Isä

 

Kylmä päivä, tai ihan tavanomainen. Astun eteiseen. Sinä olet ottanut tuolin, varta vasten tai ajattelematta sen enempää. Olet asettanut sen keskelle olohuoneen lattiaa, olet istunut alas. Astun hiljaa ovensuuhun. Näen sinut.

Tästä kuvasta en pääse eroon:

Sinä, yksin pimeässä. Epätoivoisessa, hakkaavassa, huutavassa itkussa. Sydän särkyneenä.

Mistä?

 

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä, toinen osa tästä ja kolmas osa tästä.

Kuva: Tracey Emin

Tytöt

”Tytöt miettii mitä ne haluaa/
Olla raskaana vai humalassa/
Tai jos tatuoisi itsensä kuin merimies/
Puolet tyypeistä on poissa/
Ne on Berliinissä, siellä ei koskaan tule pilkkua”

//lainaus: Kerkko Koskinen Kollektiivi – Lokki
kuvitus: Sara Robertsson

Etäisyys itsessäni

Epätodellisuuden tunne iskee metrossa, kun työnnyn niiden ihmisten sekaan, jotka ovat matkalla töistä kotiin ja tietävät täysin varmaksi sen, ketä ovat, missä on heidän kotinsa. Jokin heidän täydessä varmuudessaan saa olemukseni rajat häilymään, hetkeksi kadotan minuuteni käsitteen ja tiedon siitä, kuka itse olen. Tätä tapahtuu toisinaan. Suljen silmät ja mietin ne suljettuina, oliko hän minulle joskus koti vai kuvittelinko sen kaiken silloin ja kuvittelen vieläkin. Seuraavalla pysäkillä tunne loppuu. Palaan kehoni rajoihin, jotka tunnistan taas.

Olo on ollut tällainen. Tosi epätodellinen.

En tiedä, kuinka pitkään. Ehkä muutamia päiviä. Ehkä viikkoja. En aina ole varma, muistanko ajan oikein.

Tuijotan ihmisiä, kun he puhuvat, ja kuulen sanat ja ymmärrän sanat ja kykenen vastaamaan heille täysin loogisesti, esittelemään ideoita, keksimään uusia, mutta tuntuu kuin olisin kala akvaariossa ja kaikki muut sen akvaarion lasin takana.

Välillä tällaisina utuisina päivinä, kun en ole varma itsestäni, alan unohdella asioita, jotka ovat juuri tapahtuneet. Toisten sanomia ja omia sanojani. Olen kuin vieras käymässä itsessäni.

Tällaisina päivinä, kun kaikki tuntuu lipeävän sormista, takerrun asioihin, jotka tiedän varmasti tapahtuneeksi. Nämä ovat otteita hetkistä, kun muistan varmaksi olleeni läsnä:

Ps. Olin tätä tekstiä varten käyttämässä akvaariovertausta ajatuksella, että olen lasin takana kuin kultakala, mutta kuten kultakala, minunkin muistini katoaa nopeasti. Koska inhoan olla väärässä, googlasin varmuuden vuoksi asiaa, jolloin selvisi, että kultakalojen muisti on luultua parempi. Tämä fakta tuntuu hirvittävän lohdulliselta.

Hän tietää kaikki salaisuuteni ja haluaa silti suudella minua

On kesä 2014 ja me olemme olleet yhdessä kolme kuukautta – yhden niistä eri maissa, kun hän lähti töihin Aurinkorannoille ja minä jäin Suomeen ajattelemaan keltaisia ajatuksia hänestä.

Kun hän sitten viimein tuli takaisin, minua puri polvitaipeeseen joku hyönteinen ja koko jalkani tulehtui, enkä kävellyt kolmeen viikkoon. Makasin kesän parhaan helleaallon ja Stevie Wonderin konsertin läpi hänen pienessä makuuhuoneessaan, katsoin Orange is the New Blackia ja söin kuusi tablettia antibioottia päivässä. Hän pelasi tietokoneella sänkyni vieressä ja kantoi minua vessaan ja parvekkeelle.

Mutta sitten jalkani paranee, elokuu saapuu ja me menemme yhdessä sukulaiseni häihin. On lämmin loppukesän ilta, ja häät järjestetään upealla, yksityisellä saarella Suomenlahden rannalla. Juhlissa on romanttista ja kaunista, ja olen aivan valtavan onnellinen, ympäröity kaikilla ihmisillä, joita rakastan. Minä tanssin ja juon ja nauran kuin en koskaan ennen. Koko perheeni on paikalla – siskoni, liian pieni ja kovin sairas, ja vanhempani, tässä kohtaa yhdessä enää velvollisuuden ja häpeän ohuella langalla.

Yhtäkkiä tämä toinen todellisuus näyttäytyy minulle. Viini nousee silmiin, kun katselen kaikkia muita perheitä. Niitä, jotka nauttivat toistensa seurasta. Niitä, jotka eivät ole pitäneet sisällään vihaa ja katkeruutta vuosikymmeniä. Niitä, jotka eivät ajattele kuolemaa ja murheita useimpina päivinä – tai siltähän se tietysti minulle vaikuttaa.

Juoksen ulos ja hän seuraa minua. Kävelen rantaan, puren huulta. ”Sun ei tarvitse olla vahva mun seurassa”, hän sanoo. ”Sun ei tarvitse kantaa yksin tätä kaikkea”, hän sanoo ja saa minut itkemään. Kukaan ei ole saanut minua itkemään todella pitkään aikaan.

Hän pitää minua itseään vasten, terävä pala kurkussani ei anna minun puhua. ”Mennään kotiin”, hän sanoo, ja tarkoittaa omaa asuntoaan kantakaupungin ulkopuolella. Suostun. Me haemme takkimme, emmekä sano hyvästejä kenellekään. Meri heijastaa kaikki sataman valot kun ajamme yksityisveneellä rantaan.

Kun saavumme kotiin on jo myöhä ja olen uupunut. Riisun vaatteeni, pesen kasvoni ja istun sängylle. Hän istuu viereeni. Olen edelleen surullinen, kasvoni ovat turvonneet ja punaiset, ja yritän piiloutua peittoon, mutta hän ei anna minun. ”Hei”, hän sanoo ja katsoo minua suoraa silmiin. ”Mä rakastan sua.”

Ja koko elämäni aikana minusta ei ole tuntunut siltä, että joku rakastaisi minua niin kuin hän siinä hetkessä minua rakasti. Hän näki kaiken, mikä minussa on vialla ja väärää. Hetkellisen lipeämiseni, paljastuneen heikkouteni, särkyneen perheeni ja sydämeni, melankolian, syvän suruni. Ja kaikesta siitä huolimatta hän sanoi rakastavansa minua – ensimmäistä kertaa.

Jokainen märakastansua tätä ennen tuntuu olleen sanottu jollekin muulle. Jollekin, jona olen halunnut itseni esittää – ei sille ihmiselle, joka itkee juhlissa ja ei ole vahva ja järkkymätön koko ajan.

Tämä on se hetki, johon palaan kun meillä on vaikeaa. Tästä syystä minä rakastuin häneen. Minä rakastuin häneen, koska hän näki minut kun kukaan muu ei.

Noora kirjoittaa jatkuvaa sarjaa hetkistä, joita elämästään muistaa. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä ja toinen osa tästä.

Kuva: Cocofactory/Charlotte Chauvin, otsikko käännetty suomeksi Warsan Shiren runosta.