Ystävyydestä

Tämä teksti kertoo ystävyydestä ja oli vaikea kirjoittaa. Sitä kirjoittaessani ajattelin paljon, itkin vähän ja kuuntelin tätä soittolistaa

Kävin muutama ilta sitten syömässä entisen kämppikseni kanssa. Nauroimme olevamme kuin treffeillä, ulkona oli mössöinen tihkuava myrskysää, ympärillämme kaunis italialainen ravintola, jossa pianisti istui pianon ääreen, avasi kannen ja alkoi soittaa. Söimme kurpitsapastaa ja puhuimme rakkaudesta, kuten olemme puhuneet rakkaudesta useasti aiemmin, mutta totta kai nyt puoli vuosikymmentä kaiken jälkeen puhumme siitä kypsemmin, siitä ja kaikista muistakin asioista. Tiedämme tunteiden olevan vahvoja ja tiedämme tunteiden myös menevän ohi.

Olin miettinyt ajatusta jo siitä lähtien, kun sain häneltä kutsun illalliselle, mutta siinä viinilasin antaman rohkeuden ja suorien sanojen puuskassa sain sen vihdoin ulos: ”Kiitos kun sä kutsuit mut. Mä en ikinä uskalla kutsua sua tai ketään mihinkään.”

Entinen kämppikseni kysyi johtuuko se siitä, että pelkään kieltävää vastausta (ah, tuo ihana viisas ihminen!) ja vastasin kyllä, ja puhuessamme siitä ymmärsin ehkä vasta koko laajuudessaan paitsi sen, miten paljon pelkoni ovat rajoittaneet minua, myös sen, miten ne ovat tehneet pahaa niille ihmisille, jotka ovat olleet lähelläni. Ovat lähelläni.

En ole koskaan kokenut olevani erityisen hyvä ystävä. (En ole myöskään ollut erityisen hyvä tyttöystävä, mutta se on varmaan toisen tekstin aihe. Jostain syystä kaikkia läheisiä ihmissuhteitani näyttää ilmeisesti vaivaavan riittämättömyyden ja epäilyksen tunne…)

Ehkä tämä liittyy juuri hylätyksi tulemisen tunteeseen, siihen kieltäytymisen nakertavaan pelkoon. Kaikkiin lapsuuden ystävyyksiin, jotka katkesivat äkisti varoittamatta. Ala-asteikäisten tyttöjen klikkeihin ja niiden ulkopuolelle sulkemiseen.

Tai ehkä se ulottuu vielä kauemmas menneisyyteen, kaikkien kiintymyssuhteiden syntymiseen? Onko tämäkin niitä asioita, joissa vanhempani olisivat voineet menetellä jotenkin toisin, mutta tekivät niitä samoja virheitä, joita jo heidän vanhempansa olivat tehneet, ja siirsivät eteenpäin taas yhden epämieluisan piirteen pitkässä sukupolvien sarjassa? (Huvittava sattuma, että muutama päivä pastaillasta eteenpäin istuin iltaa erään toisen ystäväni kanssa ja puhuimme vanhemmistamme, juuri niistä vanhempiemme tekemistä asioista, joita he eivät tahallaan tehneet, mutta joista me olemme joutuneet kantamaan arpia ja joiden takia olemme istuneet psykoterapioissa ja pariterapioissa, ja istuneet tällaisia iltoja, joita viini on avannut, ja puhuneet näistä samoista asioista. Asioita, jotka varmaan sitten me teemme omille lapsillemme, ja muutaman kymmenen vuoden päästä he puhuvat näitä samoja, ja aika jatkuu ja asiat tapahtuvat lähes identtisinä, eivätkä ihmiset koskaan pysty käyttäytymään niin, etteikö arpia syntyisi.)

Joka tapauksessa, oli syy mikä hyvänsä, tulos on ollut sama: ystävyyksissäni olen pelännyt niin paljon niiden katoamista, että olen itsekkäästi sulkeutunut itseeni ja etäännyttänyt ihmisiä, joista olen välittänyt.

Olen odottanut vain heidän ottavan askeleita, koska olen itse pelännyt, ettei kukaan tule vastaan, jos minä teen niin.

Olen etäännyttänyt heitä myös siksi, että masennukseni ja maniani ovat hyvin itsekkäitä ajanjaksoja. Masennuksessa jaksan murehtia vain itseäni. Maanisena vain oma hedonismini on kiinnostavaa. Mikä yhtälö, minä minä minä vuoden ympäri!

Mutta alan olla itsekin aika kyllästynyt kuulemaan niitä tarinoitani.

Ja vielä kyllästyneempi tottelemaan turhia pelkoja, jotka eivät perustu todellisuuteen eivätkä tuo eteen yhtään mitään hyvää.

Joten istuimme siinä ravintolassa, pastalautaset edessämme, pianisti soitti, ja sanoin, että ensi kerralla minä keksin jotain ja ehdotan tapaamista. Itsestäänselvä asia jollekin toiselle, iso harppaus minulle, myöntää ääneen pelkoja ja tehdä lupauksia, jotka menevät niitä kohti.

Ja vaikka totta kai toivon ystäväni suostuvan kun kysyn voidaanko nähdä, jossain ihan syvällä, tavallaan, toivon hänen myös sanovan että hei, nyt ei kyllä sovi, olisko joku toinen päivä?

Ihan vaan nähdäkseni, mikä on pahinta, mitä sitten voi tapahtua.

Ei mikään. Sittenhän me vaan nähdään joku toinen päivä.

Rehellisesti hauraana

”Älä koskaan luota ihmiseen, joka maanisesti ilmoittaa: ”Tämä on elämäni paras kevät!” Se tarkoittaa, että asiat ovat täysin pois tolaltaan.”
Kalle Haatanen – Pitkäveteisyyden filosofiaa

Timehop-sovellus muistutti minua äskettäin kuvista seitsemän vuoden takaa. Vuosien takaiseen instagram-postaukseeni olin koonnut ”ihanan kesän”.

Toistensa päälle valottuneissa filmikuvissa ihmiset hymyilevät. Kuvien perusteella olen koko kesän juhlinut, valvonut useisiin aamuihin asti, nukkunut ja herännyt taas upeisiin iltoihin. Olen tanssinut peruukki päässä, uinut yössä maauimalassa, hikoillut helteissä, tutustunut uusiin ystäviin – ja rakastunut.

Oikeasti muistan olleeni hukassa, niin hukassa.

Olin juuri lähtenyt rumalla tavalla parisuhteesta, jota en osannut lopettaa oikein. Ahdisti, se ja kaikki muut maailman asiat, käsittelemättömät tunteet, joita kannoin mukanani. Maniassani olin tuhlannut rahani ja olin paljon velkaa. Opintoni eivät edenneet. Istuin ahdistuneena graduseminaarissa tuntemassa oloni typeräksi ja vain odotin, että kohta jokaiselle paljastuu, miten olen jotenkin onnistunut huijaamaan itseni yliopistoon ja tähän pisteeseen olemattomilla ansioilla.

Join paljon ja väitin pitäväni hauskaa.
Join paljon, koska en osannut pitää hauskaa.
(Suhteeni alkoholiin on edelleen noiden vuosien jälkeen niin kieroutunut, että ehkä joskus täytyy kirjoittaa siitä oma postauksensa.)

Elin elämäni kamalinta aikaa, mutta yritin pitää yllä julkisivua, näytelmää ihmisestä, jolla on kaikki hyvin. Eikä vain hyvin: täydellisen hyvin, tietenkin! En lopulta tiedä, kuinka ansiokkaasti sen tein, mutta käytin pintani kiillottamiseen järjettömän paljon energiaa. Valehtelin, esitin ja näyttelin niin, että jos saman voiman olisi kohdistanut asioiden muuttamiseen, olisin varmasti, no, elänyt ne ajat hyvin erilaisella tavalla.

Jotenkin se on usein leimannut olemistani: esitys elämästä. Tarve näyttää kaiken olevan hyvin, vaikka todellisuudessa asiat olisivat luisumassa väärään suuntaan.

Myöhemmin olen usein miettinyt, mistä kaikki se esittäminen on johtunut. Miksen ole voinut antaa ahdistuksen olla näkyvillä? Miten se, että myöntää ääneen surunsa ja vaikeat päivänsä, tekee kenestäkään yhtään heikompaa ihmistä? Miksi me käytämme niin paljon vaivaa ollaksemme ulospäin ehjiä?

Roosa kirjoitti viime vuoden puolella jatkuvasta epäonnistumisen pelosta. Pohtiessani tätä tekstiäni luin sitä ja tämä kohta resonoi minussa: Ehkä kaiken takana on jonkinlaisen hallinnan tunteen säilyttäminen sekä riittämättömyyden pelko.

Ehkä omalla kohdallani kaikessa oli kyse juuri siitä. En osannut hallita sitä, mitä ympärilläni tapahtui, mutta pystyin sentään hallitsemaan sitä, millaisena näytin itseni.

Vaikka sehän on äärimmäistä vahvuutta, ettei koe tarvetta koko ajan esittää muuta kuin on. Että antaa hallinnan pettää ja hyväksyy sen.

Olen sivunnut tätä samaa aihetta jo kerran aiemmin tänä kesänä, kun kirjoitin unelmieni kesästä: Sorrun tämän saman koko ajan kaikki on niin ihanaa -narratiivin tuottamiseen myös itse. 

En ylläty, että samankaltaiset ajatukset toistuvat juuri nyt. Nämä rehellisyyden, valheen, esityksen ja totuuden teemat ovat olleet läsnä vahvasti elämässäni viime vuosina. Ehkä tulen kirjoittamaan niistäkin paremmin myöhemmin, jonain päivänä.

Mutta siihen asti, Roosaa lainatakseni: Ja sitten, nostan mielessäni keskisormen pystyyn näille ajatuksilleni ja mietin, entä sitten? Ehkä olenkin väärässä ja vääränlainen, totaalisen epäonnistunut, mutta entä sitten?

Näin sut unessa

Kun ensimmäinen aalto alkoi, aloin kirjoittaa. Heräsin yhtenä aamuna, liikuin sängystä kuin pakotettuna, sellaisen oudon unenomaisen tunteen vallassa, jonka liitän usein luomiseen, vähän irrallaan itsestään ja samaan aikaan enemmän itsessään kuin ikinä aiemmin, avasin koneen ja aloin kirjoittaa. Niinä päivinä kirjoitin paljon.

Nyt, toisen aallon päivinä, sama tunne on palannut. Kirjoitan paljon, pidättelemättä, yritän saada kaikki sanat ulos, jos ne tahtovat tulla.

Tahdoin jakaa tämän tekstin myös tänne. Tämä on rakkaustarina viruksen pysäyttämässä maailmassa, jossa rakastavaiset eivät voi kohdata toisiaan todellisuudessa, oikeasti.

Hän sanoo, ettei ole minun kesäunelmani, mutta mitä hän niistä tietää, montako kesää hän on elänyt?
Hän on kaunis ja hän sanoo, ettei häntä ole tehty miellyttämään ketään.
Hän on kaunis, miksi minusta tuntuu, että hän on miellyttänyt ketä vain? Hän on painautunut lakanoihin, niihin on hiertynyt hänen hikisen ihonsa ja meikkivoiteensa jäljet, hänen huulipunansa tyynyliinan reunassa, kun hän nukahtaa kesken suudelman ja sitten herää unestaan, jossa on suudellut, nähnyt unta samasta suudelmasta, johon nukahti. Tyynyn kulma on yhä hänen kuivien huuliensa välissä.
Hän herää siitä ja hän lähtee kotiin.
Hänellä on askeleet, joilla hän pystyy kulkemaan hiljaa.

Kun sanon siitä, hän nauraa. On taito opetella olemaan rikkomatta toisten unia, hän sanoo.

Me puhumme katkeilevan videoyhteyden läpi. Välillä hänen kuvansa jähmettyy, mutta äänensä kuuluu, ja ilman hänen ilmeitään en voi olla täydellisen varma, mitä hän tarkoittaa.
Kenestä hän puhuu, ketä hän tarkoittaa.
Tahtoisin hänen puhuvan minusta, toisinaan.
Toisinaan tahtoisin, että hän puhuu minusta.

Hänellä on päällään vaalea kesämekko ja aurinko on laskemassa niin, että sen varjot ja oranssi valo näkyvät hänen takanaan. Ne peilaavat hänen kasvojensa profiilin seinään. Mainitsen siitä ja seuraavassa välkähtävässä kuvassa näen, miten hän on kääntänyt päätään niin, ettei varjokuvaa enää synny. En näe hetkeä, kun hän kääntyy, ja se tekee keskusteluumme aavemaisen tunnun kuin hän pystyisi leikkaamaan todellisuudesta irti sekunteja, tekemään asioita muilta piilossa.

Minulla on äitini nenä ja vihaan sitä, hän sanoo.

Minä rakastan sinun sivuprofiiliasi ja kaikkia asioita siinä, voisin vastata, mutta en tietenkään sano niin. Me emme puhu rakkaudesta emmekä tiedä, olisiko sille edes tarvetta. Rakastammeko me toisiamme? En tiedä, tuskin, me puhumme toisillemme eri vuorokauden ajoista kuin emme olisi samassa maailmassa.
Kaikkien valtioiden rajat on suljettu, joten emme me todellisuudessa ehkä olekaan.

Kun lopetamme puhelun, hänen kuvansa jää vielä hetkeksi tietokoneen ruudulle. Hän on pikselinen, toinen olkain on tipahtanut hieman hänen olkapäältään niin, että se herättää minussa avuttoman himon riisua mekko hänen päältään, himon joka tulee jostain kaukaa ja kutsumatta, kehoni perältä, jossa minä en voi määrätä vieteistäni enkä tapahtuvista. Laitan näytön kiinni. Ajatus katoaa.

Minä en ole sinun kesäunelmasi, hän sanoi ja sitten hän käänsi päätään ja oranssi varjokuva ei näyttänyt enää häneltä, se oli vain tavallinen auringonlasku hänen takanaan, valkoista seinää vasten. Hänen seinällään on maalaus, josta en kysy mitään. Ehkä joku rakastaja teki sen hänelle?

Kukaan rakastaja ei ole koskaan maalannut minusta kuvaa, hän on sanonut.

Onko sinusta tehty lauluja, kysyn.

Ei, ei… Minut on kirjoitettu taidenäyttelyarvioihin rivien väleihin ja sen jälkeen näin pitkään unia, joissa olin taideteos, jota arvosteltiin, olin nykytaiteen museossa, tiedätkö niitä kliseisiä arvosteluita, joita tottumattomat taidekriitikot ja ensimmäisen vuosikurssin taideopiskelijat kirjoittavat? Minä olin jähmettynyt, olin veistos, olin installaatio, olin liikkumaton ja joku kasvoton ihminen edessäni kertoi miten asetun mielenkiintoiseen vuoropuheluun katsojan kanssa… Ja niistä unista heräsin epävarmana siitä, millainen identiteettini on.

Toinen uni, jota hän kertoo näkevänsä toistuvasti, mutta osaamatta paikantaa sitä, onko se uni vai muistikuva: hän on pukeutunut valkoiseen mekkoon, jossa on tahroja ja tikkuja. Hän on tullut ulos puusaunan pukeutumistilasta, jossa on märkiä tunkkaiselta haisevia pyyhkeitä, hieman kastuneita puita saunan kiuasta varten ja kiulu puoliksi täynnä vettä, mutta jostain syystä hän ei tahdo katsoa siihen, ei tahdo varmistaa, onko se todellakin vain vettä. Hän avaa oven ulos ja kulkee saunasta pihatietä pitkin puutarhaan, joka on täynnä omenapuita. On myöhäissyksy, mutta lämmin kuin keskikesällä. Hän koskettaa käsillään omenapuihin, joista tippuu maahan mätiä omenoita. Kun hän vilkaisee alas, hän tajuaa valuvansa verta, verivanoja hänen reisiään pitkin, tummanpunaista verta joka haisee metallilta ja peittää mätien omenoiden hajun. Hän koskettaa sormillaan vereen ja hänen sormensa ovat tummanpunaiset ja tahmeat.

Ja siihen hän herää.

Kun hän kertoo tästä unesta minulle, hän on kääntänyt katseensa kamerasta pois ja katsoo jonnekin ulos siitä, jonnekin minne en näe, niin kuin hän katsoisi unta kohti. Minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta kun hän katsoo taas takaisin minuun, pikseliseen videoyhteyteen, jolla yritämme luoda läheisyyttä, hän puhuu jo aivan toisista asioista ja uni on niin kuin unet yleensä: pian katoava, äärireunoiltaan haalistuva, mahdoton tarttua kiinni, ja silti minä ajattelen sitä, seuraavana päivänä menen ruokakauppaan ostoksille ja hedelmäosastolla katson omenoita, jotka ovat kiiltäviä ja tuoreita, ja ajattelen verta, jota hänellä on käsissään unessa, jota hän usein näkee. Katson omenoita, nyt minäkin olen hänen unensa sisällä.

Elämäni kesä

Tästä piti tulla ihana teksti lempeästä kesästä, elämäni kesästä, kesästä tämän omituisen viruksen valtaaman ikuisesti kestäneen kevään jälkeen. Kesäkuun helleviikot olivat täydellisiä. Täytin vuosia, juhlin merkkipäivääni ystävieni kanssa Josafatin kallioilla siihen asti, että aurinko alkoi painua alas. Makasin jokaisena kuumana päivänä töiden loputtua Mustikkamaalla lukemassa pelkät bikinit päällä.

Kesälomani vihdoin alkaessa matkustimme Turkuun. Siellä oli kolmeenkymmeneen asteeseen kipuava helle, oli hikinen yökerho puutalossa, jossa soi sama musiikki kuin vuosina, jolloin tanssin siellä joka viikonloppu (kumpinakin päivinä, totta kai), oli jokilaivojen huono, mutta kallis Aperol Spritz, oli hyvää ruokaa (onko Turussa ollut aina noin kivoja ravintoloita vai ovatko kaikki tulleet vasta kun lähdin jo sieltä?), tuttuja jokaisessa kadunkulmassa, maailman rakkain jokiranta. Tuntuu kuin olisi ulkomailla kun kävelee kaduilla, samalla on enemmän kuin koskaan elossa, Regina lauloi. Sä hehkut Turussa, ystäväni sanoi.

Ja hehkuinkin. Hehkuin kaupungista, mutta myös ihmisistä, vapaudesta, lämmöstä.

Sunnuntaina Turun jokirannassa kuului ukkonen, vaikka sade tuli vasta myöhemmin. Palasimme kotiin Helsinkiin, joka oli harmaa viikon putkeen. Minulla ei ollut suunniteltuna mitään, vietin levottomia vapaita päiviäni sängyssä tai salilla. En saanut energiaa purettua mihinkään. Katselin somesta loputonta kuvavirtaa ihmisistä, joiden kaupungeissa ei vaikuttanut satavan, he tekivät asioita ystäviensä kanssa. Tuntui yksinäiseltä. FOMO tapahtumista, joita en tiennyt olevan ja joihin en olisi edes tahtonut osallistua. Rapiseva sade ja raekuurot ikkunassa. Lähdin kaupungista maalle kotikotiin, jossa äiti petasi minulle sänkyynsä puhtaat lakanat, nukuin syviä pitkiä yöunia, niissä ei ollut säätiloja, ei vuodenaikoja tai ihmisiä.

Takaisin kotiin palattuani alkoi lomaviikko numero 2, samanlainen toimettomuuden ja tylsyyden täyttämä viikko kuin edellinenkin oli ollut. Kirjoitin Instagramiin yksinäisyyden tunteesta, erillisyydestä, hukatuilta tuntuvista päivistä ja siitä, miten vaikuttaa kuin aivan kaikki muut olisivat jossain toistensa kanssa. Kesämökeillä ja purjeveneillä (miten kaikilla yhtäkkiä on vene?). Kuvittelin olevani todella yksin, mutta yllätyksekseni sain vastaukseksi viestejä ihmisiltä, jotka tunsivat samaa.

Olen aina ajatellut olevani tosi hyvä lukemaan medioita ympärilläni. Uskon erottavani totuuden valeuutisista, samalla tavoin uskon myös tunnistavani sen, ettei sosiaaliseen mediaan jaettu ole kokonainen totuus. Että kesämökkien ja kesäjuhlien ulkopuolella on paikkoja, joissa jokainen meistä välillä tuntee hirveää piinaavaa onttoa yksinäisyyttä. Että meillä kaikilla on oma maailmamme, josta emme ota kuvia, maailma, josta emme puhu ääneen. Mutta en ole tainnut siltikään sisäistää tätä ihan todella, vaan koen katkeruutta ja ulkopuolisuutta, kun ihmiset jakavat hetkiä, jollaisia minulla ei juuri sillä hetkellä ole.

Sosiaalisessa mediassa sokaistuu kuvittelemaan, että jatkuvat juhlat ovat se normaali, jota muut elävät ja jota pitäisi elää, kaikki siitä poikkeava jollain tapaa tylsää, epänormaalia elämää.

Sorrun tämän saman koko ajan kaikki on niin ihanaa -narratiivin tuottamiseen myös itse. Jaan kuvia juhlista niin paljon, että jälkikäteen omaa feediä selatessani olen vähän kateellinen menneelle itselleni. Mikä ihana sosiaalinen ihmisten ympäröimä olento olenkaan ollut! Mihin tuo minä on kadonnut?

Ei se ole kateissa missään. Se on olemassa, mutta se ei ole olemassa koko ajan. Näen itsestäni niitä toisenlaisiakin päiviä, sitä jota en muilta näe. Sitä, jota en itse muille näytä.

Valitettavasti en voi päättää tätä tekstiä suureen oivallukseen, että nyt tiedän, ettei täydellistä unelmaelämää ole olemassa ja että kaikilla meillä on vaikeaa ja hölmöä ja levotonta ja tyhjää aina silloin tällöin. Koen lomastressiä yhä. Tunnen oman elämäni välillä vähän tylsäksi verrattuna johonkuhun toiseen, joka sillä kyseisellä hetkellä tekee jotakin todella kivaa.

Mutta ehkä jokin on ihan vähän helpottanut. Ehkä olen pikkuisen levollisempi. Jos ei muuta, olen ainakin oppinut sen, että aina kannattaa sanoa ääneen: joku muu varmasti tuntee samoin ja jo sen täysin saman tuntemuksen jakaminen saa oman olon tuntumaan hieman vähemmän yksinäiseltä.

Tekstin kuvituksena kuvia juuri niistä ihanista hetkistä, sellaisista, joista tahtoisin kuvitella koko elämäni muodostuvan.

Karanteenipäiväkirjat, osa kolme

Poikkeustilahuomioita toukokuulta.

1.5.
H kertoi halanneensa ystäväänsä. Olin kateellinen kaikille osapuolille: että joku on saanut halata H:a, että joku on saanut ylipäänsä halata!

Hän tunnusti sen kuin rikoksen niin kuin se näinä aikoina tuntuukin olevan.

Olen tosi väsynyt fyysiseen etäisyyteen. Totta kai olen järjettömän kiitollinen, että minulla on T, ajattelen joka päivä, että voisin joutua olemaan myös yksin, mutta ajatus toisenlaisesta läheisyydestä, toisista käsistä ympärillä.

Pidimme vappupiknikin kaksistaan sisällä ja valo säteili huoneessa ja kukat tekivät varjoja ja kaikki maistui tosi hyvältä ja edellinen ilta särki vielä päätä, mutta ei pitkään. Sitten kävelimme Munkkiniemeen haaveilemaan omakotitaloista.

2.5.
Aika on muuttunut omituiseksi enkä enää pysty hahmottamaan, miltä tunti tuntuu. Se on outo uusi tunne.

Olen juoksemassa, tunti kuluu huomaamatta enkä pystyisi toistamaan sen aikana ajattelemiani asioita.

Teen ruokaa, ajattelen kellon olevan varmasti paljon, mutta kun tarkistan ajan, on mennyt vasta pari minuuttia, pari pitkän pitkän tunnin pituista minuuttia.

Taas kerron unistani mutta… Näin unta, jossa olin N:n kanssa isossa tavaratalossa ja N hermostui minuun, koska eksyin jatkuvasti, menin kerta kerran jälkeen vääriin liukuportaisiin eikä hän voinut ymmärtää, miten en osannut valita oikeita. Herätessäni tekstasin N:lle ja kysyin, mitä tämä hänen mielestään kertoo. ”Kertoo ettei kenenkään hermot kestä surkean suuntavaistosi kanssa”, hän vastasi.

3.5.
Ja jälleen kerran me vain kävelemme ja aika on loppumatonta, mutta ilta tulee kuitenkin. Taivaalla pilvet ovat pumpulisia.

Asioita, jotka tuntuvat kaikkein absurdeimmilta, kuin eivät olisi koskaan tapahtuneet minulle vaan olleet alusta asti vain kohtauksia eri elokuvista:
Lentäminen
Vieraassa maassa oleminen

4.5.
Hallituksen tiedotustilaisuudessa kerrotaan että kirjastoista saa lainata huomenna. Ensi kuun alussa ravintolat saavat avautua. Yhtäkkiä tuntuu ontolta: tässäkö tämä oli? Ai nytkö kaikki vain kumotaan?

Normaali alkaa tuntua epänormaalilta ja tämä uusi normaali normaalilta… Onko tässä mitään järkeä?

Miten outoa on yrittää taas sopeutua uudelleen.

Kuinkahan monta uutta huulipunaa olen ostanut tämän kriisin aikana? Käytän niitä työpäivinä, joina en vaihda pyjamahousuja koko päivänä pois.

5.5.
Luen juttua lentämisen tulevaisuudesta. Nyt, kun maailma ei ole auki, tunnen aivan järjetöntä janoa lentää ja nähdä paikkoja, vaikka tähän asti en ole ikävöinyt pois. Olen saattanut ikävöidä paikkoja, jotka kerran olen nähnyt (niin kuin Los Angelesia lähes joka päivä sen jälkeen, kun lähdimme sieltä), mutta nyt sisälläni on jäytävä tunne, etten pääse pois, kuin olisin häkissä, häkissä maassa joka on niin kaunis ja pitkä ja laaja ja täynnä kaikkea.

Mutta kun ne Malibun hiekkarannat…!

Hiukseni katkeilevat taas.

Kävelemme Suomenlinnassa ja kaduilla matkalla sinne tunnelma on vapautunut, kuin sota olisi loppunut. Tarkkailemme toisiamme ja mitä tapahtuu, mutta uskallamme jo iloita. Kaupunki on paikka, johon pakenemme kuin olisimme saaneet luvan elää täydellisen normaalisti. Takaisin tullessamme painan lautalla silmät kiinni ja oranssi aurinko tekee silmäluomistani samanväriset.

10.5.
Soitan äidille äitienpäivän kunniaksi. Hän kertoo, että siskoni ovat käymässä. Olen kateellinen, että he saavat olla toistensa lähellä, mutta en sano mitään. Äiti on ihastuttavan välinpitämätön kaiken suhteen, tai ehkä välinpitämätön ei ole oikea sana, eikä toisaalta huoletonkaan, mutta hän antaa kaiken tulla sellaisena kuin se on tullakseen.

Itse pelkään kaikkea.

Pari päivää sitten T soitti iltakävelyltään, että hänellä on vähän heikko olo, hän tulee metrolla kotiin pian, ja seisoin puhelun loputtua ikkunassa ja aloin itkeä ja hyperventiloida ja näin mielessäni, miten pian jompikumpi meistä on sairaalassa, miten se, joka jää kotiin, odottaa eristyksissä tietämättä mitään. Ystävät tuovat ruokaa ja jättävät kauppakassit oven taakse rappukäytävään. Ketään ei voi halata. Ei voi edes ottaa rauhoittavia, koska resepti täytyisi hakea lääkäristä eikä sitä saa etäyhteydellä.

T tuli kotiin ja nukutun yön jälkeen sanoi, että voi ihan tosi hyvin. Menimme ulos, minä juoksin ja hän pyöräili vieressä, ja sitten tulimme kotiin, joimme kuohuviiniä ja juttelimme L:n ja T:n kanssa.

11.5.
En haluaisi olla ihminen, joka välttelee uutisten lukemista, koska ei kestä maailmaa ympärillään, mutta nyt olen ihminen, joka välttelee uutisten lukemista, koska ei kestä sitä.

Muita asioita joita en kestä:
Autiot kauppakeskukset, liikkeet jotka ovat kiinni sunnuntaisin
Ohi ajavat tyhjät raitiovaunut
Ihmisten pelästyneet ilmeet kun heihin melkein törmää kääntyessään nopeasti kadunkulmissa
Ihmiset, jotka kassajonossa seisovat liian lähellä, vaikka lattiaan on kiinnitetty ”pidä etäisyys” -tarroja

12.5.
Näin painajaisunta jossa asuin yksin. Kotini oli kaunis, siellä oli samanlainen rottinkituoli kuin lapsuudenkodissani, ja iso peili, josta kuvani ei heijastunut. Tunsin T:n poissaolon fyysisenä ahdistuksena. Tiesin unessa, etten ollut käynyt vuorokausiin ulkona, mutta jokin esti minua menemästä sinne, jokin vielä suurempi kuin virus.

13.5.
Kävelen Pasilaan päin ja äkisti tulee mieleen tämä matka ennen, sellaisina outoina olotiloina kuin voin välillä aistia, menneen rajat tarkasti ilmassa aivan kuin siitä voisi kävellä läpi. Pelkään yhtä aikaa liikkua ja pysähtyä. Pysähtyä jos jään siihen, liikkua jos se menee ohi.
Se menee aina ohi.

En osaa tarkalleen nimetä mitä olen menettänyt mutta tunnen että se on poissa.

Ja tiedän että tätä loppumattoman outoa ihmeellistä räjähtävää rikkinäistä vierasta kevättä kaipaan samalla tavoin, joskus, kun olen menettänyt sen ja koen tunnetta siitä, myöhemmin, pelkään liikkua ja pysähtyä.

Ja sitten tajuan koskettaneeni kasvojani paljaalla kädellä, sillä samalla, jolla painoin stop-nappia ja pelko saa minut kananlihalle.

14.5.
Tieto Flow’n peruuntumisesta tulee ja vaikka sitä on osannut odottaa, ja melkein toivonutkin, se tuntuu samalta kuin jätetyksi tuleminen huonossa suhteessa: odotetulta, mutta äkisti yllättävän katkeralta.

Eikä kyse ole (pelkästään) siitä, että nyt en saa tanssia elokuun violetissa pimentyvässä yössä tai syödä laadukkaita mutta helvetin kalliita fine dining -annoksia pahvilautasilta tai unohtaa palauttaa pantillisia viinipulloja, vaan kaikesta siitä, mikä tuntuu peruuntuneen Flow’n mukana, niin kuin se symboloisi tätä koko kesää. Orastava salainen pieni yksityinen toivo, että tämä tilanne olisi maagisesti kadonnut ennen kuin kesä saapuu.

Tulevaisuus on muuttunut paikaksi, jossa ehkä joskus tapahtuu jotain, mutta kukaan ei voi luvata tarkemmin.

18.5.
Prismassa hyllyjen välissä 1,8 metrin päässä toisistamme kerromme toisillemme rikoksiamme.

Kuljin metrolla.
Ai, kävin kampaajalla!

Itse olen halannut kadulla ja istunut taksissa ja se tuntui siltä kuin olisi saanut ilmaisen kokeiluversion vanhasta elämästään, kaiken takaisin ihan hetkeksi aikaa.

T istui eilen auringossa sohvalla, toinen läppäri sylissä ja toinen sohvan käsinojalla, kahvikuppi kädessään jotenkin tyytyväisen oloisena, että on tässä juttuja, joita tulee myös ikävä. Niin kuin nämä pitkät aamut.

20.5.
Olen unohtanut miten julkisilla paikoilla käyttäydytään, kun olen yksin. (Menemme lähes kaikkialle aina T:n kanssa kaksin, mikä karanteenikäskyjen rikkominen sekin on, kun kaikkialla painotetaan, että mene kauppaan yksin, vain yksin, niin kuin muka korona jättäisi tarttumatta minuun sitten, yhtä hyvin voin saada sen ollessani yksin ja sitten kannan sen kotiin, jossa T saa sen. Sama se saako hän sen välillisesti minusta vai suoraan Alepasta punnitessaan paprikaa.)

Nyt kun odotan metroa, en tiedä miten asettelisin käteni. Selaan puhelimesta instagrammia ja painelen sydämiä kuville, joita en kunnolla katso.

Metrossa joku istuu taakseni niin lähelle, että melkein siirryn toiselle paikalle, kunnes muistan, etten ole ollut näin lähellä tuntematonta kolmeen kuukauteen.

Ajatus on ahdistava ja lempeä yhtä aikaa.

25.5.
Kevät pyörittää Helsingin auki, kaikki tuntuu niin kuin ennen. Tänään halasin rakasta ystävää lempipaikassani Keskuspuistossa. Kävelin kilometrin verta kotiin päin ennen kuin muistin mitään erikoista ajassa, jota elämme.

Miten harvakseltaan päivät oikeastaan tuntuvat enää oudoilta. Ne ovat toisinaan pitkäveteisiä ja ikuisuuden pitkiä, mutta yhä harvemmin tulee painajaisia.

Tai pakokauhua, tunnetta että olen jossain eikä sieltä pääse enää ulos.

Karanteenipäiväkirjojen edelliset osat löydät täältä:
Osa 1
Osa 2