Huhtikuun jää

Asioita, jotka ovat viime aikoina olleet mielessäni

1. Karl Ove Knausgård

Olen tänä keväänä lukenut Taisteluni-sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja aloittanut kolmannen. Kun luin ensimmäisen kirjan ensimmäisen lauseen, tuntui siltä kuin olisi kävellyt vastaan jotain sellaista, josta tietää jo alussa, että tämä on merkittävää ja kaunista ja tästä en pääse irti. Olen huumaantunut,  puhun Knausgårdista kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella ja puhun vielä sittenkin, kun he ovat lopettaneet kuuntelemisen.

Osa viehätystä toki on varmasti siinä, että kaiken kirjoitetun tietää todeksi, tai ainakin yhden henkilön kokemukseksi tapahtuneesta.

Mutta pelkästään yhden ihmisen totuus ei viettele näin, vaan rakastan koko sitä tapaa, jolla Knausgård kuvailee. Rakastan tätä tekstiä ja näitä yksityiskohtia. Rakastan sanojen voimaa. Lainatakseni Juha Itkosen sanoja: Mitään ilmiötä ei ikinä olisi syntynyt, ellei Knausgård olisi niin loistelias prosaisti kuin hän on. Hän käyttää sanoja säästelemättä, erään kustannustoimittajaystävänsä sanoin maalaa niillä: värittää kankaan katosta lattiaan.

Olen vangittu tämän tarinan ja tämän ihmisen elämän sisälle.

Knausgårdin ex-vaimo Linda, kirjailija hänkin, on muuten sanonut äärettömän kauniisti, kun häneltä on kysytty, miltä tuntuu, kun ex-mies repii hänenkin elämänsä esiin kirjoissaan: Karl Oven kieli on niin kaunista, että minusta tuntui aina siltä, että olen niissä sanojen suojassa.

Tällaisia sanoja tahtoisin joskus itsekin kirjoittaa. Suojella ihmiset tekstini sisään.

2. Camp NaNoWriMo

National Novel Writing Month on haaste, jonka tarkoitus on kirjoittaa 50 000 sanaa yhden kuukauden aikana. Osallistuin NaNoWrimoon viime marraskuussa ja kirjoitin 50 014 sanaa, yhteensä 115 sivua. Camp NaNoWriMo, joka järjestetään huhti- ja heinäkuussa, on muuten samanlainen, mutta kirjoittaja voi itse määritellä tavoitesanamääränsä. Olin itse ennen huhtikuuta kirjoittanut 15 000 sanan tekstin, ja nyt yritän saada tuon saman 50 000 sanaa sen perään.

Miltä tavoitetta vastaan kirjoittaminen tuntuu?

No, 90 prosenttia ajasta toki aivan hirveältä. Sanat takkuilevat ja tuntuu, ettei minulla ole koskaan ollut tai tule koskaan olemaankaan mitään mielenkiintoista sanottavaa. Kiroan suomen kieltä ja yritän kääntää kaikki yhdyssanat erillisiksi sivulauseiksi. Mietin, miksi saan näitä ideoita ryhtyä typeriin haasteisiin, joista en nauti, mutta joita en liian ylpeänä voi jättää keskenkään.

Ja sen 10 prosenttia ajasta se tuntuu siltä, etten tiedä elämässäni mitään parempaa kuin kirjoittaminen enkä tahdo tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Silloin sanat tapahtuvat minusta irrallaan, ne vain tulevat ulos pakottamatta, ja kun myöhemmin luen, mitä kirjoitin, hämmennyn siitä itsekin. Se ei tunnu tutulta, mutta se on silti minun. Flow-tila on ihana paikka, mutta harmi, että sinne harvoin on pikareittiä, vaan perille pääsee tekemällä väkisin tuskastumiseen asti.

Eli en voi muuta kuin kirjoittaa ja laskea sanoja ja kirjoittaa lisää.

3. Juokseminen

Asuin kerran tytön kanssa, joka sanoi, että juostessa kannattaa tehdä kaikki isot päätökset, koska silloin on vaikea ajatella yksityiskohtia ja ratkaisut tulevat kuin itsestään. Ne tulevat syvältä, sieltä, missä ei ehdi ylianalysoida kaikkia mahdollisuuksia puhki vaan tietää automaattisesti, mitä tahtoo.

En tiedä, oliko hän oikeassa. Ehkä halusin uskoa hänen olevan, koska elin silloin vaikeaa elämänvaihetta, jolloin en tiennyt mihin suunnistaa tai mitä tehdä. Juokseminen tuntui ihan yhtä hyvältä tavalta ratkoa ongelmiaan kuin mikä tahansa muukin kokeilemistani keinoista (joita olivat siis lähinnä alkoholi ja selfhelp-kirjallisuus), joten aloin juosta. Hitaasti jostain siltä hysteriani alta alkoi tulla esiin päätöksiä, jotka olivat selvärajaisia ja varmoja ja myöhemmin osoittautuneet vieneen minut oikeaan suuntaan.

Joten edelleen, kun tahdon löytää jotakin ajattelematta aktiivisesti, menen juoksemaan ja luotan, että kaikki tapahtuu kuin itsestään.

Ajattelen Knausgårdia ja kirjoittamista, ja kun palaan kotiin, sanat tulevat.

Luen, kirjoitan ja juoksen. Kevään ihana pyhä kolminaisuus. Näinhän juuri tahdon elämäni olevan.

Etäisyys itsessäni

Epätodellisuuden tunne iskee metrossa, kun työnnyn niiden ihmisten sekaan, jotka ovat matkalla töistä kotiin ja tietävät täysin varmaksi sen, ketä ovat, missä on heidän kotinsa. Jokin heidän täydessä varmuudessaan saa olemukseni rajat häilymään, hetkeksi kadotan minuuteni käsitteen ja tiedon siitä, kuka itse olen. Tätä tapahtuu toisinaan. Suljen silmät ja mietin ne suljettuina, oliko hän minulle joskus koti vai kuvittelinko sen kaiken silloin ja kuvittelen vieläkin. Seuraavalla pysäkillä tunne loppuu. Palaan kehoni rajoihin, jotka tunnistan taas.

Olo on ollut tällainen. Tosi epätodellinen.

En tiedä, kuinka pitkään. Ehkä muutamia päiviä. Ehkä viikkoja. En aina ole varma, muistanko ajan oikein.

Tuijotan ihmisiä, kun he puhuvat, ja kuulen sanat ja ymmärrän sanat ja kykenen vastaamaan heille täysin loogisesti, esittelemään ideoita, keksimään uusia, mutta tuntuu kuin olisin kala akvaariossa ja kaikki muut sen akvaarion lasin takana.

Välillä tällaisina utuisina päivinä, kun en ole varma itsestäni, alan unohdella asioita, jotka ovat juuri tapahtuneet. Toisten sanomia ja omia sanojani. Olen kuin vieras käymässä itsessäni.

Tällaisina päivinä, kun kaikki tuntuu lipeävän sormista, takerrun asioihin, jotka tiedän varmasti tapahtuneeksi. Nämä ovat otteita hetkistä, kun muistan varmaksi olleeni läsnä:

Ps. Olin tätä tekstiä varten käyttämässä akvaariovertausta ajatuksella, että olen lasin takana kuin kultakala, mutta kuten kultakala, minunkin muistini katoaa nopeasti. Koska inhoan olla väärässä, googlasin varmuuden vuoksi asiaa, jolloin selvisi, että kultakalojen muisti on luultua parempi. Tämä fakta tuntuu hirvittävän lohdulliselta.

Uunisaari

Muutin Helsinkiin hieman yli kolme vuotta sitten. Olin juuri aloittanut uuden työn, joka ahdisti minua päivittäin. Asuin parhaan ystäväni luona hänen ahtaassa yksiössään, johon olin parissa kangaskassissa tuonut tärkeimmät tavarani Turusta. Välillä lainasin ystävältäni neulepaitoja, kun puhtaat vaatteeni loppuivat. Matkustin töihin pummilla, laskin siellä minuutteja siihen, että pääsen pois, palasin hämärään ullanlinnalaiseen yksiöön, jossa lattianrajassa patjalla selasimme puhelimiamme, söimme Alepasta ostettuja puolen euron kroisantteja ja menimme nukkumaan varhain. Näin vain vähän unia. Helsinki oli tyly ja vieras.

Noina päivinä löysin Uunisaaren ja löysin lohtua Uunisaaresta. Kävelimme siltaa pitkin saareen, joka sinä talvena jostain syystä oli aina hiljainen. Ehkä se johtui säästä, muistan ne päivät pitkänä harmaana ajanjaksona, jolloin satoi räntää, mutta ei ikinä lunta ja koskaan ei paistanut aurinko. Oli kuin olisimme olleet maailman ainoat ihmiset, mereltä tuuli. Kaikki oli kamalaa, mutta siellä seisoessani tuntui silti, että ihan mistä vaan voi selvitä elossa.

Niin kuin selviääkin. 

Silloin Uunisaaresta tuli minulle rakas ja sitä se on edelleen. Harmaisiin päiviin on nyt tullut valo ja sellaisina päivinä pidän Uunisaaresta eniten. Silloin, kun saari on täynnä ihmisiä. He tulevat vastaan ja hymyilevät.

Seistessäni samoilla kallioilla muistan hellästi ihmistä, joka vuosia aiemmin on seisonut juuri siinä kohtaa, peloissaan ja kaukana kotoa. Meri näyttää edelleen samalta, horisontti on yhtä kaukana, mutta nyt tämä kaupunki on vihdoin lämmin ja minulle tuttu. Koti.