Uunisaari

Muutin Helsinkiin hieman yli kolme vuotta sitten. Olin juuri aloittanut uuden työn, joka ahdisti minua päivittäin. Asuin parhaan ystäväni luona hänen ahtaassa yksiössään, johon olin parissa kangaskassissa tuonut tärkeimmät tavarani Turusta. Välillä lainasin ystävältäni neulepaitoja, kun puhtaat vaatteeni loppuivat. Matkustin töihin pummilla, laskin siellä minuutteja siihen, että pääsen pois, palasin hämärään ullanlinnalaiseen yksiöön, jossa lattianrajassa patjalla selasimme puhelimiamme, söimme Alepasta ostettuja puolen euron kroisantteja ja menimme nukkumaan varhain. Näin vain vähän unia. Helsinki oli tyly ja vieras.

Noina päivinä löysin Uunisaaren ja löysin lohtua Uunisaaresta. Kävelimme siltaa pitkin saareen, joka sinä talvena jostain syystä oli aina hiljainen. Ehkä se johtui säästä, muistan ne päivät pitkänä harmaana ajanjaksona, jolloin satoi räntää, mutta ei ikinä lunta ja koskaan ei paistanut aurinko. Oli kuin olisimme olleet maailman ainoat ihmiset, mereltä tuuli. Kaikki oli kamalaa, mutta siellä seisoessani tuntui silti, että ihan mistä vaan voi selvitä elossa.

Niin kuin selviääkin. 

Silloin Uunisaaresta tuli minulle rakas ja sitä se on edelleen. Harmaisiin päiviin on nyt tullut valo ja sellaisina päivinä pidän Uunisaaresta eniten. Silloin, kun saari on täynnä ihmisiä. He tulevat vastaan ja hymyilevät.

Seistessäni samoilla kallioilla muistan hellästi ihmistä, joka vuosia aiemmin on seisonut juuri siinä kohtaa, peloissaan ja kaukana kotoa. Meri näyttää edelleen samalta, horisontti on yhtä kaukana, mutta nyt tämä kaupunki on vihdoin lämmin ja minulle tuttu. Koti.