Enostani

Enoni on minulle mystinen hahmo, joka asui perheeni luona hetken, kun olin paljon paljon nuorempi, yli kaksi vuosikymmentä sitten, ja kuoli pian sen jälkeen. Hän maalasi tauluja. Eräässä haastattelussa, joka äidilläni on vielä tallella, hän on kertonut: Maalaamisen lisäksi saan hyvän olon musiikin kuuntelemisesta ja joskus myös kitaran soittamisesta, vaikken osaakaan soittaa perinteisten normien mukaisesti. On hienoa, kun kitarasta saa irti äänen, joka ei mitenkään muistuta ihmisen ääntä. – – Mielikappaleeni on muuten Finlandia.

Jostain syystä pidän hyvin koskettavana yksityiskohtana juuri sitä, että hän piti Finlandiasta.

Olen uneksinut hänestä viime viikkoina, vaikka en valveilla pysty muistamaan häntä. En tiedä, kuka lopulta on mies, joka uniini tulee öisin, mutta näin olen kirjoittanut hänestä:

Enoni tukkaa ei kukaan ole harjannut ja kysyn johtuuko se siitä, ettei hänellä ole ketään pitämässä hänestä huolta. Se on oljenväristä ja jos sormet laittaa sen sisään, tuntee takkuja hänen ihonsa päällä. Jos hän leikkii kanssani metsässä ovat hänen hiuksensa sen jälkeen täynnä ruohoa ja risuja. Siltä hän tuoksuu: metsältä ja villiltä, kuin hän olisi peto eikä ihminen ollenkaan. Välillä hän ehkä onkin. Nukkuessaan unet vääristävät hänen kasvonsa tuntemattomiksi ilmeiksi, joita en osaa nimetä koska olen liian nuori siihen.

Hän kohtelee minua oikein, koska hän ei välttele kanssani puheenaiheita. Välillä hän puhuu niin vapaasti, että ehkä hän unohtaa minun kuuntelevan. Harvemmin vastaan hänelle, mutta hän ei kaipaa sanoja takaisin. Pikemminkin hän tahtoo niistä eroon. Hän haluaa puristaa itsestään irti kaiken, minkä pystyy nimeämään. Hiljaisuuden tavoittelu tuntuu hänestä turvalliselta.

Tai ainakin näin minä kuvittelen hänen ajattelevan, kun hän makaa metsässä vieressäni ja tuijottaa taivaalle, joka näkyy repaleisena puiden latvojen välistä. Sininen mosaiikki kasvojemme yllä. Se heijastuu hänen silmistään tehden niistäkin siniset, vaikka ne eivät ole. Kun hän tulee surulliseksi, ne silmät menevät täyteen vettä ja muuttuvat mustiksi kuin lammet tai öljy.

Miltä tuntuisi menettää joku niin kuin hän menettää.
Miltä tuntuisi menettää itsensä niin kuin hän menettää.

Tummissa lammissa, joista hän yrittää sukeltaa takaisin ruumista, elävää tai kuollutta, itseään tai jotakuta toista.

Tällaisia asioita hän kertoo minulle, kun makaamme päivän metsässä. Hän kertoo minulle hukkumisesta, joesta joka halkoo kaupunkia ja siitä, miten vesi voi jonain päivänä niellä kaiken alleen. Kaupungit on rakennettu liian matalalle, hän sanoo.

Ja ne, jotka eivät huku, palavat, hän sanoo.

Vuosikymmeniä myöhemmin, hänen mentyään, seison autiomaan laidalla ja liekkimeri nielee pitkin hiekkaa, ja siinä seistessäni muistan, mitä hän on minulle joskus puhunut, metsässä vuosia sitten. Tuli on loimottavan kuuma, mutta tuntuu kuin jokin kylmä valuisi selkääni pitkin. Se tietenkin on tunne siitä, että hän on voinut aavistaa kaiken tämän tulevan tapahtumaan.

Suosituksia

Ihana, ihana elokuu! Tässä kuussa suosittelen:

Yksin tekemistä. Leffaan, kahville, taidemuseoon tai Berliiniin, niin kuin Julia.

Avun pyytämistä. Avun antaminen ei yleensä ole ollenkaan niin vaivalloista, kuin mitä pyytäjä päässään kuvittelee, päin vastoin.

Hakeutumista lampaiden luo. Aina, kun mahdollista. Hyppää pyörän selästä tai pysäytä auto, ja mene, mene! Lampaat ovat ihania, pehmeitä ja ystävällisiä. Ikinä en ole tavannut mulkkua lammasta.

Terapiaa, mutta yhtä paljon huonon terapian lopettamista. Jätin kesän alussa Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian viimeisen kolmannen vuoden kesken. Meni monta viikkoa, että sain kakistettua sanat ääneen suustani terapeutilleni. Se oli vähän inhottavaa, kertoa nyt toiselle, että tämän tekemään työn jälki on aivan paskaa. Tässä tilanteessa se tuntui vielä erityisen henkilökohtaiselta. Terapeuttini otti sen kuitenkin ihan hyvin, valtava paino putosi harteiltani ja nyt säästyvät niin molempien aika kuin minun rahanikin.

Juhlimaan lähtemistä ilman ripsiväriä. Kiität itseäsi aamuyöllä.

Työväenopistojen kursseja. Harvassa paikassa tunnen olevani yhtä kotona, kuin työväenopistolla ihanien kulttuurisetien ja -tätien ympäröimänä. Olen kokeillut mm. keramiikkaa ja espanjan kieltä, nyt olen menossa toista kertaa croquis-piirustuskurssille. Kurssilla piirretään elävää mallia tietyssä annetussa ajassa, yksi asento saattaa kestää välillä 30 sekuntia, välillä 20 minuuttia. Superkivaa, vaikka suurin osa luonnoksista on varsinkin alkuun aivan ruokottoman huonoja töherryksiä. Kannustan muutenkin tekemään juttuja, vaikka ei ihan osaisikaan. Kivat jutut kuuluvat kaikille, ei vain niille, jotka ovat lahjakkaita.

Sun on varmasti parempi olla ilman mua

 

Kaunis, häikäisevän aurinkoinen aamu kymmenen vuotta sitten. Olen nukkunut pari levotonta, yksinäistä tuntia mustissa lakanoissa asunnossa, joka tuoksuu pesuaineelta, mutta jonka tiskiallas on täynnä likaisia astioita. Poika asunnossa on kiltti mutta väärä, en vaan tiedä sitä vielä. Tiedän sen vain siitä toisesta – siitä, joka odottaa minua.

Olen yhdeksäntoista ja yrittänyt päästää irti ja päästä yli elämäni ensimmäisestä elämäni rakkaudesta jo yli vuoden, luonnollisesti täysin tuloksetta. Tiedän miltä tuntuu luopua ihmisestä, jonka kanssa kuvitteli viettävänsä, jos nyt ei loppuelämäänsä, mutta ainakin niin kauan, että ehtisi kyllästyä, ehtisi alkaa vihata juuri niitä asioita, joihon ihan ensimmäisenä ylipäätään rakastui. Ja nyt, silti, olen matkalla avaamaan uuden oven särkyneitten sydänten hotelliin.

Otan kaupungin sisäisen bussin. En tee koskaan niin, mutta nyt tarvitsen liikettä, jota en itse aiheuta. Liikettä, joka ei tottele minua. Otan bussin, joka kulkee vähän pidempää reittiä, kiertää sairaalan kautta, poimii mukaansa muutaman vanhuksen ja ehkä pari tautia. En mieti niitä, en mieti mitään.

Jään bussista Anttilan kulmalla ja siinä se nyt istuu, niin kauniina sen oljenvaaleissa hiuksissa, ruskeissa silmissä ja yhdessä sen monista bändipaidoista – luultavimmin sellaisessa, jossa on Bruce Springsteen. Sillä on muovikassissa ristikkolehti ja joku kynä, jonka se on ostanut kai juuri tätä ristikkolehteä varten. Se on ostanut sen ja suunnitellut ehkä, että istuu puistossa ja täyttää ristikkolehteä sillä kynällä, ajatellen ehkä Springsteenia – tai minua.

Olen ajatellut sitä myös, mutta luultavasti ihan eri tavalla. Tai siis, varmasti eri tavalla, ihan väärällä tavalla, ja nyt aion särkeä sen pahaa-aavistamattoman sydämen.

Istun sen viereen ja se ilahtuu vaikka tietää, etten ole ollut kotona yötä. Se tietää, että rakastan edelleen sitä ihan ensimmäistä, mutta sillä ei ole tämän hetken kanssa mitään tekemistä (– todellisuudessa sillä on tämän hetken kanssa kaikki tekeminen, en vaan itse ymmärrä sitä vielä).

En muista mitä sanoin, jotain kornia varmasti, jotain että sun on varmasti parempi olla ilman mua ja satutan sua vaan jos jatketaan ja muuta mitä kukaan ei oikeasti halua kuulla, vaikka se totta olisikin. Sillä jos rakastaa toista ihan sokeasti niin haluaa vaan olla sen kanssa, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta. Siinä kohtaa ei enää tiedä miltä muulta pitäisi tuntua, kun on oikeastaan ihan turtunut kaikelle muulle paitsi sille omalle rakkaudelleen.

En muista mitä sanoin, mutta muistan, miten se pyöritti sitä lehteä rullalle ja miten se naksutteli sitä kynää, ihan loputtomasti vaan naks naks naks naks ja mietin, että onko tämä kuitenkin ihan kaikista pahinta. Tai että en tiedä, onko mitään pahempaa kuin särkeä sydän, joka ei ollenkaan ansaitse tulla särjetyksi.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä, toinen osa tästä, kolmas osa tästä ja neljäs osa tästä.

Kuvan alkuperä ikävä kyllä tuntematon.

Äitini sininen samettitakki

Siivosin tänään kellarikomeroita ja löysin äitini sinisen samettitakin, johon muistan rakastaneeni pukeutua kymmenen vuotta sitten. Siitä tuli mieleen tämä teksti, myöskin vuosien takaa.

Niinä vuosina käytin äitini samettitakkia, se tuoksui vähän ummehtuneelta ja oli todella ruma, siinä oli isot olkatoppaukset. Se on jossain vieläkin, todennäköisesti varastossa, josta vuokrasin muutaman neliön verran tilaa, kun kellarikomeroita remontoitiin. Kannoin sinä syksynä jätesäkeittäin tavaraa talteen kalliisiin varastoneliöihini, ja jossain muiden vaatteiden seassa on samettitakki, jossa kuljin keväänä, jolloin elin kanssasi. En muista lempinimiä, joita käytin sinusta, mutta muistan sen takin painon harteillani.

Ajattelen sitä nyt kun makaan tässä ja sade naputtaa kaupunkia. On ollut kaaosmainen kevät, jolloin lämpötila vaihtelee kymmeniä asteita päivien välillä. Se sopii minulle. Kirjoitan opinnäytetyötäni, joka tuntuu olevan kuin keksimäni ikiliikkuja, se antaa minulle aina uudelleen ja uudelleen jotain, jota muokata, eikä tule koskaan valmiiksi. Kun en kirjoita, luen kolumnejasi. Ärsyynnyn niistä. Kuuntelen haastattelujasi, olen kateellinen ihmisille, joista puhut. Luen vanhoja päiväkirjojani, mutta sitten minua alkaa itkettää.

Olin typerä, mutta olin nuori. Olin samanikäinen kuin äitini oli ollut sen takin hankkiessaan. Myöhemmin hän kertoi minulle niistä ajoista. Hän sanoi: ”Luulin silloin tietäväni kaikesta kaiken. Myöhemmin ymmärsin, etten tiennyt mistään mitään.”

Ja siinä ajassa samanikäisenä kuin hän, kuvittelin tietäväni, miten asiat tapahtuvat. Nyt toki olen vanhempi. Ymmärrän, etten tiennyt mitään.

Keräsin takkini taskuihin savukeaskeja ja sytyttimiä. Vielä nytkin, kun olen lopettanut tupakoinnin, löydän sytyttimiä jokaisesta taskustani ja kaikista pikkulaukuista. En tiedä, mitä tehdä niille. Osan nostan pois taskuista ja osan jätän paikalleen, sivelen niitä kun olen liikkeessä, kun olen hermostunut enkä tiedä mihin muualle asettaa käteni. Joskus, ollessani rakastunut, keräsin taskuihini talteen papereita, joihin olin suihkuttanut rakastettuni hajuvettä niin, että pystyin laittamaan kädet syvälle taskuun ja ottaessani ne sieltä pois ilmaan tuli minulle rakas tuoksu, josta muistin kaiken.

Jos jotain hyvää tästä kaikesta täytyy etsiä, en enää muista sinun tuoksuasi. Se tekee sinusta etäisemmän siitäkin huolimatta, että pystyn edelleen muistamaan, miten kävelet.

Pystyn muistamaan, miten nukut, en tiedä, millaisia unia näet, niistä en muista sinun koskaan kertoneen.

Ajattelen äitini samettitakkia ja uniasi ja ajatellessani sitä kaikkea, tuntuu hetken aikaa niin kipeältä, että toivoisin yhä tupakoivani.

Jos kertoisit minulle unistasi, nyt, minä lupaisin muistaa ne myöhemmin.