Jos tämä maailma pyörisi minun ympärilläni

 

Pitkä parisuhteeni päättyi tänä syksynä. Vesi merkitsi tämän ajan.

Sinä perjantaina me istuimme autossa kun taivas repesi ja alkoi sataa niin, että vesi nosti pieniä pilareita lätäköistä ja äkkiä muodostuneista puroista. Kun lähdin ajamaan pois, sade teki aralle auringolle tilaa. 

Lauantailta, päivältä jona pakkasin elämäni laatikoihin, ei vedestä ole mielessäni jälkeäkään.

Sunnuntaina, kun kaikki oli aseteltu ahtaasti peräkärryyn, alkoi sataa kun sain kuomun viimein laskettua. Kotimatkalla, matkalla pois kotoa, satoi, ja tuulilasinpyyhkijät antoivat pisaroiden sumentaa tien.

Maanantaina oli kirkasta. Nousin aikaisin, kuten uudessa elämässäni on tullut tavaksi. Kävelin vanhan kotikaupunkini lentokentän ympäri. Yhtäkään konetta ei noussut ilmaan, mutta aurinko paistoi ja aamun kirpeässä ilmassa hengitykseni kosteus paljastui säteitä vasten.

Väliaikaisella kotikadullani tehdään laajaa vesiverkoston uudistustyötä. Ensimmäisellä viikolla vettä satoi taivaalta ja syöksyi kaivoista, tulvi päällystämättömillä kaduilla, kerääntyi liejuna jalkakäytäville. Oli kuin uisi sadesäällä – sitä kastuu joka tapauksessa. 

Sitten, äkkiä, vesi lakkasi. Ei valunut hanoista, tyhjät putket pitivät hurjaa meteliä, suihkusta putosi vain pieni, haalea noro.

Yhtä nopeasti se kuitenkin palasi, tyrskähteli ruosteenvärisinä, arvaamattomina purskahduksina – kunnes laantui taas.

Autossa käymättä jätetty keskustelu ilmaantui eräänä iltana, kuten sen oikeus oli. Yöllä havahduin kaikennielevään kaatosateeseen ja ukonilmaan. Salamat leiskuivat ikkunan takana ja valaisivat huoneen. Tuntia myöhemmin heräsin, ja myrsky oli ohi.

Sen koommin en ole kiinnittänyt veteen erityisempää huomiota. Se on liikkunut normaalisti, kuulunut minne kuuluu – mutta väliaikaisen kotini hanasta vesilasia täyttäessä se valuu ihmeellisellä paineella niin, että lasillinen näyttää hetken samelta, ennen kuin taas kirkastuu. 

Jos tämä maailma pyörisi minun ympärilläni, kaikki tapahtuisi minulle, minua varten. Taivaan avautuminen, rankkasateet, myrskytuuli, hurrikaanit.

Vaan se ei pyöri. Jään seurailemaan veden liikkeitä.

 

On katsottava taas sisäänpäin

Olen vältellyt ajatuksiani, kirjoittanut viimeksi tammikuussa. Kirjoittaminen on ajattelemista, ajatteleminen elämistä. On aloitettava taas, uskallettava katsoa sisäänpäin. Tarkkailin ajatuksiani tänä viikonloppuna kuin jähmeitä jäälauttoja sulavan lammen pinnalla. Laitoin niitä muistiin. Tässä niistä muutamia.

Aikuisena tulee kiivettyä harmillisen harvoin puuhun.

Jos kuolen ennen koiraani, tunnen varmasti sen ikävän haudassanikin.

Voisinpa laulaa kuin Nick Cave tai Tom Waits.

Auringon valo ja lämpö valuu sieluun kuin sula kulta.

Tyynet päivät meren äärellä tuntuu ihmeeltä.

Juokseminen sujuu paljon paremmin jos hengittää suun kautta.

Salaisella kalliolla istuminen ystävän kanssa, turvallisen välimatkan päässä toisistamme, on hetkellinen pakopaikka.

Aamulla herätessä on muutaman sekunnin verran vailla huolta, kunnes taas muistaa.

Pelkään, että pakko-oireinen häiriö pakottaa jatkamaan jopa minulle poikkeuksellisen korkeaa hygienian tasoa tämän kaiken jälkeenkin. Pelkään, että jään pelkäämään ihmisiä ja kosketusta.

Nick Cave & The Bad Seedsin Waiting for You on raastavinta ja kauneinta mitä olen kuullut pitkään aikaan.

Miksi vihaan kaikkia runoja ja sanoituksia joita kirjoitan? Miksen voi löytää niistä samaa kuin mitä löydän muiden sanoista?

On vaikea kuulua mihinkään, olla osa, tuntea yhteisöllisyyttä.

Toivon että jonain päivänä mulla on studio, jonka seinät on yhtä suurta ikkunaa ja niiden takana on meri tai suuren järven selkä.

Kun maalaan, tulen osaksi yhteistä virtaa, jotain syvää energiaa tai rakkautta joka yhdistää kaiken elävän. Kun maalaan, tulen itseeni.

Kaipaan Madeiran vuorille, vaikken ole koskaan käynyt koko saarella.

Siivoaminen on ihan mukavaa. Puhdistaminen on vastenmielistä.

Ystävien tapaaminen viinin ja hauskapidon merkeissä etänä tuntuu seuraavana aamuna samalta kuin olisi ollut ihan oikeissa juhlissa.

Toivoin tästä vuodesta ajanjaksoa, jona tuottaa joku suuri kokonaisuus; näyttely, EP, kirja. Toivoin aikaa ja selkeyttä, taukoa. Pitää varoa mitä toivoo.

Kuva: Real fun, Wow!

Aika uusille unelmille

Ensimmäinen tekstini Lounakollektiiviin alkoi näin:

Minä en ole ihminen, joka on aina kirjoittanut. Itse asiassa en ole aina tehnyt mitään, olen tehnyt jatkuvasti kaikkea.

Olen ajanut isäni rakentamaa mikroautoa, soittanut selloa orkesterissa, telinevoimistellut, välinevoimistellut, yleisurheillut, suunnitellut vuoristoratoja tai vaatteita tai painovoimaa uhmaavia huonekaluja, vedostanut pimiössä valokuvia, opetellut uusia kieliä, leikannut lyhytelokuvia, ohjannut musiikkivideoita, laulanut kuorossa tai yksin tai kaksin, salaa tai julkisesti. Lopettanut kaiken. Aloittanut uudelleen.

En ole aina kirjoittanut. Mutta nyt kirjoitan, sillä siihen on painava syy.

Minä en muista elämästäni moniakaan asioita. En tietenkään voi tietää, mikä on oikea tai normaali määrä muistoja, mutta luulen, että omani on melko suppea – ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni muistamaan. Olen päättänyt kirjoittaa itsestäni ulos jokaisen muistamani hetken, tapahtuman ja tilanteen, kaikessa merkityksellisyydessään – tai merkityksettömyydessään.

Näistä sanoista on nyt tasan kymmenen päivää vaille vuosi ja on sanottava: en muista yhtään sen paremmin. Mutta tapahtui jotain muuta: aloin kirjoittaa.

Se lähti liikkeelle täältä, ydintalvella. Nousi muistoista, sanoista jotka asettelin peräjälkeen, sommittelin kuin asetelman maalaukseen, päästin ulos itsestäni. Tuntui uskomattomalta antaa kaiken vain tulvia, hallita lauseita kaivamalla uusia uria ja kasaamalla patoja, ohjaamalla virtaa lempein, mutta määrätietoisin ottein.

Se jatkui työhön. Edellisenä syksynä Yleisradiolla aloittamani verkkotoimittajan työ muotoutui juuri minulle sopivaksi oman henkisen hyvinvointini ehdoilla, upean esimieheni avulla. Se tarkentui artikkelien kirjoittamiseen, haastatteluihin, kysymysten valmisteluun, materiaalin purkamiseen ja jälleen uudelleen rakentamiseen. Yhtäkkiä keväällä huomasin – elätän itseni kirjoittamalla.

Kesällä magneettihoidon jälkeen, ajatusten kirkastuttua, aloin kirjoittaa kirjaa. Se tapahtui ilman varoitusta, alkoi valua sormistani muistivihkoihin ja puhelimeen hätäisesti luonnosteltujen merkintöjen kautta näppäimistölle, ruudulle, pilvipalveluihin, apurahahakemuksiin, valituille silmille.

Syksyllä paljastui uusi muoto: essee. Tunsin tarvetta ilmaista mielipiteitäni tarkoin jäsennellyssä muodossa. Myös jokin vanha näyttäytyi kaikkien pitkien virkkeiden alta: runot. Hapuilen niitä esiin, veistän esseitä näkyviksi.

Ja nyt se jatkuu, hetken haparoinnin jälkeen tartuin siihen jälleen tiukasti kiinni, koitan pitää sitä otteessani vaikka mieleni riuhtoo välillä rankasti myrskytuulen tavoin, ristiaallokossa. Teen nyt kaikkeni, jotta voisin jatkaa. Jos vain tyynellä säällä niin olkoon niin, kunhan en menetä kurssiani enää.

Olen seissyt paikoillani pitkään, pyörinyt ympyrää pimeässä. Kirjoittaminen on alkanut liikuttaa minua – ja liikuttaa minua.

On aika uusille unelmille, intohimolle, rohkeudelle. Kirkkaalle johtotähdelle.

Kuvan alkuperä valitettavasti tuntematon.

War is over, if you want it

Mulla on kaksi joulua.

On mun oma, järjestyksessä ensimmäinen, mun pienen perheen – kahden ihmisen ja yhden koiran. Meidän joulu on viisivuotias, vielä muotoaan hakeva, vapaa muuttumaan, avoin ehdotuksille. Se on pehmeä, verkkainen, vaivaton. Se näyttää elokuvia aamusta asti, vie yhdessä ulos aina uusiin paikkoihin, valoja seuraten. Se nostaa pöytään yhdessä valmistetun aterian, kaataa kuohuviiniä iltapäivällä, tarjoilee porkkanalohta, soijamaitoon keitettyä riisipuuroa, seitankäristystä. Se juottaa inkivääritotia, antaa lahjat kun siltä tuntuu. Se kuuntelee The Beach Boysia ja nukahtaa yhdessä sohvalle. Se herää aatonaattona, luovuttaa meidät eri teille.

Ja sitten on mun suuremman perheen, eri-ikäisten ihmisten ja eläinten. Se perinteinen ja tuttu, näennäisesti muuttumaton. Se on turvallinen, useimmiten riidaton, toisinaan jännitteinen, lopulta perheenjäsenet yhteen tuova juhla, jona kaikki yrittää parhaansa. Se on rutinoitunut, ei kuitenkaan tylsä. Se kuuntelee Pavarottia, kolmea tenoria, Bocellia, Loiria, katsoo Lumiukon ja Samu Sirkan. Se tuo mummun riisipuurolle, vie perheen haudoille, kantaa pöytään äidin ruuat , kaataa aperitiiviksi annoksen Koskenkorvaa, jakaa lahjat illalla, juo punaviiniä sohvalla, toivottaa kauniita unia, saattaa yöksi erilleen. Se herää joulupäivänä, kokoontuu taas yhteen, viettää raukean illan, päättää joulun.

Mulla on kaksi erilaista joulua, sillä ei ole oikeaa tai väärää tapaa viettää sitä. Sen voi koostaa monista palasista ja ihmisistä, biologisesta tai valitusta perheestä – vaikka molemmista tai sitten ei kummastakaan. Se voi ottaa paikkansa missä tahansa, kylmässä tai lämpimässä, valossa tai pimeässä, etelässä, pohjoisessa, idässä, lännessä. Sen aikana saa tuntea mitä tuntee – onnea, lämpöä, surua, kaipuuta. Sen voi jättää viettämättä kokonaan, elää aivan tavallisen päivän, tai voi keittää itselleen puuron ja jättää kaiken muun tekemättä.

Joulu on mitä sen haluaa olevan. Joulun saa tehdä omakseen, valita perinteet, kattaa pöytään viisi lusikkaa ja jäätelöannoksen, ripustaa kuuseen kuivattuja kukkia ja popcornia, loihtia takan Youtube-videoista ja eteerisistä öljyistä. Tehdä turvattomasta turvallisen, riitaisasta sopuisan, luopua asioista ja ihmisistä, jotka tekee siitä kipeän, ottaa lähelleen ne, jotka tuo siihen lämmön ja valon.

Sen voi rakentaa uudelleen, raivata edellisen pois ja aloittaa alusta, voi vahvistaa valmiita perusteita, kasata uuden kerroksen tai katon, uudet portaat sisään.

Joulun voi antaa olla ihan mitä tahansa mikä hyvältä tuntuu.

Tämä on kertomus siitä, kuinka sain itseni takaisin

Tämän vuoden maaliskuussa sain tarpeekseni. Olen sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä reilusti yli kymmenen vuotta, diagnosoidusti nyt kolme ja puoli. Se on oireillut jatkuvana, painostavana ja yhä syvenevänä masennuksena vain lyhyiden tasaisempien tai hypomaanisten kausien tauoilla. Maaliskuussa kyllästyin, sillä olin luovuttamassa. En ole koskaan tuntenut itseäni niin täydellisen epätoivoiseksi ja nurkkaan ajetuksi.

Olen luonnollisesti käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä vuosia, ja ne ovat kyllä auttaneet tiettyyn pisteeseen saakka, mutta nyt oli saatava jotain — jotain. En osannut nimetä sitä, osasin nimetä vain oman loputtoman lohduttomuuteni.

Varasin ajan yksityiselle psykiatrille poikkeuksellisen hyvän sairasvakuutukseni turvin. Saman sairauden kanssa elävä ystäväni oli suositellut häntä – hän on toiselta ammatiltaan kirjailija, joten hän ymmärtäisi. Ja hän ymmärsi. Sanoin ”määrää mulle sähköhoitoa” hän sanoi ”sen aika ei ole vielä” sanoin ”määrää mulle jotakin, en kestä enää” hän sanoi ”on sellainen magneettistimulaatio, kevyempi versio sähköhoidosta” sanoin ”haluan sen”. Hän lähetti minut kotiin miettimään asiaa ja tutkimaan hoitomuotoa. Tein viiden minuutin pakollisen selvityksen, jotta tietäisin mistä puhutaan, ja lähetin hänelle sähköpostin: sign me up.

Lähetteen käsittelyssä kesti lopulta kolme kuukautta. Ne olivat ristiriitaista aikaa. Mietin: entä jos se ihan totta toimiikin? Tunsin: jos se ei toimi, en pysty enää. Odotin. Lopulta psykiatrian poliklinikalta soitettiin. ”Milloin oli viimeisin yli kahden kuukauden mittainen oireeton jaksosi?” ystävällinen ihminen linjan toisessa päässä kysyi. Naurahdin, kun en voinut muutakaan. ”En tiedä. 12 vuotta sitten?” ”Okei.”

Kirjoitin päiväkirjaa odotellessani.

maaliskuu

tiistai. a star is bornissa se mies se on sairas ja rakastuu ja haluaa tulla paremmaksi ja sanoo maybe it’s time to let the old ways die ja se yrittää mutta se ei pysty se ei pysty koska *aina kaikki ei muutu paremmaksi* vittu aina kaikki ei muutu paremmaksi ja totta vitussa mä toivon että mulle ne muuttuu paremmaksi mutta mä ymmärrän sen miltä siitä tuntui miltä tuntuu kun ei vaan tule paremmaksi ja tuntee olevansa taakka vaikkei olisi tai vaikka olisi ja muuttaa siihen asuntovaunuun kossupullon ja kiväärin kanssa ja istuu siellä ja miettii miten vielä enemmän satuttamalla voisi satuttaa lopulta vähemmän vaikkei se ole totta mutta siinä hetkessä se on totta siinä mielessä se on totta siinä mielessä joka on ollut liian kauan samanlainen ja vaikka haluaisi let the old ways die niin se on vaikeaa koska niin. en tiedä miksi

keskiviikon vastainen yö. hankalia päiviä. haluaisin niin pystyä kaikkeen mutta en pysty. olen hirvittävän väsynyt koko ajan, kaikki ponnistelu vie voimia. — puhun pintapuoleisesti kaikille kaikesta enkä ymmärrä miksi. tai tottakai ymmärrän, en halua valuttaa öljyä niiden sisään. joten annan pintaraapaisun ja ne varmasti luulee etten halua puhua niille vaikka oikeasti en janoa mitään niin kuin sitä. mutta en pysty, en luota niiden kantokykyyn. miksi pystyn piilottaa kaiken? mikä helvetin järki siinä on. haavoittunut eläin menee nuolemaan haavoja vaikkei haavojen nuolemisesta ole kuin haittaa. elefantit menee kuolemaan yksin ja ihminen lukittautuu vessaan kun on tukehtumaisillaan. en halua tätä primitiivistä pakoa, mutta mitä voin tehdä? siihen on tietysti yksinkertainen vastaus, mutta en kai ole valmis ottamaan sitä vastaan

tiistain vastainen yö. yritän parhaani olla luovuttamatta. miksi unohdan aina päättäväisyyden ja halun? sininen taivas ja aurinko tuntuu hyvältä, papu ja iikka tuntuu hyvältä. kotona on turvallista ja pidän musiikista. mikään muu ei juuri tunnu. sain lähetteen magneettistimulaatioon. siinä laitetaan kypärä päähän ja toivotaan että masennus irtoaa magneettien avulla mun päästä. kuinka tuottaa mitään kun vihaa joka ainoaa sanaa jonka sormistaan päästää, nuottia jota kirjoittaa, laulua jonka laulaa

huhtikuu

sunnuntai. alan viimein käsittää, että en voi parantua kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. se täytyy hyväksyä, jotta voi elää

toukokuu

maanantai. ymmärsin miksi haluan muuttaa niin usein: olen ollut masentunut niin kauan että muuttaminen on kuin rakastuminen tai hypomania, räjäyttää tunteet hetkeksi tosi intensiivisiksi

Lähete meni läpi, ja hoitoni päätettiin aloittaa kesäkuussa. Se oli intensiivistä, kuuden viikon ajan, viitenä päivänä viikossa, tunnin päivässä istuin Auroran sairaalan kellarikerroksessa kun vasempaan etuaivolohkooni kohdistettu magneetti hakkasi sähkövirtaa kalloni läpi. Kuulostaa brutaalimmalta kuin mitä se oli. Mikään ei konkreettisesti koskenut päätäni, mutta magneetin saattoi tuntea, sen aihettaman kivun kallossa, heijastuneena aina eri kohtiin kasvoja – sekä aivoissa tavalla, jota en voi edes kuvailla.

kesäkuu

perjantai. olen ajatellut itseni ulos tunteista satoja kertoja. olenko ajatellut itseäni tunteeseen? oon addiktoitunut mielen turruttamiseen youtube-videoilla. tänään on vaikea päivä, edelliset on olleet helpompia. on energiaa. siivosin roskiskaapin ensimmäistä kertaa kuukausiin, pesin ikkunat ensimmäistä kertaa sitten muuton. tai aloitin niiden pesemisen, mutta ei ollut sitten sitä avainta. mutta olisin pessyt jos olisi ollut, se on tärkeintä. magneettihoitoa takana 9 kertaa. näin unta että lankaköynnös oli kuollut, se ei ollut. heitin sitä eilen papun andy-lelulla, mutta se selvisi. tänään mietin: intohimo vaatii energiaa, tunnetta. mulla ei ole ollut sitä, niin olen tehnyt asioita, joihin ei tarvita intohimoa. asioita, jotka tulee helpommin, vähemmällä vaivalla

sunnuntai. ehkä voin paremmin, näen paremmin?

Hoidon jälkeen Auroran psykiatri arvioi minut uudelleen, kuten hän oli hoitoni alkaessa tehnyt. Nämä sairaanhoidolle merkitykselliset pisteeni olivat alhaisemmat kuin koskaan. Sillä jopa aikoina, joina en ole tuntenut itseäni vaikeasti masentuneeksi, pisteeni ovat näyttäneet vaikeaa masennusta – vaikean masennuksen aikoina mittari on paukkunut rikki.

Vaikutukset eivät kuulemma ole kohdallani näin raskaan masennushistorian ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kategorisen parantumattomuuden takia pysyvät, toisin kuin joillain ihmisillä, mutta ne saattavat kestää useita kuukausia. Eli kun oireet palaavat, voin pyytää uuden lähetteen, saada uuden hoitojakson ja aloittaa sen jälkeen ylläpitohoidon. Toivon sitä enemmän kuin mitään. Olen saanut itseni takaisin.

heinäkuu

maanantai. kuukausi? mihin se meni? tiedän: elämään

syyskuu

perjantai. olen kirjoittanut, mutta en tänne – olen kirjoittanut romaania

artwork by Karolina Koryl