Berliinipäiväkirjat ii

Jaan päiväkirjamerkintöjä heinäkuiselta Berliinin-yksinmatkaltani.
Täältä pääset lukemaan sarjan ensimmäisen osan.

//

17.7.2019, Friedrichshain

Juon aamun ensimmäistä pikakahvikupillista parvekkeella. Asunnossa on kaasuliesi, ja olen lapsesta asti pelännyt kaasua kuollakseni. Pelkään aiheuttavani kaasuräjähdyksen tai hengittäväni tappavan määrän kaasua, ja haiseehan se nyt jotenkin tosi epäilyttävältä. En siis ole uskaltanut keittää kunnon kahvia mutteripannulla, koska se vaatisi kaasupelkoni voittamista, enkä ole siihen valmis ainakaan vielä. Siihen asti juon pikakahvia.

On niin pilvistä tai sumuista, että tv-tornin erottaa juuri ja juuri. Naamassa mulla on sellainen sheet mask, jota kokeilen nyt ensimmäistä kertaa ja tunnen oloni naurettavaksi. Sieraimille tarkoitetut reiät ovat suhteettoman suuret.

//

Toisen kupillisen otin mukaani vaahtokylpyyn. Otin mukaan myös kirjan ja kännykän, koska ajattelin, että rentoutuisin siellä kahvin ja kirjan kanssa ja nappaisin pari eteeristä kylpykuvaa.

N O T E   T O   S E L F : Kylvyssä on märkää ja liukasta ja hankalaa. Märkä ja liukas ja hankala ei oikein sovi elektroniikalle tai paperille.

En koskenut kirjaan ja kahvin join yhdellä kulauksella. Se maistui vähän saippualta. Kuvissa näkyi joko raa’an broilerin näköiset jalkani, häiritsevän näköiset varpaat tai kromipinnasta peilautuva kehoni (liikaa siitä). Sain yhden kelvollisen kuvan instagrammiin ja sitten olinkin jo kyllästynyt kylpemiseen.

Kello on 11:50, ja syön aamupalaa. Persikka-Alproa ja tuoreita persikkaviipaleita, kolmas kupillinen pikakahvia ja jälkiruoaksi lehmäkarkkeja. Pilaan aina aterioideni vegaanisuuden jollain turhalla. Mutta miksi en koskaan osta persikoita kotona ollessani?

//

Ulkona on alkanut paistaa aurinko. Silitän matkalaukussa rypistyneen paitani silityslaudan puutteessa ruokapöydällä, pakkaan Veitolan laukkuun ja suuntaan Prenzlauerbergiin, jota tunnen kovin huonosti.

17.7.2019, Prenzlauerberg

Ilahdun joka kerta, kun ymmärrän saksaa. Äsken edessäni kävelleet ilmeisesti isoäiti ja kaksi lapsenlasta kävivät seuraavan keskustelun:

”Äiti, katso miten hassu auto!”
”Se on isoäiti. Äiti on eri kuin isoäiti.”
”Mutta isoäitikin on jonkun äiti. Iso sellainen.”
”Juuri niin.”

Genau.

//

Yksin ei olekaan niin mukavaa, kun liikkuu vieraalla alueella. F-hainissa tiedän, mihin kääntyä, mitä katua on kiva kävellä, miten päin kartta kuuluu. P-bergissä eksyn, lähden väärään suuntaan, päädyn tylsille, tyhjille kaduille. Joudun tuijottamaan google mapsia jatkuvasti, mikä on kamalan hankalaa, kun aurinko paistaa suoraan puhelimen näyttöön. Ärsyynnyn auringolle ja tunnen oloni heti tosi typeräksi.

Keramiikkakauppa, jota varten tulin P-bergiin, on kiinni, vaikka aukioloajat väittävät muuta. Istun viereiseen kuppilaan odottamaan ja tilaan jääkahvin. En vieläkään hahmota, milloin täällä istutaan pöytään ja milloin tilataan kassalta. Työntekijä on todella viehättävä sellaisella räkäisellä tavalla ja berliiniläiseksi poikkeuksellisen palvelualtis, ja ärsyyntyneisyyteni laantuu.

Paikan muutkin asiakkaat ovat yksin ja tekevät töitä läppäreillään tai puhuvat puhelimessa. Minä luen Veitolaa ja löydän itseni ystävyyssuhteita käsittelevästä kolumnista:

Olen minäkin yrittänyt ylläpitää väkisin ystävyyksiä vain sen takia, että ”meidän kuuluu olla ystäviä, koska olemme joskus olleet.” Mutta ystävistä saa ja sopii luopua, jos tuntuu, ettei suhteesta jää itselle mitään käteen . . . Aika kultaa muistot, ja joskus vain unohtaa miksi ystävyys päättyi, varsinkin jos eroon ei ole liittynyt suurta draamaa.

Kahvi on loppunut jo pitkän aikaa sitten, kun keramiikkakauppa vastaa facebook-viestiini, että ovat sairastapauksen takia kiinni seuraavat kolme päivää. Ei kiinnosta tämä Prenzlauerberg nyt yhtään. Taidan lähteä ajelemaan julkisilla.

17.7.2019 U1

Istun lempilinjallani Warschauer Straßelta Uhlandstraßelle ja osaan edelleen asemat ulkoa. U-bahnit on todenäköisesti lempiasiani Berliinissä. Tai ainakin yksi niistä. Tähän mennessä mikään ei ole aiheuttanut yhtä suuria nostalgiakuohuja kuin tutut asemat ja kuulutukset. Istuin näissä junissa kuitenkin päivittäin kuuden kuukauden ajan ja opettelin saksan ääntämistä asemien nimien avulla. Schlesisches Tor ei tule vieläkään ulos suusta ilman valtavaa keskittymistä ja pinnistelyä. Liikaa erilaisia s-äänteitä lähekkäin.

U6 on myös rakas linja, ja ajattelin seuraavaksi hypätä sen kyytiin. Joskus aion vielä pysähtyä Berliinin jokaisella U-bahn-asemalla. Kaupungin saa minusta parhaiten haltuun ottamalla sen julkisen liikenteen haltuun, enkä osaa liikkua missään kaupungissa yhtä sujuvasti julkisilla kuin Berliinissä.

Julkisilla ajeleminen on täydellistä yksin tekemistä. Junissa saa rauhassa tuijotella ulos ikkunasta, kuunnella musiikkia, lukea kirjaa, tarkkailla kanssamatkustajia ja salakuunnella niiden keskusteluja ilman, että tulee yksinäinen olo. Ihmisten tarkkailu on ihanaa. Junissa tarkkailtavat ihmiset vieläpä vaihtuvat tiuhaan tahtiin, ja kymmenessä minuutissa saattaa nähdä jopa sata eri ihmistä.

Junan matkatessa maan alla pimeydessä, voi myös tarkkailla itseään mustasta ikkunasta heijastuvasta peilikuvasta. Tuntuu melkein, kun katsoisi itseään jonkun muun silmin.

. . .

Veitola-lainaus: Maria Veitola – Veitola (WSOY, 2018)

Huhtikuun jää

Asioita, jotka ovat viime aikoina olleet mielessäni

1. Karl Ove Knausgård

Olen tänä keväänä lukenut Taisteluni-sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja aloittanut kolmannen. Kun luin ensimmäisen kirjan ensimmäisen lauseen, tuntui siltä kuin olisi kävellyt vastaan jotain sellaista, josta tietää jo alussa, että tämä on merkittävää ja kaunista ja tästä en pääse irti. Olen huumaantunut,  puhun Knausgårdista kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella ja puhun vielä sittenkin, kun he ovat lopettaneet kuuntelemisen.

Osa viehätystä toki on varmasti siinä, että kaiken kirjoitetun tietää todeksi, tai ainakin yhden henkilön kokemukseksi tapahtuneesta.

Mutta pelkästään yhden ihmisen totuus ei viettele näin, vaan rakastan koko sitä tapaa, jolla Knausgård kuvailee. Rakastan tätä tekstiä ja näitä yksityiskohtia. Rakastan sanojen voimaa. Lainatakseni Juha Itkosen sanoja: Mitään ilmiötä ei ikinä olisi syntynyt, ellei Knausgård olisi niin loistelias prosaisti kuin hän on. Hän käyttää sanoja säästelemättä, erään kustannustoimittajaystävänsä sanoin maalaa niillä: värittää kankaan katosta lattiaan.

Olen vangittu tämän tarinan ja tämän ihmisen elämän sisälle.

Knausgårdin ex-vaimo Linda, kirjailija hänkin, on muuten sanonut äärettömän kauniisti, kun häneltä on kysytty, miltä tuntuu, kun ex-mies repii hänenkin elämänsä esiin kirjoissaan: Karl Oven kieli on niin kaunista, että minusta tuntui aina siltä, että olen niissä sanojen suojassa.

Tällaisia sanoja tahtoisin joskus itsekin kirjoittaa. Suojella ihmiset tekstini sisään.

2. Camp NaNoWriMo

National Novel Writing Month on haaste, jonka tarkoitus on kirjoittaa 50 000 sanaa yhden kuukauden aikana. Osallistuin NaNoWrimoon viime marraskuussa ja kirjoitin 50 014 sanaa, yhteensä 115 sivua. Camp NaNoWriMo, joka järjestetään huhti- ja heinäkuussa, on muuten samanlainen, mutta kirjoittaja voi itse määritellä tavoitesanamääränsä. Olin itse ennen huhtikuuta kirjoittanut 15 000 sanan tekstin, ja nyt yritän saada tuon saman 50 000 sanaa sen perään.

Miltä tavoitetta vastaan kirjoittaminen tuntuu?

No, 90 prosenttia ajasta toki aivan hirveältä. Sanat takkuilevat ja tuntuu, ettei minulla ole koskaan ollut tai tule koskaan olemaankaan mitään mielenkiintoista sanottavaa. Kiroan suomen kieltä ja yritän kääntää kaikki yhdyssanat erillisiksi sivulauseiksi. Mietin, miksi saan näitä ideoita ryhtyä typeriin haasteisiin, joista en nauti, mutta joita en liian ylpeänä voi jättää keskenkään.

Ja sen 10 prosenttia ajasta se tuntuu siltä, etten tiedä elämässäni mitään parempaa kuin kirjoittaminen enkä tahdo tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Silloin sanat tapahtuvat minusta irrallaan, ne vain tulevat ulos pakottamatta, ja kun myöhemmin luen, mitä kirjoitin, hämmennyn siitä itsekin. Se ei tunnu tutulta, mutta se on silti minun. Flow-tila on ihana paikka, mutta harmi, että sinne harvoin on pikareittiä, vaan perille pääsee tekemällä väkisin tuskastumiseen asti.

Eli en voi muuta kuin kirjoittaa ja laskea sanoja ja kirjoittaa lisää.

3. Juokseminen

Asuin kerran tytön kanssa, joka sanoi, että juostessa kannattaa tehdä kaikki isot päätökset, koska silloin on vaikea ajatella yksityiskohtia ja ratkaisut tulevat kuin itsestään. Ne tulevat syvältä, sieltä, missä ei ehdi ylianalysoida kaikkia mahdollisuuksia puhki vaan tietää automaattisesti, mitä tahtoo.

En tiedä, oliko hän oikeassa. Ehkä halusin uskoa hänen olevan, koska elin silloin vaikeaa elämänvaihetta, jolloin en tiennyt mihin suunnistaa tai mitä tehdä. Juokseminen tuntui ihan yhtä hyvältä tavalta ratkoa ongelmiaan kuin mikä tahansa muukin kokeilemistani keinoista (joita olivat siis lähinnä alkoholi ja selfhelp-kirjallisuus), joten aloin juosta. Hitaasti jostain siltä hysteriani alta alkoi tulla esiin päätöksiä, jotka olivat selvärajaisia ja varmoja ja myöhemmin osoittautuneet vieneen minut oikeaan suuntaan.

Joten edelleen, kun tahdon löytää jotakin ajattelematta aktiivisesti, menen juoksemaan ja luotan, että kaikki tapahtuu kuin itsestään.

Ajattelen Knausgårdia ja kirjoittamista, ja kun palaan kotiin, sanat tulevat.

Luen, kirjoitan ja juoksen. Kevään ihana pyhä kolminaisuus. Näinhän juuri tahdon elämäni olevan.

Etäisyys itsessäni

Epätodellisuuden tunne iskee metrossa, kun työnnyn niiden ihmisten sekaan, jotka ovat matkalla töistä kotiin ja tietävät täysin varmaksi sen, ketä ovat, missä on heidän kotinsa. Jokin heidän täydessä varmuudessaan saa olemukseni rajat häilymään, hetkeksi kadotan minuuteni käsitteen ja tiedon siitä, kuka itse olen. Tätä tapahtuu toisinaan. Suljen silmät ja mietin ne suljettuina, oliko hän minulle joskus koti vai kuvittelinko sen kaiken silloin ja kuvittelen vieläkin. Seuraavalla pysäkillä tunne loppuu. Palaan kehoni rajoihin, jotka tunnistan taas.

Olo on ollut tällainen. Tosi epätodellinen.

En tiedä, kuinka pitkään. Ehkä muutamia päiviä. Ehkä viikkoja. En aina ole varma, muistanko ajan oikein.

Tuijotan ihmisiä, kun he puhuvat, ja kuulen sanat ja ymmärrän sanat ja kykenen vastaamaan heille täysin loogisesti, esittelemään ideoita, keksimään uusia, mutta tuntuu kuin olisin kala akvaariossa ja kaikki muut sen akvaarion lasin takana.

Välillä tällaisina utuisina päivinä, kun en ole varma itsestäni, alan unohdella asioita, jotka ovat juuri tapahtuneet. Toisten sanomia ja omia sanojani. Olen kuin vieras käymässä itsessäni.

Tällaisina päivinä, kun kaikki tuntuu lipeävän sormista, takerrun asioihin, jotka tiedän varmasti tapahtuneeksi. Nämä ovat otteita hetkistä, kun muistan varmaksi olleeni läsnä:

Ps. Olin tätä tekstiä varten käyttämässä akvaariovertausta ajatuksella, että olen lasin takana kuin kultakala, mutta kuten kultakala, minunkin muistini katoaa nopeasti. Koska inhoan olla väärässä, googlasin varmuuden vuoksi asiaa, jolloin selvisi, että kultakalojen muisti on luultua parempi. Tämä fakta tuntuu hirvittävän lohdulliselta.

Uunisaari

Muutin Helsinkiin hieman yli kolme vuotta sitten. Olin juuri aloittanut uuden työn, joka ahdisti minua päivittäin. Asuin parhaan ystäväni luona hänen ahtaassa yksiössään, johon olin parissa kangaskassissa tuonut tärkeimmät tavarani Turusta. Välillä lainasin ystävältäni neulepaitoja, kun puhtaat vaatteeni loppuivat. Matkustin töihin pummilla, laskin siellä minuutteja siihen, että pääsen pois, palasin hämärään ullanlinnalaiseen yksiöön, jossa lattianrajassa patjalla selasimme puhelimiamme, söimme Alepasta ostettuja puolen euron kroisantteja ja menimme nukkumaan varhain. Näin vain vähän unia. Helsinki oli tyly ja vieras.

Noina päivinä löysin Uunisaaren ja löysin lohtua Uunisaaresta. Kävelimme siltaa pitkin saareen, joka sinä talvena jostain syystä oli aina hiljainen. Ehkä se johtui säästä, muistan ne päivät pitkänä harmaana ajanjaksona, jolloin satoi räntää, mutta ei ikinä lunta ja koskaan ei paistanut aurinko. Oli kuin olisimme olleet maailman ainoat ihmiset, mereltä tuuli. Kaikki oli kamalaa, mutta siellä seisoessani tuntui silti, että ihan mistä vaan voi selvitä elossa.

Niin kuin selviääkin. 

Silloin Uunisaaresta tuli minulle rakas ja sitä se on edelleen. Harmaisiin päiviin on nyt tullut valo ja sellaisina päivinä pidän Uunisaaresta eniten. Silloin, kun saari on täynnä ihmisiä. He tulevat vastaan ja hymyilevät.

Seistessäni samoilla kallioilla muistan hellästi ihmistä, joka vuosia aiemmin on seisonut juuri siinä kohtaa, peloissaan ja kaukana kotoa. Meri näyttää edelleen samalta, horisontti on yhtä kaukana, mutta nyt tämä kaupunki on vihdoin lämmin ja minulle tuttu. Koti.