Naiset joita olen lukenut

Kuvitus: Sara

Joku saattaa muistaa, että tuhlasin kolmasosan vuodesta naisvihamieliseen miehen kirjoittamaan kirjaan miehistä miehille. En selvästikään ollut kirjan kohdeyleisöä, enkä löytänyt kirjasta mitään tai ketään, johon samaistua.

Päätin lukea loppuvuonna pelkkiä naisten kirjoittamia kirjoja paremman kosketuspinnan toivossa. Naisia loppuvuoden kirjojen sivuilla on riittänyt, ja he auttoivat minut yli pahasta lukujumistani ja vakuuttelivat, että ehkä maailma vielä muuttuu ja joskus meitä vielä kuunnellaan.

On ollut todellisia naisia kuten Minna Canth, Alma Mahler ja Edith Södergran, kuvitteellisia naisia niin kuin Pecola ja Aino, omasta elämästään kirjoittavia naisia, feministejä, äitejä, sinkkuja, tutkijoita, taiteilijoita, maailmanmatkaajia, pakolaisia, opettajia. Osaan rakastuin, osaa ihailin, osassa luin itseni, yhtä inhosin.

Nyt kun muistelen tätä huomenna päättyvää vuotta, sen hetkiin linkittyvät vahvemmin kuin koskaan ennen kirjat ja naiset, joita olen lukenut.

Hanna Weselius – Alma!

Nappasin Hanna Weseliuksen Alman äidin kirjahyllystä, koska se oli lyhyt ja takakansi lupasi tarinoita naisista. Halusin lukea jotain nopeaa, joka toimisi palate cleanserina huonon lukukokemuksen ja pitkällisen lukujumin jälkeen. Alma! ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta sopi kummallisen osuvasti hetkeen, jossa sen luin. Neljästä eri naisesta kertova, katkonainen ja kollaasimainen kirja toimi hyvänä vastapainona Murakamin loputtomilta tuntuneille miesnovelleille. Tarinoiden kautta käsiteltiin naisen asemaa eri aikoina ja eri paikoissa, sukupuolten välistä epätasa-arvoa, valta-asetelmia, naisten taiteilijuutta ja mielenterveyttä. Kirja sai ajattelemaan, kiinnostumaan Alma Mahlerista ja odottamaan Weseliuksen seuraavaa.

Koko Hubara – Ruskeat tytöt

Tästä kirjasta on ensimmäisenä sanottava, että se on äärimmäisen tärkeä. Toisena, että sitä ei ole kirjoitettu minua tai minun arvosteluani varten. Ruskeat tytöt on Suomen ensimmäinen POC-media, ja Hubara kirjoitti Ruskeat tytöt –esseekokoelman ruskeille suomalaistytöille. Osaan tarkastella kokoelmaa lähinnä sen yhteiskunnallisen tärkeyden ja representaation näkökulmasta, mutta se myös liikutti minua. Parhaita hetkiä kirjassa olivat Hubaran henkilökohtaiset tunne-esseet kahden kulttuurin välissä ja välillä elämisestä, kuten ’30 faktaa Jemenistä’, ’Kaddish syntyneelle lapselle’ ja ’Kun jokin ei täsmää (tikun olam)’, ja niitä olisin mielelläni lukenut kokonaisen kirjallisen verran.

Mia Kankimäki – Naiset joita ajattelen öisin

Rakastin Kankimäen vaivatonta ja rentoa mutta samalla tarkkaa ja huolellista kirjoitustyyliä. Rakastin listoja ja täysin triviaaleja, päiväkirjamaisia, henkilökohtaisia huomioita, sellaisia, joista yleensä ajateltaisi ei ketään tuollainen kiinnosta, ei tämä ole tarpeeksi tärkeää tullakseen julkaistuksi. Rakastin sitä, että kirja kertoi rohkeista, muottiin sopimattomista, oudoista, lujapäisistä, itsenäisistä naisista.

Kipuilin sitä, että valkoisten naisten joukkoon mahtui vain yksi rodullistettu nainen, ja sukupuolta lukuun ottamatta valtarakenteet ja etuoikeudet jäivät lähes täysin käsittelemättä ja ymmärtämättä. Ilmastoahdistuksissani kipuilin myös kirjan kertojan holtitonta lentelyä ratkaisuna henkilökohtaisiin kriiseihin. Kipuilen sitä, että ongelmallisuudestaan ja puutteistaan huolimatta pidin tästä kirjasta valtavasti.

Sisko Savonlahti – Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Tykkään sipseistä ja pedantista dipin sekoittelusta. Kovin paljon muuta en saanut sipsikirjasta irti. Tajusin muuten sipsit kirjan kannessa vasta paljon myöhemmin. Luin kirjan yhden hikisen ja laiskan kesäpäivän aikana ja unohdin sen melkein heti. Muutamia oivaltavia hetkiä lukuun ottamatta kirjasta jäi kovin tekemällä tehty ja teennäinen fiilis. Savonlahtea ei ehkä auttanut, että elin Mia Kankimäen kanssa vielä vaaleanpunaisia alkuihastuksen aikoja.

Tekemällä tehty ja teennäinen taitaa olla pitkälti sama asia?

Maria Veitola – Veitola

Sanotaan nyt ruman rehellisesti, että pidin Maria Veitolaa saatanan ärsyttävänä ennen tämän kirjan lukemista. Muodostin käsitykseni vuoden 2009 Flow’ssa, jossa Maria oli juontajana, ja tapani mukaan pidin siitä kiinni tiukasti kaikki nämä vuodet. Maria!, Enbuske, Veitola & Salminen ja Tähdet, tähdet –tuomarointi eivät yhtään nostaneet Veitolan pisteitä mun kirjoissani. Tartuin kirjaan vahvasti ennakkoasenteellisena yksinmatkallani Berliiniin.

Kävikin niin, että pidin Veitolasta paperilla. Hän kirjoittaa rehellisesti ja itsekriittisesti, viisaasti ja välillä ärsyttävästi. Veitolan ja itseni seura, parveke Friedrichshainin kattojen yllä ja kylmä olut osoittautuivat kovin toimivaksi yhdistelmäksi. Veitola sanoi kirjassaan asioita naiseudesta, ystävyydestä, parisuhteista ja äitiydestä, joita en ollut kuullut kenenkään sanovan aikaisemmin, ja yllättäen Veitolan sanat osoittautuivat itselleni todella tärkeiksi. Kirjan luettuani olen tehnyt nöyrästi ja varovasti henkilökohtaista matkaa Maria-faniksi.

Mia Kankimäki – Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Luin Kankimäet väärässä järjestyksessä, ja esikoinen ei osunut yhtä tarkasti hermoon kuin seuraajansa. Toisin kuin Kankimäki, monet läheiset ystäväni ja varmaan moni teistäkin, en tunne mitään erityistä vetoa Japaniin ja japanilaiseen kulttuuriin. Siksi Asioita oli itselleni vähän työläs. Naisissa ihastuttaneet ja vihastuttaneet asiat ihastuttivat ja vihastuttivat Asioissakin. Suljin kirjan kannet jälleen ristiriitaisissa fiiliksissä. Toivon, että seuraavaksi saisin lukea, kun Kankimäki kirjoittaa kiinnostavista naisista yhtä kauniisti, mutta itsekriittisemmin ja ilman kulttuurisen omimisen kanssa flirttailua ja holtitonta lentelyä.

Henriikka Rönkkönen – Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Mielikuvituspoikaystävä palautti minut todellisuuteen ja muistutti, että se, että kirjan on kirjoittanut nainen, ei ole tae mistään. Odotukset eivät todellakaan olleet korkealla Rönkkösen suhteen – halusin vain lukea jonkun perinteisen kesähöhhön, ja järkevänä pitämäni ihmiset olivat omien sanojensa mukaan ihan pitäneet tästä kirjasta. Itse en voi suositella kirjaa yhtään kenellekään.

Kirjan alussa kyllä ilahduin huomattuani, että se edustaa Bridesmaids-aikakautta, jona naiset puhuvat rumia ja tuottavat ruumiineritteitä. Taisin ihan naurahtaakin muutamalle pissakakkajutulle. Rönkkösen tarkoitushakuinen ”roisius” alkoi kuitenkin tökkiä aika nopeasti, eikä se istunut lainkaan yhteen Rönkkösen kovin kuluneiden rakkauspohdintojen kanssa. Ihan kuin kirja olisi kirjoitettu aikana, jona Sinkkuelämää oli vielä jotain uutta, oivaltavaa ja ok.

Genrejensä puolesta kirjat eivät voisi olla kovin paljon kauempana toisistaan, mutta löysin paljon yhtymäkohtia Mielikuvituspoikaystävästä ja Miehistä ilman naisia. Molempien kertojilla on pakkomielle peniksiin, molemmat toistavat stereotypisiä ja seksistisiä naisrepresentaatioita, ja pönkittävät heteronormia (vaikka oli Rönkkösellä se yksi väsynyt lesboseksiyritelmä). Murakami sentään osaa kirjoittaa, Rönkkösen meriitit jäävät lähinnä siihen ”roisiuteen”. On muuten todella paljon vaikeampi kritisoida suomalaisen naisen kirjoittamaa esikoista kuin japanilaisen, useita bestsellereitä kirjoittaneen miehen kirjaa.

Minna Rytisalo – Rouva C

Rouva C oli toinen tämän vuoden suosikeistani. Rytisalo käyttää taitavasti kieltä, ja edellinen Lempikin oli todella kaunis, mutta sen runollisuus oli itselleni liikaa. Rouva C:n vähän suoraviivaisempi kerronta, Minna Canth, Jyväskylä, naisten oikeudet ja Suomen ensimmäisen opettajaseminaarin alkuhetket voittivat minut puolelleen jo ensimmäisistä luvuista lähtien. Kirja sai minut ikävöimään kotikaupunkiani, vaikka Minna C eli siellä yli 200 vuotta ennen minua, ja monet kadut ovat vaihtaneet nimeään. Kirja sai minut myös muistelemaan kaiholla yliopistoa ja opettajan työtä, vaikka molemmat ovat muuttaneet täysin muotoaan Minna C:n ja minun aikani välillä, ja hyvä niin.

Toni Morrison – The Bluest Eye

Toni Morrison kuoli tämän vuoden elokuussa, ja itkin luettuani uutisen. Morrison on minulle oudolla tavalla todella tärkeä, vaikka en kovin montaa hänen teostaan olekaan lukenut. Luin gradua kirjoittaessani Morrisonista paljon, ja tiedän miten tärkeitä Morrisonin teokset ovat olleet ja tulevat olemaan rodullistetuille naisille ja naisten kirjoittamalle kirjallisuudelle.

The Bluest Eye oli kaunis, musertava ja vaikea, enkä voi väittää ymmärtäneeni sitä täysin. Luen yleensä mieluiten suomeksi, mutta tietyt kirjat haluan lukea ensisijaisesti alkuperäiskielellä, jos se on kieli jota osaan. Yhdysvaltojen mustien naisten kieli on niin erityislaatuista ja kulttuurispesifiä, että en usko, että taitavinkaan suomentaja onnistuu täysin sen kääntämisessä – ehkä vähiten kääntäjä Seppo Loponen vuonna 1994. The Bluest Eye vaatii ehkä useamman lukukerran, mutta voi olla, että minulta jää paljon ymmärtämättä senkin jälkeen.

Minja Koskela – Ennen kaikkea feministi

Ennen kaikkea feministi ei tarjonnut minulle hirveästi mitään uutta feminismistä, mutta luin sen todella mielelläni alusta loppuun ja huomasin jatkuvasti nyökytteleväni kirjalle. Koskela onnistuu käsittelemään feministisiä teemoja ja neljännen aallon feminismiä uskomattoman laajasti ja yksityiskohtaisesti alle kahdessasadassa sivussa. Vuonna 2016 kaikille suomalaisille yhdeksäsluokkalaisille jaettiin Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, mikä oli tekona huikea, mutta kirjavalinta ei ollut paras mahdollinen. Toivoisin, että ihan kaikille suomalaisille jaettaisi nyt Ennen kaikkea feministi.

Kim Thúy – Ru

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn Ru oli tämän vuoden kaunein kirja. Se opetti minulle uutta vietnamilaisesta kulttuurista, pieniä yksityiskohtia, joihin olen törmännyt poikaystävän perheen kanssa, mutta joita en ole ymmärtänyt tai joihin en ole oikein osannut kiinnittää huomiota. Sain lukea venepakolaisten tarinoita, sellaisia, joita poikaystäväni perhe ei ole halunnut tai osannut kertoa. Olisin halunnut kovasti kysyä heiltä, jakoivatko he kirjassa kuvatut kokemukset. Halusin myös oppia tekemään vietnamilaista ruokaa ja ostaa heti lentoliput Saigoniin välittämättä hinnasta tai päästöistä. Sen sijaan päätin ilmoittautua vietnamin kielen alkeiskurssille.

Aino Vähäpesola – Onnenkissa

Ennen kirjan lukemista en ajatellut, että Vähäpesola onnistuisi puhutelemaan minua ehkä eniten kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista – päinvastoin. Kirjoitin lukiossa tutkielman Edith Södergranista, josta Vähäpesola kirjoittaa niin Onnenkissassa kuin gradussaan. En ole koskaan oppinut lukemaan runoja tai pitämään niistä, mutta Södergranista ja Vähäpesolan analyysistä viehätyin. Vähäpesolan (tai no, Onnenkissan kertojan) tavoin minäkin jouduin selittämään feminististä tieteenteoriaa omassa graduseminaarissani ja minunkaan poikaystäväni ei osaa riidellä. Moni kohta Onnenkissassa olisi voinut olla kirjoittamani, jos olisin taitava kirjoittaja, pitäisin kissoista, harrastaisin joogaa ja olisin pieni ja söpö 24-vuotias. Onnenkissa tuntui monella tapaa osuvan maaliin siinä, mitä Mielikuvituspoikaystävä ja sipsikirja tavoittelivat kuitenkaan osumatta.

Olen nauttinut valtavasti tästä ainakin itselleni uudesta tavasta yhdistää autobiografista, biografista ja tietokirjallista tekstiä kaunokirjallisuudessa. Se horjuttaa rajaa todellisen ja kuvitellun, objektiivisen ja subjektiivisen, korkean ja muun kirjallisuuden välillä. Siinä on jotain voimakkaan feminististä ja sääntöjä rikkovaa, ja ehkä siksi olen ollut niin inspiroitunut tänä vuonna lukemistani kirjoista. Tänä vuonna lukemani kirjat ovat linkittyneet toisiinsa tavalla, jota en osaa sanallistaa, mutta monta kertaa näiden kirjojen parissa olen kokenut hetkiä, joissa olen ajatellut, että juurihan Mia kirjoitti tästä ihan samasta asiasta eri sanoilla tai tuntevatkohan Minja ja Aino toisensa, ovatkohan he lukeneet toistensa kirjat. Tässä kaikessa on jotain todella kutkuttavaa.

Aloitan ensi vuosikymmenen samalla kirjalla, jolla lopetan tämän. Sen jatkuvuus tuntuu lohdulliselta. Tulevana vuosikymmenenä en aio tuhlata aikaa kirjoihin, jotka luen vain päästäkseni niistä eroon. Ehkä en lue pelkkiä naisia, mutta haluan jatkossakin lukea tarinoita, joista saan tarrattua kiinni, joista löydän itseni, jotka saavat minut ajattelemaan ja kyseenalaistamaan, muuttumaan, itkemään ja kaipaamaan.

Muisto, jossa levitän hänen palaneeseen selkäänsä aloe veraa

Hänen selkänsä on palanut auringossa ja siitä irtoaa ihoa pitkinä suikaleina, joita nypin irti. Hän makaa sängyllä palanut selkänsä minua päin ja kuljetan sormia häntä pitkin, otan ihoa sormenpäideni väliin ja vedän niin hellästi kuin uskallan, irtoavia ihosuikaleita käsissäni, tippumassa päälleni, vaatteilleni, kaikkialla sängyssä. Hän inahtaa aina, kun tekee kipeää.

Haluaisin kuljettaa käsiäni häntä pitkin hellästi, mutta sen ajan täytyisi olla ohi.

Levitän ihon päälle aloe veraa, joka tuntuu viileältä sormissani. Tällä välin on laskeutunut pimeä. Etelä-Euroopan pimeä on paksu ja painava, sen läpi on vaikea hengittää. Se tulee yllättäen, mutta niin asiat aina käyvät. Niitä odottaa ja yllättyy silti.

Violetti yö makaa päällämme.

Jossain vaiheessa hänkin nukahtaa. Hän menee uneensa, olen yksin tässä, istun paikallani ja katson ulos ikkunasta, jonka verhoja emme ole vetäneet kiinni, se on turhaa, ulkona alhaalla kaupungissa on valoja, mutta ne eivät häikäise meitä. Huoneen oven toisella puolella juhlitaan vielä. Minä haluaisin herättää hänet kuten muistan hänen herättäneen minut kerran: vain tarpeesta jutella kanssani, ikävästä joka syntyy, kun toinen nukkuu ja toinen valvoo.

Mutta se aika on ohi.

Ja kun jossain vaiheessa herään, olen minäkin yllättäen nukahtanut, eikä vielä ole aamu, makaan hänen vieressään ja silmät avatessani näen hänen tuijottavan minua. Ojennan käden hänen kasvojaan kohti, sen saman jolla revin hänen ihoaan.

Tapahtuuko tämä tässä unessa vai jossakin toisessa?

Enostani

Enoni on minulle mystinen hahmo, joka asui perheeni luona hetken, kun olin paljon paljon nuorempi, yli kaksi vuosikymmentä sitten, ja kuoli pian sen jälkeen. Hän maalasi tauluja. Eräässä haastattelussa, joka äidilläni on vielä tallella, hän on kertonut: Maalaamisen lisäksi saan hyvän olon musiikin kuuntelemisesta ja joskus myös kitaran soittamisesta, vaikken osaakaan soittaa perinteisten normien mukaisesti. On hienoa, kun kitarasta saa irti äänen, joka ei mitenkään muistuta ihmisen ääntä. – – Mielikappaleeni on muuten Finlandia.

Jostain syystä pidän hyvin koskettavana yksityiskohtana juuri sitä, että hän piti Finlandiasta.

Olen uneksinut hänestä viime viikkoina, vaikka en valveilla pysty muistamaan häntä. En tiedä, kuka lopulta on mies, joka uniini tulee öisin, mutta näin olen kirjoittanut hänestä:

Enoni tukkaa ei kukaan ole harjannut ja kysyn johtuuko se siitä, ettei hänellä ole ketään pitämässä hänestä huolta. Se on oljenväristä ja jos sormet laittaa sen sisään, tuntee takkuja hänen ihonsa päällä. Jos hän leikkii kanssani metsässä ovat hänen hiuksensa sen jälkeen täynnä ruohoa ja risuja. Siltä hän tuoksuu: metsältä ja villiltä, kuin hän olisi peto eikä ihminen ollenkaan. Välillä hän ehkä onkin. Nukkuessaan unet vääristävät hänen kasvonsa tuntemattomiksi ilmeiksi, joita en osaa nimetä koska olen liian nuori siihen.

Hän kohtelee minua oikein, koska hän ei välttele kanssani puheenaiheita. Välillä hän puhuu niin vapaasti, että ehkä hän unohtaa minun kuuntelevan. Harvemmin vastaan hänelle, mutta hän ei kaipaa sanoja takaisin. Pikemminkin hän tahtoo niistä eroon. Hän haluaa puristaa itsestään irti kaiken, minkä pystyy nimeämään. Hiljaisuuden tavoittelu tuntuu hänestä turvalliselta.

Tai ainakin näin minä kuvittelen hänen ajattelevan, kun hän makaa metsässä vieressäni ja tuijottaa taivaalle, joka näkyy repaleisena puiden latvojen välistä. Sininen mosaiikki kasvojemme yllä. Se heijastuu hänen silmistään tehden niistäkin siniset, vaikka ne eivät ole. Kun hän tulee surulliseksi, ne silmät menevät täyteen vettä ja muuttuvat mustiksi kuin lammet tai öljy.

Miltä tuntuisi menettää joku niin kuin hän menettää.
Miltä tuntuisi menettää itsensä niin kuin hän menettää.

Tummissa lammissa, joista hän yrittää sukeltaa takaisin ruumista, elävää tai kuollutta, itseään tai jotakuta toista.

Tällaisia asioita hän kertoo minulle, kun makaamme päivän metsässä. Hän kertoo minulle hukkumisesta, joesta joka halkoo kaupunkia ja siitä, miten vesi voi jonain päivänä niellä kaiken alleen. Kaupungit on rakennettu liian matalalle, hän sanoo.

Ja ne, jotka eivät huku, palavat, hän sanoo.

Vuosikymmeniä myöhemmin, hänen mentyään, seison autiomaan laidalla ja liekkimeri nielee pitkin hiekkaa, ja siinä seistessäni muistan, mitä hän on minulle joskus puhunut, metsässä vuosia sitten. Tuli on loimottavan kuuma, mutta tuntuu kuin jokin kylmä valuisi selkääni pitkin. Se tietenkin on tunne siitä, että hän on voinut aavistaa kaiken tämän tulevan tapahtumaan.