivällisempi, armollisempi. Lempeämpi, itselleni ja muille.

Kuten jo aiemmin totesin: en ole vieläkään valmis, olen vieläkin matkalla, mutta erona on se, että nyt myönnän ja hyväksyn keskeneräisyyteni paremmin kuin aiemmin. Nyt osaan katsoa niihin kohtiin itsessäni, jotka ovat kipeitä ja joiden en toivo olevan olemassa. En enää pakene vaan menen tahallani kohti.

Minusta on vihdoin tullut nainen, joka tahdoin noina vuosina olla.

Meikkaamatta

Viime kesäkuun alussa lopetin meikkaamisen. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin en ihan kokonaan; käytän edelleen satunnaisesti kulmavahaa, ripsiväriä ja huulipunaa. Sekä myös jonkinlaisia valotippoja highlighterina, kun joku kuulasihoinen jossain hehkutti sen luovan vaikutelman, että on meikannut, vaikkei oikeasti olisikaan (jepjep..). Lopetin meikkivoiteen ja puuterin käyttämisen kuitenkin. Voi olla, ettei tämä monille kuulosta kovinkaan radikaalilta tai suurelta asialta, mutta itselleni se oli valtava päätös.

Aloitin päivittäisen meikkaamisen ehkä joskus 15-16-vuotiaana. Ensimmäiset merkit aknesta sain jo muistaakseni 13-vuotiaana, ja ihoni kunnon huonontuessa ravasin vuosien ajan ihotautilääkäreillä ja kokeilin vaikka minkälaisia voiteita, liuoksia ja lääkkeitä (kiitokset vanhempieni taloudelliselle tuelle ja erityisesti YTHS:lle).

Minulle akne ja meikkaaminen ovat aina liittyneet toisiinsa. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut värikkäistä luomiväreistä, huulipunan pohjustamisesta taikka varjostusten tekemisestä oikeaoppisesti. Olen aina meikannut piilottaakseni finnit, ihon kirjavuuden, punakkuuden ja arvet. Olen meikannut peittääkseni, häivyttääkseni ja sopiakseni normiin. Olen hävennyt sekä huonoa ihoani että meikkaamista, sillä kadehdin kaikkia hyväihoisia, joiden ei ”tarvitse” meikata.

Jännitin vuosien ajan tilanteita, joissa joku voisi nähdä minut ilman meikkiä. Yökyläilyt ja uimareissut ahdistivat ja äärimmäisen harvoin poistuin kotoa edes lähikauppaan meikittä. Pahimmillaan meikkasin silloinkin, kun tiesin 99 prosentin varmuudella viettäväni päivän kotona sisätiloissa, ihan vain jotta oli helpompi katsoa peiliin.

Akneni parantui tai ainakin rauhoittui lopulta kahden isotretinoiinikuurin jälkeen, mutta meikkaaminen jäi. Siitä oli tullut tapa ja osa arkirutiineja. Vuosien ajan selitin itselleni, että samalla tavalla kuin valitsen joka päivä kivat vaatteet päälleni, meikki on osa lookkiani, tai paremminkin viimeistelee sen. Samalla ajattelin, että meikki on jonkinlainen suojakilpeni maailman pahuutta vastaan, tai ainakin muiden ihmisten katseita vastaan. Mikä on tavallaan hassu ajatus, sillä meikkasinhan oikeastaan muiden katseiden takia.

Kai lopulta kyllästyin siihen, että aamuisin piti varata aikaa meikkaamiseen ja päivän aikana huolehtia siitä, ettei naama kiillä liikaa, korjailla meikkiä ja lisätä puuteria tasaisin väliajoin. Meikkaamisesta tuli ennemminkin rasite, kuin hauska ajanviete tai iloa tuottava asia. Silti ajatuskin vaikkapa kouluun tai töihin menemisestä ilman meikkikerrosta hermostutti. Naiseksi kasvaneena ja kasvatettuna sitä on niin sisäistänyt ajatuksen, että oma arvo kietoutuu ulkonäön kanssa yhteen.

Kesän alussa päätin haastaa itseni olemaan meikittä yhden kuukauden. Kesäisin ihoni voi muutenkin paremmin ja vaalea naamani saa auringosta väriä sekä pisamia, mikä tasapainottaa aknen jättämiä jälkiä kasvoillani. Päätös tapahtui, kun meikkivoiteeni loppui, eikä minulla ollut juuri silloin varaa ostaa uutta. Ajatusprosessi oli ollut kuitenkin käynnissä jo pidemmän aikaa, joten aloitus oli sinänsä helppoa.

Arjessa muutos ei ollut kovin suuri, enkä ollut tuona kesänä töissä, joten saatoin makoilla ruotsalaisilla rantakallioilla aivan huoletta meikittömänä. Aluksi jännitti käydä bileissä tai treffeillä ilman meikkiä, mutta niinpä niistäkin selvisin. Oikeastaan mitään ei tapahtunut; kukaan ei kommentoinut asiaa mitenkään, kukaan tuskin edes huomasi, ketään ei kiinnostanut.

Yhden kuukauden kokeiluni venyi koko kesän mittaiseksi, siitä vuoden loppuun ja jatkuu edelleen. Vielä ei ole tullut eteen niin ylitsepääsemätöntä tapahtumaa, jonka vuoksi olisin kokenut tarpeelliseksi hankkia peitevoiteita tai vastaavia. Hieman huijaan sillä, että kirkkaanpunainen huulipuna on paras aseeni juhlatilanteissa sekä silloin, kun haluan feikata (itselleni), että elämäni on hallinnassa.

En halua kirjoituksellani millään tavalla moralisoida taikka sheimata meikkaavia ihmisiä, jokainen tehkööt niin kuin hyvältä tuntuu. Meikki ja meikkaaminen voi ja saakin olla ihanaa iloittelua, piristävää ja pinnallista hauskanpitoa, oli se sitten arkista tai juhlavaa tai mitä ikinä. On kuitenkin hyvä pysähtyä välillä miettimään, tekeekö jotain vain miellyttääkseen muita, kapitalistisen yhteiskunnan kauneusihanteista puhumattakaan. Olen myös päättänyt tehdä enemmän asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni vapaaksi, ja meikkaamattomuus on tällä hetkellä yksi sellainen asia.

Vähän vaiheilla

Tulin ulos kaapista ensimmäistä kertaa viime kesänä, kotimatkalla takaisin Missoulaan ystäväni Stephenin kanssa. Hän ajoi autoaan hiljaa, ja minä sanoin, että nyt on kerrottavaa. Kurkkuani kuristi ja kaikki oli hetken raskasta, kädet tärisivät ja minua puistatti. Tiesin kuitenkin, että aika oli koittanut. Ja niin sanoin sen ääneen ensimmäistä kertaa: En ole hetero. En pystynyt muuta sanomaan, joten kerroin vain, kuka ja mikä en ole. Ajelimme läpi Wyomingin ja edessämme oli avaraa maata, jossa oli metsäkukkia, mäkiä ja suuren suuri taivas. Kuuntelimme Sufjan Stevensia ja minä itkin onnesta.

Kaapista ulos tultuani minuun iski tunne, että voisin vain mennä jollekin niistä mäistä makaamaan, rauhassa vihdoinkin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oloni oli kevyt. Vaikka se kliseiseltä kuulostaakin, olin todella pitkään elänyt valheessa, jota vihasin. Olin aina esittänyt ihmistä, joka en ole. Päätin ensimmäistä kertaa elämässäni olla aito, kokonainen itseni.

Automatka päättyi, saavuimme Missoulaan ja palasin kotiin. Se kesä tuli ja meni, ja vasta löydetty identiteettini melkein unohtui arjen keskellä. Oli liian helppoa olla ajattelematta sitä, sillä näin olin koko elämäni tehnyt. Olin niin pitkään piilottanut maailmalta sen, kuka oikeasti olen, että olin onnistunut piilottamaan sen myös itseltäni.

Jokin minussa oli kuitenkin muuttunut. Rupesin kohtelemaan itseäni vähän lempeämmin. Pikkuhiljaa ymmärsin, etten ole väärä eikä minussa ole mitään vikaa. Hoksasin, ettei kannata enää hävetä mitään. Olin niin pitkään hokenut muille, ettei queer-ihmisissä ole mitään vikaa, mutta unohdin kohdella itseäni samalla tavalla. Olin kai tahallani jättänyt itseni pois.

Kerron nyt totuuden tästä kirjoituksesta: tulin kertomaan teille vain sen, että olen pitkästä aikaa onnellinen. Siinä se. En odota teidän saavan tästä suuria oivalluksia, ja ymmärrän, että varmaan moni teistäkin on käynyt läpi aivan samanlaista paskaa. Totta puhuakseni en ollenkaan aavistanut, että tällaisesta kirjoituksesta tulisi minun ensimmäinen postaukseni täällä, mutta tällä hetkellä en pysty ajattelemaan mitään muuta. Oloni on niin vapautunut, etten voi muuta kuin jakaa sitä muille. Muutenkin olen vähän vaiheilla tämän kaiken kanssa, mutta vihdoin tunnen että olen kasvamassa sellaiseksi ihmiseksi, joka olen aina halunnut olla. Olen antanut itselleni luvan.

Ennen kuin tulin kaapista ulos, elämäni oli tavallaan pysähtynyt. Itseni hyväksyminen täysin on auttanut minua monessa muussakin asiassa, sillä nyt voin mennä eteenpäin tietäen tarkasti, kuka olen. Olen itsevarmempi kuin koskaan ja hallelujah, se tuntuu ihan hemmetin hyvältä.

Tässä sitä nyt kuitenkin ollaan: minä olen queer nainen, jolla on sanottavaa, itse asiassa aika paljon sanottavaa. Minulla on maailman ihanin tyttöystävä. Olen kertonut kaikille ystävilleni, että olen queer, mutten ole vielä kertonut perheelleni. En aio kuitenkaan tällä kertaa kertoa sen enempää, sillä tarvitsen vielä aikaa käydä näitä asioita läpi. Hiljattain kuolleen runoilijan Mary Oliverin runo Mornings at Blackwater on ollut mielessä usein viime aikoina:

“For years, every morning, I drank
from Blackwater Pond.
It was flavored with oak leaves and also, no doubt,
the feet of ducks.

And always it assuaged me
from the dry bowl of the very far past.

What I want to say is
that the past is the past,
and the present is what your life is,
and you are capable
of choosing what that will be,
darling citizen.

So come to the pond,
or the river of your imagination,
or the harbor of your longing,

and put your lips to the world.
And live
your life.”

Eläkää elämäänne, darling citizens. Se kannattaa, minä lupaan.

Uudet sukat

En ole enää muutamaan vuoteen tehnyt uusia uudenvuodenlupauksia. En ole luvannut uskaltaa enemmän, kokeilla uusia asioita, mennä pois mukavuusalueeltani, katsoa vähemmän roskaa tv:stä, syödä vähemmän karkkia, syödä vähemmän pastaa, syödä ylipäätään vähemmän, juoda vähemmän kaljaa, juoda enemmän vettä tai urheilla vähintään joka päivä. En enää yritä luoda itseäni uudelleen aina tammikuun alussa tai olla vähän parempi versio itsestäni.

Liian usein näistä lupauksista seuraa pelkkiä vääränlaisia paineita, riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita ja liian usein näitä lupauksia tekee ihan vääristä syistä ja jonkun muun takia, johonkin toiseen itseään verraten.

Mitähän sitä lupaisi, jos oikeasti ajattelisi omaa parastaan?

Aloitin yhden uuden vuoden kirjoittamalla päiväkirjaani Minä olen minä ja toivon, et se riittää ja lupasin opetella tykkäämään ihan tästä nykyisestä versiosta itsestäni. Vähän ärsyttävästä, ajoittain hauskasta, ihan fiksusta, akateemisesta, ylipainoisesta, tatuoidusta, etuoikeutetusta, nykyään 28-vuotiaasta naisesta. Itä-Hollola Installaatio sen sanoi ja minä kuuntelin.

En ole missään nimessä vielä valmis tämän projektini kanssa, ja tekemistä riittää varmasti vielä moneksi vuodeksi. Projekti on tarkoittanut aika monen ehdottoman ei ikinän pyörtämistä, joistakin ennen elintärkeistä ihmissuhteista irroittautumista ja kirjaimellista peiliin tuijottelua.

Lounakollektiivi on myös osa tätä projektia. Luvattiin kollektiivisesti olla lempeämpiä itsellemme ja toisillemme, siitä tämä koko homma lähti. Täällä mietitään enemmän mitä itse itsestämme ajattelemme, julkaistaan mitä itse haluamme, ollaan niitä versioita itsestämme, joihin sillä hetkellä pystymme, ja se riittää.

Louna on myös pitkästä aikaa tuonut elämääni ihmisiä, jotka tuntuvat samaan aikaan kutkuttavan uusilta, mutta samalla tutuilta, turvallisilta, saumattomilta. Olen ihan valtavan innoissani ja samalla aivan kauhuissani siitä, mitä ollaan saatu aikaan. Siitä on vuosia, kun olen julkaissut mitään (graduakaan en ole saanut vielä nettiin, koska arvostelu pelottaa – ihan kuin sen joku joskus lukisi) ja Susan mainitsema atelofobia taitaa vaivata myös minua. Samalla tajusin, että olen kaivannut tätä ihan valtavasti. Sisälmykset sykkyrällä ja hengitystä pidätellen painan siis kohta ’julkaise’ ja jään odottamaan tulevaa.

Tänä vuonna tein kaksi uutta lupausta:
1) pese hampaat joka ilta, vaikka ei yhtään huvittaisi
2) osta kivoja uusia sukkia, koska kivat sukat voi tehdä yllättävän onnelliseksi, erityisesti glitteriset sellaiset.