Berliinipäiväkirjat ii

Jaan päiväkirjamerkintöjä heinäkuiselta Berliinin-yksinmatkaltani.
Täältä pääset lukemaan sarjan ensimmäisen osan.

//

17.7.2019, Friedrichshain

Juon aamun ensimmäistä pikakahvikupillista parvekkeella. Asunnossa on kaasuliesi, ja olen lapsesta asti pelännyt kaasua kuollakseni. Pelkään aiheuttavani kaasuräjähdyksen tai hengittäväni tappavan määrän kaasua, ja haiseehan se nyt jotenkin tosi epäilyttävältä. En siis ole uskaltanut keittää kunnon kahvia mutteripannulla, koska se vaatisi kaasupelkoni voittamista, enkä ole siihen valmis ainakaan vielä. Siihen asti juon pikakahvia.

On niin pilvistä tai sumuista, että tv-tornin erottaa juuri ja juuri. Naamassa mulla on sellainen sheet mask, jota kokeilen nyt ensimmäistä kertaa ja tunnen oloni naurettavaksi. Sieraimille tarkoitetut reiät ovat suhteettoman suuret.

//

Toisen kupillisen otin mukaani vaahtokylpyyn. Otin mukaan myös kirjan ja kännykän, koska ajattelin, että rentoutuisin siellä kahvin ja kirjan kanssa ja nappaisin pari eteeristä kylpykuvaa.

N O T E   T O   S E L F : Kylvyssä on märkää ja liukasta ja hankalaa. Märkä ja liukas ja hankala ei oikein sovi elektroniikalle tai paperille.

En koskenut kirjaan ja kahvin join yhdellä kulauksella. Se maistui vähän saippualta. Kuvissa näkyi joko raa’an broilerin näköiset jalkani, häiritsevän näköiset varpaat tai kromipinnasta peilautuva kehoni (liikaa siitä). Sain yhden kelvollisen kuvan instagrammiin ja sitten olinkin jo kyllästynyt kylpemiseen.

Kello on 11:50, ja syön aamupalaa. Persikka-Alproa ja tuoreita persikkaviipaleita, kolmas kupillinen pikakahvia ja jälkiruoaksi lehmäkarkkeja. Pilaan aina aterioideni vegaanisuuden jollain turhalla. Mutta miksi en koskaan osta persikoita kotona ollessani?

//

Ulkona on alkanut paistaa aurinko. Silitän matkalaukussa rypistyneen paitani silityslaudan puutteessa ruokapöydällä, pakkaan Veitolan laukkuun ja suuntaan Prenzlauerbergiin, jota tunnen kovin huonosti.

17.7.2019, Prenzlauerberg

Ilahdun joka kerta, kun ymmärrän saksaa. Äsken edessäni kävelleet ilmeisesti isoäiti ja kaksi lapsenlasta kävivät seuraavan keskustelun:

”Äiti, katso miten hassu auto!”
”Se on isoäiti. Äiti on eri kuin isoäiti.”
”Mutta isoäitikin on jonkun äiti. Iso sellainen.”
”Juuri niin.”

Genau.

//

Yksin ei olekaan niin mukavaa, kun liikkuu vieraalla alueella. F-hainissa tiedän, mihin kääntyä, mitä katua on kiva kävellä, miten päin kartta kuuluu. P-bergissä eksyn, lähden väärään suuntaan, päädyn tylsille, tyhjille kaduille. Joudun tuijottamaan google mapsia jatkuvasti, mikä on kamalan hankalaa, kun aurinko paistaa suoraan puhelimen näyttöön. Ärsyynnyn auringolle ja tunnen oloni heti tosi typeräksi.

Keramiikkakauppa, jota varten tulin P-bergiin, on kiinni, vaikka aukioloajat väittävät muuta. Istun viereiseen kuppilaan odottamaan ja tilaan jääkahvin. En vieläkään hahmota, milloin täällä istutaan pöytään ja milloin tilataan kassalta. Työntekijä on todella viehättävä sellaisella räkäisellä tavalla ja berliiniläiseksi poikkeuksellisen palvelualtis, ja ärsyyntyneisyyteni laantuu.

Paikan muutkin asiakkaat ovat yksin ja tekevät töitä läppäreillään tai puhuvat puhelimessa. Minä luen Veitolaa ja löydän itseni ystävyyssuhteita käsittelevästä kolumnista:

Olen minäkin yrittänyt ylläpitää väkisin ystävyyksiä vain sen takia, että ”meidän kuuluu olla ystäviä, koska olemme joskus olleet.” Mutta ystävistä saa ja sopii luopua, jos tuntuu, ettei suhteesta jää itselle mitään käteen . . . Aika kultaa muistot, ja joskus vain unohtaa miksi ystävyys päättyi, varsinkin jos eroon ei ole liittynyt suurta draamaa.

Kahvi on loppunut jo pitkän aikaa sitten, kun keramiikkakauppa vastaa facebook-viestiini, että ovat sairastapauksen takia kiinni seuraavat kolme päivää. Ei kiinnosta tämä Prenzlauerberg nyt yhtään. Taidan lähteä ajelemaan julkisilla.

17.7.2019 U1

Istun lempilinjallani Warschauer Straßelta Uhlandstraßelle ja osaan edelleen asemat ulkoa. U-bahnit on todenäköisesti lempiasiani Berliinissä. Tai ainakin yksi niistä. Tähän mennessä mikään ei ole aiheuttanut yhtä suuria nostalgiakuohuja kuin tutut asemat ja kuulutukset. Istuin näissä junissa kuitenkin päivittäin kuuden kuukauden ajan ja opettelin saksan ääntämistä asemien nimien avulla. Schlesisches Tor ei tule vieläkään ulos suusta ilman valtavaa keskittymistä ja pinnistelyä. Liikaa erilaisia s-äänteitä lähekkäin.

U6 on myös rakas linja, ja ajattelin seuraavaksi hypätä sen kyytiin. Joskus aion vielä pysähtyä Berliinin jokaisella U-bahn-asemalla. Kaupungin saa minusta parhaiten haltuun ottamalla sen julkisen liikenteen haltuun, enkä osaa liikkua missään kaupungissa yhtä sujuvasti julkisilla kuin Berliinissä.

Julkisilla ajeleminen on täydellistä yksin tekemistä. Junissa saa rauhassa tuijotella ulos ikkunasta, kuunnella musiikkia, lukea kirjaa, tarkkailla kanssamatkustajia ja salakuunnella niiden keskusteluja ilman, että tulee yksinäinen olo. Ihmisten tarkkailu on ihanaa. Junissa tarkkailtavat ihmiset vieläpä vaihtuvat tiuhaan tahtiin, ja kymmenessä minuutissa saattaa nähdä jopa sata eri ihmistä.

Junan matkatessa maan alla pimeydessä, voi myös tarkkailla itseään mustasta ikkunasta heijastuvasta peilikuvasta. Tuntuu melkein, kun katsoisi itseään jonkun muun silmin.

. . .

Veitola-lainaus: Maria Veitola – Veitola (WSOY, 2018)

Suosituksia

Ihana, ihana elokuu! Tässä kuussa suosittelen:

Yksin tekemistä. Leffaan, kahville, taidemuseoon tai Berliiniin, niin kuin Julia.

Avun pyytämistä. Avun antaminen ei yleensä ole ollenkaan niin vaivalloista, kuin mitä pyytäjä päässään kuvittelee, päin vastoin.

Hakeutumista lampaiden luo. Aina, kun mahdollista. Hyppää pyörän selästä tai pysäytä auto, ja mene, mene! Lampaat ovat ihania, pehmeitä ja ystävällisiä. Ikinä en ole tavannut mulkkua lammasta.

Terapiaa, mutta yhtä paljon huonon terapian lopettamista. Jätin kesän alussa Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian viimeisen kolmannen vuoden kesken. Meni monta viikkoa, että sain kakistettua sanat ääneen suustani terapeutilleni. Se oli vähän inhottavaa, kertoa nyt toiselle, että tämän tekemään työn jälki on aivan paskaa. Tässä tilanteessa se tuntui vielä erityisen henkilökohtaiselta. Terapeuttini otti sen kuitenkin ihan hyvin, valtava paino putosi harteiltani ja nyt säästyvät niin molempien aika kuin minun rahanikin.

Juhlimaan lähtemistä ilman ripsiväriä. Kiität itseäsi aamuyöllä.

Työväenopistojen kursseja. Harvassa paikassa tunnen olevani yhtä kotona, kuin työväenopistolla ihanien kulttuurisetien ja -tätien ympäröimänä. Olen kokeillut mm. keramiikkaa ja espanjan kieltä, nyt olen menossa toista kertaa croquis-piirustuskurssille. Kurssilla piirretään elävää mallia tietyssä annetussa ajassa, yksi asento saattaa kestää välillä 30 sekuntia, välillä 20 minuuttia. Superkivaa, vaikka suurin osa luonnoksista on varsinkin alkuun aivan ruokottoman huonoja töherryksiä. Kannustan muutenkin tekemään juttuja, vaikka ei ihan osaisikaan. Kivat jutut kuuluvat kaikille, ei vain niille, jotka ovat lahjakkaita.

Berliinipäiväkirjat

Matkustin heinäkuussa yksin viikoksi Berliiniin. En tiedä, oliko se yksinolo, lukemani Mia Kankimäen kirjat vai Berliini, mutta ensimmäistä kertaa vuosiin koin tarvetta kirjoittaa ajatuksiani ylös reaaliajassa, ja tulevina viikkoina jaan teille otteita päiväkirjastani.

//

16.7.2019, Helsinki-Vantaan lentokentällä

Inhoan lentokenttiä ja ihmisiä lentokentillä.
Inhoan lentämistä ja sitä, että lennän.
Rakastan Berliiniä.

//

16.7.2019, lentokoneessa

Kahden ja puolen vuoden lentämättömyys on aiheuttanut mulle yllättävän ja rajun lentopelon, ja koneen noustessa olen varma, että juuri tämä kone tippuu, enkä näe perhettäni enää ikinä. Olen myös unohtanut, että tarvitsen lentokoneen nousuja ja laskuja varten purkkaa, ja nyt joudun nieleskelemään hillittömästi, jotta korvani eivät menisi lukkoon. Tähän mennessä olen luullut kolme kertaa hukanneeni passini.

Koneen laskeutuessa alan itkeä, kun henkilökunta kuuluttaa neljällä kielellä

Tervetuloa Berliiniin
Välkommen till Berlin
Welcome to Berlin
Willkommen in Berlin

(ja lentohan sujui ihan turvallisesti ja lähetin perheelle viestin heti kun sain netin toimimaan)

Vielä yksi asia, jota inhoan:
Kun ihmiset, eivät voi odottaa rauhassa paikoillaan, että koneesta pääsee ulos.

//

16.7.2019, Tegelin lentokentällä

Suomalaiset on hauskoja, kun ne vielä toiseen maahan saavuttuaankin puhuu kanssaihmisille suomea.

Huomioita yksin matkustamisesta: Yksin matkustaessa on hankalaa, kun pitäisi samaan aikaan olla kyttäämässä matkalaukkuhihnaa ja jonottamassa vessaan.

16.7.2019, S41

Alan hengittää rauhallisemmin heti, kun pääsen ulos lentokenttäbussista. On muuten naurettavaa, että Tegelin lentokentälle ei vieläkään kulje junaraiteita, ja että se uusi lentokenttä ei ole vieläkään valmis. Se oli pahasti myöhässä jo viisi vuotta sitten.

Ilokseni huomaan, että Berliinin julkisilla matkustaminen on lihasmuistissa.  Laitan yhden Berliini-soundtrackeistäni (Lorde – Pure Heroine) soimaan ja kuuntelen nostalgiapäissäni tuttuja S-bahnin kuulutuksia

Einsteigen bitte!
Züruckbleiben bitte!

Pelkkään valkoiseen ja beigeen pukeutuneen suomalaisperheen nuorisolainen huutaa tarpeettoman kovaan ääneen ”tää on tämmöstä kunnon ghettoo”, kun juna pysähtyy Weddingissä. Häpeän maanhenkilöitäni ja toivon, ettei minulla olisi suomalaisuuteni paljastava R-collection-lippis päässä.

//

16.7.2019, Friedrichshain

Saan vuokra-asuntoni avaimen naapuri-Spätistä, jossa työntekijä kysyy sukunimeni alkuperää. En uskalla puhua saksaa. Saan avaimet kirjekuoressa, jossa on nimeni ja teksti ”ihanaa Berliiniä”.

Asunnon käytävä näyttää identtiseltä kuin Krossener Straßen asuntoni käytävä muutaman korttelin päässä. Käytävässä tulee vastaan naapuri, jolle uskaltaudun sanomaan ’Hallo’ ja ’Danke’, kun hän antaa minulle ja matkalaukulleni tilaa. Tajuan vasta ylimpään kerrokseen raahauduttuani, että talossa olisi ollut hissi. Ei näissä yleensä ole, mutta tähän taloon on rakennettu sellainen vuonna 2011. Sisäpihan puolella vanhan kivitalon seinään on lisätty lasinen koppero (joka on muuten pelottavin hissi, jota olen ikinä käyttänyt).

Asunto on yhdelle ihmiselle naurettavan suuri. Olen kiinnostunut lähinnä valtavan kokoisesta, ylimmän kerroksen parvekkeesta, josta näkyy tv-torni. Se näkyi myös Krossener Straßen asuntoni ranskalaiselta parvekkeelta. Se tuntuu kotoisalta ja oikealta. Olen Berliinissä.

Asunnon edelliset vuokralaiset ovat jättäneet jääkaapin oveen lapun:

Hei Julia. Jäi vähän juomia ja juusto yli. Toivottavasti kelpaa. – E & M

Jääkaappi on puolillaan olutta, siideriä ja kivennäisvettä. Kelpaa. Yksi tölkki on litrainen, ja heti ajattelen, että sen juomiseen tarvittaisi kaveri. Saatan alkoholisoitua tällä matkalla.

Vaikka kalja ja juusto -ruokavalio kuulostaakin aika houkuttelevalta, lähden nyt pyörimään vanhoille kulmilleni ja lempipuuhaani ulkomailla ollessa – ruokaostoksille. Naapurissa on valtava Rewe Supermarkt, jonka vieressä on yhtä valtava Rewe Getränkemarkt. Alkoholisoidun varmasti tällä matkalla.

(Se on sama Rewe, jossa kävin ensimmäisen kerran kaupassa Berliiniin muutettuani. Kämppikseni nauroi, kun olin kävellyt niin kauas.)

16.7.2019, Friedrichshain

Ostin oranssinpunaisen paidan. En pukeudu oranssiin, punaiseen enkä oranssinpunaiseen. Viimeksi Berliini sai mut luulemaan, että pukeudun pinkkiin. Tämä kaupunki vaikuttaa minuun oudolla tavalla.

En ole aikoihin tuntenut yhtä paljon erilaisia tunteita yhtä aikaa. Nyt kun ajattelen, viimeksi tältä tuntui viisi vuotta sitten, silloinkin Berliinissä. Tämä olo on ’overwhelmed’ – sana, jolta puuttuu hyvä suomenkielinen vastine.

//

Vinkkejä yksin matkustaville:
– mene tyhjiin ravintoloihin ja kahviloihin, niin ei tarvitse miettiä muiden ajatuksia tai tuntea oloaan ulkopuoliseksi
– kivat asiakaspalvelijat tykkää yleensä höpötellä asiakkaiden kanssa
– ota kirja mukaan kaikkialle ja lue sitä

– höpöttele ystäville somessa, koska yksin ei tarvitse miettiä, onko huonoa ja epäkohteliasta seuraa

16.7.2019, Friedrichshain

R A K A S T A N   B E R L I I N I Ä .

Sun on varmasti parempi olla ilman mua

 

Kaunis, häikäisevän aurinkoinen aamu kymmenen vuotta sitten. Olen nukkunut pari levotonta, yksinäistä tuntia mustissa lakanoissa asunnossa, joka tuoksuu pesuaineelta, mutta jonka tiskiallas on täynnä likaisia astioita. Poika asunnossa on kiltti mutta väärä, en vaan tiedä sitä vielä. Tiedän sen vain siitä toisesta – siitä, joka odottaa minua.

Olen yhdeksäntoista ja yrittänyt päästää irti ja päästä yli elämäni ensimmäisestä elämäni rakkaudesta jo yli vuoden, luonnollisesti täysin tuloksetta. Tiedän miltä tuntuu luopua ihmisestä, jonka kanssa kuvitteli viettävänsä, jos nyt ei loppuelämäänsä, mutta ainakin niin kauan, että ehtisi kyllästyä, ehtisi alkaa vihata juuri niitä asioita, joihon ihan ensimmäisenä ylipäätään rakastui. Ja nyt, silti, olen matkalla avaamaan uuden oven särkyneitten sydänten hotelliin.

Otan kaupungin sisäisen bussin. En tee koskaan niin, mutta nyt tarvitsen liikettä, jota en itse aiheuta. Liikettä, joka ei tottele minua. Otan bussin, joka kulkee vähän pidempää reittiä, kiertää sairaalan kautta, poimii mukaansa muutaman vanhuksen ja ehkä pari tautia. En mieti niitä, en mieti mitään.

Jään bussista Anttilan kulmalla ja siinä se nyt istuu, niin kauniina sen oljenvaaleissa hiuksissa, ruskeissa silmissä ja yhdessä sen monista bändipaidoista – luultavimmin sellaisessa, jossa on Bruce Springsteen. Sillä on muovikassissa ristikkolehti ja joku kynä, jonka se on ostanut kai juuri tätä ristikkolehteä varten. Se on ostanut sen ja suunnitellut ehkä, että istuu puistossa ja täyttää ristikkolehteä sillä kynällä, ajatellen ehkä Springsteenia – tai minua.

Olen ajatellut sitä myös, mutta luultavasti ihan eri tavalla. Tai siis, varmasti eri tavalla, ihan väärällä tavalla, ja nyt aion särkeä sen pahaa-aavistamattoman sydämen.

Istun sen viereen ja se ilahtuu vaikka tietää, etten ole ollut kotona yötä. Se tietää, että rakastan edelleen sitä ihan ensimmäistä, mutta sillä ei ole tämän hetken kanssa mitään tekemistä (– todellisuudessa sillä on tämän hetken kanssa kaikki tekeminen, en vaan itse ymmärrä sitä vielä).

En muista mitä sanoin, jotain kornia varmasti, jotain että sun on varmasti parempi olla ilman mua ja satutan sua vaan jos jatketaan ja muuta mitä kukaan ei oikeasti halua kuulla, vaikka se totta olisikin. Sillä jos rakastaa toista ihan sokeasti niin haluaa vaan olla sen kanssa, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta. Siinä kohtaa ei enää tiedä miltä muulta pitäisi tuntua, kun on oikeastaan ihan turtunut kaikelle muulle paitsi sille omalle rakkaudelleen.

En muista mitä sanoin, mutta muistan, miten se pyöritti sitä lehteä rullalle ja miten se naksutteli sitä kynää, ihan loputtomasti vaan naks naks naks naks ja mietin, että onko tämä kuitenkin ihan kaikista pahinta. Tai että en tiedä, onko mitään pahempaa kuin särkeä sydän, joka ei ollenkaan ansaitse tulla särjetyksi.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä, toinen osa tästä, kolmas osa tästä ja neljäs osa tästä.

Kuvan alkuperä ikävä kyllä tuntematon.