Sun on varmasti parempi olla ilman mua

 

Kaunis, häikäisevän aurinkoinen aamu kymmenen vuotta sitten. Olen nukkunut pari levotonta, yksinäistä tuntia mustissa lakanoissa asunnossa, joka tuoksuu pesuaineelta, mutta jonka tiskiallas on täynnä likaisia astioita. Poika asunnossa on kiltti mutta väärä, en vaan tiedä sitä vielä. Tiedän sen vain siitä toisesta – siitä, joka odottaa minua.

Olen yhdeksäntoista ja yrittänyt päästää irti ja päästä yli elämäni ensimmäisestä elämäni rakkaudesta jo yli vuoden, luonnollisesti täysin tuloksetta. Tiedän miltä tuntuu luopua ihmisestä, jonka kanssa kuvitteli viettävänsä, jos nyt ei loppuelämäänsä, mutta ainakin niin kauan, että ehtisi kyllästyä, ehtisi alkaa vihata juuri niitä asioita, joihon ihan ensimmäisenä ylipäätään rakastui. Ja nyt, silti, olen matkalla avaamaan uuden oven särkyneitten sydänten hotelliin.

Otan kaupungin sisäisen bussin. En tee koskaan niin, mutta nyt tarvitsen liikettä, jota en itse aiheuta. Liikettä, joka ei tottele minua. Otan bussin, joka kulkee vähän pidempää reittiä, kiertää sairaalan kautta, poimii mukaansa muutaman vanhuksen ja ehkä pari tautia. En mieti niitä, en mieti mitään.

Jään bussista Anttilan kulmalla ja siinä se nyt istuu, niin kauniina sen oljenvaaleissa hiuksissa, ruskeissa silmissä ja yhdessä sen monista bändipaidoista – luultavimmin sellaisessa, jossa on Bruce Springsteen. Sillä on muovikassissa ristikkolehti ja joku kynä, jonka se on ostanut kai juuri tätä ristikkolehteä varten. Se on ostanut sen ja suunnitellut ehkä, että istuu puistossa ja täyttää ristikkolehteä sillä kynällä, ajatellen ehkä Springsteenia – tai minua.

Olen ajatellut sitä myös, mutta luultavasti ihan eri tavalla. Tai siis, varmasti eri tavalla, ihan väärällä tavalla, ja nyt aion särkeä sen pahaa-aavistamattoman sydämen.

Istun sen viereen ja se ilahtuu vaikka tietää, etten ole ollut kotona yötä. Se tietää, että rakastan edelleen sitä ihan ensimmäistä, mutta sillä ei ole tämän hetken kanssa mitään tekemistä (– todellisuudessa sillä on tämän hetken kanssa kaikki tekeminen, en vaan itse ymmärrä sitä vielä).

En muista mitä sanoin, jotain kornia varmasti, jotain että sun on varmasti parempi olla ilman mua ja satutan sua vaan jos jatketaan ja muuta mitä kukaan ei oikeasti halua kuulla, vaikka se totta olisikin. Sillä jos rakastaa toista ihan sokeasti niin haluaa vaan olla sen kanssa, vaikka se tuntuisi kuinka pahalta. Siinä kohtaa ei enää tiedä miltä muulta pitäisi tuntua, kun on oikeastaan ihan turtunut kaikelle muulle paitsi sille omalle rakkaudelleen.

En muista mitä sanoin, mutta muistan, miten se pyöritti sitä lehteä rullalle ja miten se naksutteli sitä kynää, ihan loputtomasti vaan naks naks naks naks ja mietin, että onko tämä kuitenkin ihan kaikista pahinta. Tai että en tiedä, onko mitään pahempaa kuin särkeä sydän, joka ei ollenkaan ansaitse tulla särjetyksi.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä, toinen osa tästä, kolmas osa tästä ja neljäs osa tästä.

Kuvan alkuperä ikävä kyllä tuntematon.

Äitini sininen samettitakki

Siivosin tänään kellarikomeroita ja löysin äitini sinisen samettitakin, johon muistan rakastaneeni pukeutua kymmenen vuotta sitten. Siitä tuli mieleen tämä teksti, myöskin vuosien takaa.

Niinä vuosina käytin äitini samettitakkia, se tuoksui vähän ummehtuneelta ja oli todella ruma, siinä oli isot olkatoppaukset. Se on jossain vieläkin, todennäköisesti varastossa, josta vuokrasin muutaman neliön verran tilaa, kun kellarikomeroita remontoitiin. Kannoin sinä syksynä jätesäkeittäin tavaraa talteen kalliisiin varastoneliöihini, ja jossain muiden vaatteiden seassa on samettitakki, jossa kuljin keväänä, jolloin elin kanssasi. En muista lempinimiä, joita käytin sinusta, mutta muistan sen takin painon harteillani.

Ajattelen sitä nyt kun makaan tässä ja sade naputtaa kaupunkia. On ollut kaaosmainen kevät, jolloin lämpötila vaihtelee kymmeniä asteita päivien välillä. Se sopii minulle. Kirjoitan opinnäytetyötäni, joka tuntuu olevan kuin keksimäni ikiliikkuja, se antaa minulle aina uudelleen ja uudelleen jotain, jota muokata, eikä tule koskaan valmiiksi. Kun en kirjoita, luen kolumnejasi. Ärsyynnyn niistä. Kuuntelen haastattelujasi, olen kateellinen ihmisille, joista puhut. Luen vanhoja päiväkirjojani, mutta sitten minua alkaa itkettää.

Olin typerä, mutta olin nuori. Olin samanikäinen kuin äitini oli ollut sen takin hankkiessaan. Myöhemmin hän kertoi minulle niistä ajoista. Hän sanoi: ”Luulin silloin tietäväni kaikesta kaiken. Myöhemmin ymmärsin, etten tiennyt mistään mitään.”

Ja siinä ajassa samanikäisenä kuin hän, kuvittelin tietäväni, miten asiat tapahtuvat. Nyt toki olen vanhempi. Ymmärrän, etten tiennyt mitään.

Keräsin takkini taskuihin savukeaskeja ja sytyttimiä. Vielä nytkin, kun olen lopettanut tupakoinnin, löydän sytyttimiä jokaisesta taskustani ja kaikista pikkulaukuista. En tiedä, mitä tehdä niille. Osan nostan pois taskuista ja osan jätän paikalleen, sivelen niitä kun olen liikkeessä, kun olen hermostunut enkä tiedä mihin muualle asettaa käteni. Joskus, ollessani rakastunut, keräsin taskuihini talteen papereita, joihin olin suihkuttanut rakastettuni hajuvettä niin, että pystyin laittamaan kädet syvälle taskuun ja ottaessani ne sieltä pois ilmaan tuli minulle rakas tuoksu, josta muistin kaiken.

Jos jotain hyvää tästä kaikesta täytyy etsiä, en enää muista sinun tuoksuasi. Se tekee sinusta etäisemmän siitäkin huolimatta, että pystyn edelleen muistamaan, miten kävelet.

Pystyn muistamaan, miten nukut, en tiedä, millaisia unia näet, niistä en muista sinun koskaan kertoneen.

Ajattelen äitini samettitakkia ja uniasi ja ajatellessani sitä kaikkea, tuntuu hetken aikaa niin kipeältä, että toivoisin yhä tupakoivani.

Jos kertoisit minulle unistasi, nyt, minä lupaisin muistaa ne myöhemmin.

Isä

 

Kylmä päivä, tai ihan tavanomainen. Astun eteiseen. Sinä olet ottanut tuolin, varta vasten tai ajattelematta sen enempää. Olet asettanut sen keskelle olohuoneen lattiaa, olet istunut alas. Astun hiljaa ovensuuhun. Näen sinut.

Tästä kuvasta en pääse eroon:

Sinä, yksin pimeässä. Epätoivoisessa, hakkaavassa, huutavassa itkussa. Sydän särkyneenä.

Mistä?

 

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä, toinen osa tästä ja kolmas osa tästä.

Kuva: Tracey Emin

Tytöt

”Tytöt miettii mitä ne haluaa/
Olla raskaana vai humalassa/
Tai jos tatuoisi itsensä kuin merimies/
Puolet tyypeistä on poissa/
Ne on Berliinissä, siellä ei koskaan tule pilkkua”

//lainaus: Kerkko Koskinen Kollektiivi – Lokki
kuvitus: Sara Robertsson

Etäisyys itsessäni

Epätodellisuuden tunne iskee metrossa, kun työnnyn niiden ihmisten sekaan, jotka ovat matkalla töistä kotiin ja tietävät täysin varmaksi sen, ketä ovat, missä on heidän kotinsa. Jokin heidän täydessä varmuudessaan saa olemukseni rajat häilymään, hetkeksi kadotan minuuteni käsitteen ja tiedon siitä, kuka itse olen. Tätä tapahtuu toisinaan. Suljen silmät ja mietin ne suljettuina, oliko hän minulle joskus koti vai kuvittelinko sen kaiken silloin ja kuvittelen vieläkin. Seuraavalla pysäkillä tunne loppuu. Palaan kehoni rajoihin, jotka tunnistan taas.

Olo on ollut tällainen. Tosi epätodellinen.

En tiedä, kuinka pitkään. Ehkä muutamia päiviä. Ehkä viikkoja. En aina ole varma, muistanko ajan oikein.

Tuijotan ihmisiä, kun he puhuvat, ja kuulen sanat ja ymmärrän sanat ja kykenen vastaamaan heille täysin loogisesti, esittelemään ideoita, keksimään uusia, mutta tuntuu kuin olisin kala akvaariossa ja kaikki muut sen akvaarion lasin takana.

Välillä tällaisina utuisina päivinä, kun en ole varma itsestäni, alan unohdella asioita, jotka ovat juuri tapahtuneet. Toisten sanomia ja omia sanojani. Olen kuin vieras käymässä itsessäni.

Tällaisina päivinä, kun kaikki tuntuu lipeävän sormista, takerrun asioihin, jotka tiedän varmasti tapahtuneeksi. Nämä ovat otteita hetkistä, kun muistan varmaksi olleeni läsnä:

Ps. Olin tätä tekstiä varten käyttämässä akvaariovertausta ajatuksella, että olen lasin takana kuin kultakala, mutta kuten kultakala, minunkin muistini katoaa nopeasti. Koska inhoan olla väärässä, googlasin varmuuden vuoksi asiaa, jolloin selvisi, että kultakalojen muisti on luultua parempi. Tämä fakta tuntuu hirvittävän lohdulliselta.