Hän tietää kaikki salaisuuteni ja haluaa silti suudella minua

On kesä 2014 ja me olemme olleet yhdessä kolme kuukautta – yhden niistä eri maissa, kun hän lähti töihin Aurinkorannoille ja minä jäin Suomeen ajattelemaan keltaisia ajatuksia hänestä.

Kun hän sitten viimein tuli takaisin, minua puri polvitaipeeseen joku hyönteinen ja koko jalkani tulehtui, enkä kävellyt kolmeen viikkoon. Makasin kesän parhaan helleaallon ja Stevie Wonderin konsertin läpi hänen pienessä makuuhuoneessaan, katsoin Orange is the New Blackia ja söin kuusi tablettia antibioottia päivässä. Hän pelasi tietokoneella sänkyni vieressä ja kantoi minua vessaan ja parvekkeelle.

Mutta sitten jalkani paranee, elokuu saapuu ja me menemme yhdessä sukulaiseni häihin. On lämmin loppukesän ilta, ja häät järjestetään upealla, yksityisellä saarella Suomenlahden rannalla. Juhlissa on romanttista ja kaunista, ja olen aivan valtavan onnellinen, ympäröity kaikilla ihmisillä, joita rakastan. Minä tanssin ja juon ja nauran kuin en koskaan ennen. Koko perheeni on paikalla – siskoni, liian pieni ja kovin sairas, ja vanhempani, tässä kohtaa yhdessä enää velvollisuuden ja häpeän ohuella langalla.

Yhtäkkiä tämä toinen todellisuus näyttäytyy minulle. Viini nousee silmiin, kun katselen kaikkia muita perheitä. Niitä, jotka nauttivat toistensa seurasta. Niitä, jotka eivät ole pitäneet sisällään vihaa ja katkeruutta vuosikymmeniä. Niitä, jotka eivät ajattele kuolemaa ja murheita useimpina päivinä – tai siltähän se tietysti minulle vaikuttaa.

Juoksen ulos ja hän seuraa minua. Kävelen rantaan, puren huulta. ”Sun ei tarvitse olla vahva mun seurassa”, hän sanoo. ”Sun ei tarvitse kantaa yksin tätä kaikkea”, hän sanoo ja saa minut itkemään. Kukaan ei ole saanut minua itkemään todella pitkään aikaan.

Hän pitää minua itseään vasten, terävä pala kurkussani ei anna minun puhua. ”Mennään kotiin”, hän sanoo, ja tarkoittaa omaa asuntoaan kantakaupungin ulkopuolella. Suostun. Me haemme takkimme, emmekä sano hyvästejä kenellekään. Meri heijastaa kaikki sataman valot kun ajamme yksityisveneellä rantaan.

Kun saavumme kotiin on jo myöhä ja olen uupunut. Riisun vaatteeni, pesen kasvoni ja istun sängylle. Hän istuu viereeni. Olen edelleen surullinen, kasvoni ovat turvonneet ja punaiset, ja yritän piiloutua peittoon, mutta hän ei anna minun. ”Hei”, hän sanoo ja katsoo minua suoraa silmiin. ”Mä rakastan sua.”

Ja koko elämäni aikana minusta ei ole tuntunut siltä, että joku rakastaisi minua niin kuin hän siinä hetkessä minua rakasti. Hän näki kaiken, mikä minussa on vialla ja väärää. Hetkellisen lipeämiseni, paljastuneen heikkouteni, särkyneen perheeni ja sydämeni, melankolian, syvän suruni. Ja kaikesta siitä huolimatta hän sanoi rakastavansa minua – ensimmäistä kertaa.

Jokainen märakastansua tätä ennen tuntuu olleen sanottu jollekin muulle. Jollekin, jona olen halunnut itseni esittää – ei sille ihmiselle, joka itkee juhlissa ja ei ole vahva ja järkkymätön koko ajan.

Tämä on se hetki, johon palaan kun meillä on vaikeaa. Tästä syystä minä rakastuin häneen. Minä rakastuin häneen, koska hän näki minut kun kukaan muu ei.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä ja toinen osa tästä.

Kuva: Cocofactory/Charlotte Chauvin, otsikko käännetty suomeksi Warsan Shiren runosta.

Vuosi vaihtuu, vaikkei olisi valmis

Vuodenvaihde, 2012. Ensimmäistä kertaa yksin – tai ei tietenkään yksin, vaan kaikkien keskellä yksin ja mielessä vain hän ja tyhjyys, joka jäi.

Olen ystävien kanssa Mo’Dessa, kello on kymmentä vaille kaksitoista ja talo tarjoaa lasin kuohuviiniä. Otan sen, vaikka olen jo juonut liikaa, ja menen muiden kanssa kadulle. On kylmä ja lunta, mutta maa on paljas ja täynnä soraa. Linnanmäki on tyhjä, baarin edusta ei.

Yhtäkkiä kaikki huutaa hyvää uutta vuotta ja kaipaan häntä niin, että puren kuohuviinilasini rikki. Se hajoaa suuhun ja maahan, mutta juon sen tyhjäksi silti. Se, ettei hän ole tässä nyt, tarkoittaa ettei hän ole tässä enää koskaan.

Veri humisee korvissa kun istun yksin rappusilla ja kirjoitan puhelimen muistiinpanoihin jeesus kuinka ikävöin sinua.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä.

Minä olen päättänyt muistaa

Minä en ole ihminen, joka on aina kirjoittanut. Itse asiassa en ole aina tehnyt mitään, olen tehnyt jatkuvasti kaikkea.

Olen ajanut isäni rakentamaa mikroautoa, soittanut selloa orkesterissa, telinevoimistellut, välinevoimistellut, yleisurheillut, suunnitellut vuoristoratoja tai vaatteita tai painovoimaa uhmaavia huonekaluja, vedostanut pimiössä valokuvia, opetellut uusia kieliä, leikannut lyhytelokuvia, ohjannut musiikkivideoita, laulanut kuorossa tai yksin tai kaksin, salaa tai julkisesti. Lopettanut kaiken. Aloittanut uudelleen.

En ole aina kirjoittanut. Mutta nyt kirjoitan, sillä siihen on painava syy.

Minä en muista elämästäni monia asioita. En tietenkään voi tietää, mikä on oikea tai normaali määrä muistoja, mutta luulen, että omani on melko suppea – ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni muistamaan. Olen päättänyt kirjoittaa itsestäni ulos jokaisen muistamani hetken, tapahtuman ja tilanteen, kaikessa merkityksellisyydessään – tai merkityksettömyydessään. Sillä sanotaan: elämässä tärkeintä on muistojen luominen. Sen kuuleminen on aina viiltänyt ikävästi vatsanpohjaa.

On hetkiä, joita eläessä yritän jo ennakkoon tarttua muistojen liepeistä kiinni ja työntää ne väkisin taskuun, kuin kankaisen nenäliinan rajussa tuulessa. On tarinoita, joita kerrotaan elämästäni ja kuuntelen niitä kuin kirjaa, kuin satua.

Kaipaan muistojani kuin kuiva maa sadetta. Kaipaan niiden tuoksua, niiden terävää muotoa, melankoliaa.

Ja yhtäkkiä huomaan ajattelevani kohtausta elokuvasta Eternal Sunshine of the Spotless Mind.

Elokuvassa Joel (Jim Carrey) murtuu kuullessaan, että hänen tyttöystävänsä Clementine (Kate Winslet) on poistattanut kaiken Joeliin ja heidän yhteiseen elämäänsä liittyvän muististaan. Epätoivoissaan Joel kääntyy samaa palvelua tarjoavan lääkärin puoleen pyyhkiäkseen myös oman muistinsa.

Kohtauksessa Joel ja Clementine ovat löytäneet tyhjillään seisovan talon pienen kylän rannalta, ja tutkivat sen hiljaisia huoneita. Muiston hitaasti pyyhkiytyessä talon seinät rapistuvat, meri työntyy ovesta sisään ja huoneet täyttyvät hiekalla ja vedellä ja ei-millään. Aamulla he heräävät sängystä rannalla, eikä jäljellä ole enää mitään. Ei taloa, ei muistoa.

Minun muistoni ovat tuo talo, samaan aikaan paikoillaan ja poissa.

En aivan tarkalleen tiedä, miksi en muista, tai mitä unohtamaani naaraan nyt mieleni pohjasta, mutta olen valmis ottamaan kaiken vastaan. Nousi pintaan mitä tahansa.