Ensimmäinen tekstini Lounakollektiiviin alkoi näin:
Minä en ole ihminen, joka on aina kirjoittanut. Itse asiassa en ole aina tehnyt mitään, olen tehnyt jatkuvasti kaikkea.
Olen ajanut isäni rakentamaa mikroautoa, soittanut selloa orkesterissa, telinevoimistellut, välinevoimistellut, yleisurheillut, suunnitellut vuoristoratoja tai vaatteita tai painovoimaa uhmaavia huonekaluja, vedostanut pimiössä valokuvia, opetellut uusia kieliä, leikannut lyhytelokuvia, ohjannut musiikkivideoita, laulanut kuorossa tai yksin tai kaksin, salaa tai julkisesti. Lopettanut kaiken. Aloittanut uudelleen.
En ole aina kirjoittanut. Mutta nyt kirjoitan, sillä siihen on painava syy.
Minä en muista elämästäni moniakaan asioita. En tietenkään voi tietää, mikä on oikea tai normaali määrä muistoja, mutta luulen, että omani on melko suppea – ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni muistamaan. Olen päättänyt kirjoittaa itsestäni ulos jokaisen muistamani hetken, tapahtuman ja tilanteen, kaikessa merkityksellisyydessään – tai merkityksettömyydessään.
Näistä sanoista on nyt tasan kymmenen päivää vaille vuosi ja on sanottava: en muista yhtään sen paremmin. Mutta tapahtui jotain muuta: aloin kirjoittaa.
Se lähti liikkeelle täältä, ydintalvella. Nousi muistoista, sanoista jotka asettelin peräjälkeen, sommittelin kuin asetelman maalaukseen, päästin ulos itsestäni. Tuntui uskomattomalta antaa kaiken vain tulvia, hallita lauseita kaivamalla uusia uria ja kasaamalla patoja, ohjaamalla virtaa lempein, mutta määrätietoisin ottein.
Se jatkui työhön. Edellisenä syksynä Yleisradiolla aloittamani verkkotoimittajan työ muotoutui juuri minulle sopivaksi oman henkisen hyvinvointini ehdoilla, upean esimieheni avulla. Se tarkentui artikkelien kirjoittamiseen, haastatteluihin, kysymysten valmisteluun, materiaalin purkamiseen ja jälleen uudelleen rakentamiseen. Yhtäkkiä keväällä huomasin – elätän itseni kirjoittamalla.
Kesällä magneettihoidon jälkeen, ajatusten kirkastuttua, aloin kirjoittaa kirjaa. Se tapahtui ilman varoitusta, alkoi valua sormistani muistivihkoihin ja puhelimeen hätäisesti luonnosteltujen merkintöjen kautta näppäimistölle, ruudulle, pilvipalveluihin, apurahahakemuksiin, valituille silmille.
Syksyllä paljastui uusi muoto: essee. Tunsin tarvetta ilmaista mielipiteitäni tarkoin jäsennellyssä muodossa. Myös jokin vanha näyttäytyi kaikkien pitkien virkkeiden alta: runot. Hapuilen niitä esiin, veistän esseitä näkyviksi.
Ja nyt se jatkuu, hetken haparoinnin jälkeen tartuin siihen jälleen tiukasti kiinni, koitan pitää sitä otteessani vaikka mieleni riuhtoo välillä rankasti myrskytuulen tavoin, ristiaallokossa. Teen nyt kaikkeni, jotta voisin jatkaa. Jos vain tyynellä säällä niin olkoon niin, kunhan en menetä kurssiani enää.
Olen seissyt paikoillani pitkään, pyörinyt ympyrää pimeässä. Kirjoittaminen on alkanut liikuttaa minua – ja liikuttaa minua.
On aika uusille unelmille, intohimolle, rohkeudelle. Kirkkaalle johtotähdelle.
Kuvan alkuperä valitettavasti tuntematon.
Moi Noora. En koskaan uskaltanut kiittää videoistasi ja ajatuksistasi, mutta nyt päätän toisin. Kiitos. Maailma on kaunis.
Kiitos Nooralle minunkin puolestani!