Kirjoittajalta Susa

Poikkeustilahuomioita toukokuulta.

1.5.
H kertoi halanneensa ystäväänsä. Olin kateellinen kaikille osapuolille: että joku on saanut halata H:a, että joku on saanut ylipäänsä halata!

Hän tunnusti sen kuin rikoksen niin kuin se näinä aikoina tuntuukin olevan.

Olen tosi väsynyt fyysiseen etäisyyteen. Totta kai olen järjettömän kiitollinen, että minulla on T, ajattelen joka päivä, että voisin joutua olemaan myös yksin, mutta ajatus toisenlaisesta läheisyydestä, toisista käsistä ympärillä.

Pidimme vappupiknikin kaksistaan sisällä ja valo säteili huoneessa ja kukat tekivät varjoja ja kaikki maistui tosi hyvältä ja edellinen ilta särki vielä päätä, mutta ei pitkään. Sitten kävelimme Munkkiniemeen haaveilemaan omakotitaloista.

2.5.
Aika on muuttunut omituiseksi enkä enää pysty hahmottamaan, miltä tunti tuntuu. Se on outo uusi tunne.

Olen juoksemassa, tunti kuluu huomaamatta enkä pystyisi toistamaan sen aikana ajattelemiani asioita.

Teen ruokaa, ajattelen kellon olevan varmasti paljon, mutta kun tarkistan ajan, on mennyt vasta pari minuuttia, pari pitkän pitkän tunnin pituista minuuttia.

Taas kerron unistani mutta… Näin unta, jossa olin N:n kanssa isossa tavaratalossa ja N hermostui minuun, koska eksyin jatkuvasti, menin kerta kerran jälkeen vääriin liukuportaisiin eikä hän voinut ymmärtää, miten en osannut valita oikeita. Herätessäni tekstasin N:lle ja kysyin, mitä tämä hänen mielestään kertoo. ”Kertoo ettei kenenkään hermot kestä surkean suuntavaistosi kanssa”, hän vastasi.

3.5.
Ja jälleen kerran me vain kävelemme ja aika on loppumatonta, mutta ilta tulee kuitenkin. Taivaalla pilvet ovat pumpulisia.

Asioita, jotka tuntuvat kaikkein absurdeimmilta, kuin eivät olisi koskaan tapahtuneet minulle vaan olleet alusta asti vain kohtauksia eri elokuvista:
Lentäminen
Vieraassa maassa oleminen

4.5.
Hallituksen tiedotustilaisuudessa kerrotaan että kirjastoista saa lainata huomenna. Ensi kuun alussa ravintolat saavat avautua. Yhtäkkiä tuntuu ontolta: tässäkö tämä oli? Ai nytkö kaikki vain kumotaan?

Normaali alkaa tuntua epänormaalilta ja tämä uusi normaali normaalilta… Onko tässä mitään järkeä?

Miten outoa on yrittää taas sopeutua uudelleen.

Kuinkahan monta uutta huulipunaa olen ostanut tämän kriisin aikana? Käytän niitä työpäivinä, joina en vaihda pyjamahousuja koko päivänä pois.

5.5.
Luen juttua lentämisen tulevaisuudesta. Nyt, kun maailma ei ole auki, tunnen aivan järjetöntä janoa lentää ja nähdä paikkoja, vaikka tähän asti en ole ikävöinyt pois. Olen saattanut ikävöidä paikkoja, jotka kerran olen nähnyt (niin kuin Los Angelesia lähes joka päivä sen jälkeen, kun lähdimme sieltä), mutta nyt sisälläni on jäytävä tunne, etten pääse pois, kuin olisin häkissä, häkissä maassa joka on niin kaunis ja pitkä ja laaja ja täynnä kaikkea.

Mutta kun ne Malibun hiekkarannat…!

Hiukseni katkeilevat taas.

Kävelemme Suomenlinnassa ja kaduilla matkalla sinne tunnelma on vapautunut, kuin sota olisi loppunut. Tarkkailemme toisiamme ja mitä tapahtuu, mutta uskallamme jo iloita. Kaupunki on paikka, johon pakenemme kuin olisimme saaneet luvan elää täydellisen normaalisti. Takaisin tullessamme painan lautalla silmät kiinni ja oranssi aurinko tekee silmäluomistani samanväriset.

10.5.
Soitan äidille äitienpäivän kunniaksi. Hän kertoo, että siskoni ovat käymässä. Olen kateellinen, että he saavat olla toistensa lähellä, mutta en sano mitään. Äiti on ihastuttavan välinpitämätön kaiken suhteen, tai ehkä välinpitämätön ei ole oikea sana, eikä toisaalta huoletonkaan, mutta hän antaa kaiken tulla sellaisena kuin se on tullakseen.

Itse pelkään kaikkea.

Pari päivää sitten T soitti iltakävelyltään, että hänellä on vähän heikko olo, hän tulee metrolla kotiin pian, ja seisoin puhelun loputtua ikkunassa ja aloin itkeä ja hyperventiloida ja näin mielessäni, miten pian jompikumpi meistä on sairaalassa, miten se, joka jää kotiin, odottaa eristyksissä tietämättä mitään. Ystävät tuovat ruokaa ja jättävät kauppakassit oven taakse rappukäytävään. Ketään ei voi halata. Ei voi edes ottaa rauhoittavia, koska resepti täytyisi hakea lääkäristä eikä sitä saa etäyhteydellä.

T tuli kotiin ja nukutun yön jälkeen sanoi, että voi ihan tosi hyvin. Menimme ulos, minä juoksin ja hän pyöräili vieressä, ja sitten tulimme kotiin, joimme kuohuviiniä ja juttelimme L:n ja T:n kanssa.

11.5.
En haluaisi olla ihminen, joka välttelee uutisten lukemista, koska ei kestä maailmaa ympärillään, mutta nyt olen ihminen, joka välttelee uutisten lukemista, koska ei kestä sitä.

Muita asioita joita en kestä:
Autiot kauppakeskukset, liikkeet jotka ovat kiinni sunnuntaisin
Ohi ajavat tyhjät raitiovaunut
Ihmisten pelästyneet ilmeet kun heihin melkein törmää kääntyessään nopeasti kadunkulmissa
Ihmiset, jotka kassajonossa seisovat liian lähellä, vaikka lattiaan on kiinnitetty ”pidä etäisyys” -tarroja

12.5.
Näin painajaisunta jossa asuin yksin. Kotini oli kaunis, siellä oli samanlainen rottinkituoli kuin lapsuudenkodissani, ja iso peili, josta kuvani ei heijastunut. Tunsin T:n poissaolon fyysisenä ahdistuksena. Tiesin unessa, etten ollut käynyt vuorokausiin ulkona, mutta jokin esti minua menemästä sinne, jokin vielä suurempi kuin virus.

13.5.
Kävelen Pasilaan päin ja äkisti tulee mieleen tämä matka ennen, sellaisina outoina olotiloina kuin voin välillä aistia, menneen rajat tarkasti ilmassa aivan kuin siitä voisi kävellä läpi. Pelkään yhtä aikaa liikkua ja pysähtyä. Pysähtyä jos jään siihen, liikkua jos se menee ohi.
Se menee aina ohi.

En osaa tarkalleen nimetä mitä olen menettänyt mutta tunnen että se on poissa.

Ja tiedän että tätä loppumattoman outoa ihmeellistä räjähtävää rikkinäistä vierasta kevättä kaipaan samalla tavoin, joskus, kun olen menettänyt sen ja koen tunnetta siitä, myöhemmin, pelkään liikkua ja pysähtyä.

Ja sitten tajuan koskettaneeni kasvojani paljaalla kädellä, sillä samalla, jolla painoin stop-nappia ja pelko saa minut kananlihalle.

14.5.
Tieto Flow’n peruuntumisesta tulee ja vaikka sitä on osannut odottaa, ja melkein toivonutkin, se tuntuu samalta kuin jätetyksi tuleminen huonossa suhteessa: odotetulta, mutta äkisti yllättävän katkeralta.

Eikä kyse ole (pelkästään) siitä, että nyt en saa tanssia elokuun violetissa pimentyvässä yössä tai syödä laadukkaita mutta helvetin kalliita fine dining -annoksia pahvilautasilta tai unohtaa palauttaa pantillisia viinipulloja, vaan kaikesta siitä, mikä tuntuu peruuntuneen Flow’n mukana, niin kuin se symboloisi tätä koko kesää. Orastava salainen pieni yksityinen toivo, että tämä tilanne olisi maagisesti kadonnut ennen kuin kesä saapuu.

Tulevaisuus on muuttunut paikaksi, jossa ehkä joskus tapahtuu jotain, mutta kukaan ei voi luvata tarkemmin.

18.5.
Prismassa hyllyjen välissä 1,8 metrin päässä toisistamme kerromme toisillemme rikoksiamme.
Kuljin metrolla.
Ai, kävin kampaajalla!

Itse olen halannut kadulla ja istunut taksissa ja se tuntui siltä kuin olisi saanut ilmaisen kokeiluversion vanhasta elämästään, kaiken takaisin ihan hetkeksi aikaa.

T istui eilen auringossa sohvalla, toinen läppäri sylissä ja toinen sohvan käsinojalla, kahvikuppi kädessään jotenkin tyytyväisen oloisena, että on tässä juttuja, joita tulee myös ikävä. Niin kuin nämä pitkät aamut.

20.5.
Olen unohtanut miten julkisilla paikoilla käyttäydytään, kun olen yksin. (Menemme lähes kaikkialle aina T:n kanssa kaksin, mikä karanteenikäskyjen rikkominen sekin on, kun kaikkialla painotetaan, että mene kauppaan yksin, vain yksin, niin kuin muka korona jättäisi tarttumatta minuun sitten, yhtä hyvin voin saada sen ollessani yksin ja sitten kannan sen kotiin, jossa T saa sen. Sama se saako hän sen välillisesti minusta vai suoraan Alepasta punnitessaan paprikaa.)

Nyt kun odotan metroa, en tiedä miten asettelisin käteni. Selaan puhelimesta instagrammia ja painelen sydämiä kuville, joita en kunnolla katso.

Metrossa joku istuu taakseni niin lähelle, että melkein siirryn toiselle paikalle, kunnes muistan, etten ole ollut näin lähellä tuntematonta kolmeen kuukauteen.

Ajatus on ahdistava ja lempeä yhtä aikaa.

25.5.
Kevät pyörittää Helsingin auki, kaikki tuntuu niin kuin ennen. Tänään halasin rakasta ystävää lempipaikassani Keskuspuistossa. Kävelin kilometrin verta kotiin päin ennen kuin muistin mitään erikoista ajassa, jota elämme.

Miten harvakseltaan päivät oikeastaan tuntuvat enää oudoilta. Ne ovat toisinaan pitkäveteisiä ja ikuisuuden pitkiä, mutta yhä harvemmin tulee painajaisia.

Tai pakokauhua, tunnetta että olen jossain eikä sieltä pääse enää ulos.

Karanteenipäiväkirjojen edelliset osat löydät täältä:
Osa 1
Osa 2

Tämä kuukausi on koostunut oudoista unista, pitkistä Helsinki-kävelyistä sekä kyllästymisen ja kauhun vaihtelevasta tasapainosta.

Karanteenipäiväkirjojen ensimmäisen osan löydät täältä.

2.4.
Puhelimessa kerron äidille, että pelkään eniten toisen meistä joutuvan sairaalaan ja toisen joutuvan jäämään kotiin, eristyksiin, odottamaan tietoa taudista, jonka etenemisestä kukaan ei tiedä eikä voi luvata mitään. Äidin mielestä on turha murehtia asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet eivätkä välttämättä koskaan tule tapahtumaan.

3.4.
Näen unta, jossa koskettelen kasvojani paljain pesemättömin käsin. Kauhu seuraa perässä unesta, kun herään.

Miten syviä tällaiset uneni ovat, mutta lyhyitä, yöllä tuntuu olevan mahdoton nukahtaa niihin, päästä niiden sisään.

5.4.
Kävelemme läpi kaupungin, joka on niin keväinen, että asioiden normaalius äkisti särkee taas, tieto siitä miten epänormaalien outojen asioiden keskellä joudumme elämään.

Illalla haen H:n tekemiä korvapuusteja. H ojentaa ne minulle käsivarren mitan päästä hissiin. Olemme varmaan siltikin turhan lähellä toisiamme. Minua itkettää koko matkan kotiin. Tuoksuu kevät, tämä omituinen normaalilta tuntuva kevät, leuto ilma, Fleminginkadun yllä tummansininen taivas vailla pilviä.

Kävelemme koko päivän ja rakennukset, joita näemme, näen täysin uusin silmin.

Tiedätkö kun tuntuu sellaiselta kuin kesällä kun on ollut koko päivän ulkona ja kävelee kotiin ja on ihanan raukea ja väsynyt ja niin hyvä olla, sanon T:lle Hakaniementorilla, kun kuljemme automaattiliukuovista metrotunneleihin (miten paljon nyt rakastan automaattiovia). Kun on se sellainen onnellinen raukeus kaikissa jäsenissä.

6.4.
Näen taas niin omituisia unia… Yritän etsiä kenkiäni pieneltä saarelta, joka on täynnä mustia kekäleitä, kuin tulivuorenpurkauksen jälkeen. Törmään siellä ihmiseen, joka oli kerran minulle rakas. Hän on kaatunut niin pahasti, että hänen kätensä haavasta näkee syvälle luuhun asti.

Ennen sitä näen toista unta, josta herään ja ajattelen, että minun täytyy kirjoittaa tämä muistiin, uni on kaunis ja tahdon tulkita sitä, mutta tietenkin nukahdan kesken ajatuksen ja kun herään uudelleen, sen muisto on pyyhkiytynyt pois, muistan enää mustan maiseman ja käsivarren ja luun.

7.4.
Miten oudon värinen taivas: sininen, mutta ei kirkas niin kuin tällaisina kevään päivinä usein.
Hailakka.
Haluaisin, että todellisuudessa olisi olemassa Photoshopin pipettityökalu, jolla voisin nyt napata juuri tuon sävyn värikoodin.

8.4.
Heräämme hätkähtäen kovaan pamaukseen. Unessa ennen heräämistä ajattelen: ase. Sisäpihalla seisoo tupakoimassa poikaporukka, joka nauraa. Kello on puoli neljä aamuyöllä.

Iltapäivällä naapuripihan yli juoksee valtava kani samaan aikaan kun huoltomies kävelee pihan läpi iso avainnippu kädessään. Jostain syystä ajattelen näiden kahden asian liittyvän toisiinsa, samalla tavoin kuin ajattelin tupakoivien poikien ja kovan, yöllisen äänen kuuluvan yhteen. Mahdotonta myöntää, että kaaos vain tapahtuu.

9.4.
Ehkä päivät siksi ovat niin hitaita että ei odota mitään: ei mitään tulevaa, ei niiden loppumista.
Ihanaa ja kamalaa.
Hetkessä eläminen enimmäkseen vaan on ja suurilta osin se on myös tosi tylsää.

12.4.
Uutisissa sanotaan: Kiasmassa odottaa yli 200 teosta vailla katsojaa.

Tuntuu surulliselta miten nämä tyhjät paikat ja kaupungit toistuvat: kaikki museot, maasta seuraavaan, odottamassa vieraitaan, jotka palaavat takaisin, mutta kukaan ei tiedä milloin.

19.4.
Eräänä iltana, kun olimme palaamassa Espoosta, mikä onnellisten sattumusten iltapäivä se olikaan, ehdimme raitiovaunuun joka kuljetti meitä kaupungin läpi, ja olimme väsyneitä, minä ainakin olin, ja Urheilutalon väliaikaisella raitiovaunupysäkillä oli poliiseja, ensihoitajia pukeutuneina suoja-asuihin, ja kuollut ihminen valkoisten muovien alla. Raitiovaunukuski oli saanut tiedon jo Nordenskiöldinkadulle, olin kuullut miten hänelle sanottiin että liikenteessä on häiriöitä ja mietin kuinka ärsyyntynyt olisinkaan ollut, jos raitiovaunu joutuisi kääntymään toiselle reitille, ja meidän pitäisi kiertoteitä takaisin kotiin. On ollut sellaisia aamuja. Eräs lumisade Kaarlenkadun pysäkillä, kun yritin päästä Pasilaan… Nyt niin kaukaisilta tuntuvat päivät.

Jäimme Urheilutalon pysäkillä ja taivaassa näkyi auringonlasku kiduttavan vaaleanpunaisena ja joku makasi kuolleena valkoisten muovien alla. En vieläkään tiedä, mitä oli tapahtunut.

21.4.
Viikonloppuna kävelimme S:n ja H:n kanssa Pasilan kivilinnalle. Tuntuu niin hyvältä puhua ihmisille. Tervehdimme kyynärpäillämme. En tiedä, olemmeko silloinkin liian lähellä. Tuntuu niin itsekkäältä, kun tällaisista asioista ei välillä jaksaisi välittää, tuntuu itsekkäältä olla ajoittain niin kyllästynyt.

22.4.
Niin paljon kuin kaipaankin festarikokemusta huomaan kaipaavani ainoastaan mennyttä kokemustani, sitä että voisin olla takaisin siellä painautumassa ihmisiin ja musiikkiin ja ostavani kädenlämpöistä ylikallista valkoviiniä.

Juoksin eilen puolimaratonin 16-asteisessa Helsingissä. Kaikkialla oli ihmisiä, mikä yleensä tuntuu ärsyttävältä, etenkin kun pitäisi pysyä niin kaukana toisista, mutta nyt se tuntui jotenkin vain lempeältä ja ystävälliseltä, hymyilevät onnelliset ihmiset ja ilman pehmeys. Puut tulevat esiin niin vihreinä, että näkökenttää särkee. Hiekan ääni ja lokkien ääni ja tuulen ääni.

23.4.
Edellisenä yönä näin taas kummallisen unen, jossa yritin etsiä sukkiani, ja tänä yönä unen, jossa minulle ostettiin vihreillä kuulilla täytetty kroisantti. En tiedä, miksi nukkuminen on niin vaikeaa. Onko se kevät, kuun vaiheet, mania, PMS vai korona.

Yleinen kysymys näinä aikoina: onko vika muissa olosuhteissa vai ainoastaan koronassa.

25.4.
Selasin läpi Instagramin vanhoja storyja ja kaipasin irtokarkkeja. Yhdessä vanhassa kuvassa makaan sängyssä maanantaiaamuna, olimme edellisenä iltana VUMissa ja olin nukahtanut päälläni yhä sama paita kuin juhliessa. Leima oli yhä kädessäni ja varmaan tarttunut siitä kasvoihin. Nukun usein käteni päällä ja herään siihen ällöttövään tunteeseen kuin se olisi jonkun toisen käsi, tai eloton ja muovinen, niin kuin niiden leikkivauvojen, joita lapsilla on. Sinä maanantaina oli helle, koska se oli kesä 2018 ja se pitkä omituinen hellejakso, joka tuntui unenomaiselta ja vieraalta. Vähän niin kuin tämä ajanjakso on, vieras ja outo, mutta se tuntui hyvältä… Söin irtokarkkia aamupalaksi sängyssä edellisillan paita vielä päälläni. Toivon, että olin silloin onnellinen.

Kävelimme Hevossalmeen Kruunuvuorenrannan läpi. Jos tämä jatkuu vielä pitkäänkin niin olemme pian nähneet kaikki Helsingin lähiöt.

27.4.
Onneksi Julia teki terapiasoittolistan, pidän sen kuuntelemisesta samalla kun kirjoitan. Kirjoitan paljon enemmän nyt kuin normaalisti, kuin jotenkin yrittäisin saada tähän aikaan selkoa tallentamalla itseäni, ajatuksiani ja fiktiota. Ja sen rinnalla juoksen, mutta juostessani en ajattele mitään, mikä on huvittava ristiriita. Yritän ottaa kiinni ja toisaalta päästän kaiken ajoittain menemään.

En olisi varmasti karanteenin alussa kestänyt tietoa kauanko tämä on jo kestänyt, kuinka pitkään kaikki tulee kestämään. Nyt tuntuu, että vaikka poikkeustila jatkuisi vielä kuukausia, ei se tuntuisi enää miltään. Ei ainakaan pahemmalta. Uudelta normaalilta. Lopulta kaikkeen siis tottuu?