Tekijä: Susa

Kirjoitan runoja.

Näin sut unessa

SusaKommentoi

Kun ensimmäinen aalto alkoi, aloin kirjoittaa. Heräsin yhtenä aamuna, liikuin sängystä kuin pakotettuna, sellaisen oudon unenomaisen tunteen vallassa, jonka liitän usein luomiseen, vähän irrallaan itsestään ja samaan aikaan enemmän itsessään kuin ikinä aiemmin, avasin koneen ja aloin kirjoittaa. Niinä päivinä kirjoitin paljon.

Nyt, toisen aallon päivinä, sama tunne on palannut. Kirjoitan paljon, pidättelemättä, yritän saada kaikki sanat ulos, jos ne tahtovat tulla.

Tahdoin jakaa tämän tekstin myös tänne. Tämä on rakkaustarina viruksen pysäyttämässä maailmassa, jossa rakastavaiset eivät voi kohdata toisiaan todellisuudessa, oikeasti.

Hän sanoo, ettei ole minun kesäunelmani, mutta mitä hän niistä tietää, montako kesää hän on elänyt?
Hän on kaunis ja hän sanoo, ettei häntä ole tehty miellyttämään ketään.
Hän on kaunis, miksi minusta tuntuu, että hän on miellyttänyt ketä vain? Hän on painautunut lakanoihin, niihin on hiertynyt hänen hikisen ihonsa ja meikkivoiteensa jäljet, hänen huulipunansa tyynyliinan reunassa, kun hän nukahtaa kesken suudelman ja sitten herää unestaan, jossa on suudellut, nähnyt unta samasta suudelmasta, johon nukahti. Tyynyn kulma on yhä hänen kuivien huuliensa välissä.
Hän herää siitä ja hän lähtee kotiin.
Hänellä on askeleet, joilla hän pystyy kulkemaan hiljaa.

Kun sanon siitä, hän nauraa. On taito opetella olemaan rikkomatta toisten unia, hän sanoo.

Me puhumme katkeilevan videoyhteyden läpi. Välillä hänen kuvansa jähmettyy, mutta äänensä kuuluu, ja ilman hänen ilmeitään en voi olla täydellisen varma, mitä hän tarkoittaa.
Kenestä hän puhuu, ketä hän tarkoittaa.
Tahtoisin hänen puhuvan minusta, toisinaan.
Toisinaan tahtoisin, että hän puhuu minusta.

Hänellä on päällään vaalea kesämekko ja aurinko on laskemassa niin, että sen varjot ja oranssi valo näkyvät hänen takanaan. Ne peilaavat hänen kasvojensa profiilin seinään. Mainitsen siitä ja seuraavassa välkähtävässä kuvassa näen, miten hän on kääntänyt päätään niin, ettei varjokuvaa enää synny. En näe hetkeä, kun hän kääntyy, ja se tekee keskusteluumme aavemaisen tunnun kuin hän pystyisi leikkaamaan todellisuudesta irti sekunteja, tekemään asioita muilta piilossa.

Minulla on äitini nenä ja vihaan sitä, hän sanoo.

Minä rakastan sinun sivuprofiiliasi ja kaikkia asioita siinä, voisin vastata, mutta en tietenkään sano niin. Me emme puhu rakkaudesta emmekä tiedä, olisiko sille edes tarvetta. Rakastammeko me toisiamme? En tiedä, tuskin, me puhumme toisillemme eri vuorokauden ajoista kuin emme olisi samassa maailmassa.
Kaikkien valtioiden rajat on suljettu, joten emme me todellisuudessa ehkä olekaan.

Kun lopetamme puhelun, hänen kuvansa jää vielä hetkeksi tietokoneen ruudulle. Hän on pikselinen, toinen olkain on tipahtanut hieman hänen olkapäältään niin, että se herättää minussa avuttoman himon riisua mekko hänen päältään, himon joka tulee jostain kaukaa ja kutsumatta, kehoni perältä, jossa minä en voi määrätä vieteistäni enkä tapahtuvista. Laitan näytön kiinni. Ajatus katoaa.

Minä en ole sinun kesäunelmasi, hän sanoi ja sitten hän käänsi päätään ja oranssi varjokuva ei näyttänyt enää häneltä, se oli vain tavallinen auringonlasku hänen takanaan, valkoista seinää vasten. Hänen seinällään on maalaus, josta en kysy mitään. Ehkä joku rakastaja teki sen hänelle?

Kukaan rakastaja ei ole koskaan maalannut minusta kuvaa, hän on sanonut.

Onko sinusta tehty lauluja, kysyn.

Ei, ei… Minut on kirjoitettu taidenäyttelyarvioihin rivien väleihin ja sen jälkeen näin pitkään unia, joissa olin taideteos, jota arvosteltiin, olin nykytaiteen museossa, tiedätkö niitä kliseisiä arvosteluita, joita tottumattomat taidekriitikot ja ensimmäisen vuosikurssin taideopiskelijat kirjoittavat? Minä olin jähmettynyt, olin veistos, olin installaatio, olin liikkumaton ja joku kasvoton ihminen edessäni kertoi miten asetun mielenkiintoiseen vuoropuheluun katsojan kanssa… Ja niistä unista heräsin epävarmana siitä, millainen identiteettini on.

Toinen uni, jota hän kertoo näkevänsä toistuvasti, mutta osaamatta paikantaa sitä, onko se uni vai muistikuva: hän on pukeutunut valkoiseen mekkoon, jossa on tahroja ja tikkuja. Hän on tullut ulos puusaunan pukeutumistilasta, jossa on märkiä tunkkaiselta haisevia pyyhkeitä, hieman kastuneita puita saunan kiuasta varten ja kiulu puoliksi täynnä vettä, mutta jostain syystä hän ei tahdo katsoa siihen, ei tahdo varmistaa, onko se todellakin vain vettä. Hän avaa oven ulos ja kulkee saunasta pihatietä pitkin puutarhaan, joka on täynnä omenapuita. On myöhäissyksy, mutta lämmin kuin keskikesällä. Hän koskettaa käsillään omenapuihin, joista tippuu maahan mätiä omenoita. Kun hän vilkaisee alas, hän tajuaa valuvansa verta, verivanoja hänen reisiään pitkin, tummanpunaista verta joka haisee metallilta ja peittää mätien omenoiden hajun. Hän koskettaa sormillaan vereen ja hänen sormensa ovat tummanpunaiset ja tahmeat.

Ja siihen hän herää.

Kun hän kertoo tästä unesta minulle, hän on kääntänyt katseensa kamerasta pois ja katsoo jonnekin ulos siitä, jonnekin minne en näe, niin kuin hän katsoisi unta kohti. Minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta kun hän katsoo taas takaisin minuun, pikseliseen videoyhteyteen, jolla yritämme luoda läheisyyttä, hän puhuu jo aivan toisista asioista ja uni on niin kuin unet yleensä: pian katoava, äärireunoiltaan haalistuva, mahdoton tarttua kiinni, ja silti minä ajattelen sitä, seuraavana päivänä menen ruokakauppaan ostoksille ja hedelmäosastolla katson omenoita, jotka ovat kiiltäviä ja tuoreita, ja ajattelen verta, jota hänellä on käsissään unessa, jota hän usein näkee. Katson omenoita, nyt minäkin olen hänen unensa sisällä.

Elämäni kesä

Susa2 kommenttia

Tästä piti tulla ihana teksti lempeästä kesästä, elämäni kesästä, kesästä tämän omituisen viruksen valtaaman ikuisesti kestäneen kevään jälkeen. Kesäkuun helleviikot olivat täydellisiä. Täytin vuosia, juhlin merkkipäivääni ystävieni kanssa Josafatin kallioilla siihen asti, että aurinko alkoi painua alas. Makasin jokaisena kuumana päivänä töiden loputtua Mustikkamaalla lukemassa pelkät bikinit päällä.

Kesälomani vihdoin alkaessa matkustimme Turkuun. Siellä oli kolmeenkymmeneen asteeseen kipuava helle, oli hikinen yökerho puutalossa, jossa soi sama musiikki kuin vuosina, jolloin tanssin siellä joka viikonloppu (kumpinakin päivinä, totta kai), oli jokilaivojen huono, mutta kallis Aperol Spritz, oli hyvää ruokaa (onko Turussa ollut aina noin kivoja ravintoloita vai ovatko kaikki tulleet vasta kun lähdin jo sieltä?), tuttuja jokaisessa kadunkulmassa, maailman rakkain jokiranta. Tuntuu kuin olisi ulkomailla kun kävelee kaduilla, samalla on enemmän kuin koskaan elossa, Regina lauloi. Sä hehkut Turussa, ystäväni sanoi.

Ja hehkuinkin. Hehkuin kaupungista, mutta myös ihmisistä, vapaudesta, lämmöstä.

Sunnuntaina Turun jokirannassa kuului ukkonen, vaikka sade tuli vasta myöhemmin. Palasimme kotiin Helsinkiin, joka oli harmaa viikon putkeen. Minulla ei ollut suunniteltuna mitään, vietin levottomia vapaita päiviäni sängyssä tai salilla. En saanut energiaa purettua mihinkään. Katselin somesta loputonta kuvavirtaa ihmisistä, joiden kaupungeissa ei vaikuttanut satavan, he tekivät asioita ystäviensä kanssa. Tuntui yksinäiseltä. FOMO tapahtumista, joita en tiennyt olevan ja joihin en olisi edes tahtonut osallistua. Rapiseva sade ja raekuurot ikkunassa. Lähdin kaupungista maalle kotikotiin, jossa äiti petasi minulle sänkyynsä puhtaat lakanat, nukuin syviä pitkiä yöunia, niissä ei ollut säätiloja, ei vuodenaikoja tai ihmisiä.

Takaisin kotiin palattuani alkoi lomaviikko numero 2, samanlainen toimettomuuden ja tylsyyden täyttämä viikko kuin edellinenkin oli ollut. Kirjoitin Instagramiin yksinäisyyden tunteesta, erillisyydestä, hukatuilta tuntuvista päivistä ja siitä, miten vaikuttaa kuin aivan kaikki muut olisivat jossain toistensa kanssa. Kesämökeillä ja purjeveneillä (miten kaikilla yhtäkkiä on vene?). Kuvittelin olevani todella yksin, mutta yllätyksekseni sain vastaukseksi viestejä ihmisiltä, jotka tunsivat samaa.

Olen aina ajatellut olevani tosi hyvä lukemaan medioita ympärilläni. Uskon erottavani totuuden valeuutisista, samalla tavoin uskon myös tunnistavani sen, ettei sosiaaliseen mediaan jaettu ole kokonainen totuus. Että kesämökkien ja kesäjuhlien ulkopuolella on paikkoja, joissa jokainen meistä välillä tuntee hirveää piinaavaa onttoa yksinäisyyttä. Että meillä kaikilla on oma maailmamme, josta emme ota kuvia, maailma, josta emme puhu ääneen. Mutta en ole tainnut siltikään sisäistää tätä ihan todella, vaan koen katkeruutta ja ulkopuolisuutta, kun ihmiset jakavat hetkiä, jollaisia minulla ei juuri sillä hetkellä ole.

Sosiaalisessa mediassa sokaistuu kuvittelemaan, että jatkuvat juhlat ovat se normaali, jota muut elävät ja jota pitäisi elää, kaikki siitä poikkeava jollain tapaa tylsää, epänormaalia elämää.

Sorrun tämän saman koko ajan kaikki on niin ihanaa -narratiivin tuottamiseen myös itse. Jaan kuvia juhlista niin paljon, että jälkikäteen omaa feediä selatessani olen vähän kateellinen menneelle itselleni. Mikä ihana sosiaalinen ihmisten ympäröimä olento olenkaan ollut! Mihin tuo minä on kadonnut?

Ei se ole kateissa missään. Se on olemassa, mutta se ei ole olemassa koko ajan. Näen itsestäni niitä toisenlaisiakin päiviä, sitä jota en muilta näe. Sitä, jota en itse muille näytä.

Valitettavasti en voi päättää tätä tekstiä suureen oivallukseen, että nyt tiedän, ettei täydellistä unelmaelämää ole olemassa ja että kaikilla meillä on vaikeaa ja hölmöä ja levotonta ja tyhjää aina silloin tällöin. Koen lomastressiä yhä. Tunnen oman elämäni välillä vähän tylsäksi verrattuna johonkuhun toiseen, joka sillä kyseisellä hetkellä tekee jotakin todella kivaa.

Mutta ehkä jokin on ihan vähän helpottanut. Ehkä olen pikkuisen levollisempi. Jos ei muuta, olen ainakin oppinut sen, että aina kannattaa sanoa ääneen: joku muu varmasti tuntee samoin ja jo sen täysin saman tuntemuksen jakaminen saa oman olon tuntumaan hieman vähemmän yksinäiseltä.

Tekstin kuvituksena kuvia juuri niistä ihanista hetkistä, sellaisista, joista tahtoisin kuvitella koko elämäni muodostuvan.

Karanteenipäiväkirjat, osa kolme

SusaKommentoi

Poikkeustilahuomioita toukokuulta.

1.5.
H kertoi halanneensa ystäväänsä. Olin kateellinen kaikille osapuolille: että joku on saanut halata H:a, että joku on saanut ylipäänsä halata!

Hän tunnusti sen kuin rikoksen niin kuin se näinä aikoina tuntuukin olevan.

Olen tosi väsynyt fyysiseen etäisyyteen. Totta kai olen järjettömän kiitollinen, että minulla on T, ajattelen joka päivä, että voisin joutua olemaan myös yksin, mutta ajatus toisenlaisesta läheisyydestä, toisista käsistä ympärillä.

Pidimme vappupiknikin kaksistaan sisällä ja valo säteili huoneessa ja kukat tekivät varjoja ja kaikki maistui tosi hyvältä ja edellinen ilta särki vielä päätä, mutta ei pitkään. Sitten kävelimme Munkkiniemeen haaveilemaan omakotitaloista.

2.5.
Aika on muuttunut omituiseksi enkä enää pysty hahmottamaan, miltä tunti tuntuu. Se on outo uusi tunne.

Olen juoksemassa, tunti kuluu huomaamatta enkä pystyisi toistamaan sen aikana ajattelemiani asioita.

Teen ruokaa, ajattelen kellon olevan varmasti paljon, mutta kun tarkistan ajan, on mennyt vasta pari minuuttia, pari pitkän pitkän tunnin pituista minuuttia.

Taas kerron unistani mutta… Näin unta, jossa olin N:n kanssa isossa tavaratalossa ja N hermostui minuun, koska eksyin jatkuvasti, menin kerta kerran jälkeen vääriin liukuportaisiin eikä hän voinut ymmärtää, miten en osannut valita oikeita. Herätessäni tekstasin N:lle ja kysyin, mitä tämä hänen mielestään kertoo. ”Kertoo ettei kenenkään hermot kestä surkean suuntavaistosi kanssa”, hän vastasi.

3.5.
Ja jälleen kerran me vain kävelemme ja aika on loppumatonta, mutta ilta tulee kuitenkin. Taivaalla pilvet ovat pumpulisia.

Asioita, jotka tuntuvat kaikkein absurdeimmilta, kuin eivät olisi koskaan tapahtuneet minulle vaan olleet alusta asti vain kohtauksia eri elokuvista:
Lentäminen
Vieraassa maassa oleminen

4.5.
Hallituksen tiedotustilaisuudessa kerrotaan että kirjastoista saa lainata huomenna. Ensi kuun alussa ravintolat saavat avautua. Yhtäkkiä tuntuu ontolta: tässäkö tämä oli? Ai nytkö kaikki vain kumotaan?

Normaali alkaa tuntua epänormaalilta ja tämä uusi normaali normaalilta… Onko tässä mitään järkeä?

Miten outoa on yrittää taas sopeutua uudelleen.

Kuinkahan monta uutta huulipunaa olen ostanut tämän kriisin aikana? Käytän niitä työpäivinä, joina en vaihda pyjamahousuja koko päivänä pois.

5.5.
Luen juttua lentämisen tulevaisuudesta. Nyt, kun maailma ei ole auki, tunnen aivan järjetöntä janoa lentää ja nähdä paikkoja, vaikka tähän asti en ole ikävöinyt pois. Olen saattanut ikävöidä paikkoja, jotka kerran olen nähnyt (niin kuin Los Angelesia lähes joka päivä sen jälkeen, kun lähdimme sieltä), mutta nyt sisälläni on jäytävä tunne, etten pääse pois, kuin olisin häkissä, häkissä maassa joka on niin kaunis ja pitkä ja laaja ja täynnä kaikkea.

Mutta kun ne Malibun hiekkarannat…!

Hiukseni katkeilevat taas.

Kävelemme Suomenlinnassa ja kaduilla matkalla sinne tunnelma on vapautunut, kuin sota olisi loppunut. Tarkkailemme toisiamme ja mitä tapahtuu, mutta uskallamme jo iloita. Kaupunki on paikka, johon pakenemme kuin olisimme saaneet luvan elää täydellisen normaalisti. Takaisin tullessamme painan lautalla silmät kiinni ja oranssi aurinko tekee silmäluomistani samanväriset.

10.5.
Soitan äidille äitienpäivän kunniaksi. Hän kertoo, että siskoni ovat käymässä. Olen kateellinen, että he saavat olla toistensa lähellä, mutta en sano mitään. Äiti on ihastuttavan välinpitämätön kaiken suhteen, tai ehkä välinpitämätön ei ole oikea sana, eikä toisaalta huoletonkaan, mutta hän antaa kaiken tulla sellaisena kuin se on tullakseen.

Itse pelkään kaikkea.

Pari päivää sitten T soitti iltakävelyltään, että hänellä on vähän heikko olo, hän tulee metrolla kotiin pian, ja seisoin puhelun loputtua ikkunassa ja aloin itkeä ja hyperventiloida ja näin mielessäni, miten pian jompikumpi meistä on sairaalassa, miten se, joka jää kotiin, odottaa eristyksissä tietämättä mitään. Ystävät tuovat ruokaa ja jättävät kauppakassit oven taakse rappukäytävään. Ketään ei voi halata. Ei voi edes ottaa rauhoittavia, koska resepti täytyisi hakea lääkäristä eikä sitä saa etäyhteydellä.

T tuli kotiin ja nukutun yön jälkeen sanoi, että voi ihan tosi hyvin. Menimme ulos, minä juoksin ja hän pyöräili vieressä, ja sitten tulimme kotiin, joimme kuohuviiniä ja juttelimme L:n ja T:n kanssa.

11.5.
En haluaisi olla ihminen, joka välttelee uutisten lukemista, koska ei kestä maailmaa ympärillään, mutta nyt olen ihminen, joka välttelee uutisten lukemista, koska ei kestä sitä.

Muita asioita joita en kestä:
Autiot kauppakeskukset, liikkeet jotka ovat kiinni sunnuntaisin
Ohi ajavat tyhjät raitiovaunut
Ihmisten pelästyneet ilmeet kun heihin melkein törmää kääntyessään nopeasti kadunkulmissa
Ihmiset, jotka kassajonossa seisovat liian lähellä, vaikka lattiaan on kiinnitetty ”pidä etäisyys” -tarroja

12.5.
Näin painajaisunta jossa asuin yksin. Kotini oli kaunis, siellä oli samanlainen rottinkituoli kuin lapsuudenkodissani, ja iso peili, josta kuvani ei heijastunut. Tunsin T:n poissaolon fyysisenä ahdistuksena. Tiesin unessa, etten ollut käynyt vuorokausiin ulkona, mutta jokin esti minua menemästä sinne, jokin vielä suurempi kuin virus.

13.5.
Kävelen Pasilaan päin ja äkisti tulee mieleen tämä matka ennen, sellaisina outoina olotiloina kuin voin välillä aistia, menneen rajat tarkasti ilmassa aivan kuin siitä voisi kävellä läpi. Pelkään yhtä aikaa liikkua ja pysähtyä. Pysähtyä jos jään siihen, liikkua jos se menee ohi.
Se menee aina ohi.

En osaa tarkalleen nimetä mitä olen menettänyt mutta tunnen että se on poissa.

Ja tiedän että tätä loppumattoman outoa ihmeellistä räjähtävää rikkinäistä vierasta kevättä kaipaan samalla tavoin, joskus, kun olen menettänyt sen ja koen tunnetta siitä, myöhemmin, pelkään liikkua ja pysähtyä.

Ja sitten tajuan koskettaneeni kasvojani paljaalla kädellä, sillä samalla, jolla painoin stop-nappia ja pelko saa minut kananlihalle.

14.5.
Tieto Flow’n peruuntumisesta tulee ja vaikka sitä on osannut odottaa, ja melkein toivonutkin, se tuntuu samalta kuin jätetyksi tuleminen huonossa suhteessa: odotetulta, mutta äkisti yllättävän katkeralta.

Eikä kyse ole (pelkästään) siitä, että nyt en saa tanssia elokuun violetissa pimentyvässä yössä tai syödä laadukkaita mutta helvetin kalliita fine dining -annoksia pahvilautasilta tai unohtaa palauttaa pantillisia viinipulloja, vaan kaikesta siitä, mikä tuntuu peruuntuneen Flow’n mukana, niin kuin se symboloisi tätä koko kesää. Orastava salainen pieni yksityinen toivo, että tämä tilanne olisi maagisesti kadonnut ennen kuin kesä saapuu.

Tulevaisuus on muuttunut paikaksi, jossa ehkä joskus tapahtuu jotain, mutta kukaan ei voi luvata tarkemmin.

18.5.
Prismassa hyllyjen välissä 1,8 metrin päässä toisistamme kerromme toisillemme rikoksiamme.
Kuljin metrolla.
Ai, kävin kampaajalla!

Itse olen halannut kadulla ja istunut taksissa ja se tuntui siltä kuin olisi saanut ilmaisen kokeiluversion vanhasta elämästään, kaiken takaisin ihan hetkeksi aikaa.

T istui eilen auringossa sohvalla, toinen läppäri sylissä ja toinen sohvan käsinojalla, kahvikuppi kädessään jotenkin tyytyväisen oloisena, että on tässä juttuja, joita tulee myös ikävä. Niin kuin nämä pitkät aamut.

20.5.
Olen unohtanut miten julkisilla paikoilla käyttäydytään, kun olen yksin. (Menemme lähes kaikkialle aina T:n kanssa kaksin, mikä karanteenikäskyjen rikkominen sekin on, kun kaikkialla painotetaan, että mene kauppaan yksin, vain yksin, niin kuin muka korona jättäisi tarttumatta minuun sitten, yhtä hyvin voin saada sen ollessani yksin ja sitten kannan sen kotiin, jossa T saa sen. Sama se saako hän sen välillisesti minusta vai suoraan Alepasta punnitessaan paprikaa.)

Nyt kun odotan metroa, en tiedä miten asettelisin käteni. Selaan puhelimesta instagrammia ja painelen sydämiä kuville, joita en kunnolla katso.

Metrossa joku istuu taakseni niin lähelle, että melkein siirryn toiselle paikalle, kunnes muistan, etten ole ollut näin lähellä tuntematonta kolmeen kuukauteen.

Ajatus on ahdistava ja lempeä yhtä aikaa.

25.5.
Kevät pyörittää Helsingin auki, kaikki tuntuu niin kuin ennen. Tänään halasin rakasta ystävää lempipaikassani Keskuspuistossa. Kävelin kilometrin verta kotiin päin ennen kuin muistin mitään erikoista ajassa, jota elämme.

Miten harvakseltaan päivät oikeastaan tuntuvat enää oudoilta. Ne ovat toisinaan pitkäveteisiä ja ikuisuuden pitkiä, mutta yhä harvemmin tulee painajaisia.

Tai pakokauhua, tunnetta että olen jossain eikä sieltä pääse enää ulos.

Karanteenipäiväkirjojen edelliset osat löydät täältä:
Osa 1
Osa 2

Karanteenipäiväkirjat, osa kaksi

SusaKommentoi

Tämä kuukausi on koostunut oudoista unista, pitkistä Helsinki-kävelyistä sekä kyllästymisen ja kauhun vaihtelevasta tasapainosta.

Karanteenipäiväkirjojen ensimmäisen osan löydät täältä.

2.4.
Puhelimessa kerron äidille, että pelkään eniten toisen meistä joutuvan sairaalaan ja toisen joutuvan jäämään kotiin, eristyksiin, odottamaan tietoa taudista, jonka etenemisestä kukaan ei tiedä eikä voi luvata mitään. Äidin mielestä on turha murehtia asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet eivätkä välttämättä koskaan tule tapahtumaan.

3.4.
Näen unta, jossa koskettelen kasvojani paljain pesemättömin käsin. Kauhu seuraa perässä unesta, kun herään.

Miten syviä tällaiset uneni ovat, mutta lyhyitä, yöllä tuntuu olevan mahdoton nukahtaa niihin, päästä niiden sisään.

5.4.
Kävelemme läpi kaupungin, joka on niin keväinen, että asioiden normaalius äkisti särkee taas, tieto siitä miten epänormaalien outojen asioiden keskellä joudumme elämään.

Illalla haen H:n tekemiä korvapuusteja. H ojentaa ne minulle käsivarren mitan päästä hissiin. Olemme varmaan siltikin turhan lähellä toisiamme. Minua itkettää koko matkan kotiin. Tuoksuu kevät, tämä omituinen normaalilta tuntuva kevät, leuto ilma, Fleminginkadun yllä tummansininen taivas vailla pilviä.

Kävelemme koko päivän ja rakennukset, joita näemme, näen täysin uusin silmin.

Tiedätkö kun tuntuu sellaiselta kuin kesällä kun on ollut koko päivän ulkona ja kävelee kotiin ja on ihanan raukea ja väsynyt ja niin hyvä olla, sanon T:lle Hakaniementorilla, kun kuljemme automaattiliukuovista metrotunneleihin (miten paljon nyt rakastan automaattiovia). Kun on se sellainen onnellinen raukeus kaikissa jäsenissä.

6.4.
Näen taas niin omituisia unia… Yritän etsiä kenkiäni pieneltä saarelta, joka on täynnä mustia kekäleitä, kuin tulivuorenpurkauksen jälkeen. Törmään siellä ihmiseen, joka oli kerran minulle rakas. Hän on kaatunut niin pahasti, että hänen kätensä haavasta näkee syvälle luuhun asti.

Ennen sitä näen toista unta, josta herään ja ajattelen, että minun täytyy kirjoittaa tämä muistiin, uni on kaunis ja tahdon tulkita sitä, mutta tietenkin nukahdan kesken ajatuksen ja kun herään uudelleen, sen muisto on pyyhkiytynyt pois, muistan enää mustan maiseman ja käsivarren ja luun.

7.4.
Miten oudon värinen taivas: sininen, mutta ei kirkas niin kuin tällaisina kevään päivinä usein.
Hailakka.
Haluaisin, että todellisuudessa olisi olemassa Photoshopin pipettityökalu, jolla voisin nyt napata juuri tuon sävyn värikoodin.

8.4.
Heräämme hätkähtäen kovaan pamaukseen. Unessa ennen heräämistä ajattelen: ase. Sisäpihalla seisoo tupakoimassa poikaporukka, joka nauraa. Kello on puoli neljä aamuyöllä.

Iltapäivällä naapuripihan yli juoksee valtava kani samaan aikaan kun huoltomies kävelee pihan läpi iso avainnippu kädessään. Jostain syystä ajattelen näiden kahden asian liittyvän toisiinsa, samalla tavoin kuin ajattelin tupakoivien poikien ja kovan, yöllisen äänen kuuluvan yhteen. Mahdotonta myöntää, että kaaos vain tapahtuu.

9.4.
Ehkä päivät siksi ovat niin hitaita että ei odota mitään: ei mitään tulevaa, ei niiden loppumista.
Ihanaa ja kamalaa.
Hetkessä eläminen enimmäkseen vaan on ja suurilta osin se on myös tosi tylsää.

12.4.
Uutisissa sanotaan: Kiasmassa odottaa yli 200 teosta vailla katsojaa.

Tuntuu surulliselta miten nämä tyhjät paikat ja kaupungit toistuvat: kaikki museot, maasta seuraavaan, odottamassa vieraitaan, jotka palaavat takaisin, mutta kukaan ei tiedä milloin.

19.4.
Eräänä iltana, kun olimme palaamassa Espoosta, mikä onnellisten sattumusten iltapäivä se olikaan, ehdimme raitiovaunuun joka kuljetti meitä kaupungin läpi, ja olimme väsyneitä, minä ainakin olin, ja Urheilutalon väliaikaisella raitiovaunupysäkillä oli poliiseja, ensihoitajia pukeutuneina suoja-asuihin, ja kuollut ihminen valkoisten muovien alla. Raitiovaunukuski oli saanut tiedon jo Nordenskiöldinkadulle, olin kuullut miten hänelle sanottiin että liikenteessä on häiriöitä ja mietin kuinka ärsyyntynyt olisinkaan ollut, jos raitiovaunu joutuisi kääntymään toiselle reitille, ja meidän pitäisi kiertoteitä takaisin kotiin. On ollut sellaisia aamuja. Eräs lumisade Kaarlenkadun pysäkillä, kun yritin päästä Pasilaan… Nyt niin kaukaisilta tuntuvat päivät.

Jäimme Urheilutalon pysäkillä ja taivaassa näkyi auringonlasku kiduttavan vaaleanpunaisena ja joku makasi kuolleena valkoisten muovien alla. En vieläkään tiedä, mitä oli tapahtunut.

21.4.
Viikonloppuna kävelimme S:n ja H:n kanssa Pasilan kivilinnalle. Tuntuu niin hyvältä puhua ihmisille. Tervehdimme kyynärpäillämme. En tiedä, olemmeko silloinkin liian lähellä. Tuntuu niin itsekkäältä, kun tällaisista asioista ei välillä jaksaisi välittää, tuntuu itsekkäältä olla ajoittain niin kyllästynyt.

22.4.
Niin paljon kuin kaipaankin festarikokemusta huomaan kaipaavani ainoastaan mennyttä kokemustani, sitä että voisin olla takaisin siellä painautumassa ihmisiin ja musiikkiin ja ostavani kädenlämpöistä ylikallista valkoviiniä.

Juoksin eilen puolimaratonin 16-asteisessa Helsingissä. Kaikkialla oli ihmisiä, mikä yleensä tuntuu ärsyttävältä, etenkin kun pitäisi pysyä niin kaukana toisista, mutta nyt se tuntui jotenkin vain lempeältä ja ystävälliseltä, hymyilevät onnelliset ihmiset ja ilman pehmeys. Puut tulevat esiin niin vihreinä, että näkökenttää särkee. Hiekan ääni ja lokkien ääni ja tuulen ääni.

23.4.
Edellisenä yönä näin taas kummallisen unen, jossa yritin etsiä sukkiani, ja tänä yönä unen, jossa minulle ostettiin vihreillä kuulilla täytetty kroisantti. En tiedä, miksi nukkuminen on niin vaikeaa. Onko se kevät, kuun vaiheet, mania, PMS vai korona.

Yleinen kysymys näinä aikoina: onko vika muissa olosuhteissa vai ainoastaan koronassa.

25.4.
Selasin läpi Instagramin vanhoja storyja ja kaipasin irtokarkkeja. Yhdessä vanhassa kuvassa makaan sängyssä maanantaiaamuna, olimme edellisenä iltana VUMissa ja olin nukahtanut päälläni yhä sama paita kuin juhliessa. Leima oli yhä kädessäni ja varmaan tarttunut siitä kasvoihin. Nukun usein käteni päällä ja herään siihen ällöttövään tunteeseen kuin se olisi jonkun toisen käsi, tai eloton ja muovinen, niin kuin niiden leikkivauvojen, joita lapsilla on. Sinä maanantaina oli helle, koska se oli kesä 2018 ja se pitkä omituinen hellejakso, joka tuntui unenomaiselta ja vieraalta. Vähän niin kuin tämä ajanjakso on, vieras ja outo, mutta se tuntui hyvältä… Söin irtokarkkia aamupalaksi sängyssä edellisillan paita vielä päälläni. Toivon, että olin silloin onnellinen.

Kävelimme Hevossalmeen Kruunuvuorenrannan läpi. Jos tämä jatkuu vielä pitkäänkin niin olemme pian nähneet kaikki Helsingin lähiöt.

27.4.
Onneksi Julia teki terapiasoittolistan, pidän sen kuuntelemisesta samalla kun kirjoitan. Kirjoitan paljon enemmän nyt kuin normaalisti, kuin jotenkin yrittäisin saada tähän aikaan selkoa tallentamalla itseäni, ajatuksiani ja fiktiota. Ja sen rinnalla juoksen, mutta juostessani en ajattele mitään, mikä on huvittava ristiriita. Yritän ottaa kiinni ja toisaalta päästän kaiken ajoittain menemään.

En olisi varmasti karanteenin alussa kestänyt tietoa kauanko tämä on jo kestänyt, kuinka pitkään kaikki tulee kestämään. Nyt tuntuu, että vaikka poikkeustila jatkuisi vielä kuukausia, ei se tuntuisi enää miltään. Ei ainakaan pahemmalta. Uudelta normaalilta. Lopulta kaikkeen siis tottuu?

Karanteenipäiväkirjat

Susa6 kommenttia

Olin noin kuukausi sitten kipeänä, vaikka en lähes koskaan ole. Kaikki tuntui absurdilta, eristäytymisen tunne oli epätodellinen, kun on tottunut viettämään päivänsä ihmisten ympäröimänä.

Liikun viikossa 4-5 kertaa, nyt liikuin sängystä keittiöön hakemaan vettä ja inkivääri-sitruuna-juomaa.
Juoksen kymmeniä kilometrejä tyhjentääkseni ajatuksia, meditoidakseni, ollakseni itseni kanssa. Nyt makasin sängyssä ja yritin olla ajattelematta juoksemista.
Ajattelin kuitenkin: ajattelin Keskuspuiston sykkivää vihreää kevään ja kesän välisinä päivinä, ja ajattelin Arabianrantaa auringonlaskun aikaan, ja sitä millaista ääntä lenkkarit pitävät asfalttia vasten.

Kun paranin korona iski Suomeen.

Näinä päivinä oloni on ollut vielä epätodellisempi, koska en ole enää yksin pysähdyksissä, nyt koko maailma ympärillä on pysähtynyt.

Olen kirjoittanut jatkuvasti päiväkirjaa, muistaakseni myöhemmin nämä omituiset ajat, joina vuorotellen tuntuu ei-miltään ja vuorotellen kauhistuneelta, ahdistuneelta, siltä että seisoo maailmanlopun edellä, vaikka tietenkin kaikki tulee jatkumaan, löydämme uuden normaalin ja mitä oli ennen, sitä on silloin vaikea muistaa enää.

19.3.
Voiko todella olla, että ne asiat joita pelkään ovat näin lapsellisia ja itsekkäitä: miten keskellä hirveintä kriisiä osaan käsitellä vain minun kriisiäni. Kaikki minun odotuksieni ja ajatuksieni mukainen, joka ei tule tapahtumaan.

Pääsenkö juoksemaan Keskuspuistossa, kun kirkkain vihrein iskee puihin.

Pelkään eniten menettäväni värit ja ettei minua kosketeta.

Niin kuin vain minun normaali elämäni olisi varoittamatta hajotettu.

21.3.
Erilaisia välitiloja, joista yksikään ei säily: tyyneyttä ja sitten kurkkua ahdistavaa mahdottomuutta ymmärtää, miten selviämme tästä tai pääsemme eteenpäin.

Näemme H:n ja S:n. Ulkona liikkuminen tuntuu kuin tekisi rikoksen ja suuntaa tahtoo vaihtaa heti, kun joku kävelee vastaan. Linnanmäen lähellä olevilla kallioilla H ottaa meistä kuvan, jossa kaikki kolme seisomme usean metrin päässä toisistamme. En koskaan ole halunnut halata ketään niin paljon kuin tänään. Kun kävelemme takaisin kotiin, on Fleminginkatu täynnä paloautoja ja poliisit pysäyttäneet liikenteen. Katselemme hetken taloa, jonka neljännessä kerroksessa on hetkeä aiemmin ollut asuntopalo. Tällainen katastrofi tuntuu äkisti todella omituiselta, muistolta maailmasta, jossa kerran olemme olleet, mutta joka on tuhoutunut, mahdoton päästä enää takaisin sen sisään.

Normaaleja onnettomuuksia tapahtuu vieläkin. Ja ihmiset eroavat ja rakastuvat ja sairastavat muitakin tauteja kuin tätä.

23.3.
Aamut ovat kirkkaita ja säätiedotuksissa kerrotaan, miten ilma lämpenee.

Kun tutut läheltä joutuvat sairaalaan 40 asteen kuumeessa alan äkisti ymmärtää, ettei kukaan meistä ole turvassa tai haavoittumaton. Olen tuudittautunut turvan tunteeseen kuin lapsi ja nyt vaara repii tunnettani rikki.

Jos olisin yhä lapsi, äiti vakuuttaisi minun olevan yhä turvassa kaikelta pahalta.

Sanoessaan niin hän väkisinkin valehtelisi.

Pasilan aseman sisällä kävelee pulu. Olin jo unohtanut, että niitä on olemassa…

En edes tiedä mitä pelkään eniten. Ettei normaalia enää koskaan tule?

24.3.
Sörnäisten metroasemalla tuijotan mainosta tunnelin seinässä muistamatta nyt, mitä siinä mainostettiin. Zalandoa? Pikamuotia, kirkkaita muotivärejä kevääksi? Miksi tällaiset asiat tuntuvat nyt niin turhilta? Miten tällaisilla asioilla joskus oli arvoa?

Olen kymmenen päivää pukeutunut samoihin vaatteisiin: korkeakauluksiseen ohutraitaiseen mekkoon; valkoiseen nyppyyntyneeseen villahameeseen; valkoiseen silkkitoppiin, josta langat alkavat purkautua. Kerran siihen pukeutuneena tanssin Dynamossa, ihanassa hikisessä Dynamossa, joka oli kotini, kerran…

Näenkö koskaan enää Los Angelesia? Näenkö ikinä enää Dynamoa?

25.3.
Miten oudolta tuntuu, että on olemassa kirjoja, jotka on kirjoitettu ennen tätä aikaa. Kaikki silloin tapahtunut, naiivia niin kuin lapsuus tai hyvin päättyvät unet ihmisistä, jotka on ehtinyt jo unohtaa.

Kaikki tämä, tapahtunut kuin toisessa maailmassa, kuin mennyt maailma olisi sama kuin kirjoitettu maailma: yhtä epätodellinen ja kaukana. Mahdollinen kuvitella, mahdoton koskettaa.

Nämä päivät tuntuvat aivan kuin olisi herännyt painajaisesta siihen, että unissa olleet hirviöt tuijottavat sängyn päädystä – aivan kuin kaikki olemattomaksi väitetty olisikin herännyt eloon.

28.3.
Kun olemme olleet tarpeeksi pitkään videoyhteydessä alan jo unohtaa, ettei I olekaan täällä vaan parin tuhannen kilometrin päässä.

”Susa, what does your ”new normal” look like, without the previous structures in your life?” kysyy horoskooppisovellukseni.

Yöllä kellot äkisti kääntyvät aivan kuin me hukkaisimme aikaa.

Aika, avaruus ja ne uskomattomat sillat, joita rakennamme tapahtuneiden väliin, tapahtumattomien väliin, me kytkemme toiveitamme ja toisiamme yhteen kuin kuvittelisimme pystyvämme määräämään maailmaa.

Kaipaan eniten kaupunkien rajojen avaamista, sitä että voimme taas syöksyä toisiimme kiinni, kokea läheisyyden sen sijaan, että vain kuvittelemme sen.

Olen kyllästynyt haaveilemaan näistä tavallisista asioita: joukkoliikenteestä, täysistä aamumetroista (mikä ihana kollektiivinen kiireen ja myöhästymisen tunne!), lounasravintoloista keskipäivällä, ja juhlista joissa meitä on paljon ja juomme toistemme viinilasien reunoista ja jaamme saman tupakan.

Kirjastosta ja kuntosalin juoksumatosta ja siitä, ettei ihmisiä tarvitse väistää kadulla.

Että uskallan hengittää ketä tahansa päin.

Ja siitä ettei jatkuvasti kaiken päällä olisi tällaista omituista ohutta pelkoa, se on kuin kalvo jonka vain odottaa repeävän, miten näennäistä rauha onkaan, miten kapeista palasista rakennettu.

En tiennyt käveleväni jään päällä ennen kuin se rikkoontui.

31.3.
Ajattelen morsiuspukuja, niin kuin joku vielä järjestäisi häitä, tai tulisi järjestämään niitä pitkään aikaan…

Paitsi alle kymmenelle hengelle, jotka kaikki seisovat kahden metrin päässä toisistaan.

Isäni ei voisi saattaa minua alttarille pidellen kädestäni kiinni. Isäni ei voisi tulla häihini, koska hän on Uudenmaan rajan toisella puolella.

En ole varma itkettääkö tämä vai naurattaako.