Mitä tämän vuosikymmenen aikana opin rakkaudesta

Vuosikymmen oli pitkä ja ehti näyttää erilaisia asioita. Kaupunkeja, ihmisiä, tunteita, koteja, toiset parempia kuin toiset, niin kuin asioilla on tapana, olla hyviä ja huonoja vuorotellen. Kipeitä ja parantavia.

Tapahtui todella paljon kaunista.

Tapasin ihmisiä, hämmästyttäviä, syviä ja kauniita ihmisiä. Osa heistä sellaisia, jotka olen joutunut menettämään, mutta joiden jättämät tunteet asuvat minussa yhä ja tekevät minusta erilaisen ihmisen. Paremman.

Tapahtui myös todella paljon sellaista, jota en koskaan olisi valmis toistamaan uudelleen. Rumia tapahtumia, joiden ainoa perintö on mahdollisuus sanoa siitä kaikesta: selviydyin.

Kasvoin ja opin tällä vuosikymmenellä paljon ja muutaman niistä asioista tahdon nyt jakaa tässä kynnyksellä, jossa vanha on menossa ja uusi vasta tulossa, kaikki mahdollista. Joten: muutama asia, jonka tämä vuosikymmen opetti minulle rakkaudesta.

Olen oppinut, että tärkeää on olla rehellinen, aina. Valheilla on jälkensä, jotka voi välillä saada katoamaan olemattomiin, mutta ne ovat silti olemassa silloinkin, kun niihin ei voi löytää takaisin. On helpompaa elää, kun ei pelkää jäävänsä kiinni. On oikeampaa elää, kun tietää, mikä on totta.

Raadollinen rehellisyys ei ole aina kivaa, mutta on välttämätöntä sytyttää huoneeseen niin kirkkaat valot, että näkee kaiken lian lattialla ja seinissä, muuten sitä ei voi pestä pois. Tähän asti olen viettänyt aikaa rakkauteni huoneissa pimeässä tai vähintään silmät kiinni, haluttomana näkemään. Mutta rakkaus vaatii, että katsoo silloinkin, kun maisema ei ole se, jonka tahtoisi nähdä.

Ja jotta voi olla rehellinen muille, täytyy olla ensin rehellinen itselleen. En ole itse  varma, kumpi niistä on vaikeampaa. Opettelen yhä molempia. Valheet tulevat välillä vieläkin totuuksia helpommin. Osin myös siksi, että niiden saattaa virheellisesti kuvitella olevan totta.

Olen myös oppinut, että ihmiset eivät osaa lukea ajatuksia silloinkaan, kun itse kuvittelee olevansa ilmiselvä. Jos tuntee, on pakko sanoa ääneen, ja jos puhuu ääneen, on myös varmistuttava, että puhuu toisen kanssa samaa kieltä, että sanat tarkoittavat samaa asiaa. On mahdoton puhua samasta väristä, jos toinen siitä puhuessaan tarkoittaa punaista ja toinen sinistä. Mitä tarkoitan, kun puhun mustasukkaisuudesta? Tai kateudesta? Mistä joku muu puhuu, kun hän puhuu niistä?

Kun puhumme rakkaudesta, mistä me todella puhumme?

Joten olen opetellut puhumaan samaa kieltä, selittämään sanojeni merkityksiä.

Ja kuuntelemaan silloin kun minulle puhutaan toisella kielellä, jota vielä en ymmärrä, mutta jota tahdon oppia puhumaan.

Ihanaa lähestyvää uutta vuotta, vuosikymmentä. Toivottavasti se tulee lempeänä.

7 mm

Muistelen sitä, kuinka pari vuotta sitten istuin surun keskellä ja kuinka se tuntui musertavalta ja murskaavalta. Kuinka olen edelleen surullinen samoista sekä eri asioista, ja onko suruja lopulta kovinkaan montaa erilaista sorttia, ehkä tunne vain voimistuu aika-ajoin ja ilmenee eri tavoin. Mietin, kuinka mikään rakkaus ei korjaa kokonaan sitä, mikä on joskus rikottu, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan. Kaiken kanssa oppii lopulta elämään.

Mietin sitä, miten olla vahvistamatta yhteiskunnan parisuhdekeskeisiä normeja, monogamian glorifiointia sekä romanttisen rakkauden erityisasemaa, ja samalla olla äärettömän rakastunut ja tyytyväinen omaan parisuhteeseen. Miten vastaanottaa onnitteluita päätöksestä, että teemme kodin saman katon alle, koska se sattuu sopimaan meille ja tuntuu kokeilemisen arvoiselta, mutta se ei ole itsessään mikään saavutus tai osoitus suhteen toimivuudesta. En tiedä.

Leikkasin hiukseni seitsemän millin mittaisiksi ja jostain syystä tuntuu, että se vaatii selittelyä. Eihän se niin ole, mutta silti; tein niin, koska halusin kokeilla, miltä se tuntuu ja miltä näytän siilitukassa. Kiinnostaa, miltä hiukseni näyttävät, kun ne kasvavat sentin, viisi senttiä, viisitoista senttiä. Rakastan polkkatukkaa ja ajattelin eläväni sen kanssa loppuelämäni. Samalla ajatus karmaisi, enhän ole edes kolmeakymmentä, todellako aion pitää saman hiustyylin tästä hamaan hautaan saakka, mitä helvettiä? Todennäköisesti palaan polkkatukkaan vielä, mutta sen aika ei ole nyt. Leikkasin hiukseni, koska aika tuntui otolliselta ja koska äitini teki samoin ollessaan suunnilleen samanikäinen. Yksi parhaimmista opeista äidiltäni on se, että hiukset kasvavat aina takaisin. Tein niin, koska se jännitti ja pelkäsin näyttäväni rumalta, enkä jaksa tai halua pelätä sellaista. Pelkäsin myös, mitä muut asiasta ajattelevat ja sanovat, ja se jos mikä on syy sanoa, että haistakaa nyt vittu (itseni mukaan lukien). Leikkasin hiukseni, koska miksei?

Tekee mieli vain lukea kirjoja ja leipoa pullaa. Käydä koirapuistossa ja kastella viherkasvit. Tehdä makaronilaatikkoa ja mennä ajoissa nukkumaan. Urheilla, venytellä ja kuunnella ruotsinkielistä klassisen musiikin radiokanavaa (hyvä on, myöskin Vammaiskulttia sekä Mitä vittua? -podcastia, suosittelen).

Oikeastaan pidän siitä, kuinka pitää pukeutua moneen vaatekerrokseen ja kuinka pimeys kietoo pehmeästi sisäänsä ja kuinka kaikki hidastuu. Keitän lisää teetä, nyt ei hötkyillä.

Ja yhtäkkiä; syreenit

En voi käsittää, että on kesä ja minulla kahden kuukauden sairasloma sekä masennuslääkitys ja silti elämä voi olla ihan kaunista ja hyvää. Tunnen olevani enemmän minä kuin koskaan aiemmin, mutta siltä minusta tuntuu joka vuosi. Silti tunne on tällä(kin) kertaa hieman erilainen, jonkinlainen syvä rauha on astunut sisääni ja on kuin joku laskisi kätensä hyväksyvästi olkapäälleni ja antaisi luvan vain olla. Itken ja ahdistun ja vaivun ajoittain syvään, pimeään kuoppaan ihan kuten aiemminkin, tai jopa enemmän ja useammin, mutta vain siksi, että olen vihdoin antanut itselleni luvan olla rikki. Enää ei tarvitse pidätellä tai sinnitellä tai pärjätä, en jaksa enää. En jaksa enää esittää.

Ymmärrän nyt myös, että on mahdollista saada kaikki. On mahdollista olla turvallisessa ja rakastavassa parisuhteessa (tai vaikka useammassa), vaikka ei olisikaan vahvimmillaan. On silti mahdollista säilyttää vapaus ja minuus ja oma tila. On mahdollista aidosti puhua ja sopia ja neuvotella ja kuunnella ja selvittää, että mikä voisi toimia ja miten. Konflikti tai hankalat tunteet eivät tarkoita, että kaikki olisi pilalla ja menetetty. Pelkään edelleen kaikkea ja paljon, mutta niiden pelkojen kanssa on myös mahdollista tulla toimeen.

Kuuntelin uudelleen kirjailija Durga Chew-Bosen (jonka kirjaa Too Much and Not the Mood ra-kas-tan) ja Rookie-sivuston perustaja Tavi Gevinsonin välisen keskustelun (”Protect your flame”), ja aivan kuten pari kesää sitten asuessani Helsingin Pajamäellä metsän kupeessa, se helpotti kirjoitusblokkiani ja sai aikaan haltioituneen innostuksen. Durga ja Tavi puhuvat muun muassa kirjoittamisesta, ihmissuhteista ja määrittelyistä. Joka kerta kolahtaa Durgan sanoessa, että: ”If you have needs, try to fulfill them. If you have wants, try to reach for them.” (Eli: jos sinulla on tarpeita, pyri täyttämään ne. Jos sinulla on haluja, koita kurottaa niitä kohti.)

On kesä ja syreenit alkavat levittää makeaa tuoksuaan kaikkialle. En tee suuria suunnitelmia, kuten ehkä joskus aiempina kesinä tein, vaikka tiesin, että puolet niistä jäävät kuitenkin toteuttamatta. Tänä kesänä aion vain olla ja istua itseni kanssa ja kuulostella, mitä tarvitsen ja haluan. Sitten pyrin ja kurotan, niillä voimilla, mitä minulla on.