Hyvää syntymäpäivää

Huomenna on syntymäpäiväni.

Olen keskikesän lapsi. Synnyin kaksi viikkoa etuajassa Pikku Kakkosen aikaan. Minusta piti tulla poika nimeltä Sasu, mutta olenkin tyttö nimeltä Susa. Synnyin Hevosen vuonna, Kaksosten aikaan. Olen ilmetty kumpikin.

Tänä vuonna vuosien täyttäminen on tuntunut tavallista merkityksellisemmältä. Ehkä se johtuu siitä, että elän viimeisen kakkosella alkavan vuoteni, ja olen jo etukäteen alkanut kärsiä kolmenkympinkriisistä. Tai ehkä siitä, että kuluneen vuoden aikana olen jostain syystä ajatellut kuolemaa ja elämää enemmän kuin koskaan tätä aiemmin. Olen ajatellut kaikkia menneitä vuosia ja sitä, miten olisin voinut tehdä asiat toisin, ja hitaasti tajunnut, etten enää ikinä voi. Ei tule sellaista mahdollisuutta. Tämä ei ole peli, jossa kerran voin testata, epäonnistua ja mennä sitten tekemään kaiken uudelleen, oikein. Voin ratkaista enää vain tulevat ongelmat.

Tällaisia ajatukset ovat olleet enimmäkseen ahdistavia ja piinaavia. Toisaalta ne ovat lopulta pakottaneet katsomaan kaiken jo tapahtuneen sijaan siihen, mitä on nyt. Tänä vuonna syntymäpäiväni on konkreettinen muistutus, että olen tässä. Olen vielä tänään 28-vuotias, huomenna 29, ja niin päivät etenevät minä mukanaan.

Kun olin täyttänyt 13, kirjoitin kirjeen viidentoista vuoden päähän, tänne 28-vuotiaalle itselleni. Tarkoitus oli tietenkin, että avaisin kirjeen syntymäpäivänäni, mutta totta kai olen lukenut sen jo moneen kertaan näiden vuosien aikana. (Minulla ei ole kärsivällisyyttä, mutta uteliaisuutta on.)

Se 13-vuotias minä toivoi silloin, että tulen 28-vuotiaana olemaan yhden kirjan kirjoittanut kirjailija ja kahden lapsen äiti. Että olen sellaisen ihmisen kanssa, jota rakastan. Ja tärkeintä: että olen onnellinen, onnellisempi kuin hän.

Olen saanut jotain siitä. En ole kirjoittanut kirjaa, mutta toivon tekeväni sen. En ole äiti, mutta ehkä joskus teen ne kaksi lasta, juuri sen ihmisen kanssa, jonka kanssa saan olla nyt ja jota rakastan syvästi. Varovasti pystyn vihdoin sanomaan, että suurimman osan päivistäni olen onnellinen. Niinä muina, joina en ole, yritän joka tapauksessa olla kiitollinen.

Tahtoisin kirjoittaa uuden kirjeen tulevaisuuden minälleni, mutta en ole ollenkaan varma riittäisikö kärsivällisyyteni säilyttämään sitä lukemattomana kymmentä vuotta. Todennäköisesti ei. Siksi kirjoitan sanottavani tähän: vuodet, odotan teitä mielenkiinnolla, toiveikkaana, onnekkaana. Ja totta kai sopivasti peloissani. Niin sen täytyykin olla.

Hyvää syntymäpäivää, huomisen minä.

Ja yhtäkkiä; syreenit

En voi käsittää, että on kesä ja minulla kahden kuukauden sairasloma sekä masennuslääkitys ja silti elämä voi olla ihan kaunista ja hyvää. Tunnen olevani enemmän minä kuin koskaan aiemmin, mutta siltä minusta tuntuu joka vuosi. Silti tunne on tällä(kin) kertaa hieman erilainen, jonkinlainen syvä rauha on astunut sisääni ja on kuin joku laskisi kätensä hyväksyvästi olkapäälleni ja antaisi luvan vain olla. Itken ja ahdistun ja vaivun ajoittain syvään, pimeään kuoppaan ihan kuten aiemminkin, tai jopa enemmän ja useammin, mutta vain siksi, että olen vihdoin antanut itselleni luvan olla rikki. Enää ei tarvitse pidätellä tai sinnitellä tai pärjätä, en jaksa enää. En jaksa enää esittää.

Ymmärrän nyt myös, että on mahdollista saada kaikki. On mahdollista olla turvallisessa ja rakastavassa parisuhteessa (tai vaikka useammassa), vaikka ei olisikaan vahvimmillaan. On silti mahdollista säilyttää vapaus ja minuus ja oma tila. On mahdollista aidosti puhua ja sopia ja neuvotella ja kuunnella ja selvittää, että mikä voisi toimia ja miten. Konflikti tai hankalat tunteet eivät tarkoita, että kaikki olisi pilalla ja menetetty. Pelkään edelleen kaikkea ja paljon, mutta niiden pelkojen kanssa on myös mahdollista tulla toimeen.

Kuuntelin uudelleen kirjailija Durga Chew-Bosen (jonka kirjaa Too Much and Not the Mood ra-kas-tan) ja Rookie-sivuston perustaja Tavi Gevinsonin välisen keskustelun (”Protect your flame”), ja aivan kuten pari kesää sitten asuessani Helsingin Pajamäellä metsän kupeessa, se helpotti kirjoitusblokkiani ja sai aikaan haltioituneen innostuksen. Durga ja Tavi puhuvat muun muassa kirjoittamisesta, ihmissuhteista ja määrittelyistä. Joka kerta kolahtaa Durgan sanoessa, että: ”If you have needs, try to fulfill them. If you have wants, try to reach for them.” (Eli: jos sinulla on tarpeita, pyri täyttämään ne. Jos sinulla on haluja, koita kurottaa niitä kohti.)

On kesä ja syreenit alkavat levittää makeaa tuoksuaan kaikkialle. En tee suuria suunnitelmia, kuten ehkä joskus aiempina kesinä tein, vaikka tiesin, että puolet niistä jäävät kuitenkin toteuttamatta. Tänä kesänä aion vain olla ja istua itseni kanssa ja kuulostella, mitä tarvitsen ja haluan. Sitten pyrin ja kurotan, niillä voimilla, mitä minulla on.

Jatkuva epäonnistumisen pelko

Pelkään epäonnistuvani koko ajan, kaikessa. Oikeastaan odotan ja oletan sitä. Pelkään epäonnistuvani ihmisenä, ystävänä, kumppanina, sukulaisena, opiskelijana, feministinä, kirjoittajana, ja niin edelleen. Pelkään, että teen jotain väärin tai oikeastaan sitä, että olen väärin ja vääränlainen. Ajattelen vääriä asioita, teen vääriä asioita, sanon vääriä asioita. Enkä edes tiedä, että kuka tai mikä ne oikean ja väärän rajat on asettanut mutta niin vain on. Jako on epäselvä ja häilyvä, eikä kukaan ole selvittänyt minulle sääntöjä tai määritelmiä, joten en osaa tehdä oikeita valintoja, vaan valitsen väistämättä väärin.

En kuitenkaan ajattele itseäni perfektionistina, enkä edes tavoittele täydellisyyttä. Mielestäni siedän keskeneräisyyttä melko hyvin, mutta silti olen asettanut itselleni riman aivan tuhottoman korkealle, kaikessa. Muille rimaa ei ole olemassa laisinkaan, vain lähes pohjatonta ymmärrystä ja liiallistakin armahdusta. Itseäni osaan rankaista ja soimata pienimmistäkin virheistä ja harha-askelista, muille annan anteeksi jopa pyytämättä.

Naisena olemisessa olen onneksi ja vapauttavasti lesbona jo lähtökohtaisesti epäonnistunut, mutta siltikin pelkään olevani väärällä tavalla homo, tai en ainakaan koskaan tarpeeksi queer. Mutta eihän minun tästä pitänyt nyt kirjoittaa. Epäonnistuminen, taas.

Ehkä kaiken takana on jonkinlaisen hallinnan tunteen säilyttäminen sekä riittämättömyyden pelko. Sitä kai lopulta pelkään, etten tule koskaan olemaan mitään tarpeeksi. Nytkin aivoni huutavat tätä kirjoittaessa, että väärin, väärin, VÄÄRIN! Olen tästäkin taatusti unohtanut ainakin kymmenen näkökulmaa, jotka tähän piti sanoittaa ja kirjoittaa auki.

Ja sitten, nostan mielessäni keskisormen pystyyn näille ajatuksilleni ja mietin, entä sitten? Ehkä olenkin väärässä ja vääränlainen, totaalisen epäonnistunut, mutta entä sitten?

Voi näinkin olla olemassa.

Minusta on vihdoin tullut nainen, joka tahdoin nuorena olla

Kuvassa, joka tässä on, en ole onnellinen, seesteinen, levollinen, itsevarma tai kasassa, vaikka ehkä yritänkin näyttää siltä.

Facebookin 10 years challenge- haasteen innoittamana tein nostalgiatripin vanhoihin kuviini.

Itsensä läpikäyminen kymmenen menneen vuoden ajalta tarkoitti yllättävän tylyjä kohtaamisia.

Törmäämistä muistoihin, jotka ovat olemassa, mutta haaleina niin kuin olisivat tapahtuneet toiselle, jonka ulkonäön tunnistan, mutta johon en osaa samastua. Joka en tajua olleeni.

Ihmiselle, jonka kanssa en tahtoisi olla tekemisissä, jos tapaisin hänet nyt.

Mitä olin 10 vuotta sitten: intohimoinen, holtiton, vastuuton, valehtelija, mustasukkainen, kiihkeä, mustavalkoinen, spontaani, maaninen.

Pitkään kuvittelin tahtovani olla sellainen ja olin hyvin haluton muuttumaan. Kuvittelin kaiken minussa olevan hyvin, mutta en todellisuudessa ollut yhtään niin onnellinen kuin toisinaan väitin olevani. Pidin yllä teatteria, vaikka lavasteissa kaikkea leimasi jonkinlainen heiluva jatkumattomuuden tunne. Kuin asiat olisivat olleet väärin ja hukassa, samanlainen tunne kuin niissä unissa, joissa jatkuvasti vain myöhästyy uudelleen ja uudelleen unen ikinä loppumatta. Hysteerisenä räpiköin kohti jotakin.

Osaan nimetä ääneen hetken, kun tajusin, etten tahdo olla mitään siitä enää. Kun kyllästyin vain esittämään onnellista. Hyvin tärkeäksi käynyt ihminen kuvaili ääneen kaikki ne samat adjektiivit, jotka nyt liitän siihen minuun, mutta joita en silloin tunnistanut. Tai ehkä tunnistin, mutta piilotin. Kuvittelin olleeni metsä, pitäneeni kaiken puiden alla piilossa, mutta äkisti olin sytytetty tuleen ja se poltti tieltään kaiken, kunnes olin paljas, tyhjä ja täysin auki. Koska ulkopuolelta joku näki minuun, minunkin oli pakko katsoa minuun.

On hirvittävän vaikea katsoa itseään silmiin ja ymmärtää, ettei pidä siitä, kehen tuijottaa.

En tarkoita, että aivan kaikki olisi ollut niinä vuosina ihan loputtoman huonosti. Totta kai on olemassa myös asioita, joita kaipaan sieltä. Kaipaan joitakin vanhoja ystäviäni (ja kadun sitä, miten huonosti heitä kohtelin ja miten he juuri siksi jäivät siihen aikaan). Toisinaan kaipaan vapauden tunnetta. En sitä vastuuttomuutta, jota silloin koin ja tein, mutta sitä, miten maailma oli vielä auki ja toivoin toisella tavalla kuin nyt uskallan toivoa. Olin välinpitämättömyydessäni myös pelottomampi, hyvässä ja pahassa. Aika tuntui pidemmältä eikä loppuvan koskaan. En pelännyt onnettomuuksia tai kuolemaa.

En silti ottaisi sitä minua takaisin, koska se mitä kohden olen kasvanut, on paljon parempaa.

Muutos sieltä tänne on ollut oksettavan kamalaa ja järjettömän ihanaa. Välillä tunnekuohut ovat tuntuneet siltä kuin ne pahoinpitelisivät minua. Oma mieleni on ollut kipeä paikka, jossa en enää ole voinut kaivautua mihinkään turvaan. Koska kaikki on ollut esillä, piilottamatta, näkyvillä, siihen kaikkeen on voinut koskea ja se on koskenut. Mutta hiljalleen, yksi ajatus ja hetki kerrallaan, on jokin muuttunut. Ensin huomamaatta ja sitten aina vain nopeampaa vauhtia, kunnes minusta hiljalleen on tullut se nainen, joka tahdoin nuorena olla.

Tässä kuvassa seison New Yorkissa kahden viikon loman alussa ja olen jetlagin kourissa ja puhtaan, riemastuttavan onnellinen.

Mitä olen nyt: tasaisempi, tyytyväisempi, kärsivällisempi, armollisempi. Lempeämpi, itselleni ja muille.

Kuten jo aiemmin totesin: en ole vieläkään valmis, olen vieläkin matkalla, mutta erona on se, että nyt myönnän ja hyväksyn keskeneräisyyteni paremmin kuin aiemmin. Nyt osaan katsoa niihin kohtiin itsessäni, jotka ovat kipeitä ja joiden en toivo olevan olemassa. En enää pakene vaan menen tahallani kohti.

Minusta on vihdoin tullut nainen, joka tahdoin noina vuosina olla.

Meikkaamatta

Viime kesäkuun alussa lopetin meikkaamisen. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin en ihan kokonaan; käytän edelleen satunnaisesti kulmavahaa, ripsiväriä ja huulipunaa. Sekä myös jonkinlaisia valotippoja highlighterina, kun joku kuulasihoinen jossain hehkutti sen luovan vaikutelman, että on meikannut, vaikkei oikeasti olisikaan (jepjep..). Lopetin meikkivoiteen ja puuterin käyttämisen kuitenkin. Voi olla, ettei tämä monille kuulosta kovinkaan radikaalilta tai suurelta asialta, mutta itselleni se oli valtava päätös.

Aloitin päivittäisen meikkaamisen ehkä joskus 15-16-vuotiaana. Ensimmäiset merkit aknesta sain jo muistaakseni 13-vuotiaana, ja ihoni kunnon huonontuessa ravasin vuosien ajan ihotautilääkäreillä ja kokeilin vaikka minkälaisia voiteita, liuoksia ja lääkkeitä (kiitokset vanhempieni taloudelliselle tuelle ja erityisesti YTHS:lle).

Minulle akne ja meikkaaminen ovat aina liittyneet toisiinsa. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut värikkäistä luomiväreistä, huulipunan pohjustamisesta taikka varjostusten tekemisestä oikeaoppisesti. Olen aina meikannut piilottaakseni finnit, ihon kirjavuuden, punakkuuden ja arvet. Olen meikannut peittääkseni, häivyttääkseni ja sopiakseni normiin. Olen hävennyt sekä huonoa ihoani että meikkaamista, sillä kadehdin kaikkia hyväihoisia, joiden ei ”tarvitse” meikata.

Jännitin vuosien ajan tilanteita, joissa joku voisi nähdä minut ilman meikkiä. Yökyläilyt ja uimareissut ahdistivat ja äärimmäisen harvoin poistuin kotoa edes lähikauppaan meikittä. Pahimmillaan meikkasin silloinkin, kun tiesin 99 prosentin varmuudella viettäväni päivän kotona sisätiloissa, ihan vain jotta oli helpompi katsoa peiliin.

Akneni parantui tai ainakin rauhoittui lopulta kahden isotretinoiinikuurin jälkeen, mutta meikkaaminen jäi. Siitä oli tullut tapa ja osa arkirutiineja. Vuosien ajan selitin itselleni, että samalla tavalla kuin valitsen joka päivä kivat vaatteet päälleni, meikki on osa lookkiani, tai paremminkin viimeistelee sen. Samalla ajattelin, että meikki on jonkinlainen suojakilpeni maailman pahuutta vastaan, tai ainakin muiden ihmisten katseita vastaan. Mikä on tavallaan hassu ajatus, sillä meikkasinhan oikeastaan muiden katseiden takia.

Kai lopulta kyllästyin siihen, että aamuisin piti varata aikaa meikkaamiseen ja päivän aikana huolehtia siitä, ettei naama kiillä liikaa, korjailla meikkiä ja lisätä puuteria tasaisin väliajoin. Meikkaamisesta tuli ennemminkin rasite, kuin hauska ajanviete tai iloa tuottava asia. Silti ajatuskin vaikkapa kouluun tai töihin menemisestä ilman meikkikerrosta hermostutti. Naiseksi kasvaneena ja kasvatettuna sitä on niin sisäistänyt ajatuksen, että oma arvo kietoutuu ulkonäön kanssa yhteen.

Kesän alussa päätin haastaa itseni olemaan meikittä yhden kuukauden. Kesäisin ihoni voi muutenkin paremmin ja vaalea naamani saa auringosta väriä sekä pisamia, mikä tasapainottaa aknen jättämiä jälkiä kasvoillani. Päätös tapahtui, kun meikkivoiteeni loppui, eikä minulla ollut juuri silloin varaa ostaa uutta. Ajatusprosessi oli ollut kuitenkin käynnissä jo pidemmän aikaa, joten aloitus oli sinänsä helppoa.

Arjessa muutos ei ollut kovin suuri, enkä ollut tuona kesänä töissä, joten saatoin makoilla ruotsalaisilla rantakallioilla aivan huoletta meikittömänä. Aluksi jännitti käydä bileissä tai treffeillä ilman meikkiä, mutta niinpä niistäkin selvisin. Oikeastaan mitään ei tapahtunut; kukaan ei kommentoinut asiaa mitenkään, kukaan tuskin edes huomasi, ketään ei kiinnostanut.

Yhden kuukauden kokeiluni venyi koko kesän mittaiseksi, siitä vuoden loppuun ja jatkuu edelleen. Vielä ei ole tullut eteen niin ylitsepääsemätöntä tapahtumaa, jonka vuoksi olisin kokenut tarpeelliseksi hankkia peitevoiteita tai vastaavia. Hieman huijaan sillä, että kirkkaanpunainen huulipuna on paras aseeni juhlatilanteissa sekä silloin, kun haluan feikata (itselleni), että elämäni on hallinnassa.

En halua kirjoituksellani millään tavalla moralisoida taikka sheimata meikkaavia ihmisiä, jokainen tehkööt niin kuin hyvältä tuntuu. Meikki ja meikkaaminen voi ja saakin olla ihanaa iloittelua, piristävää ja pinnallista hauskanpitoa, oli se sitten arkista tai juhlavaa tai mitä ikinä. On kuitenkin hyvä pysähtyä välillä miettimään, tekeekö jotain vain miellyttääkseen muita, kapitalistisen yhteiskunnan kauneusihanteista puhumattakaan. Olen myös päättänyt tehdä enemmän asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni vapaaksi, ja meikkaamattomuus on tällä hetkellä yksi sellainen asia.