Kirjoja ilman naisia

Sisältövaroitus: Kirjoituksessa kritisoidaan Murakamia ja se sisältää naisvihamielisiä ja cis- ja heteronormatiivisia otteita kirjasta sekä tarpeettoman paljon peniksiä.

Olen lukenut tänä vuonna poikkeuksellisen vähän. Osasyynä on ollut raskaan kevään aiheuttama väsymys ja laiskuus. Kirjaan tarttumisen sijaan olen käyttänyt kaikki sähköpostini ja pankkikorttini ilmaisiin kokeilujaksoihin eri suoratoistopalveluihin ja tuijottanut tuntitolkulla tosi-tv:tä ja muuta mahdollisimman vähän aivokapasiteettia vaativaa roskaa.

Eniten syytän kuitenkin Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelmaa. Goodreads kertoo, että aloitin kirjan 3. helmikuuta ja 31. toukokuuta annoin sille yhden tähden.

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät osaa jättää kirjaa kesken, vaikka haluaisivat. En osaa edes laittaa kirjaa tauolle ja lukea välissä jotain muuta siinä toivossa, että hyllytetty kirja alkaisikin kiinnostaa. Siksi luin tätä 276-sivuista novellikokoelmaa melkein neljä kuukautta. Löysin motivaation lukea kirjan loppuun sillä hetkellä, kun päätin kirjoittaa tämän tekstin.

Tiesin jo kahden sivun jälkeen vihaavani tätä kirjaa, ja olisin halunnut laskea sen heti käsistäni. Kirjan naisvihamielinen sävy olisi hypännyt silmille, vaikka olisin lukenut sitä ilman feministilaseja (en kyllä taida enää osata). Kirja, jonka ensimmäisillä sivuilla laitetaan tiskiin vähätteleviä faktoja naisautoilijoista ja naiskuljettajista, ei helposti voita minua puolelleen.

Kafuku oli ollut lukemattomia kertoja naisen kyydissä ja hänen kokemuksensa mukaan useimmat naisautoilijat saattoi jakaa kahteen ryhmään. Jotkut olivat hieman liian aggressiivisia ja jotkut taas hieman liian varovaisia … Tietenkin oli myös naiskuljettajia, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan ryhmään. Sellaisia naisia, jotka ajoivat aivan normaalisti, eivät siis liian aggressiivisesti eivätkä liian varovaisestikaan. Heidän joukossaan oli peräti varsin taitavia autoilijoita.

En edes omista ajokorttia, ja silti tämä naisten vähättely sai minut kiehumaan.

Kokoelmassa on seitsemän novellia ja seitsemän miestä ilman naista. Tarinoita ja miehiä yhdistää elämä, joka on kurjaa, tyhjää, tylsää, ankeaa, vaikeaa, surullista, merkityksetöntä, raukkamaista, yksinäistä ja seksitöntä ilman naisia. Siihen nähden, miten tärkeitä naiset (tai naisten puute) ovat tarinoiden miesten kannalta, naiset ovat hämmentävän toisarvoisia Murakamin kerronnassa.

Näin kauniisti Murakami kuvailee tarinoidensa naisia:

Ylimääräinen rasva oli kadonnut hänen kaulastaan ja käsivarsistaan.

. . .

Kun Kitaru näytti minulle valokuvan hänestä, yllätyin hänen kauneudestaan niin, että vahingossa melkein vihelsin. Hän oli sopivan hoikka ja hänellä oli eloisa ilme.

. . .

Hän oli ehkä kolmekymmentävuotias tai vähän yli. Oli kyseenalaista, saattoiko naista sanoa suoranaisesti kauniiksi, mutta hänellä oli pitkät suorat hiukset ja lyhyt nenä ja jokin hänessä veti katseita puoleensa.

. . .

Hän näytti keski-ikää määrätietoisin askelein lähestyvältä maaseutukaupungin kotirouvalta, jonka vartalossa oli ylimääräistä läskiä siellä täällä kuin kittinä eri ruumiinosien välissä. Hänellä oli rasvaa leuan alla ja ryppyjä silmäkulmissa. Hänen kampaustaan, pukeutumistaan ja meikkiään ei voinut sanoa täysin hutiloiduiksi, mutta eivät ne kehujakaan ansainneet. Hänen kasvonsa eivät olleet piirteiltään missään nimessä rumat, mutta niissä ei ollut minkäänlaista katseen kiinnittävää kohtaa, joten niiden synnyttämä vaikutelma oli laimea.

. . .

Kunhan naisen kasvot eivät olleet kuolettavan tylsät eikä niissä ollut ammatillista kiinnostusta herättävän suuria kauneusvirheitä, ulkonäkö ei ollut ongelma. Ihminen saattoi muuttaa ulkonäkönsä melkein millaiseksi vain, jos koki siihen riittävää tarvetta ja oli valmis maksamaan.

Naisia arvotetaan lähinnä heidän ikänsä, kehon rasvapitoisuuden tai seksitaitojensa perusteella. Naisten ajatuksille ei anneta sijaa tarinoissa, ja jos naisesta sanotaan jotain positiivista, se liittyy hänen kauneuteensa tai hoikkuuteensa. Lähes jokaisessa novellissa nainen pettää aviomiestään.

Ja sitten ne penikset.

Aiemminkin Murakamia lukeneena tiedän, että hänellä on ihmeellinen pakkomielle peniksiin ja seksiin (jota ei tietenkään ole olemassa ilman peniksiä). Tällä kertaa tarpeettomia peniksiä oli niin paljon, että olisi naurattanut ellei olisi vihastuttanut.

Nyt jo vähän naurattaakin:

Ehkä M oli kertonut miehelleen, että minulla oli kauniin muotoiset sukuelimet. Hän oli monet kerrat katsellut penistäni maatessaan sängyllä vähän keskipäivän jälkeen. Hän oli nostanut sen varovasti kämmenelleen ihaillakseen sitä kuin Intian kruununjalokiviä.

. . .

Senkö takia M:n aviomies oli ottanut minuun yhteyttä? Oliko hän soittanut minulle yhden jälkeen yöllä ilmaistakseen kunnioituksensa penikseni muotoa kohtaan? Tuskin. Se oli mahdoton ajatus. Sitä paitsi ei penikseni ollut häävikään elin. Korkeintaan se oli keskinkertainen.

Ihan oikeasti mitä hittoa, Murakami?

Seksi (jota novelleissa on myös tarpeettoman paljon) kuvataan luonnollisesti cis-heteromiehen näkökulmasta, ja naisten tehtävänä on lähinnä toimia statisteina, eikä heidän nautinnollaan ole mitään merkitystä. Olen lukenut paljon cis-heteronormatiivisia kirjoja ja pitänytkin monista valtavasti, mutta Miehiä ilman naisia ei tunnu sanovan mitään muuta, kuin että miehillä on penikset, joilla yhdytään naisiin (hyi saatana), jotka ovat olemassa lähinnä miehiä varten. Siellä täällä vilahtelevat bioessentialistiset toteamukset saivat minut konkreettisesti yökkäilemään.

Esileikin jälkeen Habara pani itselleen kondomin (Šeherazade vaati lääketieteellisistä syistä sen käyttöä), yhtyi Šeherazadeen ja laukesi sopivan ajan kuluttua.

. . .

Kuukautisten aikana Šeherazade hoiti asian käsityönä. Silloin Šeherazaden ripeät ja jokseenkin suorittavan oloiset otteet muistuttivat Habaraa hänen sairaanhoitajan pätevyydestään.

. . .

Šeherazadella oli herkän hienostunutta naisellisuutta huokuvat alusvaatteet, jotka vangitsivat miehen katseen kauniilla silkillä, hienoilla pitsikoristuksilla tai lumoavan syvillä väreillä.

. . .

Tarve päästää kertynyt siemenneste ajoittain ulos oli miehen kehon ominaisuus – paljolti samalla lailla kuin kuukautisvuoto oli naisen kehon ominaisuus.

Yök, yök ja yök.

Kirja on kirjoitettu cismiehille ilman naisia, enkä näe, miksi kenenkään muun kannattaisi lukea näitä seitsemän kertaa samaa teemaa jankkaavia novelleja. Jälkiviisaana voisi todeta, että olisihan tämän voinut päätellä jo kirjan nimestä.

Vain miehet ilman naisia tietävät, miten surullista, miten satuttavaa on tulla yhdeksi heistä.

Tähän asti Murakami on kuitenkin onnistunut voittamaan minut puolelleen, ja olen jopa listannut hänet yhdeksi lempikirjailijoistani. Tämän kirjan jälkeen joudun kuitenkin pohtimaan, annanko uusille Murakameille mahdollisuuden ja pitäisikö minun lukea kauan sitten lukemani lempikirjat uudelleen.

Muuttomme yhteydessä konmaritin kirjahyllyn. Periaatteena oli, että kirja saa jäädä, jos uskon, että minä tai poikaystäväni lukee sen vielä joskus. Rakastan kirjoja esineinä, ja kipuilin joidenkin niin sanottujen klassikoiden, kuten Hemingwayn kanssa. Apuna ollut ystäväni kyseenalaisti valkoisten miesten valkoisille miehille kirjoittamien klassikoiden säästämisen, kun kodissamme ei asu ketään, jolle kirjat olisi kirjoitettu. Tämä sai minut arvioimaan kirjahyllyämme uusin ja kriittisemmin silmin. Miksi feministi säilyttäisi kirjahyllyssään kirjoja ilman naisia, kun voi täyttää muutenkin liian vähäiset hyllymetrit Alice Walkerilla, Tove Janssonilla, Yoko Ogawalla, Toni Morrisonilla, Chimamanda Ngozi Adichiella, Zadie Smithilla, Hanya Yanagiharalla ja Koko Hubaralla?

On siellä edelleen useampi Murakamikin, mutta Miehiä ilman naisia ei sinne enää pääse.

. . .

Lainaukset: Haruki Murakami – Miehiä ilman naisia (Tammi, 2016)

Huhtikuun jää

Asioita, jotka ovat viime aikoina olleet mielessäni

1. Karl Ove Knausgård

Olen tänä keväänä lukenut Taisteluni-sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja aloittanut kolmannen. Kun luin ensimmäisen kirjan ensimmäisen lauseen, tuntui siltä kuin olisi kävellyt vastaan jotain sellaista, josta tietää jo alussa, että tämä on merkittävää ja kaunista ja tästä en pääse irti. Olen huumaantunut,  puhun Knausgårdista kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella ja puhun vielä sittenkin, kun he ovat lopettaneet kuuntelemisen.

Osa viehätystä toki on varmasti siinä, että kaiken kirjoitetun tietää todeksi, tai ainakin yhden henkilön kokemukseksi tapahtuneesta.

Mutta pelkästään yhden ihmisen totuus ei viettele näin, vaan rakastan koko sitä tapaa, jolla Knausgård kuvailee. Rakastan tätä tekstiä ja näitä yksityiskohtia. Rakastan sanojen voimaa. Lainatakseni Juha Itkosen sanoja: Mitään ilmiötä ei ikinä olisi syntynyt, ellei Knausgård olisi niin loistelias prosaisti kuin hän on. Hän käyttää sanoja säästelemättä, erään kustannustoimittajaystävänsä sanoin maalaa niillä: värittää kankaan katosta lattiaan.

Olen vangittu tämän tarinan ja tämän ihmisen elämän sisälle.

Knausgårdin ex-vaimo Linda, kirjailija hänkin, on muuten sanonut äärettömän kauniisti, kun häneltä on kysytty, miltä tuntuu, kun ex-mies repii hänenkin elämänsä esiin kirjoissaan: Karl Oven kieli on niin kaunista, että minusta tuntui aina siltä, että olen niissä sanojen suojassa.

Tällaisia sanoja tahtoisin joskus itsekin kirjoittaa. Suojella ihmiset tekstini sisään.

2. Camp NaNoWriMo

National Novel Writing Month on haaste, jonka tarkoitus on kirjoittaa 50 000 sanaa yhden kuukauden aikana. Osallistuin NaNoWrimoon viime marraskuussa ja kirjoitin 50 014 sanaa, yhteensä 115 sivua. Camp NaNoWriMo, joka järjestetään huhti- ja heinäkuussa, on muuten samanlainen, mutta kirjoittaja voi itse määritellä tavoitesanamääränsä. Olin itse ennen huhtikuuta kirjoittanut 15 000 sanan tekstin, ja nyt yritän saada tuon saman 50 000 sanaa sen perään.

Miltä tavoitetta vastaan kirjoittaminen tuntuu?

No, 90 prosenttia ajasta toki aivan hirveältä. Sanat takkuilevat ja tuntuu, ettei minulla ole koskaan ollut tai tule koskaan olemaankaan mitään mielenkiintoista sanottavaa. Kiroan suomen kieltä ja yritän kääntää kaikki yhdyssanat erillisiksi sivulauseiksi. Mietin, miksi saan näitä ideoita ryhtyä typeriin haasteisiin, joista en nauti, mutta joita en liian ylpeänä voi jättää keskenkään.

Ja sen 10 prosenttia ajasta se tuntuu siltä, etten tiedä elämässäni mitään parempaa kuin kirjoittaminen enkä tahdo tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Silloin sanat tapahtuvat minusta irrallaan, ne vain tulevat ulos pakottamatta, ja kun myöhemmin luen, mitä kirjoitin, hämmennyn siitä itsekin. Se ei tunnu tutulta, mutta se on silti minun. Flow-tila on ihana paikka, mutta harmi, että sinne harvoin on pikareittiä, vaan perille pääsee tekemällä väkisin tuskastumiseen asti.

Eli en voi muuta kuin kirjoittaa ja laskea sanoja ja kirjoittaa lisää.

3. Juokseminen

Asuin kerran tytön kanssa, joka sanoi, että juostessa kannattaa tehdä kaikki isot päätökset, koska silloin on vaikea ajatella yksityiskohtia ja ratkaisut tulevat kuin itsestään. Ne tulevat syvältä, sieltä, missä ei ehdi ylianalysoida kaikkia mahdollisuuksia puhki vaan tietää automaattisesti, mitä tahtoo.

En tiedä, oliko hän oikeassa. Ehkä halusin uskoa hänen olevan, koska elin silloin vaikeaa elämänvaihetta, jolloin en tiennyt mihin suunnistaa tai mitä tehdä. Juokseminen tuntui ihan yhtä hyvältä tavalta ratkoa ongelmiaan kuin mikä tahansa muukin kokeilemistani keinoista (joita olivat siis lähinnä alkoholi ja selfhelp-kirjallisuus), joten aloin juosta. Hitaasti jostain siltä hysteriani alta alkoi tulla esiin päätöksiä, jotka olivat selvärajaisia ja varmoja ja myöhemmin osoittautuneet vieneen minut oikeaan suuntaan.

Joten edelleen, kun tahdon löytää jotakin ajattelematta aktiivisesti, menen juoksemaan ja luotan, että kaikki tapahtuu kuin itsestään.

Ajattelen Knausgårdia ja kirjoittamista, ja kun palaan kotiin, sanat tulevat.

Luen, kirjoitan ja juoksen. Kevään ihana pyhä kolminaisuus. Näinhän juuri tahdon elämäni olevan.

Talvi, joka on tuntunut siedettävältä

Olen krooninen talvistressaaja. Juhannusyö on mielestäni vuoden ahdistavin hetki: se on puoliväli, jossa valon määrä alkaa kääntyä laskuun ja päivän lyhyyden tuntee äkisti minuutti ja vuorokausi kerrallaan yhä vahvemmin, ensin vain pieninä edellisiä nopeammin kuluvina päivinä, kunnes lopulta tuntuu kuin pimeys valtaisi päivät niin kuin hyökyaalto.

Kesän viimeisissä illoissa on kaunista haalean ikävän peittämää nostalgiaa, ne ovat jopa nautittavia kaikessa kipeydessään, mutta syksyä en meinaa jaksaa. Vuodesta toiseen sen syvyys yllättää. Tunnen valon vähyyden kuin se kiristäisi fyysisesti koko kehoa.

Talvipäivänseisaus on vuoden lempipäiväni. Vuoden pimein päivä tarkoittaa sitä, että seuraava puoli vuotta on pelkkää kasvavaa kirkkautta. Jos kärsin keskikesän juhlan aikaan, olen talvipäivänseisauksena kaikkein toiveikkain.

Tämä talvi ei kuitenkaan ole ollut ihan niin paha kuin kaikkien aiempien vuosien kokemuksien perusteella olisin odottanut (toistaiseksi, koputan puuta). Vaikka on tuntunut vaikealta katsoa valon vähyyttä, ohutta aurinkoa, kelmeitä päiviä, jotka eivät tunnu alkavan ollenkaan ennen kuin olivat jo lopussa, on tämä ollut vähemmän hirveää kuin aiemmin.

Ehkä alan hiljalleen tottua siihen, että vuodenajat tulevat tällaisina, nousevina ja laskevina aaltoina. Tai ehkä olen ymmärtänyt sen, miten ainutlaatuisia ja ihmeellisiä ne ovat, ilmiö, josta en kuitenkaan tahtoisi joutua luopumaan, niin paljon kuin pimeää inhoankin.

Ja sitä paitsi nyt pahin on jo taitettu, päivä on kasvanut tunneilla. Olen realisti ja elänyt tarpeeksi kauan tässä maassa tietääkseni, etteivät helmikuun aikaiset aurinkoisina nousevat aamut tarkoita sitä, että ensi viikolla alkaisi kevät ja että pahimmat pakkaset saattavat olla vielä edessä. Mutta pimeys on ohi ja kestän kyllä kylmän, jos vain saan kietoutua lämmittelemään valon sisään.

Ps. Jos pelkkä valo ei lohduta talven keskellä, kokemukseni perusteella myös näihin asioihin on mukava paeta:

Mielikuvitusmatkat Google Mapsissa. Yksi lempivierailukohteistani on kesäinen Turku, joka Google-auton ikuistamissa kuvissa on vielä niiltä vuosilta, kun asuin siellä, tuttu, turvallinen ja rakas, mutta viime aikoina olen liikkunut myös muualle maailmaan. Uudet maisemat lohduttavat, kun ulkona sää näyttää siltä, etten tule näkemään kuin loputonta valkoista seuraavien kuukausien ajan.

Päiväunet ja unimaailmat. Jos keho tahtoo levätä, anna sen valua uneen. Äitini sanoo aina, että parhaan levon päiväunista saa, kun nukkuu 20 – 30 minuuttia, mutta ei yhtään pidempään. En tiedä, onko tällä mitään totuuspohjaa, mutta kuuliaisesti noudatan tätä ohjetta vieläkin ja välillä tunnen lyhyiden päiväunien jälkeen oloni virkeämmäksi kuin koskaan aamuisin.

Ja tietenkin todellisuuspakoilu muiden keksimissä maailmoissa, itse olen käynyt esimerkiksi näissä kirjoissa:

Mia Kankimäki: Naiset, joita ajattelen öisin. En pitänyt Kankimäen ensimmäisestä kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, sen kerronta oli makuuni liiankin viipyilevää, mutta tässä viivytään juuri sopivasti. Sitä paitsi nämä turhan tuntemattomaksi jääneiden naisten tarinat! Ja ne paikat, joihin tämä kirja vie!

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää. Tässä kirjassa on suurkaupunkien neonvalot ja-värit ja tunne unohtamisesta. Muistinpyyhkijöitä myyvä huumekauppias tuhoaa sitä, mitä muut muistavat eikä muista enää itsekään. Rakastan tämän kirjan ajatusleikkiä: entä jos muistoja voisikin pyyhkiä pois? Mitä kaikkea valitsisin unohtaa? Mikä on sellaista, jonka tahtoisin pitää?

Don DeLillo: Omegapiste. Mikä punaisen autiomaan ja kuivan ilman tuntu tästä kirjasta tuleekaan, aivan kuin aavikon hiekkaa voisi käsin koskettaa. Tätä romaania lukiessa on yhtä aikaa pysähdyksissä ja kuitenkin kaikkialla. Tuntuu juuri tältä:

Vaatii tarkkaavaisuutta nähdä, mitä silmien edessä tapahtuu. Vaaditaan työtä, harrasta ponnistelua nähdä se, mitä katsotaan. Hän oli lumoutunut tästä, syvyyksistä, jotka syntyivät liikkeen hidastamisesta, asioista jotka saattoi nähdä, syvyyksistä, jotka jäivät helposti huomaamatta silloin, kun näkemistapa oli pinnallinen.