Enostani

Enoni on minulle mystinen hahmo, joka asui perheeni luona hetken, kun olin paljon paljon nuorempi, yli kaksi vuosikymmentä sitten, ja kuoli pian sen jälkeen. Hän maalasi tauluja. Eräässä haastattelussa, joka äidilläni on vielä tallella, hän on kertonut: Maalaamisen lisäksi saan hyvän olon musiikin kuuntelemisesta ja joskus myös kitaran soittamisesta, vaikken osaakaan soittaa perinteisten normien mukaisesti. On hienoa, kun kitarasta saa irti äänen, joka ei mitenkään muistuta ihmisen ääntä. – – Mielikappaleeni on muuten Finlandia.

Jostain syystä pidän hyvin koskettavana yksityiskohtana juuri sitä, että hän piti Finlandiasta.

Olen uneksinut hänestä viime viikkoina, vaikka en valveilla pysty muistamaan häntä. En tiedä, kuka lopulta on mies, joka uniini tulee öisin, mutta näin olen kirjoittanut hänestä:

Enoni tukkaa ei kukaan ole harjannut ja kysyn johtuuko se siitä, ettei hänellä ole ketään pitämässä hänestä huolta. Se on oljenväristä ja jos sormet laittaa sen sisään, tuntee takkuja hänen ihonsa päällä. Jos hän leikkii kanssani metsässä ovat hänen hiuksensa sen jälkeen täynnä ruohoa ja risuja. Siltä hän tuoksuu: metsältä ja villiltä, kuin hän olisi peto eikä ihminen ollenkaan. Välillä hän ehkä onkin. Nukkuessaan unet vääristävät hänen kasvonsa tuntemattomiksi ilmeiksi, joita en osaa nimetä koska olen liian nuori siihen.

Hän kohtelee minua oikein, koska hän ei välttele kanssani puheenaiheita. Välillä hän puhuu niin vapaasti, että ehkä hän unohtaa minun kuuntelevan. Harvemmin vastaan hänelle, mutta hän ei kaipaa sanoja takaisin. Pikemminkin hän tahtoo niistä eroon. Hän haluaa puristaa itsestään irti kaiken, minkä pystyy nimeämään. Hiljaisuuden tavoittelu tuntuu hänestä turvalliselta.

Tai ainakin näin minä kuvittelen hänen ajattelevan, kun hän makaa metsässä vieressäni ja tuijottaa taivaalle, joka näkyy repaleisena puiden latvojen välistä. Sininen mosaiikki kasvojemme yllä. Se heijastuu hänen silmistään tehden niistäkin siniset, vaikka ne eivät ole. Kun hän tulee surulliseksi, ne silmät menevät täyteen vettä ja muuttuvat mustiksi kuin lammet tai öljy.

Miltä tuntuisi menettää joku niin kuin hän menettää.
Miltä tuntuisi menettää itsensä niin kuin hän menettää.

Tummissa lammissa, joista hän yrittää sukeltaa takaisin ruumista, elävää tai kuollutta, itseään tai jotakuta toista.

Tällaisia asioita hän kertoo minulle, kun makaamme päivän metsässä. Hän kertoo minulle hukkumisesta, joesta joka halkoo kaupunkia ja siitä, miten vesi voi jonain päivänä niellä kaiken alleen. Kaupungit on rakennettu liian matalalle, hän sanoo.

Ja ne, jotka eivät huku, palavat, hän sanoo.

Vuosikymmeniä myöhemmin, hänen mentyään, seison autiomaan laidalla ja liekkimeri nielee pitkin hiekkaa, ja siinä seistessäni muistan, mitä hän on minulle joskus puhunut, metsässä vuosia sitten. Tuli on loimottavan kuuma, mutta tuntuu kuin jokin kylmä valuisi selkääni pitkin. Se tietenkin on tunne siitä, että hän on voinut aavistaa kaiken tämän tulevan tapahtumaan.

Äitini sininen samettitakki

Siivosin tänään kellarikomeroita ja löysin äitini sinisen samettitakin, johon muistan rakastaneeni pukeutua kymmenen vuotta sitten. Siitä tuli mieleen tämä teksti, myöskin vuosien takaa.

Niinä vuosina käytin äitini samettitakkia, se tuoksui vähän ummehtuneelta ja oli todella ruma, siinä oli isot olkatoppaukset. Se on jossain vieläkin, todennäköisesti varastossa, josta vuokrasin muutaman neliön verran tilaa, kun kellarikomeroita remontoitiin. Kannoin sinä syksynä jätesäkeittäin tavaraa talteen kalliisiin varastoneliöihini, ja jossain muiden vaatteiden seassa on samettitakki, jossa kuljin keväänä, jolloin elin kanssasi. En muista lempinimiä, joita käytin sinusta, mutta muistan sen takin painon harteillani.

Ajattelen sitä nyt kun makaan tässä ja sade naputtaa kaupunkia. On ollut kaaosmainen kevät, jolloin lämpötila vaihtelee kymmeniä asteita päivien välillä. Se sopii minulle. Kirjoitan opinnäytetyötäni, joka tuntuu olevan kuin keksimäni ikiliikkuja, se antaa minulle aina uudelleen ja uudelleen jotain, jota muokata, eikä tule koskaan valmiiksi. Kun en kirjoita, luen kolumnejasi. Ärsyynnyn niistä. Kuuntelen haastattelujasi, olen kateellinen ihmisille, joista puhut. Luen vanhoja päiväkirjojani, mutta sitten minua alkaa itkettää.

Olin typerä, mutta olin nuori. Olin samanikäinen kuin äitini oli ollut sen takin hankkiessaan. Myöhemmin hän kertoi minulle niistä ajoista. Hän sanoi: ”Luulin silloin tietäväni kaikesta kaiken. Myöhemmin ymmärsin, etten tiennyt mistään mitään.”

Ja siinä ajassa samanikäisenä kuin hän, kuvittelin tietäväni, miten asiat tapahtuvat. Nyt toki olen vanhempi. Ymmärrän, etten tiennyt mitään.

Keräsin takkini taskuihin savukeaskeja ja sytyttimiä. Vielä nytkin, kun olen lopettanut tupakoinnin, löydän sytyttimiä jokaisesta taskustani ja kaikista pikkulaukuista. En tiedä, mitä tehdä niille. Osan nostan pois taskuista ja osan jätän paikalleen, sivelen niitä kun olen liikkeessä, kun olen hermostunut enkä tiedä mihin muualle asettaa käteni. Joskus, ollessani rakastunut, keräsin taskuihini talteen papereita, joihin olin suihkuttanut rakastettuni hajuvettä niin, että pystyin laittamaan kädet syvälle taskuun ja ottaessani ne sieltä pois ilmaan tuli minulle rakas tuoksu, josta muistin kaiken.

Jos jotain hyvää tästä kaikesta täytyy etsiä, en enää muista sinun tuoksuasi. Se tekee sinusta etäisemmän siitäkin huolimatta, että pystyn edelleen muistamaan, miten kävelet.

Pystyn muistamaan, miten nukut, en tiedä, millaisia unia näet, niistä en muista sinun koskaan kertoneen.

Ajattelen äitini samettitakkia ja uniasi ja ajatellessani sitä kaikkea, tuntuu hetken aikaa niin kipeältä, että toivoisin yhä tupakoivani.

Jos kertoisit minulle unistasi, nyt, minä lupaisin muistaa ne myöhemmin.

Huhtikuun jää

Asioita, jotka ovat viime aikoina olleet mielessäni

1. Karl Ove Knausgård

Olen tänä keväänä lukenut Taisteluni-sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja aloittanut kolmannen. Kun luin ensimmäisen kirjan ensimmäisen lauseen, tuntui siltä kuin olisi kävellyt vastaan jotain sellaista, josta tietää jo alussa, että tämä on merkittävää ja kaunista ja tästä en pääse irti. Olen huumaantunut,  puhun Knausgårdista kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella ja puhun vielä sittenkin, kun he ovat lopettaneet kuuntelemisen.

Osa viehätystä toki on varmasti siinä, että kaiken kirjoitetun tietää todeksi, tai ainakin yhden henkilön kokemukseksi tapahtuneesta.

Mutta pelkästään yhden ihmisen totuus ei viettele näin, vaan rakastan koko sitä tapaa, jolla Knausgård kuvailee. Rakastan tätä tekstiä ja näitä yksityiskohtia. Rakastan sanojen voimaa. Lainatakseni Juha Itkosen sanoja: Mitään ilmiötä ei ikinä olisi syntynyt, ellei Knausgård olisi niin loistelias prosaisti kuin hän on. Hän käyttää sanoja säästelemättä, erään kustannustoimittajaystävänsä sanoin maalaa niillä: värittää kankaan katosta lattiaan.

Olen vangittu tämän tarinan ja tämän ihmisen elämän sisälle.

Knausgårdin ex-vaimo Linda, kirjailija hänkin, on muuten sanonut äärettömän kauniisti, kun häneltä on kysytty, miltä tuntuu, kun ex-mies repii hänenkin elämänsä esiin kirjoissaan: Karl Oven kieli on niin kaunista, että minusta tuntui aina siltä, että olen niissä sanojen suojassa.

Tällaisia sanoja tahtoisin joskus itsekin kirjoittaa. Suojella ihmiset tekstini sisään.

2. Camp NaNoWriMo

National Novel Writing Month on haaste, jonka tarkoitus on kirjoittaa 50 000 sanaa yhden kuukauden aikana. Osallistuin NaNoWrimoon viime marraskuussa ja kirjoitin 50 014 sanaa, yhteensä 115 sivua. Camp NaNoWriMo, joka järjestetään huhti- ja heinäkuussa, on muuten samanlainen, mutta kirjoittaja voi itse määritellä tavoitesanamääränsä. Olin itse ennen huhtikuuta kirjoittanut 15 000 sanan tekstin, ja nyt yritän saada tuon saman 50 000 sanaa sen perään.

Miltä tavoitetta vastaan kirjoittaminen tuntuu?

No, 90 prosenttia ajasta toki aivan hirveältä. Sanat takkuilevat ja tuntuu, ettei minulla ole koskaan ollut tai tule koskaan olemaankaan mitään mielenkiintoista sanottavaa. Kiroan suomen kieltä ja yritän kääntää kaikki yhdyssanat erillisiksi sivulauseiksi. Mietin, miksi saan näitä ideoita ryhtyä typeriin haasteisiin, joista en nauti, mutta joita en liian ylpeänä voi jättää keskenkään.

Ja sen 10 prosenttia ajasta se tuntuu siltä, etten tiedä elämässäni mitään parempaa kuin kirjoittaminen enkä tahdo tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Silloin sanat tapahtuvat minusta irrallaan, ne vain tulevat ulos pakottamatta, ja kun myöhemmin luen, mitä kirjoitin, hämmennyn siitä itsekin. Se ei tunnu tutulta, mutta se on silti minun. Flow-tila on ihana paikka, mutta harmi, että sinne harvoin on pikareittiä, vaan perille pääsee tekemällä väkisin tuskastumiseen asti.

Eli en voi muuta kuin kirjoittaa ja laskea sanoja ja kirjoittaa lisää.

3. Juokseminen

Asuin kerran tytön kanssa, joka sanoi, että juostessa kannattaa tehdä kaikki isot päätökset, koska silloin on vaikea ajatella yksityiskohtia ja ratkaisut tulevat kuin itsestään. Ne tulevat syvältä, sieltä, missä ei ehdi ylianalysoida kaikkia mahdollisuuksia puhki vaan tietää automaattisesti, mitä tahtoo.

En tiedä, oliko hän oikeassa. Ehkä halusin uskoa hänen olevan, koska elin silloin vaikeaa elämänvaihetta, jolloin en tiennyt mihin suunnistaa tai mitä tehdä. Juokseminen tuntui ihan yhtä hyvältä tavalta ratkoa ongelmiaan kuin mikä tahansa muukin kokeilemistani keinoista (joita olivat siis lähinnä alkoholi ja selfhelp-kirjallisuus), joten aloin juosta. Hitaasti jostain siltä hysteriani alta alkoi tulla esiin päätöksiä, jotka olivat selvärajaisia ja varmoja ja myöhemmin osoittautuneet vieneen minut oikeaan suuntaan.

Joten edelleen, kun tahdon löytää jotakin ajattelematta aktiivisesti, menen juoksemaan ja luotan, että kaikki tapahtuu kuin itsestään.

Ajattelen Knausgårdia ja kirjoittamista, ja kun palaan kotiin, sanat tulevat.

Luen, kirjoitan ja juoksen. Kevään ihana pyhä kolminaisuus. Näinhän juuri tahdon elämäni olevan.