Tämä on kertomus siitä, kuinka sain itseni takaisin

Tämän vuoden maaliskuussa sain tarpeekseni. Olen sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä reilusti yli kymmenen vuotta, diagnosoidusti nyt kolme ja puoli. Se on oireillut jatkuvana, painostavana ja yhä syvenevänä masennuksena vain lyhyiden tasaisempien tai hypomaanisten kausien tauoilla. Maaliskuussa kyllästyin, sillä olin luovuttamassa. En ole koskaan tuntenut itseäni niin täydellisen epätoivoiseksi ja nurkkaan ajetuksi.

Olen luonnollisesti käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä vuosia, ja ne ovat kyllä auttaneet tiettyyn pisteeseen saakka, mutta nyt oli saatava jotain — jotain. En osannut nimetä sitä, osasin nimetä vain oman loputtoman lohduttomuuteni.

Varasin ajan yksityiselle psykiatrille poikkeuksellisen hyvän sairasvakuutukseni turvin. Saman sairauden kanssa elävä ystäväni oli suositellut häntä – hän on toiselta ammatiltaan kirjailija, joten hän ymmärtäisi. Ja hän ymmärsi. Sanoin ”määrää mulle sähköhoitoa” hän sanoi ”sen aika ei ole vielä” sanoin ”määrää mulle jotakin, en kestä enää” hän sanoi ”on sellainen magneettistimulaatio, kevyempi versio sähköhoidosta” sanoin ”haluan sen”. Hän lähetti minut kotiin miettimään asiaa ja tutkimaan hoitomuotoa. Tein viiden minuutin pakollisen selvityksen, jotta tietäisin mistä puhutaan, ja lähetin hänelle sähköpostin: sign me up.

Lähetteen käsittelyssä kesti lopulta kolme kuukautta. Ne olivat ristiriitaista aikaa. Mietin: entä jos se ihan totta toimiikin? Tunsin: jos se ei toimi, en pysty enää. Odotin. Lopulta psykiatrian poliklinikalta soitettiin. ”Milloin oli viimeisin yli kahden kuukauden mittainen oireeton jaksosi?” ystävällinen ihminen linjan toisessa päässä kysyi. Naurahdin, kun en voinut muutakaan. ”En tiedä. 12 vuotta sitten?” ”Okei.”

Kirjoitin päiväkirjaa odotellessani.

maaliskuu

tiistai. a star is bornissa se mies se on sairas ja rakastuu ja haluaa tulla paremmaksi ja sanoo maybe it’s time to let the old ways die ja se yrittää mutta se ei pysty se ei pysty koska *aina kaikki ei muutu paremmaksi* vittu aina kaikki ei muutu paremmaksi ja totta vitussa mä toivon että mulle ne muuttuu paremmaksi mutta mä ymmärrän sen miltä siitä tuntui miltä tuntuu kun ei vaan tule paremmaksi ja tuntee olevansa taakka vaikkei olisi tai vaikka olisi ja muuttaa siihen asuntovaunuun kossupullon ja kiväärin kanssa ja istuu siellä ja miettii miten vielä enemmän satuttamalla voisi satuttaa lopulta vähemmän vaikkei se ole totta mutta siinä hetkessä se on totta siinä mielessä se on totta siinä mielessä joka on ollut liian kauan samanlainen ja vaikka haluaisi let the old ways die niin se on vaikeaa koska niin. en tiedä miksi

keskiviikon vastainen yö. hankalia päiviä. haluaisin niin pystyä kaikkeen mutta en pysty. olen hirvittävän väsynyt koko ajan, kaikki ponnistelu vie voimia. — puhun pintapuoleisesti kaikille kaikesta enkä ymmärrä miksi. tai tottakai ymmärrän, en halua valuttaa öljyä niiden sisään. joten annan pintaraapaisun ja ne varmasti luulee etten halua puhua niille vaikka oikeasti en janoa mitään niin kuin sitä. mutta en pysty, en luota niiden kantokykyyn. miksi pystyn piilottaa kaiken? mikä helvetin järki siinä on. haavoittunut eläin menee nuolemaan haavoja vaikkei haavojen nuolemisesta ole kuin haittaa. elefantit menee kuolemaan yksin ja ihminen lukittautuu vessaan kun on tukehtumaisillaan. en halua tätä primitiivistä pakoa, mutta mitä voin tehdä? siihen on tietysti yksinkertainen vastaus, mutta en kai ole valmis ottamaan sitä vastaan

tiistain vastainen yö. yritän parhaani olla luovuttamatta. miksi unohdan aina päättäväisyyden ja halun? sininen taivas ja aurinko tuntuu hyvältä, papu ja iikka tuntuu hyvältä. kotona on turvallista ja pidän musiikista. mikään muu ei juuri tunnu. sain lähetteen magneettistimulaatioon. siinä laitetaan kypärä päähän ja toivotaan että masennus irtoaa magneettien avulla mun päästä. kuinka tuottaa mitään kun vihaa joka ainoaa sanaa jonka sormistaan päästää, nuottia jota kirjoittaa, laulua jonka laulaa

huhtikuu

sunnuntai. alan viimein käsittää, että en voi parantua kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. se täytyy hyväksyä, jotta voi elää

toukokuu

maanantai. ymmärsin miksi haluan muuttaa niin usein: olen ollut masentunut niin kauan että muuttaminen on kuin rakastuminen tai hypomania, räjäyttää tunteet hetkeksi tosi intensiivisiksi

Lähete meni läpi, ja hoitoni päätettiin aloittaa kesäkuussa. Se oli intensiivistä, kuuden viikon ajan, viitenä päivänä viikossa, tunnin päivässä istuin Auroran sairaalan kellarikerroksessa kun vasempaan etuaivolohkooni kohdistettu magneetti hakkasi sähkövirtaa kalloni läpi. Kuulostaa brutaalimmalta kuin mitä se oli. Mikään ei konkreettisesti koskenut päätäni, mutta magneetin saattoi tuntea, sen aihettaman kivun kallossa, heijastuneena aina eri kohtiin kasvoja – sekä aivoissa tavalla, jota en voi edes kuvailla.

kesäkuu

perjantai. olen ajatellut itseni ulos tunteista satoja kertoja. olenko ajatellut itseäni tunteeseen? oon addiktoitunut mielen turruttamiseen youtube-videoilla. tänään on vaikea päivä, edelliset on olleet helpompia. on energiaa. siivosin roskiskaapin ensimmäistä kertaa kuukausiin, pesin ikkunat ensimmäistä kertaa sitten muuton. tai aloitin niiden pesemisen, mutta ei ollut sitten sitä avainta. mutta olisin pessyt jos olisi ollut, se on tärkeintä. magneettihoitoa takana 9 kertaa. näin unta että lankaköynnös oli kuollut, se ei ollut. heitin sitä eilen papun andy-lelulla, mutta se selvisi. tänään mietin: intohimo vaatii energiaa, tunnetta. mulla ei ole ollut sitä, niin olen tehnyt asioita, joihin ei tarvita intohimoa. asioita, jotka tulee helpommin, vähemmällä vaivalla

sunnuntai. ehkä voin paremmin, näen paremmin?

Hoidon jälkeen Auroran psykiatri arvioi minut uudelleen, kuten hän oli hoitoni alkaessa tehnyt. Nämä sairaanhoidolle merkitykselliset pisteeni olivat alhaisemmat kuin koskaan. Sillä jopa aikoina, joina en ole tuntenut itseäni vaikeasti masentuneeksi, pisteeni ovat näyttäneet vaikeaa masennusta – vaikean masennuksen aikoina mittari on paukkunut rikki.

Vaikutukset eivät kuulemma ole kohdallani näin raskaan masennushistorian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kategorisen parantumattomuuden takia pysyvät, toisin kuin joillain ihmisillä, mutta ne saattavat kestää useita kuukausia. Eli kun oireet palaavat, voin pyytää uuden lähetteen, saada uuden hoitojakson ja aloittaa sen jälkeen ylläpitohoidon. Toivon sitä enemmän kuin mitään. Olen saanut itseni takaisin.

heinäkuu

maanantai. kuukausi? mihin se meni? tiedän: elämään

syyskuu

perjantai. olen kirjoittanut, mutta en tänne – olen kirjoittanut romaania

artwork by Karolina Koryl