Berliinipäiväkirjat iii

Jaan päiväkirjamerkintöjä Berliinistä. Lue ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

//

18.7.2019 Neukölln

Neukölln on kiinnostava. Keskiluokkaiset, tyylikkäät, nuoret berliiniläiset sullottu samaan kaupunginosaan maahanmuuttajaperheiden kanssa. Kadun varressa on vuorotellen turkkilainen ruokakauppa, skandinaavinen muotikahvila, musliminaisten huivikauppa ja sudanilainen katuruokaravintola. Pitkään tänne ei haluttu tulla, koska täällä oli liikaa turkkilaisia, ja nyt tänne haluaa kaikki. En voi mitään sille, että mietin ennakkoluuloisesti, miten näillä kaikilla maahanmuuttajilla on edelleen varaa asua täällä. Voihan ne olla vaikka kuinka rikkaita. Toisaalta tuskin.

//

Viihdyn täällä. Täällä elämä tuntuu enemmän oikealta elämältä ja vähemmän lomalta.

18.7.2019 Populus Coffee, Neukölln

Tästä tulisi lempikahvilani, ellen asuisi yli tuhannen kilometrin päässä. En osaa selittää miksi, mutta tämä tuntuu turvalliselta ja inspiroivalta. Voisin kirjoittaa täällä toisen gradun tai vaikka kirjan. Tai jos joskus alkaisin taas piirtää, se tapahtuisi täällä. Täällä olen mieluummin yksin kuin yhdessä.

Opin jonkin aikaa sitten, että aina kannattaa kysyä suosituksia työntekijöiltä. Kahvi on Suomen hinnoissa mutta taivaallista. Istun takanurkkaan, maistelen kahviani lumoutuneena ja hymyilen typerästi.

Kahvilan seinillä on kauniita valokuvia ilmeisesti kahvin viljelijöistä ja maailmaa parantavia tekstejä, joita en viitsi nyt lukea. 16-vuotiaana olisin ahminut ne kaikki ja tuntenut joka sanalla itseni vähän paremmaksi ihmiseksi. Ehkä juuri siksi osaan päätellä lukemattakin, että niissä kerrotaan työntekijöiden paremmista työoloista, ja siitä, miten työntekijöiden lapset pääsevät kouluun, ja naisia koulutetaan ja tuetaan elämässä eteenpäin, koska naiset ja lapset ovat kaikken vahingoittuvimmassa asemassa kehittyvissä maissa, joissa kahvi viljellään. Ja ilmastonmuutoksen myötä meillä ei ole kohta enää kahvia, jos jatkamme samaan malliin. Tiedän nämä jutut jo. Voin siis keskittyä siemailemaan ihanaa kahviani, joka valitettavasti loppuu ihan juuri. Nyt.

Kahvikupin pohjalla, kahvilan logon alla lukee ’kippis’, ja hymyilen vielä typerämmin. Kahvi on hyvää ja eettistä, ja aion viedä sitä kotiin.

18.7.2019 N-köln, ympäriinsä

Välillä se tuttu tunne viiden vuoden takaa iskee: asuisinpa täällä oikeasti. Täällä on enemmän värejä, minussa on täällä enemmän värejä (kirjaimellisesti, mieti nyt sitä oranssinpunaista paitaa). Täällä on ok napata matkakalja kaikille matkoille ja kaikkina aikoina, ei pelkästään matkalla baariin pimeän tultua. Berliiniläiset sanovat asioita ääneen ja ripustavat protestilakanoita asuntojensa ikkunoista ja parvekkeilta. Kadulta saattaa yhtenä päivänä löytyä kattila ja rullaluistimet ja seuraavana päivänä lappu ”kiitos kattilasta, mutta rullaluistimia en tarvitse”. Täällä ihmiset osoittavat mieltään ja keräävät adresseja häätötuomion saaneen Spätin puolesta ja päivystävät sen edessä yötä päivää. Kuinkahan monta nimeä Stålarminkadun R-kioskin häätötuomio keräisi?

Suomi on niin vaisu.

Sitten muistan, miten inhosin saksalaista tapaa hoitaa asiat, kaikki ne saatanan leimat ja paperit ja in Deutschland sprechen wir deutsch ja miten en oikeastaan enää jaksaisi sitä, kun Berliinissä mikään ei oikein toimi kuten luulisi. En jaksa bailata sunnuntaisin, enkä olla järin siisti tyyppi. Pidän siitä, että netissä lukevat aukioloajat pitävät paikkansa ja talonyhtiössä tapahtuvista vesikatkoista ilmoitetaan vähintään kaksi päivää etukäteen. Minusta on tullut liian mukavuudenhaluinen oikeasti asuakseni Berliinissä, mutta voisin minä muutaman kuukauden tätä ottaa.

Tänään ilahduttaneita asioita:
– graffiti, jossa lukee JAROSLAV HAT ZWEI KARTOFFELN (jaroslavilla on kaksi perunaa)
– hymyilevät vastaantulijat, erityisesti se yksi setäoletettu (miksi en vain kirjoita henkilö tai ihminen? no siksi, että mun päässäni tilanne oli sympaattisempi, koska hän oli vähän jörön näköinen setäolettettu, ja jörön näköiset setäoletetut hymyilevät mun mielikuvissa paljon harvemmin vastaantulijoille kuin muut). hän tuli toista katua ja minä toista, ja meillä oli kolme sekuntia kestäneet treffit roskakorilla.
– zum mitnehmen! koitin kolme päivää muistaa, miten saksaksi sanotaan ’ottaa mukaan’. se se on.
– kippis

Berliinipäiväkirjat ii

Jaan päiväkirjamerkintöjä heinäkuiselta Berliinin-yksinmatkaltani.
Täältä pääset lukemaan sarjan ensimmäisen osan.

//

17.7.2019, Friedrichshain

Juon aamun ensimmäistä pikakahvikupillista parvekkeella. Asunnossa on kaasuliesi, ja olen lapsesta asti pelännyt kaasua kuollakseni. Pelkään aiheuttavani kaasuräjähdyksen tai hengittäväni tappavan määrän kaasua, ja haiseehan se nyt jotenkin tosi epäilyttävältä. En siis ole uskaltanut keittää kunnon kahvia mutteripannulla, koska se vaatisi kaasupelkoni voittamista, enkä ole siihen valmis ainakaan vielä. Siihen asti juon pikakahvia.

On niin pilvistä tai sumuista, että tv-tornin erottaa juuri ja juuri. Naamassa mulla on sellainen sheet mask, jota kokeilen nyt ensimmäistä kertaa ja tunnen oloni naurettavaksi. Sieraimille tarkoitetut reiät ovat suhteettoman suuret.

//

Toisen kupillisen otin mukaani vaahtokylpyyn. Otin mukaan myös kirjan ja kännykän, koska ajattelin, että rentoutuisin siellä kahvin ja kirjan kanssa ja nappaisin pari eteeristä kylpykuvaa.

N O T E   T O   S E L F : Kylvyssä on märkää ja liukasta ja hankalaa. Märkä ja liukas ja hankala ei oikein sovi elektroniikalle tai paperille.

En koskenut kirjaan ja kahvin join yhdellä kulauksella. Se maistui vähän saippualta. Kuvissa näkyi joko raa’an broilerin näköiset jalkani, häiritsevän näköiset varpaat tai kromipinnasta peilautuva kehoni (liikaa siitä). Sain yhden kelvollisen kuvan instagrammiin ja sitten olinkin jo kyllästynyt kylpemiseen.

Kello on 11:50, ja syön aamupalaa. Persikka-Alproa ja tuoreita persikkaviipaleita, kolmas kupillinen pikakahvia ja jälkiruoaksi lehmäkarkkeja. Pilaan aina aterioideni vegaanisuuden jollain turhalla. Mutta miksi en koskaan osta persikoita kotona ollessani?

//

Ulkona on alkanut paistaa aurinko. Silitän matkalaukussa rypistyneen paitani silityslaudan puutteessa ruokapöydällä, pakkaan Veitolan laukkuun ja suuntaan Prenzlauerbergiin, jota tunnen kovin huonosti.

17.7.2019, Prenzlauerberg

Ilahdun joka kerta, kun ymmärrän saksaa. Äsken edessäni kävelleet ilmeisesti isoäiti ja kaksi lapsenlasta kävivät seuraavan keskustelun:

”Äiti, katso miten hassu auto!”
”Se on isoäiti. Äiti on eri kuin isoäiti.”
”Mutta isoäitikin on jonkun äiti. Iso sellainen.”
”Juuri niin.”

Genau.

//

Yksin ei olekaan niin mukavaa, kun liikkuu vieraalla alueella. F-hainissa tiedän, mihin kääntyä, mitä katua on kiva kävellä, miten päin kartta kuuluu. P-bergissä eksyn, lähden väärään suuntaan, päädyn tylsille, tyhjille kaduille. Joudun tuijottamaan google mapsia jatkuvasti, mikä on kamalan hankalaa, kun aurinko paistaa suoraan puhelimen näyttöön. Ärsyynnyn auringolle ja tunnen oloni heti tosi typeräksi.

Keramiikkakauppa, jota varten tulin P-bergiin, on kiinni, vaikka aukioloajat väittävät muuta. Istun viereiseen kuppilaan odottamaan ja tilaan jääkahvin. En vieläkään hahmota, milloin täällä istutaan pöytään ja milloin tilataan kassalta. Työntekijä on todella viehättävä sellaisella räkäisellä tavalla ja berliiniläiseksi poikkeuksellisen palvelualtis, ja ärsyyntyneisyyteni laantuu.

Paikan muutkin asiakkaat ovat yksin ja tekevät töitä läppäreillään tai puhuvat puhelimessa. Minä luen Veitolaa ja löydän itseni ystävyyssuhteita käsittelevästä kolumnista:

Olen minäkin yrittänyt ylläpitää väkisin ystävyyksiä vain sen takia, että ”meidän kuuluu olla ystäviä, koska olemme joskus olleet.” Mutta ystävistä saa ja sopii luopua, jos tuntuu, ettei suhteesta jää itselle mitään käteen . . . Aika kultaa muistot, ja joskus vain unohtaa miksi ystävyys päättyi, varsinkin jos eroon ei ole liittynyt suurta draamaa.

Kahvi on loppunut jo pitkän aikaa sitten, kun keramiikkakauppa vastaa facebook-viestiini, että ovat sairastapauksen takia kiinni seuraavat kolme päivää. Ei kiinnosta tämä Prenzlauerberg nyt yhtään. Taidan lähteä ajelemaan julkisilla.

17.7.2019 U1

Istun lempilinjallani Warschauer Straßelta Uhlandstraßelle ja osaan edelleen asemat ulkoa. U-bahnit on todenäköisesti lempiasiani Berliinissä. Tai ainakin yksi niistä. Tähän mennessä mikään ei ole aiheuttanut yhtä suuria nostalgiakuohuja kuin tutut asemat ja kuulutukset. Istuin näissä junissa kuitenkin päivittäin kuuden kuukauden ajan ja opettelin saksan ääntämistä asemien nimien avulla. Schlesisches Tor ei tule vieläkään ulos suusta ilman valtavaa keskittymistä ja pinnistelyä. Liikaa erilaisia s-äänteitä lähekkäin.

U6 on myös rakas linja, ja ajattelin seuraavaksi hypätä sen kyytiin. Joskus aion vielä pysähtyä Berliinin jokaisella U-bahn-asemalla. Kaupungin saa minusta parhaiten haltuun ottamalla sen julkisen liikenteen haltuun, enkä osaa liikkua missään kaupungissa yhtä sujuvasti julkisilla kuin Berliinissä.

Julkisilla ajeleminen on täydellistä yksin tekemistä. Junissa saa rauhassa tuijotella ulos ikkunasta, kuunnella musiikkia, lukea kirjaa, tarkkailla kanssamatkustajia ja salakuunnella niiden keskusteluja ilman, että tulee yksinäinen olo. Ihmisten tarkkailu on ihanaa. Junissa tarkkailtavat ihmiset vieläpä vaihtuvat tiuhaan tahtiin, ja kymmenessä minuutissa saattaa nähdä jopa sata eri ihmistä.

Junan matkatessa maan alla pimeydessä, voi myös tarkkailla itseään mustasta ikkunasta heijastuvasta peilikuvasta. Tuntuu melkein, kun katsoisi itseään jonkun muun silmin.

. . .

Veitola-lainaus: Maria Veitola – Veitola (WSOY, 2018)

Rivieralla

Julian matkapäiväkirjojen inspiroina tahdon jakaa muutaman rivin myös omasta päiväkirjastani Etelä-Ranskan ja Pohjois-Italian kesälomamatkaltamme, tai oikeastaan vain siitä Ranskan Rivieralla vietetystä osuudesta, sillä jostain syystä lakkasin pitämästä päiväkirjaa, kun olimme matkustaneet rajan yli. Ei sillä, etteikö siitä olisi sanottavaa, joskus sanat vain loppuvat. Nekin olivat kauniita päiviä, vaelsimme kuumuudessa, joka teki kaikesta unisen pehmeää, sadun kaltaista.

Tässä kuitenkin pala Rivieraa, joka tuoksui mereltä.

16.7.
Helsinki – Pariisi
Olemme eteisessä ja jo lähdössä, kun tajuan, etten pakannut niitä korkeakorkoisia sandaaleita, joita muistan jonkun joskus kerran kovasti kehuneen. Lentokoneessa viereen istuu bostonilainen vanha rouva, joka tarjoaa meille retiisejä. Ensimmäinen puraisu on raikas ja seuraava kirvelee suutani niin kuin kiivien syöminen. Mietin olenko näille allerginen. Bostonilainen nainen ristii kätensä koneen noustessa.

16.7.
Pariisi
Taksikuski ajaa kaupungin halki, auto ylittää Seinen mutta niin kaukana, ettei se näytä tänne enää kauniilta. T osoittaa Eiffel-tornin suuntaan. Se näkyy kuin pienoismallina kahden talon välistä ja katoaa sitten.

17.7.
Marseille
Pehmeä, unettava kuumuus. Tuntuu haaveelliselta ja osin epätodelliselta, ehkä siksi yritän kirjoittaa talteen Välimeren väristä. Lämmöstä.

Kävimme taidemuseossa, jonka näyttely ei ollut minulle mitenkään merkittävä. Museon ulkopuolella otetuissa kuvissa hymyilen kuin ei olisi mitään, mikä voisi uhata. Sillä hetkellä ei ehkä olekaan.

20.7.
Cannes
Tämä Cannesin ranta tuo mieleeni Malibun, jossa kerran makasimme. Hiekka takertuu kaikkialle, myös paikkoihin, joihin se ei ole kosketuksissa.

Aamupalan söimme täällä rannan läheisyydessä, puistossa jossa kodittomat ympäröivät meidät kysymyksineen tai tarinoineen, tai lähinnä T:n. Onneksi pystyin vain hymyilemään hiljaa vieressä kuten osa heistäkin teki, ne jotka eivät osanneet kieltä. Hyväosaisuuteni ahdisti. Tyttöystäväsi on kaunis, T:lle sanottiin. Kaikki olivat hirvittävän kiinnostuneita jalkojeni tatuoinneista.

21.7.
Cannes
Eilen lähdimme drinkeille, jotka olivat hävyttömän kalliit, mutta niitä tarjoillut tarjoilija hauska ja ihana, vaikka tunsinkin olevani keskellä näytelmää. Olotila vahvistui kun menimme Le Chat Noiriin, jossa tytöt tanssivat soihtujen kanssa.

Tänään nukuimme pitkään ja lähdimme hotellihuoneesta vasta siivoojien edeltä. Kiipesimme kukkulalle. Oli kuuma, näki yli kaupungin. Illalla katsoimme ilotulituksia, tapahtuma johon osuimme yllättäen. Kaupunki pimensi valot, taivaalla rätisi. Ajattelin lapsuuteni uusia vuosia.

22.7.
Nizza
Airbnb-asunto on kaunis ja pieni mutta huoneessa on valtavat aukeavat ikkunat ja pieni ikkunalauta, siihen mahtuu istumaan juuri ja juuri, kirjoitan siinä nyt. Viikon hotellielämän jälkeen tällainen on luksusta. Neljäksi yöksi kuvitella itselleen koti.

Emäntä varoitti meduusoista jos aiomme mennä uimaan.

23.7.
Nizza
Täällä ei ole ilmastointia vaan tuuletin, joka liikutti yöllä ilmaa puolelta toiselle niin, että vuorotellen oli kylmä ja vuorotellen tukahduttava. T heräsi siihen, sulki ikkunaluukut ja jatkoi untaan. En yrittänyt nukahtaa enää. Luin kirjoja ja tiskasin eilisen viinilasit.

24.7.
Nizza
Heräämme, kun lintu huhuilee, se istuu siinä avonaisen ikkunamme ääressä. Ihan kuin se katsoisi untamme. Vartioiden vai pahalla, sitä en tiedä.

Palasimme lomalta takaisin kotiin, joka oli ummehtunut ja kuuma Helsingin lämmöstä, joka oli paistanut suoraan ikkunoistamme sisään lähes koko sen ajan, kun me olimme poissa. Kaikki oli paikallaan. Parin päivän päästä rusketus alkoi kuoriutua hiljalleen pois ihosta.

Berliinipäiväkirjat

Matkustin heinäkuussa yksin viikoksi Berliiniin. En tiedä, oliko se yksinolo, lukemani Mia Kankimäen kirjat vai Berliini, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin koin tarvetta kirjoittaa ajatuksiani ylös reaaliajassa, ja tulevina viikkoina jaan teille otteita päiväkirjastani.

//

16.7.2019, Helsinki-Vantaan lentokentällä

Inhoan lentokenttiä ja ihmisiä lentokentillä.
Inhoan lentämistä ja sitä, että lennän.
Rakastan Berliiniä.

//

16.7.2019, lentokoneessa

Kahden ja puolen vuoden lentämättömyys on aiheuttanut mulle yllättävän ja rajun lentopelon, ja koneen noustessa olen varma, että juuri tämä kone tippuu, enkä näe perhettäni enää ikinä. Olen myös unohtanut, että tarvitsen lentokoneen nousuja ja laskuja varten purkkaa, ja nyt joudun nieleskelemään hillittömästi, jotta korvani eivät menisi lukkoon. Tähän mennessä olen luullut kolme kertaa hukanneeni passini.

Koneen laskeutuessa alan itkeä, kun henkilökunta kuuluttaa neljällä kielellä

Tervetuloa Berliiniin
Välkommen till Berlin
Welcome to Berlin
Willkommen in Berlin

(ja lentohan sujui ihan turvallisesti ja lähetin perheelle viestin heti kun sain netin toimimaan)

Vielä yksi asia, jota inhoan:
Kun ihmiset, eivät voi odottaa rauhassa paikoillaan, että koneesta pääsee ulos.

//

16.7.2019, Tegelin lentokentällä

Suomalaiset on hauskoja, kun ne vielä toiseen maahan saavuttuaankin puhuu kanssaihmisille suomea.

Huomioita yksin matkustamisesta: Yksin matkustaessa on hankalaa, kun pitäisi samaan aikaan olla kyttäämässä matkalaukkuhihnaa ja jonottamassa vessaan.

16.7.2019, S41

Alan hengittää rauhallisemmin heti, kun pääsen ulos lentokenttäbussista. On muuten naurettavaa, että Tegelin lentokentälle ei vieläkään kulje junaraiteita, ja että se uusi lentokenttä ei ole vieläkään valmis. Se oli pahasti myöhässä jo viisi vuotta sitten.

Ilokseni huomaan, että Berliinin julkisilla matkustaminen on lihasmuistissa.  Laitan yhden Berliini-soundtrackeistäni (Lorde – Pure Heroine) soimaan ja kuuntelen nostalgiapäissäni tuttuja S-bahnin kuulutuksia

Einsteigen bitte!
Züruckbleiben bitte!

Pelkkään valkoiseen ja beigeen pukeutuneen suomalaisperheen nuorisolainen huutaa tarpeettoman kovaan ääneen ”tää on tämmöstä kunnon ghettoo”, kun juna pysähtyy Weddingissä. Häpeän maanhenkilöitäni ja toivon, ettei minulla olisi suomalaisuuteni paljastava R-collection-lippis päässä.

//

16.7.2019, Friedrichshain

Saan vuokra-asuntoni avaimen naapuri-Spätistä, jossa työntekijä kysyy sukunimeni alkuperää. En uskalla puhua saksaa. Saan avaimet kirjekuoressa, jossa on nimeni ja teksti ”ihanaa Berliiniä”.

Asunnon käytävä näyttää identtiseltä kuin Krossener Straßen asuntoni käytävä muutaman korttelin päässä. Käytävässä tulee vastaan naapuri, jolle uskaltaudun sanomaan ’Hallo’ ja ’Danke’, kun hän antaa minulle ja matkalaukulleni tilaa. Tajuan vasta ylimpään kerrokseen raahauduttuani, että talossa olisi ollut hissi. Ei näissä yleensä ole, mutta tähän taloon on rakennettu sellainen vuonna 2011. Sisäpihan puolella vanhan kivitalon seinään on lisätty lasinen koppero (joka on muuten pelottavin hissi, jota olen ikinä käyttänyt).

Asunto on yhdelle ihmiselle naurettavan suuri. Olen kiinnostunut lähinnä valtavan kokoisesta, ylimmän kerroksen parvekkeesta, josta näkyy tv-torni. Se näkyi myös Krossener Straßen asuntoni ranskalaiselta parvekkeelta. Se tuntuu kotoisalta ja oikealta. Olen Berliinissä.

Asunnon edelliset vuokralaiset ovat jättäneet jääkaapin oveen lapun:

Hei Julia. Jäi vähän juomia ja juusto yli. Toivottavasti kelpaa. – E & M

Jääkaappi on puolillaan olutta, siideriä ja kivennäisvettä. Kelpaa. Yksi tölkki on litrainen, ja heti ajattelen, että sen juomiseen tarvittaisi kaveri. Saatan alkoholisoitua tällä matkalla.

Vaikka kalja ja juusto -ruokavalio kuulostaakin aika houkuttelevalta, lähden nyt pyörimään vanhoille kulmilleni ja lempipuuhaani ulkomailla ollessa – ruokaostoksille. Naapurissa on valtava Rewe Supermarkt, jonka vieressä on yhtä valtava Rewe Getränkemarkt. Alkoholisoidun varmasti tällä matkalla.

(Se on sama Rewe, jossa kävin ensimmäisen kerran kaupassa Berliiniin muutettuani. Kämppikseni nauroi, kun olin kävellyt niin kauas.)

16.7.2019, Friedrichshain

Ostin oranssinpunaisen paidan. En pukeudu oranssiin, punaiseen enkä oranssinpunaiseen. Viimeksi Berliini sai mut luulemaan, että pukeudun pinkkiin. Tämä kaupunki vaikuttaa minuun oudolla tavalla.

En ole aikoihin tuntenut yhtä paljon erilaisia tunteita yhtä aikaa. Nyt kun ajattelen, viimeksi tältä tuntui viisi vuotta sitten, silloinkin Berliinissä. Tämä olo on ’overwhelmed’ – sana, jolta puuttuu hyvä suomenkielinen vastine.

//

Vinkkejä yksin matkustaville:
– mene tyhjiin ravintoloihin ja kahviloihin, niin ei tarvitse miettiä muiden ajatuksia tai tuntea oloaan ulkopuoliseksi
– kivat asiakaspalvelijat tykkää yleensä höpötellä asiakkaiden kanssa
– ota kirja mukaan kaikkialle ja lue sitä

– höpöttele ystäville somessa, koska yksin ei tarvitse miettiä, onko huonoa ja epäkohteliasta seuraa

16.7.2019, Friedrichshain

R A K A S T A N   B E R L I I N I Ä .

Uunisaari

Muutin Helsinkiin hieman yli kolme vuotta sitten. Olin juuri aloittanut uuden työn, joka ahdisti minua päivittäin. Asuin parhaan ystäväni luona hänen ahtaassa yksiössään, johon olin parissa kangaskassissa tuonut tärkeimmät tavarani Turusta. Välillä lainasin ystävältäni neulepaitoja, kun puhtaat vaatteeni loppuivat. Matkustin töihin pummilla, laskin siellä minuutteja siihen, että pääsen pois, palasin hämärään ullanlinnalaiseen yksiöön, jossa lattianrajassa patjalla selasimme puhelimiamme, söimme Alepasta ostettuja puolen euron kroisantteja ja menimme nukkumaan varhain. Näin vain vähän unia. Helsinki oli tyly ja vieras.

Noina päivinä löysin Uunisaaren ja löysin lohtua Uunisaaresta. Kävelimme siltaa pitkin saareen, joka sinä talvena jostain syystä oli aina hiljainen. Ehkä se johtui säästä, muistan ne päivät pitkänä harmaana ajanjaksona, jolloin satoi räntää, mutta ei ikinä lunta ja koskaan ei paistanut aurinko. Oli kuin olisimme olleet maailman ainoat ihmiset, mereltä tuuli. Kaikki oli kamalaa, mutta siellä seisoessani tuntui silti, että ihan mistä vaan voi selvitä elossa.

Niin kuin selviääkin. 

Silloin Uunisaaresta tuli minulle rakas ja sitä se on edelleen. Harmaisiin päiviin on nyt tullut valo ja sellaisina päivinä pidän Uunisaaresta eniten. Silloin, kun saari on täynnä ihmisiä. He tulevat vastaan ja hymyilevät.

Seistessäni samoilla kallioilla muistan hellästi ihmistä, joka vuosia aiemmin on seisonut juuri siinä kohtaa, peloissaan ja kaukana kotoa. Meri näyttää edelleen samalta, horisontti on yhtä kaukana, mutta nyt tämä kaupunki on vihdoin lämmin ja minulle tuttu. Koti.