Ikuiset juhlat

Aidosta maniasta tällä kertaa. Se ylitti lukioaikojen riemumielen niin monella suuruusluokalla, ettei se enää oikeastaan muistuttanut sitä. Mania oli mielentilana aivan yhtä vaarallinen kuin masennus. Ensin se kuitenkin tuntui euforian puuskalta. Olit täydellisen mukaansatempaava, täydellisen hurmaava; kaikki rakastivat sinua. Otit naurettavia fyysisiä riskejä, hyppäsit esimerkiksi asuntolan kolmannen kerroksen ikkunasta lumikinokseen. Mania sai tuhlaamaan vuoden stipendirahat viidessä päivässä. Se tuntui siltä kuin omassa päässä olisi ollut mielettömät bileet, joissa itse isäntänä kieltää ketään lähtemästä, käy vain rintapieliin kiinni ja sanoo: ”Älä nyt viitsi! Vielä yhdet!” Kun väki väistämättä kaikkosi, lähdit etsimään muita, keitä tahansa ja mitä tahansa, että bileet voisivat jatkua. Et voinut lakata puhumasta. Kaikki mitä sanoit oli nerokasta.
– –
Mutta jossain vaiheessa käänne alkoi tapahtua. Hän tunsi mielensä pursuavan yli. Sanoista tuli toisia sanoja hänen päässään, kuin kaleidoskoopin kuvioita.

Jeffrey Eugenides – Naimapuuhia

Muistan yhden kevätpäivän neljän ja puolen vuoden takaa. Se oli outo kevät, hysteerinen kevät, sähköiseltä tuntuva kevät. Matkustin Helsingin ja Turun väliä, kaupungista toiseen, pitkiä tunteja ahtaassa Onnibussin yläkerrassa jossa tuuletus ei toiminut, istuin etupenkillä, pidin jalkoja ikkunalasia vasten, katselin moottoritietä. Kun pääsin perille, usein juhlin.

Erään sellaisen päivän aamuna seisoin asunnossa, jossa Turussa silloin asuin. Valo tuli täydellisestä kulmasta sisään parvekkeen lasien läpi. Ehkä olin ostanut leikkokukkia pöydälle. Olin juuri tullut jostain, en muista enää mistä, se oli yksi niistä vähän jo itseään toistavista öistä kun istuin joen rannalla katsomassa kirsikankukkia ja unohdin korvakorut asuntoon, josta palasin aamuyöllä kotiin. Kotimatkani olivat hiljaisia hetkiä nukkuvassa kaupungissa. Ja nyt, erään sellaisen yön jälkeen, seisoin valossa ja tunsin uskomatonta onnea kaikesta siitä: sisälläni nousevasta krapulasta, ihmisistä joiden kasvot ja suudelmat ja nimet unohdin, jääkaappikylmästä halvasta valkoviinistä jota tänäkin iltana voisin juoda, ystävistä jotka jatkoivat kanssani tanssimista aamuun asti.

Ja samalla tuntiessani onnea minua pelotti, koska se kaikki tuntui väärältä. Se oli hukuttava tunne. Siinä oli sävyjä, joiden alle tunnuin jäävän. Olin juhlissa, jotka eivät loppuneet. Olin juhlissa, joista minä en tahtonut päästää itseäni pois.

Tämä tunne oli toistunut elämässäni jo useamman kerran, mutta vasta se hetki irrallisena aurinkoisena aamuna oli ensimmäinen, josta ymmärsin, ettei tämä voi jatkua näin.

Meni vielä kaksi vuotta (ja noina vuosina meni monia öitä, hukattuja korvakoruja, unohdettuja sanoja, loukattuja ihmisiä, hirvittävän paljon tuhlattua rahaa ja aivan liikaa nautintoaineita) ennen kuin sain diagnoosin tunteelleni. Oli taas kevät, nyt oli loskaisaa ja harmaata, kävelin Pasilassa ohi Triplan työmaan, joka silloin oli vasta lähinnä kuoppa maassa, ja päällimmäisenä tunsin helpottuneisuutta. 

Tunsin, että olen rikki, mutta ainakin nyt tiesin, millä tavalla.

Kärsin maniastani paljon enemmän kuin depressiopuolesta. Toki kärsin siitäkin, syvissä pimeissä sävyissä kulkeminen ei tietenkään ole helppoa, mutta depressiota pystyn hallitsemaan. Masennukseni tunnen. Se on tasaisen varma, kamala ja ilkeä, mutta käyttäytyy ainakin joka kerta samalla lannistavalla tavalla. Tiedän sen vievän voimani, mutta sitä pystyn sentään hallitsemaan.

Mania ei sen sijaan ole ennakoitavissa. Se menee miten tahtoo. Aluksi se on viettelevä, siihen tahtoo upota. Euforian puuska.

Sitten äkisti se on täydellistä kykenemättömyyttä ajatteluun. Se on pistelevää sähköä pään sisällä, jatkuva nälkä, joka ei tyydy mihinkään. Äsken hyvältä tuntunut onni on nyt riipivä, kuin joku raaputtaisi haarukalla lautasen pintaa. Sen yrittää saada hengittämällä ja meditoimalla loppumaan, mutta se ei ole kesy eikä kuuntele ketään. Se pelottaa minua, koska se saa minut tekemään asioita. Se saa aikaan pakon tehdä asioita. Eikä niistä asioista tule kauniita. 

Kun sieltä selviää, tuntuu kuin olisi tullut sodasta, ja kaikki näyttää yhtä rumalta ja rikkinäiseltä.

Juuri nyt olen manian toisella puolella, siellä sumuisessa likaisessa vedessä, jossa ajatukset ja aika tuntuvat turhalta ja tympeältä. Tätä kestää aikansa ja sitten kun sitä on kulunut tarpeeksi pitkään, ajatus ikuisista juhlista ja öistä alkaa taas tuntua hyvältä. Nautittava levottomuus ja sähkö tuntuvat aamuissa.

Ja ennen pitkää, varmana kuin vuodenajat, ne juhlat taas alkavat enkä todellakaan silloin enää muista, miltä niiden loppuessa voi tuntua. Silloin tahdon niiden jatkuvan ikuisesti.

Ja yhtäkkiä; syreenit

En voi käsittää, että on kesä ja minulla kahden kuukauden sairasloma sekä masennuslääkitys ja silti elämä voi olla ihan kaunista ja hyvää. Tunnen olevani enemmän minä kuin koskaan aiemmin, mutta siltä minusta tuntuu joka vuosi. Silti tunne on tällä(kin) kertaa hieman erilainen, jonkinlainen syvä rauha on astunut sisääni ja on kuin joku laskisi kätensä hyväksyvästi olkapäälleni ja antaisi luvan vain olla. Itken ja ahdistun ja vaivun ajoittain syvään, pimeään kuoppaan ihan kuten aiemminkin, tai jopa enemmän ja useammin, mutta vain siksi, että olen vihdoin antanut itselleni luvan olla rikki. Enää ei tarvitse pidätellä tai sinnitellä tai pärjätä, en jaksa enää. En jaksa enää esittää.

Ymmärrän nyt myös, että on mahdollista saada kaikki. On mahdollista olla turvallisessa ja rakastavassa parisuhteessa (tai vaikka useammassa), vaikka ei olisikaan vahvimmillaan. On silti mahdollista säilyttää vapaus ja minuus ja oma tila. On mahdollista aidosti puhua ja sopia ja neuvotella ja kuunnella ja selvittää, että mikä voisi toimia ja miten. Konflikti tai hankalat tunteet eivät tarkoita, että kaikki olisi pilalla ja menetetty. Pelkään edelleen kaikkea ja paljon, mutta niiden pelkojen kanssa on myös mahdollista tulla toimeen.

Kuuntelin uudelleen kirjailija Durga Chew-Bosen (jonka kirjaa Too Much and Not the Mood ra-kas-tan) ja Rookie-sivuston perustaja Tavi Gevinsonin välisen keskustelun (”Protect your flame”), ja aivan kuten pari kesää sitten asuessani Helsingin Pajamäellä metsän kupeessa, se helpotti kirjoitusblokkiani ja sai aikaan haltioituneen innostuksen. Durga ja Tavi puhuvat muun muassa kirjoittamisesta, ihmissuhteista ja määrittelyistä. Joka kerta kolahtaa Durgan sanoessa, että: ”If you have needs, try to fulfill them. If you have wants, try to reach for them.” (Eli: jos sinulla on tarpeita, pyri täyttämään ne. Jos sinulla on haluja, koita kurottaa niitä kohti.)

On kesä ja syreenit alkavat levittää makeaa tuoksuaan kaikkialle. En tee suuria suunnitelmia, kuten ehkä joskus aiempina kesinä tein, vaikka tiesin, että puolet niistä jäävät kuitenkin toteuttamatta. Tänä kesänä aion vain olla ja istua itseni kanssa ja kuulostella, mitä tarvitsen ja haluan. Sitten pyrin ja kurotan, niillä voimilla, mitä minulla on.