Kippis

 

Louna on viikon päästä yksivuotias. Tulevina päivinä jaamme ajatuksia Lounan menneestä vuodesta, ja ehkä tulevastakin. Sain kunnian aloittaa, koska, no, tavallaan kaikki alkoi minusta. Louna on yksi ihanimpia asioita, jotka on saaneet alkunsa mun ideastani. Lounaa tuskin olisi, ellen olisi sanoittanut jo pidemmän aikaa mielessä piilotellutta ajatusta instastoryyn kesällä 2018:

Haluaisin taas kuvata ja kirjoittaa, ja että olisi yhteisöllistä ja simmosta, mut en oikein tiedä mistä alottaisin. Tehtäisiinkö jotain yhdessä?

Sain hurjan paljon ihania viestejä, jotka kaikki vahvisti ajatusta siitä, että jonkinlaiselle kollektiiville olisi tilaa. Eniten viestejä vaihdettiin Roosan, Susan, Nooran ja Saran kanssa, ja jotenkin palaset loksahti kohdalleen itsestään. Jaettiin samoja ajatuksia yhteisön kaipuusta, luovuudesta ja sen toteuttamiseen sopivan alustan puutteesta, blogien väsähtäneisyydestä, livejournalin ihanuudesta silloin joskus. Ymmärrettiin toisemme ideat ilman, että niitä tarvitsi juurikaan selittää ja haluttiin pitkälti samoja asioita. Rakkaudessani kolmella jaollisiin lukuihin ja Jennan estetiikkaan, ehdotin tytöille vielä yhden jäsenen lisäämistä. Kaikki tuntui oikealta.

Florence + The Machinen High as Hope julkaistiin samoihin aikoihin, ja kuunneltiin sitä kaikki tahoillamme samalla kun tutustuttiin toisiimme ja hahmoteltiin sitä, mistä lopulta tuli Louna. High as Hope muistuttaa mua aina siitä läikähtelevän jännittävästä ajasta, kun tiedettiin, että tästä tulee jotain lämmintä, leutoa ja lempeää mutta ei tiedetty tarkalleen mitä.

Mulla ei ole koskaan ollut tyttöjä. Tiedättekö sellaista tyttöystäväporukkaa, jonka kanssa nukutaan siskonpedissä päiväunia ja letitetään toisten hiuksia, juodaan pullotolkulla viiniä ja kerrotaan salaisuuksia. Lounakollektiivista on tullut mun tytöt, vaikka ollaan neljässä eri kaupungissa kahdella eri mantereella. Ollaan puhuttu tyttöjen kanssa tapaamisesta, enkä malta odottaa sitä, että se joskus vielä toteutuu. Mielessäni näen meidät makaamassa punaviinipäissämme lattialla ja huutolaulamassa South London Foreveria.

Tyttöjen lisäksi Louna on antanut mulle niin paljon muutakin. Olen löytänyt oman luovuuteni uudelleen ja uskaltautunut opettelemaan uusia asioita, kuten koodaamista. Olen alkanut kirjoittaa päiväkirjaa monen vuoden tauon jälkeen. Olen oppinut avaamaan itseäni myös maailmalle, vaikka joka ikisen tekstin julkaisun hetkellä käyn läpi tunneskaalan epävarmuudesta ja lamauttavasta itsekriittisyydestä häpeään ja itsesuojelun tarpeeseen. Olen oppinut lempeyttä itseäni ja muita kohtaan mutta samalla huomannut paikkoja, joissa mulla on vielä tekemistä sen kanssa. Tämä on ollut uskomattoman lähellä sitä, mitä halusinkin.

Kippis meille, Louna. Toivon, että tarinamme on vasta alussa.

1 vastaus artikkeliin “Kippis”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *