Pieni urhea joukko

Louna täytti tammikuussa vuoden ja voi, kuinka iloinen olenkaan saadessani olla osa tätä pientä perhettä. Julia, Noora, Roosa, Jenna ja Susa hämmästyttävät minua kerta toisensa jälkeen viisaudellaan ja kyvyllään pukea asioita sanoiksi.

Joukkoon kuuluminen ei ole minulle itsestäänselvyys.

Jos Louna olisi runo, olisi se tämä säe Eeva Kilveltä:

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun:
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.

Kutsu

Hei ystävä,

Tervetuloa juhlimaan ensimmäistä syntymäpäivääni. Juhliin pääset mukaan tästä. Voit juhlia juuri siellä missä olet, juuri niin kuin sinusta tuntuu. Voit juhlia vaikka kylpyammeessa, peiton alla, kotimatkalla, ratikassa, lemmikin kanssa, yksin, yhdessä. Saat juhlia onnellisesti, lempeästi, väsyneesti, surullisesti, hilpeästi, vihaisesti, hiljaisesti. Näissä juhlissa ei ole pukukoodia, toivon, että tulet juuri sellaisena kuin olet.

Kokosin juhlamusiikiksi lempikappaleitani, joita voimme kuunnella yhdessä. Ajattelen, että tältä minä varmaan kuulostaisin, jos olisin tehty musiikista.

En toivo lahjoja, mutta ilahtuisin pienestä viestistä vieraskirjaani, jonka löydät vähän alempaa.

Ihana juhlia juuri sinun kanssasi.

Rakkaudella,
Louna

Ps. Hold on to each other.
Pps. Lista kannattaa laittaa shufflelle!

Artwork by Carla Llanos

Naiset joita olen lukenut

Kuvitus: Sara

Joku saattaa muistaa, että tuhlasin kolmasosan vuodesta naisvihamieliseen miehen kirjoittamaan kirjaan miehistä miehille. En selvästikään ollut kirjan kohdeyleisöä, enkä löytänyt kirjasta mitään tai ketään, johon samaistua.

Päätin lukea loppuvuonna pelkkiä naisten kirjoittamia kirjoja paremman kosketuspinnan toivossa. Naisia loppuvuoden kirjojen sivuilla on riittänyt, ja he auttoivat minut yli pahasta lukujumistani ja vakuuttelivat, että ehkä maailma vielä muuttuu ja joskus meitä vielä kuunnellaan.

On ollut todellisia naisia kuten Minna Canth, Alma Mahler ja Edith Södergran, kuvitteellisia naisia niin kuin Pecola ja Aino, omasta elämästään kirjoittavia naisia, feministejä, äitejä, sinkkuja, tutkijoita, taiteilijoita, maailmanmatkaajia, pakolaisia, opettajia. Osaan rakastuin, osaa ihailin, osassa luin itseni, yhtä inhosin.

Nyt kun muistelen tätä huomenna päättyvää vuotta, sen hetkiin linkittyvät vahvemmin kuin koskaan ennen kirjat ja naiset, joita olen lukenut.

Hanna Weselius – Alma!

Nappasin Hanna Weseliuksen Alman äidin kirjahyllystä, koska se oli lyhyt ja takakansi lupasi tarinoita naisista. Halusin lukea jotain nopeaa, joka toimisi palate cleanserina huonon lukukokemuksen ja pitkällisen lukujumin jälkeen. Alma! ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta sopi kummallisen osuvasti hetkeen, jossa sen luin. Neljästä eri naisesta kertova, katkonainen ja kollaasimainen kirja toimi hyvänä vastapainona Murakamin loputtomilta tuntuneille miesnovelleille. Tarinoiden kautta käsiteltiin naisen asemaa eri aikoina ja eri paikoissa, sukupuolten välistä epätasa-arvoa, valta-asetelmia, naisten taiteilijuutta ja mielenterveyttä. Kirja sai ajattelemaan, kiinnostumaan Alma Mahlerista ja odottamaan Weseliuksen seuraavaa.

Koko Hubara – Ruskeat tytöt

Tästä kirjasta on ensimmäisenä sanottava, että se on äärimmäisen tärkeä. Toisena, että sitä ei ole kirjoitettu minua tai minun arvosteluani varten. Ruskeat tytöt on Suomen ensimmäinen POC-media, ja Hubara kirjoitti Ruskeat tytöt –esseekokoelman ruskeille suomalaistytöille. Osaan tarkastella kokoelmaa lähinnä sen yhteiskunnallisen tärkeyden ja representaation näkökulmasta, mutta se myös liikutti minua. Parhaita hetkiä kirjassa olivat Hubaran henkilökohtaiset tunne-esseet kahden kulttuurin välissä ja välillä elämisestä, kuten ’30 faktaa Jemenistä’, ’Kaddish syntyneelle lapselle’ ja ’Kun jokin ei täsmää (tikun olam)’, ja niitä olisin mielelläni lukenut kokonaisen kirjallisen verran.

Mia Kankimäki – Naiset joita ajattelen öisin

Rakastin Kankimäen vaivatonta ja rentoa mutta samalla tarkkaa ja huolellista kirjoitustyyliä. Rakastin listoja ja täysin triviaaleja, päiväkirjamaisia, henkilökohtaisia huomioita, sellaisia, joista yleensä ajateltaisi ei ketään tuollainen kiinnosta, ei tämä ole tarpeeksi tärkeää tullakseen julkaistuksi. Rakastin sitä, että kirja kertoi rohkeista, muottiin sopimattomista, oudoista, lujapäisistä, itsenäisistä naisista.

Kipuilin sitä, että valkoisten naisten joukkoon mahtui vain yksi rodullistettu nainen, ja sukupuolta lukuun ottamatta valtarakenteet ja etuoikeudet jäivät lähes täysin käsittelemättä ja ymmärtämättä. Ilmastoahdistuksissani kipuilin myös kirjan kertojan holtitonta lentelyä ratkaisuna henkilökohtaisiin kriiseihin. Kipuilen sitä, että ongelmallisuudestaan ja puutteistaan huolimatta pidin tästä kirjasta valtavasti.

Sisko Savonlahti – Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Tykkään sipseistä ja pedantista dipin sekoittelusta. Kovin paljon muuta en saanut sipsikirjasta irti. Tajusin muuten sipsit kirjan kannessa vasta paljon myöhemmin. Luin kirjan yhden hikisen ja laiskan kesäpäivän aikana ja unohdin sen melkein heti. Muutamia oivaltavia hetkiä lukuun ottamatta kirjasta jäi kovin tekemällä tehty ja teennäinen fiilis. Savonlahtea ei ehkä auttanut, että elin Mia Kankimäen kanssa vielä vaaleanpunaisia alkuihastuksen aikoja.

Tekemällä tehty ja teennäinen taitaa olla pitkälti sama asia?

Maria Veitola – Veitola

Sanotaan nyt ruman rehellisesti, että pidin Maria Veitolaa saatanan ärsyttävänä ennen tämän kirjan lukemista. Muodostin käsitykseni vuoden 2009 Flow’ssa, jossa Maria oli juontajana, ja tapani mukaan pidin siitä kiinni tiukasti kaikki nämä vuodet. Maria!, Enbuske, Veitola & Salminen ja Tähdet, tähdet –tuomarointi eivät yhtään nostaneet Veitolan pisteitä mun kirjoissani. Tartuin kirjaan vahvasti ennakkoasenteellisena yksinmatkallani Berliiniin.

Kävikin niin, että pidin Veitolasta paperilla. Hän kirjoittaa rehellisesti ja itsekriittisesti, viisaasti ja välillä ärsyttävästi. Veitolan ja itseni seura, parveke Friedrichshainin kattojen yllä ja kylmä olut osoittautuivat kovin toimivaksi yhdistelmäksi. Veitola sanoi kirjassaan asioita naiseudesta, ystävyydestä, parisuhteista ja äitiydestä, joita en ollut kuullut kenenkään sanovan aikaisemmin, ja yllättäen Veitolan sanat osoittautuivat itselleni todella tärkeiksi. Kirjan luettuani olen tehnyt nöyrästi ja varovasti henkilökohtaista matkaa Maria-faniksi.

Mia Kankimäki – Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Luin Kankimäet väärässä järjestyksessä, ja esikoinen ei osunut yhtä tarkasti hermoon kuin seuraajansa. Toisin kuin Kankimäki, monet läheiset ystäväni ja varmaan moni teistäkin, en tunne mitään erityistä vetoa Japaniin ja japanilaiseen kulttuuriin. Siksi Asioita oli itselleni vähän työläs. Naisissa ihastuttaneet ja vihastuttaneet asiat ihastuttivat ja vihastuttivat Asioissakin. Suljin kirjan kannet jälleen ristiriitaisissa fiiliksissä. Toivon, että seuraavaksi saisin lukea, kun Kankimäki kirjoittaa kiinnostavista naisista yhtä kauniisti, mutta itsekriittisemmin ja ilman kulttuurisen omimisen kanssa flirttailua ja holtitonta lentelyä.

Henriikka Rönkkönen – Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Mielikuvituspoikaystävä palautti minut todellisuuteen ja muistutti, että se, että kirjan on kirjoittanut nainen, ei ole tae mistään. Odotukset eivät todellakaan olleet korkealla Rönkkösen suhteen – halusin vain lukea jonkun perinteisen kesähöhhön, ja järkevänä pitämäni ihmiset olivat omien sanojensa mukaan ihan pitäneet tästä kirjasta. Itse en voi suositella kirjaa yhtään kenellekään.

Kirjan alussa kyllä ilahduin huomattuani, että se edustaa Bridesmaids-aikakautta, jona naiset puhuvat rumia ja tuottavat ruumiineritteitä. Taisin ihan naurahtaakin muutamalle pissakakkajutulle. Rönkkösen tarkoitushakuinen ”roisius” alkoi kuitenkin tökkiä aika nopeasti, eikä se istunut lainkaan yhteen Rönkkösen kovin kuluneiden rakkauspohdintojen kanssa. Ihan kuin kirja olisi kirjoitettu aikana, jona Sinkkuelämää oli vielä jotain uutta, oivaltavaa ja ok.

Genrejensä puolesta kirjat eivät voisi olla kovin paljon kauempana toisistaan, mutta löysin paljon yhtymäkohtia Mielikuvituspoikaystävästä ja Miehistä ilman naisia. Molempien kertojilla on pakkomielle peniksiin, molemmat toistavat stereotypisiä ja seksistisiä naisrepresentaatioita, ja pönkittävät heteronormia (vaikka oli Rönkkösellä se yksi väsynyt lesboseksiyritelmä). Murakami sentään osaa kirjoittaa, Rönkkösen meriitit jäävät lähinnä siihen ”roisiuteen”. On muuten todella paljon vaikeampi kritisoida suomalaisen naisen kirjoittamaa esikoista kuin japanilaisen, useita bestsellereitä kirjoittaneen miehen kirjaa.

Minna Rytisalo – Rouva C

Rouva C oli toinen tämän vuoden suosikeistani. Rytisalo käyttää taitavasti kieltä, ja edellinen Lempikin oli todella kaunis, mutta sen runollisuus oli itselleni liikaa. Rouva C:n vähän suoraviivaisempi kerronta, Minna Canth, Jyväskylä, naisten oikeudet ja Suomen ensimmäisen opettajaseminaarin alkuhetket voittivat minut puolelleen jo ensimmäisistä luvuista lähtien. Kirja sai minut ikävöimään kotikaupunkiani, vaikka Minna C eli siellä yli 200 vuotta ennen minua, ja monet kadut ovat vaihtaneet nimeään. Kirja sai minut myös muistelemaan kaiholla yliopistoa ja opettajan työtä, vaikka molemmat ovat muuttaneet täysin muotoaan Minna C:n ja minun aikani välillä, ja hyvä niin.

Toni Morrison – The Bluest Eye

Toni Morrison kuoli tämän vuoden elokuussa, ja itkin luettuani uutisen. Morrison on minulle oudolla tavalla todella tärkeä, vaikka en kovin montaa hänen teostaan olekaan lukenut. Luin gradua kirjoittaessani Morrisonista paljon, ja tiedän miten tärkeitä Morrisonin teokset ovat olleet ja tulevat olemaan rodullistetuille naisille ja naisten kirjoittamalle kirjallisuudelle.

The Bluest Eye oli kaunis, musertava ja vaikea, enkä voi väittää ymmärtäneeni sitä täysin. Luen yleensä mieluiten suomeksi, mutta tietyt kirjat haluan lukea ensisijaisesti alkuperäiskielellä, jos se on kieli jota osaan. Yhdysvaltojen mustien naisten kieli on niin erityislaatuista ja kulttuurispesifiä, että en usko, että taitavinkaan suomentaja onnistuu täysin sen kääntämisessä – ehkä vähiten kääntäjä Seppo Loponen vuonna 1994. The Bluest Eye vaatii ehkä useamman lukukerran, mutta voi olla, että minulta jää paljon ymmärtämättä senkin jälkeen.

Minja Koskela – Ennen kaikkea feministi

Ennen kaikkea feministi ei tarjonnut minulle hirveästi mitään uutta feminismistä, mutta luin sen todella mielelläni alusta loppuun ja huomasin jatkuvasti nyökytteleväni kirjalle. Koskela onnistuu käsittelemään feministisiä teemoja ja neljännen aallon feminismiä uskomattoman laajasti ja yksityiskohtaisesti alle kahdessasadassa sivussa. Vuonna 2016 kaikille suomalaisille yhdeksäsluokkalaisille jaettiin Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, mikä oli tekona huikea, mutta kirjavalinta ei ollut paras mahdollinen. Toivoisin, että ihan kaikille suomalaisille jaettaisi nyt Ennen kaikkea feministi.

Kim Thúy – Ru

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn Ru oli tämän vuoden kaunein kirja. Se opetti minulle uutta vietnamilaisesta kulttuurista, pieniä yksityiskohtia, joihin olen törmännyt poikaystävän perheen kanssa, mutta joita en ole ymmärtänyt tai joihin en ole oikein osannut kiinnittää huomiota. Sain lukea venepakolaisten tarinoita, sellaisia, joita poikaystäväni perhe ei ole halunnut tai osannut kertoa. Olisin halunnut kovasti kysyä heiltä, jakoivatko he kirjassa kuvatut kokemukset. Halusin myös oppia tekemään vietnamilaista ruokaa ja ostaa heti lentoliput Saigoniin välittämättä hinnasta tai päästöistä. Sen sijaan päätin ilmoittautua vietnamin kielen alkeiskurssille.

Aino Vähäpesola – Onnenkissa

Ennen kirjan lukemista en ajatellut, että Vähäpesola onnistuisi puhutelemaan minua ehkä eniten kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista – päinvastoin. Kirjoitin lukiossa tutkielman Edith Södergranista, josta Vähäpesola kirjoittaa niin Onnenkissassa kuin gradussaan. En ole koskaan oppinut lukemaan runoja tai pitämään niistä, mutta Södergranista ja Vähäpesolan analyysistä viehätyin. Vähäpesolan (tai no, Onnenkissan kertojan) tavoin minäkin jouduin selittämään feminististä tieteenteoriaa omassa graduseminaarissani ja minunkaan poikaystäväni ei osaa riidellä. Moni kohta Onnenkissassa olisi voinut olla kirjoittamani, jos olisin taitava kirjoittaja, pitäisin kissoista, harrastaisin joogaa ja olisin pieni ja söpö 24-vuotias. Onnenkissa tuntui monella tapaa osuvan maaliin siinä, mitä Mielikuvituspoikaystävä ja sipsikirja tavoittelivat kuitenkaan osumatta.

Olen nauttinut valtavasti tästä ainakin itselleni uudesta tavasta yhdistää autobiografista, biografista ja tietokirjallista tekstiä kaunokirjallisuudessa. Se horjuttaa rajaa todellisen ja kuvitellun, objektiivisen ja subjektiivisen, korkean ja muun kirjallisuuden välillä. Siinä on jotain voimakkaan feminististä ja sääntöjä rikkovaa, ja ehkä siksi olen ollut niin inspiroitunut tänä vuonna lukemistani kirjoista. Tänä vuonna lukemani kirjat ovat linkittyneet toisiinsa tavalla, jota en osaa sanallistaa, mutta monta kertaa näiden kirjojen parissa olen kokenut hetkiä, joissa olen ajatellut, että juurihan Mia kirjoitti tästä ihan samasta asiasta eri sanoilla tai tuntevatkohan Minja ja Aino toisensa, ovatkohan he lukeneet toistensa kirjat. Tässä kaikessa on jotain todella kutkuttavaa.

Aloitan ensi vuosikymmenen samalla kirjalla, jolla lopetan tämän. Sen jatkuvuus tuntuu lohdulliselta. Tulevana vuosikymmenenä en aio tuhlata aikaa kirjoihin, jotka luen vain päästäkseni niistä eroon. Ehkä en lue pelkkiä naisia, mutta haluan jatkossakin lukea tarinoita, joista saan tarrattua kiinni, joista löydän itseni, jotka saavat minut ajattelemaan ja kyseenalaistamaan, muuttumaan, itkemään ja kaipaamaan.

Hellän elokuun soittolista

On elokuu, ja kerään violetteja kukkia violettiin maljakkoon, valmistan limoncelloa islantilaisesta vodkasta ja jätän mielessäni jäähyväisiä kesälle. Pidän kaikista vuodenajoista ja niiden vaihtelusta, joten en osaa sen kummemmin surra kesän loppumista, vaikka siihen jonkinlaista kummallista kaihoa aina liittyykin. Voisi kai lukea Tove Janssonin Kesäkirjan uudelleen, googlailla myytävänä olevia saaria ja haaveilla.

On elokuu, ja kokosin soittolistan, jolta löytyy niin omia ikisuosikkeja (mm. ABRA ja Blood Orange) kuin uudempiakin tuttavuuksia (esim. Kate Tempest ja Choker). Tyylillisesti liikutaan melko rauhallisissa tunnelmissa, onhan soittolistan nimi Hellä elokuu.

Muistelin listaa kasatessani sitä, kun tulin yllättäen jätetyksi parisen vuotta sitten joulun alla ja sain ihmisiltä vinkkejä sydänsurujen käsittelyyn. Yksi vinkeistä oli sellainen, että kannattaa lukea jokin kirja, jota aiempi kumppani on suositellut. En muista enää perusteluja tälle, mutta se vaikutti kokeilemisen arvoiselta (olin valmis kokeilemaan ihan kaikkea). Vaikka pidänkin lukemisesta, on musiikin kuuntelu itselleni tärkein tunteidenkäsittelykeino, joten muokkasin vinkkiä hieman ja päätin kuunnella artisteja, joita entinen tyttöystäväni oli joskus aiemmin suositellut. Näin päädyin kuuntelemaan Waxahatcheen tuotantoa, ja tykästyin ikihyviksi. Nykyisin tämänkin soittolistan aloittava Takes So Much -kappale onkin yksi tärkeimmistä selviytymiskeinoistani päivinä, jolloin kaikki tuntuu kamalalta ja lannistavalta.

Soittolistaa voit kuunnella Spotifyssa: Hellä elokuu.

Kirjoja ilman naisia

Sisältövaroitus: Kirjoituksessa kritisoidaan Murakamia ja se sisältää naisvihamielisiä ja cis- ja heteronormatiivisia otteita kirjasta sekä tarpeettoman paljon peniksiä.

Olen lukenut tänä vuonna poikkeuksellisen vähän. Osasyynä on ollut raskaan kevään aiheuttama väsymys ja laiskuus. Kirjaan tarttumisen sijaan olen käyttänyt kaikki sähköpostini ja pankkikorttini ilmaisiin kokeilujaksoihin eri suoratoistopalveluihin ja tuijottanut tuntitolkulla tosi-tv:tä ja muuta mahdollisimman vähän aivokapasiteettia vaativaa roskaa.

Eniten syytän kuitenkin Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelmaa. Goodreads kertoo, että aloitin kirjan 3. helmikuuta ja 31. toukokuuta annoin sille yhden tähden.

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät osaa jättää kirjaa kesken, vaikka haluaisivat. En osaa edes laittaa kirjaa tauolle ja lukea välissä jotain muuta siinä toivossa, että hyllytetty kirja alkaisikin kiinnostaa. Siksi luin tätä 276-sivuista novellikokoelmaa melkein neljä kuukautta. Löysin motivaation lukea kirjan loppuun sillä hetkellä, kun päätin kirjoittaa tämän tekstin.

Tiesin jo kahden sivun jälkeen vihaavani tätä kirjaa, ja olisin halunnut laskea sen heti käsistäni. Kirjan naisvihamielinen sävy olisi hypännyt silmille, vaikka olisin lukenut sitä ilman feministilaseja (en kyllä taida enää osata). Kirja, jonka ensimmäisillä sivuilla laitetaan tiskiin vähätteleviä faktoja naisautoilijoista ja naiskuljettajista, ei helposti voita minua puolelleen.

Kafuku oli ollut lukemattomia kertoja naisen kyydissä ja hänen kokemuksensa mukaan useimmat naisautoilijat saattoi jakaa kahteen ryhmään. Jotkut olivat hieman liian aggressiivisia ja jotkut taas hieman liian varovaisia … Tietenkin oli myös naiskuljettajia, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan ryhmään. Sellaisia naisia, jotka ajoivat aivan normaalisti, eivät siis liian aggressiivisesti eivätkä liian varovaisestikaan. Heidän joukossaan oli peräti varsin taitavia autoilijoita.

En edes omista ajokorttia, ja silti tämä naisten vähättely sai minut kiehumaan.

Kokoelmassa on seitsemän novellia ja seitsemän miestä ilman naista. Tarinoita ja miehiä yhdistää elämä, joka on kurjaa, tyhjää, tylsää, ankeaa, vaikeaa, surullista, merkityksetöntä, raukkamaista, yksinäistä ja seksitöntä ilman naisia. Siihen nähden, miten tärkeitä naiset (tai naisten puute) ovat tarinoiden miesten kannalta, naiset ovat hämmentävän toisarvoisia Murakamin kerronnassa.

Näin kauniisti Murakami kuvailee tarinoidensa naisia:

Ylimääräinen rasva oli kadonnut hänen kaulastaan ja käsivarsistaan.

. . .

Kun Kitaru näytti minulle valokuvan hänestä, yllätyin hänen kauneudestaan niin, että vahingossa melkein vihelsin. Hän oli sopivan hoikka ja hänellä oli eloisa ilme.

. . .

Hän oli ehkä kolmekymmentävuotias tai vähän yli. Oli kyseenalaista, saattoiko naista sanoa suoranaisesti kauniiksi, mutta hänellä oli pitkät suorat hiukset ja lyhyt nenä ja jokin hänessä veti katseita puoleensa.

. . .

Hän näytti keski-ikää määrätietoisin askelein lähestyvältä maaseutukaupungin kotirouvalta, jonka vartalossa oli ylimääräistä läskiä siellä täällä kuin kittinä eri ruumiinosien välissä. Hänellä oli rasvaa leuan alla ja ryppyjä silmäkulmissa. Hänen kampaustaan, pukeutumistaan ja meikkiään ei voinut sanoa täysin hutiloiduiksi, mutta eivät ne kehujakaan ansainneet. Hänen kasvonsa eivät olleet piirteiltään missään nimessä rumat, mutta niissä ei ollut minkäänlaista katseen kiinnittävää kohtaa, joten niiden synnyttämä vaikutelma oli laimea.

. . .

Kunhan naisen kasvot eivät olleet kuolettavan tylsät eikä niissä ollut ammatillista kiinnostusta herättävän suuria kauneusvirheitä, ulkonäkö ei ollut ongelma. Ihminen saattoi muuttaa ulkonäkönsä melkein millaiseksi vain, jos koki siihen riittävää tarvetta ja oli valmis maksamaan.

Naisia arvotetaan lähinnä heidän ikänsä, kehon rasvapitoisuuden tai seksitaitojensa perusteella. Naisten ajatuksille ei anneta sijaa tarinoissa, ja jos naisesta sanotaan jotain positiivista, se liittyy hänen kauneuteensa tai hoikkuuteensa. Lähes jokaisessa novellissa nainen pettää aviomiestään.

Ja sitten ne penikset.

Aiemminkin Murakamia lukeneena tiedän, että hänellä on ihmeellinen pakkomielle peniksiin ja seksiin (jota ei tietenkään ole olemassa ilman peniksiä). Tällä kertaa tarpeettomia peniksiä oli niin paljon, että olisi naurattanut ellei olisi vihastuttanut.

Nyt jo vähän naurattaakin:

Ehkä M oli kertonut miehelleen, että minulla oli kauniin muotoiset sukuelimet. Hän oli monet kerrat katsellut penistäni maatessaan sängyllä vähän keskipäivän jälkeen. Hän oli nostanut sen varovasti kämmenelleen ihaillakseen sitä kuin Intian kruununjalokiviä.

. . .

Senkö takia M:n aviomies oli ottanut minuun yhteyttä? Oliko hän soittanut minulle yhden jälkeen yöllä ilmaistakseen kunnioituksensa penikseni muotoa kohtaan? Tuskin. Se oli mahdoton ajatus. Sitä paitsi ei penikseni ollut häävikään elin. Korkeintaan se oli keskinkertainen.

Ihan oikeasti mitä hittoa, Murakami?

Seksi (jota novelleissa on myös tarpeettoman paljon) kuvataan luonnollisesti cis-heteromiehen näkökulmasta, ja naisten tehtävänä on lähinnä toimia statisteina, eikä heidän nautinnollaan ole mitään merkitystä. Olen lukenut paljon cis-heteronormatiivisia kirjoja ja pitänytkin monista valtavasti, mutta Miehiä ilman naisia ei tunnu sanovan mitään muuta, kuin että miehillä on penikset, joilla yhdytään naisiin (hyi saatana), jotka ovat olemassa lähinnä miehiä varten. Siellä täällä vilahtelevat bioessentialistiset toteamukset saivat minut konkreettisesti yökkäilemään.

Esileikin jälkeen Habara pani itselleen kondomin (Šeherazade vaati lääketieteellisistä syistä sen käyttöä), yhtyi Šeherazadeen ja laukesi sopivan ajan kuluttua.

. . .

Kuukautisten aikana Šeherazade hoiti asian käsityönä. Silloin Šeherazaden ripeät ja jokseenkin suorittavan oloiset otteet muistuttivat Habaraa hänen sairaanhoitajan pätevyydestään.

. . .

Šeherazadella oli herkän hienostunutta naisellisuutta huokuvat alusvaatteet, jotka vangitsivat miehen katseen kauniilla silkillä, hienoilla pitsikoristuksilla tai lumoavan syvillä väreillä.

. . .

Tarve päästää kertynyt siemenneste ajoittain ulos oli miehen kehon ominaisuus – paljolti samalla lailla kuin kuukautisvuoto oli naisen kehon ominaisuus.

Yök, yök ja yök.

Kirja on kirjoitettu cismiehille ilman naisia, enkä näe, miksi kenenkään muun kannattaisi lukea näitä seitsemän kertaa samaa teemaa jankkaavia novelleja. Jälkiviisaana voisi todeta, että olisihan tämän voinut päätellä jo kirjan nimestä.

Vain miehet ilman naisia tietävät, miten surullista, miten satuttavaa on tulla yhdeksi heistä.

Tähän asti Murakami on kuitenkin onnistunut voittamaan minut puolelleen, ja olen jopa listannut hänet yhdeksi lempikirjailijoistani. Tämän kirjan jälkeen joudun kuitenkin pohtimaan, annanko uusille Murakameille mahdollisuuden ja pitäisikö minun lukea kauan sitten lukemani lempikirjat uudelleen.

Muuttomme yhteydessä konmaritin kirjahyllyn. Periaatteena oli, että kirja saa jäädä, jos uskon, että minä tai poikaystäväni lukee sen vielä joskus. Rakastan kirjoja esineinä, ja kipuilin joidenkin niin sanottujen klassikoiden, kuten Hemingwayn kanssa. Apuna ollut ystäväni kyseenalaisti valkoisten miesten valkoisille miehille kirjoittamien klassikoiden säästämisen, kun kodissamme ei asu ketään, jolle kirjat olisi kirjoitettu. Tämä sai minut arvioimaan kirjahyllyämme uusin ja kriittisemmin silmin. Miksi feministi säilyttäisi kirjahyllyssään kirjoja ilman naisia, kun voi täyttää muutenkin liian vähäiset hyllymetrit Alice Walkerilla, Tove Janssonilla, Yoko Ogawalla, Toni Morrisonilla, Chimamanda Ngozi Adichiella, Zadie Smithilla, Hanya Yanagiharalla ja Koko Hubaralla?

On siellä edelleen useampi Murakamikin, mutta Miehiä ilman naisia ei sinne enää pääse.

. . .

Lainaukset: Haruki Murakami – Miehiä ilman naisia (Tammi, 2016)