Äitini sininen samettitakki

Siivosin tänään kellarikomeroita ja löysin äitini sinisen samettitakin, johon muistan rakastaneeni pukeutua kymmenen vuotta sitten. Siitä tuli mieleen tämä teksti, myöskin vuosien takaa.

Niinä vuosina käytin äitini samettitakkia, se tuoksui vähän ummehtuneelta ja oli todella ruma, siinä oli isot olkatoppaukset. Se on jossain vieläkin, todennäköisesti varastossa, josta vuokrasin muutaman neliön verran tilaa, kun kellarikomeroita remontoitiin. Kannoin sinä syksynä jätesäkeittäin tavaraa talteen kalliisiin varastoneliöihini, ja jossain muiden vaatteiden seassa on samettitakki, jossa kuljin keväänä, jolloin elin kanssasi. En muista lempinimiä, joita käytin sinusta, mutta muistan sen takin painon harteillani.

Ajattelen sitä nyt kun makaan tässä ja sade naputtaa kaupunkia. On ollut kaaosmainen kevät, jolloin lämpötila vaihtelee kymmeniä asteita päivien välillä. Se sopii minulle. Kirjoitan opinnäytetyötäni, joka tuntuu olevan kuin keksimäni ikiliikkuja, se antaa minulle aina uudelleen ja uudelleen jotain, jota muokata, eikä tule koskaan valmiiksi. Kun en kirjoita, luen kolumnejasi. Ärsyynnyn niistä. Kuuntelen haastattelujasi, olen kateellinen ihmisille, joista puhut. Luen vanhoja päiväkirjojani, mutta sitten minua alkaa itkettää.

Olin typerä, mutta olin nuori. Olin samanikäinen kuin äitini oli ollut sen takin hankkiessaan. Myöhemmin hän kertoi minulle niistä ajoista. Hän sanoi: ”Luulin silloin tietäväni kaikesta kaiken. Myöhemmin ymmärsin, etten tiennyt mistään mitään.”

Ja siinä ajassa samanikäisenä kuin hän, kuvittelin tietäväni, miten asiat tapahtuvat. Nyt toki olen vanhempi. Ymmärrän, etten tiennyt mitään.

Keräsin takkini taskuihin savukeaskeja ja sytyttimiä. Vielä nytkin, kun olen lopettanut tupakoinnin, löydän sytyttimiä jokaisesta taskustani ja kaikista pikkulaukuista. En tiedä, mitä tehdä niille. Osan nostan pois taskuista ja osan jätän paikalleen, sivelen niitä kun olen liikkeessä, kun olen hermostunut enkä tiedä mihin muualle asettaa käteni. Joskus, ollessani rakastunut, keräsin taskuihini talteen papereita, joihin olin suihkuttanut rakastettuni hajuvettä niin, että pystyin laittamaan kädet syvälle taskuun ja ottaessani ne sieltä pois ilmaan tuli minulle rakas tuoksu, josta muistin kaiken.

Jos jotain hyvää tästä kaikesta täytyy etsiä, en enää muista sinun tuoksuasi. Se tekee sinusta etäisemmän siitäkin huolimatta, että pystyn edelleen muistamaan, miten kävelet.

Pystyn muistamaan, miten nukut, en tiedä, millaisia unia näet, niistä en muista sinun koskaan kertoneen.

Ajattelen äitini samettitakkia ja uniasi ja ajatellessani sitä kaikkea, tuntuu hetken aikaa niin kipeältä, että toivoisin yhä tupakoivani.

Jos kertoisit minulle unistasi, nyt, minä lupaisin muistaa ne myöhemmin.