Marraskuu 0 – Julia 1

Normaalisti marraskuu on vuoden kamalin kuukausi, mutta tänä vuonna se pääsee parhaiden joukkoon hengähdystauon antaneiden kesäkuukausien kanssa. Ehkä se on käänteispsykologiaa tai joku maailmankaikkeuden oikku, että näin hirveänä vuonna juuri marraskuu onnistuukin yllättämään positiivisesti.

Tässä marraskuussa sain ihan uudenlaista voimaa pimeydestä. Tajusin, että pimeys on oikeastaan valtavan kaunista. Valot eivät näy valossa ja joka päivä paistava aurinko ei tunnu yhtä hyvältä.

Omissa askelissa ja liikkeissä on uutta voimaa ja päättäväisyyttä. Kello 5.15 pilkkopimeydessä soiva herätyskello ei saa epätoivon partaalle, vaan tuntuu sanovan jaksat tämänkin päivän. Ja jaksaminen marraskuussa tuntuu paljon suuremmalta kuin milloinkaan muulloin.

Tämäkin marraskuu yritti kyllä pistää aika kovasti vastaan heti alussa. Lokakuun lopussa sain pitkän sairasloman työuupumuksen takia. Itkin päivittäin, sain migreenikohtauksia monta kertaa viikossa, unohtelin sanoja ja asioita, en nukkunut öisin ja hiukset tippuivat päästä. En ole koskaan aikaisemmin voinut yhtä huonosti.

Mietin, mitä neuvoisin läheisiäni tekemään, jos he olisivat samassa tilanteessa ja irtisanouduin. Olen edelleen hemmetin ylpeä itsestäni, koska yleensä minulla menee ikuisuus pientenkin päätösten tekemisessä. Sain heti uuden työn, sellaisen jota olin pitkään toivonut. Sain onneksi levätä hetken välissä. Neuloin peiton alla, luin ja katsoin Gossip Girliä. En vaatinut itseltäni mitään. Toivuin nopeasti. Migreenit ja unettomuus loppuivat seinään, hiustenlähtö valitettavasti ei vieläkään.

Uuden työn aloittaminen uupumuksesta toipuvana ja vielä vuoden vaikeimpaan aikaan jännitti. Päätin varustautua. Hankin kirkasvalolampun, aloitin rautakuurin, koska työterveyslääkärin määräämissä verikokeissa selvisi ferritiinitasoni olevan viitearvojen alarajalla, ja opettelin ihmiseksi, joka menee klo 21 sänkyyn. Annoin itselleni luvan jaksaa juuri sen verran kuin jaksan, ja jaksoin niin paljon.

Voitin marraskuun.

11 vinkkiäni pimeyteen:

1. kirkasvalolamppu
2. nukkuminen (vaikka sitten 10 tuntia yössä, jos tilanne vaatii)
3. verikokeet (taistelkaa se ferritiinitesti, jos täytyy) ja tarvittaessa rautakuuri
4. klementiinit
5. persimonit
6. inkivääri-kurkuma-shotti
7. kaikenlaiset kauniit valot
8. heijastimet
9. pimeyden ihasteleminen
10. impulsiiviset päätökset oman hyvinvoinnin eteen
11. Håkan Hellströmin Tillsammans i mörker ja Snälla släck inte ljusen

Kun olimme tyttöjä

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää. Tarkoituksena on vähentää tyttöihin ja tyttöyteen kohdistuvaa syrjintää ja vähättelyä, edistää tyttöjen oikeuksien toteutumista ja nostaa kaikkia tyttöjä ja tyttöyttä. Naisliitto Unioni aloitti #KunOlinTyttö-somekampanjan, jolla juhlistetaan sitä, että tyttöyttä on yhtä monenlaista kuin tyttöjä on olemassa. Kampanja kutsuu kaiken ikäisiä naisia ja tyttöjä jakamaan omia kokemuksiaan tyttönä olemisesta, syrjinnästä ja voimaantumisesta.

Me Lounassa olemme suuria tyttöjen ja tyttöyden faneja, ja halusimme tietysti jakaa omia ajatuksiamme ja kokemuksiamme siitä, kun olimme tyttöjä.

Julia

Kun olin tyttö, minulla oli paksu ja takkuinen tukka, kova ääni ja kova pää. Jo pikkutyttönä esikuvani olivat äidin meille lukemista kirjoista ja toistamiseen katsomistamme piirretyistä ja elokuvista tutut Pikku Myy, Ronja Ryövärintytär ja Peppi Pitkätossu. Olin itsenäinen ja itsepäinen ja minulle oli tärkeämpää olla oikeassa, ilmaista mielipiteeni ja ajatukseni (kovaan) ääneen ja saada haluamani läpi kuin olla kiltti tai sovinnainen. Vaarini kutsui minua tinttapieruksi. Vastasin kuulemma sanan merkitystä täydellisesti.

Kolme vuotta vanhempi isosiskoni oli elämäni tärkein ihminen ja riitelimme ainakin oman muistikuvani mukaan todella vähän. Joskus tottakai tuli vääntöä, kun muuten todella kärsivällinen siskoni kerrankin halusi oman tahtonsa läpi. Meille opetettiin, että ”fiksumpi antaa periksi”, mutta ei minua todellakaan kiinnostanut olla fiksumpi, jos se tarkoitti periksi antamista. Päiväkodin aikuiset olivat kuulemma joskus kuvailleet meitä päivänsäteeksi ja menninkäiseksi. Voitte kuvitella, kumpi oli kumpi.

Olen ollut onnekas ja saanut ympärilleni ihmisiä, jotka ovat antaneet minun olla juuri sellainen tyttö kuin olen, enkä ole saanut kuulla luonteeni, ulkonäköni tai kiinnostuksen kohteitteni olevan tytöille sopimattomia. Rakastin barbeja ja prinsessaleikkejä, lempivärini oli sininen, pelasin jalkapalloa ja tanssin balettia. Unelma-ammattini oli kioskintäti.

Päiväkoti-ikäisenä olin äärimmäisen viehättynyt prätkähiiri- ja katuhaileluista. Toivoin niitä monta kertaa lahjaksi ilman menestystä, ja jouduin tyytymään kaveripoikien lelujen lainaamiseen. Niitä ei kielletty sen takia, että ne olisivat ”poikien leluja”, tai ainakaan en muista koskaan kuulleeni meillä kotona sellaista puhetta. Ne kiellettiin, koska ne olivat ”väkivaltaleluja” äitini mukaan, joka oli tuohon aikaan todella innokas tuore erityispedagogi ja kasvattaja. Sain kuitenkin eräänä jouluna kovasti toivomani ”käärmelinnan”, joka oli kuin Polly Pocket, mutta suunnattu pojille (nyt tiedän, että kyse oli Mighty Max -lelusarjan Mighty Max Conquers the Temple of Venom –lelusta). Sain samana jouluna käärmelinnan ja Jasmine-barbien ja rakastin molempia.

Koulussa sain kuitenkin kärsiä siitä, etten vastannut joidenkin opettajien käsitystä siitä, miten tyttöjen kuuluu käyttäytyä. Avasin suuni, kun jokin ei ollut mielestäni oikein, turhauduin, koska oppitunnit eivät sopineet minulle ja osasin monet asiat jo, ja käyttäydyin sen takia tunneilla huonosti. Sain toisen luokan päätteeksi huonot arvosanat käyttäytymisestä, ja muistan itkeneeni vuolaasti kokemaani vääryyttä.

Jouduin ala-asteella kaksi kertaa jälki-istuntoon. Ensimmäisellä kerralla heitin välitunnilla lumipallon ja toisella potkaisin jalkapallon päin käytävän kelloa ja se rämähti alas. Jälkimmäisestä jouduin myös rehtorin puhutteluun. Käyttäytymisestäni oltiin huolissaan samalla, kun pojille samoja juttuja pidettiin ihan tyypillisenä. Olin todella huono telinevoimistelussa, jota tytöillä oli luvattoman usein. Pojat taas pelasivat minua kiinnostaneita joukkuepelejä. Kieltäydyin opettelemasta takaperinkuperkeikkaa, koska se oli minusta kamalaa, typerää ja täysin turhaa. Se tietysti vaikutti liikunnan arvosanaani.

Takkuista tukkaa lukuun ottamatta olen pitkälti tuo sama tyttö edelleen. Jos pikkutyttö-minä osaisi vähän paremmin englantia ja voisin lähestyä häntä tulevaisuudesta, lähettäisin hänelle lempimeemini (alkuperäisen naiset-sanan muutin tytöiksi):

To the girls who are aggressive: keep being assertive.
To the girls who are bossy: keep on leading.
To the girls who are difficult: keep telling the truth.
To the girls who are too much: keep taking up space.


Sara

Kun olin tyttö, olin aivan liian iso.

Alakoulussa opettaja marssitti meidät luokasta ruokalaan pituusjonossa ja minä, pisin, isoin, olin aina viimeisenä. ”Sara se on syönyt reippaasti puuronsa”, oli tällä opettajalla tarpeettoman usein tapana sanoa ja minä mietin, että miksi, miksi minun oli pitänyt syödä sitä hemmetin puuroa.

Futisturnauksissa vastapuolen pelaajat jupisivat, että epäreilua, kun noilla ruotsinkielisillä on tuo yksi iso pelaaja. Olimme kaikki saman ikäisiä.

Hiukseni olivat pitkät ja paksut ja palmikolla ollessaan ne vetivät vertoja paksuudellaan käsivarrelleni (28-vuotias minä söisi hattunsa saadakseen vastaavanlaiset). Muiden luokan tyttöjen letit olivat mielestäni sieviä ja pieniä (kuten kaikki muukin heissä) ja minä harmittelin, että oliko ihan kaiken minussa oltava niin isoa.

En ole enää verrattain mikään mahdoton hujoppi, ehkä 172 tai 173 senttimetriä, mutta minulla on edelleen ison identiteetti. Edelleen huomaan vetäväni hartoitani kyyryyn, edelleen ajattelen joidenkin epäonnistumisten kohdalla syyn olevan koossani. Hävettää kysyä kenkäkaupassa myyjältä omaa kokoani.

Tyttäreni on nyt, alle 3-vuotiaana, ikätovereitaan keskimäärin päätä pidempi. Huomaan murehtivani sitä toisinaan. Kunpa en joutuisi erikseen pyytämään neuvolan terveydenhoitajaa olla kommentoimatta tyttäreni kokoa hänen kuullensa, kunpa yhtään kukaan ei päivittelisi hänen kokoaan. Toivon koko sydämestäni, että hän saisi elää maailmassa, jossa tyttöjen ei tarvitsisi pienentää itseään ollakseen tarpeeksi.


Noora

Minun aikani ei ole lineaarinen, se on kasa postikortteja, jokainen vuosi on omansa, ne pinoutuvat toistensa päälle ja loppuvat kun ei ole enää terveisiä joita lähettää. 

Juuri nyt olen lapsi, teini, aikuinen, kaikkia niitä samaan aikaan ja siitä syystä kun olin tyttö tarkoittaa minulle aikaa, jolloin koin olevani tyttö. En jotain muuta, joksi naisen sijaan kasvoin. Tyttö, kaikessa mitä se pitää sisällään.

Kun olin tyttö, kiipesin päivittäin puuhun, se oli yksi lempiharrastuksistani. Virittelin monimutkaisia köysiratoja takapihan mäntyjen korkeuksiin ja roikuin niissä kuin hurjimmassakin seikkailupuistossa.

Kun olin tyttö, pelkäsin nukkumista. Näin paljon painajaisia, nousin hikisenä sängystä yön pimeässä, laskin kosteat jalkapohjat kylmää lattiaa vasten ja hiippailin vanhempieni makuuhuoneen ovelle. Kurkistin sisään, kuiskasin äiti ja kipusin sänkyyn, turvaan, ihan pienenä, surkeana, rohkeana.

Kun olin tyttö, yllytin serkkuni syömään kastemadon. En tiedä miksi, harmittihan minua jo matoparkojen syöttinä käyttäminen valtavasti. Serkku söi madon, minä söin ikävästi kurkkuun tarttuvaa hiekkaa. 

Kun olin tyttö, pakotin Barbien ja Kenin rakastumaan toisiinsa. Sitähän leikki lopulta on, keksityn todellisuuden käsikirjoittamista, asettamista haluamiinsa uomiin. Minun tarinoissani oli tyttöjen ja poikien välistä ihastusta, perhe-elämää, hevosharrastuksia, seksiäkin. Joku voisi sanoa, että ihan perinteisiä juttuja.

Kun olin tyttö, katselin Formula 1 -kilpailuita isäni kanssa jokainen kesäsunnuntai. Keräsin pikkuautoja, nappasin salaisen tuoksahduksen polttoainetta autotallissa, seurasin renkaan vaihtoa mielenkiinnolla, sain vääntää pultit, jotka isä kiristi loppuun saakka kun olin karannut muihin puuhiin.

Kun olin tyttö, leikin äitiä Baby Born -vauvalleni. Syötin sille ruokaa, jonka tuoksun muistan edelleen. Se pissasi sen ulos keltaisena mönjänä. Leikin imettäväni sitä, olin nähnyt äitini ruokkivan pikkusiskoani niin. Yhtenä päivänä syötin nukelle multaa. Siitä se ei enää toipunut.

Kun olin tyttö, juonsin radio-ohjelmia, luistelin kaunoluistimilla, järjestin superpallojen taitokilpailuja, soitin lelusaksofonia, rakensin lumilinnoja, olin serkkujeni järjestämässä armeijassa, itkin kun kaaduin jäällä, kiljuin hurjan keinun kyydissä, nauroin kun sain jalkapallosta naamaan, tärisin mörön hiipiessä muumien terassille.

Kun olin tyttö, elin niin kuin voisin tehdä mitä tahansa, oletetusta sukupuolestani riippumatta. Ja kuinka ollakaan, niinhän minä voin.


Roosa

Lapsena rakastin barbieleikkejä, lukemista, heppajuttuja, piirtämistä ja pukeutumista. Tykkäsin myös rymytä metsässä, rakentaa kilparatoja pikkuautoille hiekkalaatikolla ja juosta kilpaa eskarin pihassa. Viisivuotiaana en suostunut pukeutumaan mihinkään muuhun, kuin kukkamekkoon ja lakerikenkiin. Kuusivuotiaana mummini olisi halunnut ostaa minulle kukallisen lippalakin, mutta vaadin saada punasinisen jääkiekkolippiksen, vaikka en seurannut jääkiekkoa, tykkäsin vain lippiksen väreistä. Olen kiitollinen siitä, että minulle ei koskaan kotona sanottu, etten saa tai voi tehdä jotain, koska olen tyttö.

Koska tytöt on ihania! Voimakkaita, herkkiä, kiukuttelevia, kikattavia, äänekkäitä, ujoja, helliä ja roiseja. Koen itseni paljon enemmän tytöksi kuin naiseksi ja aion kutsua itseäni tytöksi vielä satavuotiaana, jos se silloin hyvältä tuntuu. Tyttöjen vähättely vituttaa mua, koska se on niin absurdia, turhaa ja väärin. Tytöt voivat olla mitä tahansa, sedät väistykää!


Susa

Koen olevani etuoikeutettu, koska tyttöys on ollut minulle niin helppoa. 

Kasvoin perheessä, jossa minulla oli isä, äiti ja kolme siskoa. Koska vanhemmillani ei silloin ollut sukupuolta, hehän olivat vain vanhempia, maailmassani oli pitkään olemassa pelkkiä tyttöjä. Me kaikki olimme tosi erilaisia, toteutimme tyttöyttä ja tyttönä olemista sadoilla ja tuhansilla eri tavoilla. 

En kokenut, että tyttöydessä olisi mitään erilaista, ainakaan mitään heikompaa. Astuin kieltojen, rajojen ja vaatimusten maailmaan vasta aikuisena. Edelleen se hämmentää, pökerryttää ja riipii minua, se esteiden täyttämä maailma edessäni.

Toivon, että lapsuuteni tyttöys olisi saavutettavissa kaikille: helppo ja vapauden sävyttämä. Tyttöys, joka on täynnä ainoastaan mahdollisuuksia.


Jenna

Kun olin tyttö, olin ilkeä muille tytöille. 

Ympäriltäni löytyi aina sellaisia tyttöjä, jotka tekivät pikku ilkeyksiä toisilleen, ja pidin tätä ihan normaalina. Kaveripiiriini kuului sellaisia tyttöjä, jotka saattoivat päivittäin sanoa rumia toisistaan ja puukottaa toisiaan selkään. Pidin sellaisia tyttöjä suosittuina. Pikku hiljaa opin, että näin tytöt saattavat tehdä, ja ettei muihin tyttöihin voi koskaan luottaa täysin. 

Minusta oli täysin luontevaa olla kateellinen muille tytöille. Minusta oli täysin luontevaa puhua muista tytöistä heidän selkänsä takana. Minusta oli täysin luontevaa kutsua muita tyttöjä rumiksi tai pulleiksi tai tylsiksi. 

Kuvittelin usein kilpailevani muiden tyttöjen kanssa. Vertailin itseäni muihin tyttöihin balettitunneilla, koulussa ja yökylässä. Siitä tuli melkein pakkomielle: tuo tyttö on minua sievempi, tuo tyttö on minua parempi, tuo tyttö on minua älykkäämpi. 

Kyseenalaistin sekä muiden tyttöjen arvoa ja kelpoisuutta että omaa arvoa ja kelpoisuutta. Siitä tuli sellainen noidankehä, josta vasta aikuisena luovuin viimein. Jossain vaiheessa hoksasin, kuinka huonosti olin kohdellut niin muita tyttöjä kuin itseäni. 

Jos voisin puhua tyttö-minäni kanssa juuri nyt, kertoisin hänelle yhden jutun: sinä riität.

Kaikki tytöt riittävät. 

Toistaisin hänelle tämän uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

30

Täytin lauantaina 30 vuotta ja olen siitä todella onnellinen. Olen oikeastaan tuntenut itseni kolmekymppiseksi jo pari vuotta, joten uuden ikävuosikymmenen aloittamiseen ei liity minkäänlaista kriisiä tai järkytystä. Tuntuu ennemminkin, että jokin loksahti kohdalleen ja asiat on juuri kuten kuuluu.

Kymmenen vuotta sitten ajattelin, että 30-vuotiaana minulla olisi varmasti vähintään yksi lapsi, todennäköisesti kaksi. Ei välttämättä omistusasuntoa tai unelmatyöpaikkaa, mutta ainakin se yksi lapsi. Millä muullakaan sitä kolmekymppisenä itseään viihdyttäisi? En osannut kuvitella, että olisin lapsettomaan aikuiselämään tyytyväinen vielä niin pitkään. Nyt olen 30-vuotias, eikä minulla ole lapsia, omistusasuntoa tai unelmatyöpaikkaa. Sen sijaan minulla on itseni tuntuinen elämä, turvallinen, kohta kymmenenvuotias parisuhde ja ihania ihmisiä ympärilläni, rakas vuokrakoti ja kolmevuotinen sopimus työssä, josta pidän. Olen 30-vuotias, ja se on juuri hyvä niin.

Siitä on varmaan kolmisen vuotta, kun huomasin kalenterista, että 30-vuotissyntymäpäiväni osuu lauantaille. Päätin silloin, että järjestän isot juhlat joko Jyväskylässä vanhempieni omakotitalossa ja takapihalla, jossa äidin pionit kukkivat juuri sopivasti, tai jos olen yllättäen rahoissani, vuokraan Turusta jonkun juhlatilan, josta pääsee saunaan ja yöuinnille. Päälleni suunnittelin jonkun ihanan romanttisen kukkamekon ja päähäni kukkaseppeleen.

Sitten tuli korona. Kaikki peruttiin ja me sulkeuduimme koteihimme, juhlimme syntymäpäiviä ja valmistujaisia ruutujen välityksellä ja toistemme lasien sijaan kilistelimme lasejamme puhelimien ja läppäreiden kameroita vasten. Syntymäpäiväjuhlien suunnittelu tuntui täysin epärealisiselta, mutta heinäkuu oli kuitenkin vielä todella kaukana ja pakkohan tän on olla siihen mennessä ohi, eikö niin?

Maaliskuun lopulla eli pahimman korona-ahdistuksen ja -epävarmuuden keskellä loin Facebook-tapahtuman, johon kirjoitin: Lähes kaikki on nyt epävarmaa, mutta se on varmaa, että täytän 30 lauantaina 11. heinäkuuta ja haluan juhlia mun ystävien kanssa. Esitin hartaan toiveen, että voitaisi olla kaikki samassa paikassa, mutta lupasin järjestää vähintäänkin elämäni parhaat virtuaalisynttärit, jos huonosti käy.

Poikkeuksellisen moni vastasi heti osallistuvansa. Vaikka tiesin, että moni vastaus oli symbolinen, eikä kukaan tietenkään voinut tietää, pystyykö oikeasti osallistumaan vai ei, osallistuu-luvun kasvaminen oli yksi harvoja pientä toiveikkuutta herättäviä asioita. Tiedättehän sen, kun epidemiattomana aikana ei pystytä sitoutumaan mihinkään, kun on kiire ja saattaa olla jotain muuta ja asioita tapahtuu ja painetaan ’ehkä’ tai jätetään vastaus roikkumaan vähän juhlia lähempään ajankohtaan? Nyt kellään ei ollut mitään suunnitelmia ja lähes jokainen kaipasi elämäänsä jotain, mitä odottaa.

Yksi kerrallaan kesän tapahtumat peruuntuivat, eikä voinut odottaa oikein muuta kuin koronan loppumista. Lempifestariani Ilmiötä ei oltu muutenkaan järjestämässä tänä kesänä, joten Flow ja syntymäpäiväni saivat paljon painoarvoa. Flow’n peruuntuessa minusta tuntui ensimmäistä kertaa, että kesä on todellakin peruttu. Seurasin levottomana koronalukemia, ja rajoituksien purusta, ravintoloiden ja baarien aukeamisesta huolimatta tartuntoja oli olemattoman vähän.

Alkoi tuntua, että hetken aikaa asiat saattaisivat olla melkein normaalisti. Jos koronan toinen aalto tosiaan tulee syksyllä, tämä saattoi olla ainut hetki järjestää juhlat. Oman muistini sateisin heinäkuu perui suunnitelmani puistojuhlista, ja todella tarkan ja varsin bakteerikammoisen ystäväni kannustuksesta uskalsin siirtää juhlat sisätiloihin. Vaihdoin vessan palasaippuan pumppupulloon, iskin tarjoilupöytään käsidesipullon ja sipsikulhoon kauhan.Moni matkusti kaukaa ja varasi hotelliyön tullakseen juhliini. Muistin taas miltä ovikellomme kuulostaa, miten vähän jääkaappiimme mahtuu viinipulloja, miten raivostuttavaksi muutun, kun teen juhlavalmisteluja ja kuinka paljon rakastan sitä, kun koti on täynnä minun ihmisiäni. Halasin ystäviäni ensimmäistä kertaa kuukausiin. Halusin osata seistä suorassa, katsoa ihmisiä silmiin ja hymyillä leveästi, kun minulle laulettiin paljon onnea vaan niin, että kaikkiin naapureihin kuului varmasti, että jollain on syntymäpäivä. En ole vieläkään kovin hyvä tuollaisen huomion kanssa.

Halusin myös kiittää ihmisiäni ja sanoa muutaman sanan, mutta hyvin nopeasti itku nousi kurkkuun ja silmiin. Tämän kevään jälkeen tuntui käsittämättömältä ja käsittämättömän tärkeältä, että juhlat toteutuivat ja sain kotini täyteen rakkaita ihmisiä. Kuulin monta kertaa ennen juhlia, juhlissa ja juhlien jälkeen, miten hyvä oli, että järjestin syntymäpäiväjuhlat. Tuntui, että nämä juhlat olivat vieraillenikin kovin tärkeät. Roosa ja Sara tapasivat ensimmäistä kertaa ja puolikas Lounakollektiivi saatiin samaan kuvaan. Onnistuimme kuvaa ottaessa kaatamaan lasillisen boolia makuuhuoneen lattialle.

Sain syntymäpäivälahjaksi polkupyörän, ompelukoneen ja design-kaupan lahjakortin, jolla ajattelin hankkia elämäni ensimmäisen design-valaisimen. Sain tasan yhden lahjapullon, ja se oli elämäni ensimmäinen oma samppanja. Näissä lahjoissa on jotain todella kolmekymppistä ja olen myös siitä ja niistä ihan todella onnellinen.

30-vuotias Julia korjaa itse omat vaatteensa, suunnittelee monen sadan kilometrin mittaisia pyöräretkiä ja ja siemailee samppanjaa. Ei huono ollenkaan.

Black lives matter

Artwork: Robin G

 

Vuonna 2020 ihmisiä tapetaan sen takia, että niillä on ruskea iho.

Meidän ja kaikkien valkoisten ihmisten on korkea aika tehdä asialle jotain. Antirasismi ei voi enää olla vain rodullistettujen ihmisten harteilla eli niiden, jotka itse kärsii siitä rasismista. #BLM-postaukset somessa eivät enää riitä. Ne ovat hyvä alku, jonka lisäksi meidän täytyy kuunnella, oppia, antaa tilaa, tunnistaa etuoikeutemme ja olla valmiita luopumaan niistä, avata lompakkomme, pitää meteliä mutta opetella myös pitämään turpamme kiinni, kun ei tiedetä tarpeeksi tai meidän mielipiteellä ei ole merkitystä. Meidän täytyy tehdä näitä kaikkia niin pitkään, kunnes muutos tapahtuu.

Kokosimme lähteitä, joista me olemme oppineet rasismista, antirasismista, valkoisesta etuoikeudesta ja liittolaisuudesta sekä toimijoita, joiden kautta olemme pyrkineet vaikuttamaan.

Näistä on hyvä aloittaa:

Zeldan vinkkejä aktiiviseen antirasismin
Kuinka käytän hyödynnän valkoista etuoikeuttani muiden hyväksi -listaus
Mahadura & Özberkan: Rakenteellinen rasismi Suomessa -radio-ohjelma
Amnestyn Vaadi oikeutta George Floydille! -vetoomus
Fight for Breonna -vetoomus
Hands up Act -vetoomus
Fem-R:n antirasistinen sanasto

Näitä toimijoita kannattaa seurata ja tukea lahjoittamalla tai liittolaisjäsenyydellä:

Black Lives Matter
Black Visions Collective
Fem-R
Ruskeat tytöt
Students of Colour
Good Hair Day

Näistä voit oppia katsomalla, kuuntelemalla ja lukemalla:

Kelet – Ole mitä haluat, honey! -dokumentti
13TH-dokumentti
Yeboyah, Renaz ja Wekesa: Black lives matter -radio-ohjelma
Ruskeat tytöt: Kaikkien koulu? -podcast
The New York Timesin 1619 -podcast (englanniksi)
Koko Hubara – Ruskeat tytöt
Ta-Nehisi Coates – Between the World and me

Näistä voit opiskella vielä vähän lisää:

Yhdenvertaisuusvaltuutetun selvitys: Afrikkalaistaustaisille suomalaisille rasismi ja syrjintä ovat arkipäivää
Itä-Suomen yliopiston Antirasismin perusteet (5 op) -verkkokurssi
White Privilege: Unpacking the Invisible Knapsack -essee (englanniksi)
Our democracy’s founding ideals were false when they were written. Black Americans have fought to make them true -artikkeli (englanniksi)
Lähteitä antirasistisen toiminnan tueksi -listaus
Anti-racism resources -listaus (englanniksi)

Lista on suppea, jotta jokainen meidän lukija pystyisi ottamaan sen haltuun. Älä kuitenkaan jätä oppimista tähän, vaan etsi tietoa, googlaa, lue, kuuntele ja jaa sitten oppimasi eteenpäin. Anna rodullistettujen ihmisten levätä. Tämän postauksen kommenttikenttä odottaa suosituksianne.

Turussa järjestetään BLM-mielenosoitus 13.6. , johon Julia on osallistumassa. Jos kaipaat seuraa ja miekkariin, laita Julialle sähköpostia julia@lounakollektiivi.fi. Jos tiedät muista tulevista mielenosoituksista Suomessa, voit vinkata meille. Täältä voit vapaasti ladata ja tulostaa Robin G:n tekemiä julisteita mielenosoituksiin ja marsseille.

Haluamme myös tehdä osamme mustien ja ruskeiden äänten vahvistamiseksi, ja tarjoamme Lounan eri kanavat POC-kirjoittajien ja taiteilijoiden käyttöön. Jos haluaisit kirjoittaa tai jakaa jo kirjoittamasi tekstin tai muun teoksen kanavissamme, ole meihin yhteydessä: moi@lounakollektiivi.fi

9 kappaletta terapiaa

Artwork by Marie-Florentine Geoffroy / Pretty Teeth

En ole koskaan käynyt terapiassa, vaikka uskon, että oikeastaan lähes kaikkien pitäisi. Uskon, että koronan jälkeen ihan kaikkien pitäisi. Jos nyt ylipäätään voidaan olettaa, että vielä tulee sellainen aika kuin koronan jälkeen. Korona aiheuttaa todella monelle poikkeuksellisen suuria huolia ja ahdistusta, fyysistä, henkistä ja taloudellista turvattomuutta, levottomuutta, epävarmuutta, turhautuneisuutta, yksinäisyyttä. Kysymyksiä tulee koko ajan enemmän kuin vastauksia, eikä mikään tunnu olevan varmaa. Mitään ei oikein uskalla odottaa ja suunnitella, mutta samalla tuntuu, että emme voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. On ollut pakko totutella siihen, että epänormaalista on tullut normaalia ja epätodellisesta uusi todellisuus.

Olen vuosia kerännyt henkilökohtaiselle terapiasoittolistalle kappaleita, jotka saavat minut rauhoittumaan ja hengittämään, kun ahdistaa, hengitys kiihtyy, kädet tärisevät, enkä meinaa saada omia ajatuksiani kuriin. Tämä lista on ollut apunani gradustressissä, esiintymisjännityksessä, työnhakuprosessin auheuttamassa epävarmuuspuuskassa, unettomina öinä, musertavassa ilmastoahdistuksessa, ja nyt lähes jokapäiväisessä epätietoisuuden ja toimettomuuden aiheuttamassa levottomuudessa.

Valitsin tätä outoa aikaa ja teitä varten suosikkini listalta. Listalta löytyy 9 kappaletta ja 40 minuuttia terapiaa. En ole terapeutti, enkä oikeasti tiedä terapiamenetelmistä paljoakaan, mutta minulle tämä toimii. Jospa se toimisi sinullekin. Jos sinulla on siihen mahdollisuus, suosittelen soittolistan kuuntelemista alusta loppuun lattialla maaten, silmät kiinni ja musiikin tahtiin hengitellen. Bonobon Brace Brace toimii todistetusti myös yksinään akuutissa tilanteessa, esimerkiksi kun työhaastattelu osuu maailman huonoimpaan päivään ja vielä 10 minuuttia ennen haastattelua itket hysteerisenä vessassa. (Sain sen työn.)

Toivottavasti soittolistastani on sinullekin apua.