Olen kerännyt kesää talteen

Olen kerännyt kesää talteen; kukkien siemeniä parvekkeelta ja lapsuudenkotini pihamaalta, seuraavaa kasvukautta varten. Olen valmistanut likööriä ja hilloa mustikoista ja omenoista, lohduksi loputtoman pimeyden painostaessa. Kuivannut yrttejä; mäkimeiramia, minttua, salviaa, rosmariinia, lipstikkaa. Pakastanut rouskuja, sitruunamelissaa ja muiden keräämiä marjoja.

Haaveilen omasta pihasta, kellarista ja tilavasta pakastimesta. Tällä hetkellä kuitenkin iloitsen viljelypalstasta ja mietin huvittuneena aikaa, jolloin vannoin asuvani vain isoissa kaupungeissa, lähellä kaikkea missä tapahtuu. Ja tietenkin vuokralla, jotta olisi helpompi vaihtaa maisemaa. Niin ne haaveet muuttuvat, ja hyvä niin.

Kävin katsomassa Tove-elokuvan ja tuli heti palava halu järjestää illalliskutsut, joita varten piirtäisi ja lähettäisi kutsukortit ja joissa juotaisiin hienoista, jalallisista liköörilaseista ja tanssittaisiin villisti pienessä tilassa. Tuli myös kummallinen halu uida kylmässä vedessä, voisikin kokeilla talviuintia kerrankin ilman saunaa.

(Elokuvan jälkeen satuimme keltaisten lehtien täyttämällä Telakan terassilla viereiseen pöytään elokuvan ohjaajan ja tämän seurueen kanssa ja kuulin ohimennen, että Tovea taidokkaasti näytellyt Alma Pöysti joutui uimakohtausta varten kuudesti kylmään mereen, helmikuussa.)

Seuraavaksi aion opetella uudestaan neulomaan ja kutoa villapaidan (saakutti soikoon!), tuli siitä miten ruma tahansa. Ja lukea, mutta pelkästään queer-kirjallisuutta (miten se sitten ikinä määritelläänkään). Voin suositella ainakin: Ocean Vuongin romaania On Earth We’re Briefly Gorgeous (englanniksi), Edith Hammarin sarjakuvateosta Homo Line (ruotsiksi) sekä Eeva Turusen novellikokoelmaa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (suomeksi).

Syksy saa tulla, ja talvikin.

Louna suosittelee

Elämme kummallisia, poikkeuksellisia aikoja, siitä on tuskin kellään epäselvyyttä. Nyt kun suuri osa viettää päivät lähinnä kotonaan, voi aika käydä välillä pitkäksi. Siksi kokosimme Lounakollektiivin yhteisiä suosituksia kotoiluun ja eristyelämään.

Ennen kuin mennään suosituksiin, haluamme lähettää lämpimiä ajatuksia sosiaali- ja terveydenhuoltoalan työntekijöille (erityisesti lähihoitajille ja sairaanhoitajille), kaupan kassoille, siivoojille, roskakuskeille, opettajille, varhaiskasvattajille ja kaikille muille, jotka pitävät yhteiskunnan rattaita pyörimässä.

Samoin ajatuksissamme ovat ne, joille koti ei ole se turvallisin paikka olla tällä hetkellä; henkistä tai fyysistä väkivaltaa kokevat, trans- tai homofobiaa kodeissaan kohtaavat, mielenterveysongelmien kanssa kamppailevat. Monet tukipalvelut ovat onneksi saavutettavissa myös netin ja puhelimen kautta. Apua on saatavilla.

Sitten siirrytään suosituksiin, olkaas hyvät!

Katsottavaa:

Julia:

  • Grace & Frankie (Netflix). Uskomattoman hauska ja raikas kuvaus ystävyydestä ja aika usein näkymättömäksi jäävistä ja passiivisina ja heikkoina kuvatuista iäkkäistä naisista. Saa katsomaan ikääntymistä paljon positiivisemmassa valossa. Sarjassa kuvataan myös vanhoja, tosi tavallisia homomiehiä, joita ei ihan hirveen usein näe populäärikulttuurissa. Sarjassa on lisäksi superihana, uudenlainen käsitys perheestä.
  • Studio Ghiblin leffat on nyt Netflixissä, ja jaksan palata niihin aina uudelleen. Monet Ghiblit on tosi ahdistavia eli kaikkia en suosittelisi oloa keventämään, mutta takuulla ahdistamattomia, ihanan lapsellisia ja naiiveja on Totoro, Kikin lähettipalvelu ja Kätkijät.

Susa:

  • Seinfeld, joka löytyy Viaplaysta, johon saa kahden viikon ilmaisen kokeilujakson. Toki kaksi viikkoa ei tule mitenkään riittämään tämän sarjan katsomiseen mutta… Täysin absurdi ja typerä ja typeryydessään ihana.
  • Perttu feat. Alexandra – Waves. Musiikkivideo, jossa on tallennettuna täydellisesti se, mitä kesä on ja miltä se tuntuu. Kun päästään ulos, meitä ehkä odottaa jo tämä.

Roosa:

  • The Great Pottery Throw Down (Youtube). Brittiläinen tosi-tv-kilpailu, jossa osallistujat kilpailevat siitä, kenen savityöt ovat keramiikka-ammattilaisten mielestä hienoimpia. Sopii kaikille keramiikan ystäville, tästä saa niin paljon ideoita savitöihin ja sormet oikein syyhyää päästä taas savihommiin. (Huomautuksena, että sisältää kuitenkin vähän ärsyttävän paljon turhaa sukupuolibinäärin korostamista.) Sain tästä vinkin Julialta, joka puolestaan kuuli tästä ystävältään Nealta.
  • Feel Good (Netflix). Koomikko Mae Martinin ideoima ja pääosanäyttelemä minisarja, jossa entinen huumeaddikti alkaa deittailla naista, joka on ensimmäistä kertaa ei-heterosuhteessa. Katsoin sarjan kaikki kuusi jaksoa putkeen yhden illan aikana, koska en malttanut lopettaa ja ensimmäiset jaksot nauroin ääneen ja lopuissa itkin jatkuvasti. Jos pidät ihmissuhdedraamasta ja/tai janoat itseni tavoin jatkuvasti queer/lesborepresentaatiota, katso tämä!

Sara:

  • Yle Areena on aarreaitta! Omia hyvän mielen tärppejä sieltä on Sohvaperunat, Avara luonto ja Aikuiset.
  • Musikaalit, rakastan niitä ja nyt jos koskaan on niiden aika! Netflixistä pitäis löytyä ainakin Grease, La La Land sekä Mamma Mia 2 (se on ykkösosaa sekopäisempi eli parempi).

Noora:

  • @historycoolkids (Instagram) tarjoaa tosi kiinnostavia, erilaisia palasia historiasta. Tänään opin mm. sen, että kaikkien rakastama, pehmeäpuheinen taidemaalari Bob Ross teki kaikki opetusvideonsa ilmaiseksi, ja että hänen ikoninen afronsa oli seurausta siitä, että hänellä ei ollut varaa käydä säännöllisesti parturissa. Live and learn!
  • @emmanuel_ceysson (Instagram). Mulle suurta iloa on tuonut Antti Holman aviomiehen Emmanuel Ceyssonin harpunsoittaminen. Manulla on omassa instassaan upeita videoita harjoituksista ja esityksistä harpistina The Metropolitan Operassa New Yorkissa. Ja siis bonusvinkki: @anttiholma ’n instan kohokohdista ”Perunan opinnot”. Huh.
  • Poika ja ilves Yle Areenassa! Klassikko!
  • Aloitin just Gleen alusta! Ja olin unohtanut miten valloittavan naiivi, mutta samaan aikaan monipuolinen ja hyvin kirjoitettu, kevyt sarja se onkaan. Mulle tää on myös erityisen hauska siksi, että olin itsekin choir nerd. (Netflix)

Jenna:

Kuunneltavaa:

Roosa:

  • Empress Of – I’m Your Empress Of. Juuri julkaistu albumi hondurasilais-yhdysvaltalaiselta Lorely Rodriguezilta, jolta löytyy ihania tanssibiisejä (mm. U Give It Up ja Love Is A Drug) kotidiskoiluun ja jolla kuullaan hänen äitinsä (joka myös tekee Lorelyn esiintymisasut!) viisauksia.

Sara:

  • Biisit, jotka ei kerro ihmissuhteista, maailmantuskasta tai mielellään tämän maailman ongelmista laisinkaan. Mun lempparilta J. Karjalaiselta poimisin esim biisit Varaani, Merenneitoni ja minä sekä vanhan klassikon: Apinaorkesterin.

Jenna:

  • Jeff Tweedy – I Know What It’s Like ja Slowdive – Slomo saa mut aina tuntemaan rauhaa. Talking Headsin levy Remain in Light saa aina tanssimaan!

Julia:

  • Konradsen – Saints and Sebastian Stories. Levyssä on jotain valtavan rauhottavaa ja lohdullista. Saa ainakin mut hengittämään rauhallisemmin. Levyn kansikin on todella kaunis. Bändi on mulle ihan uusi tuttavuus, enkä tiedä heistä mitään.

Luettavaa:

 Noora:

  • Viktor E. Frankl: Man’s Search For Meaning. (Ei-niin-kevyttä, mutta silti toivoa antavaa.) Kertoo kirjailijan kokemuksista keskitysleireillä holokaustin aikaan, mutta tekee sen eri tavoin kuin muut aiheesta kirjoitetut kirjat. Keskitysleireiltä selvinnyt Frankl on logoterapian – henkistä, tarkoituskeskeistä psykologiaa ja filosofiaa hyödyntävän psykoterapiamuodon – isä, ja kertoo kirjassaan siitä, miten hänen mukaansa kaikki perustuu ihmisen tarpeeseen löytää elämästä merkitys, hyvien ja vaikeiden aikojen keskeltä yhtä kaikki.

Jenna:

  • Sally Rooneyn Normal People. Luen tätä parhaillaan, superhyvin kirjoitettu.

Julia:

  • Tove Janssonin novellit, esim. yksiin kansiin kerätyt Valitut novellit (2019), joista monet löytyvät e- ja äänikirjoina eri palveluista, esim. Kuuntelija ja Nukkekaappi ja muita kertomuksia. Toven novellit on ihanan arkisia, välillä jopa tylsyyteen asti, mikä tällä hetkellä luo ainakin itselle turvaa. Tovella on taito kuvata arkisia ihmisiä ja tilanteita tovemaisen taianomaisesti. Ihmishahmot ovat realistisen ihmismäisiä, monet myös ihan tosi inhottavia, ja ihmissuhteissa esiintyvät tilanteet ja ongelmat niin osuvia ja aitoja, että välillä ei edes tajua novellien nerokkuutta kun vasta myöhemmin. Iso osa novelleista sijoittuu ihmisten koteihin ja pieniin arkiympyröihin, mikä myöskin istuu nykytilanteeseen, kun elinympäristö kutistuu kutistumistaan ja elämän perusasiat ja ihmissuhteiden hyvät ja huonot puolet korostuvat ihan poikkeuksellisella tavalla.

Susa:

  • E-kirjapalvelut nyt kun kirjastoon ei pääse. Ainakin Bookbeat ja Suomalainen tarjoavat palveluihinsa kahden viikon ilmaisen kokeilujakson. Tosi laajat valikoimat ja kirjoja löytyy sekä luettavina että kuunneltavina versioina.

Roosa:

  • Nearness on nettisivusto ja -yhteisö, hyvin saman tyyppinen kuin Rookie Mag aikoinaan. Sen perustajat Anna White ja Alia Wilhelm ovatkin vanhoja Rookieita. Näin he kuvailevat projektia sivuillaan: ”We wanted to create a community where we could share and seek inspiration from each other’s experiences, a space that encouraged self-reflection, open conversations about mental health, and a rare and real opportunity to slow down and process what was happening around us. Something akin to group art therapy. Nearness exists as a web platform and Instagram account, and will eventually come out as a print publication, too. We aim to include work from people all over the world, in the form of shared playlists, illustrations, personal essays, movie lists, printable collage kits and comics.” Voit siis itse osallistua projektiin ja tarjota omia juttujasi sinne halutessasi!

Puuhasteltavaa:

Noora:

  • Piiiiiitkät kävelyt ulkona. Lähde liikkeelle illalla vähän seitsemän jälkeen niin näet auringonlaskun.

Julia:

  • Näillä voi saada vähän lohtua ja kontrollin ja rutiinin tunnetta elämään:
    – siivoile ja sisusta kotia
    – vaihda kasveihin mullat ja sumuttele ja hoida kasveja
    – tee jalkakylpy
    – siivoa vaatekaappi
    – käy ystävien ja perheen kanssa ryhmävideokeskusteluja säännöllisesti
    – rakenna turvallinen pesä peitoista ja tyynyistä sänkyyn tai sohvalle
    – hoida ja lakkaa kynsiä
    – tee palapeliä

Susa:

  • Hengittäminen. Kun olo on pahimmillaan, pitää vaan selvitä hetkestä toiseen ja keskittyä perusasioihin. Hengittele tämän kolmion tahtiin.
  • Liikunta. Onneksi ulos saa yhä mennä juoksemaan. Kotitreeniin hyviä sovelluksia on esimerkiksi Nike Training, jossa on ilmaisena tosi paljon treenejä. Sweat-niminen sovellus on myös todella laadukas ja hyvä, ja nimi on enne, se on myös todella hikinen. Maksullinen, mutta uusi käyttäjä saa ilmaisen kokeilujakson nyt kuukauden ajaksi.

Roosa:

  • Kasvien kasvattaminen siemenistä asti. Siemeniä voi ostaa valmiina (vaikkapa Hyötykasviyhdistykseltä) tai sitten säästää syömiensä hedelmien ja kasvisten siemenet (esim. appelsiini, paprika, kurpitsa). Herneenversot on helppoja kasvattaa ja ihanan makuisia esim. leivän päällä. Juuri nyt seuraan innolla kotona tomaattien, laventelin ja basilikan kasvua.

Muistakaa myös, että tylsyys on välillä ihan hyvästä ja näitä(kään) poikkeusoloja ei tarvitse alkaa suorittaa. On tosi ok levätä ja ottaa päivä kerrallaan. Rasvatkaa myös niitä käsiä sen pesemisen lisäksi. Kyllä tästä selvitään.

Naiset joita olen lukenut

Kuvitus: Sara

Joku saattaa muistaa, että tuhlasin kolmasosan vuodesta naisvihamieliseen miehen kirjoittamaan kirjaan miehistä miehille. En selvästikään ollut kirjan kohdeyleisöä, enkä löytänyt kirjasta mitään tai ketään, johon samaistua.

Päätin lukea loppuvuonna pelkkiä naisten kirjoittamia kirjoja paremman kosketuspinnan toivossa. Naisia loppuvuoden kirjojen sivuilla on riittänyt, ja he auttoivat minut yli pahasta lukujumistani ja vakuuttelivat, että ehkä maailma vielä muuttuu ja joskus meitä vielä kuunnellaan.

On ollut todellisia naisia kuten Minna Canth, Alma Mahler ja Edith Södergran, kuvitteellisia naisia niin kuin Pecola ja Aino, omasta elämästään kirjoittavia naisia, feministejä, äitejä, sinkkuja, tutkijoita, taiteilijoita, maailmanmatkaajia, pakolaisia, opettajia. Osaan rakastuin, osaa ihailin, osassa luin itseni, yhtä inhosin.

Nyt kun muistelen tätä huomenna päättyvää vuotta, sen hetkiin linkittyvät vahvemmin kuin koskaan ennen kirjat ja naiset, joita olen lukenut.

Hanna Weselius – Alma!

Nappasin Hanna Weseliuksen Alman äidin kirjahyllystä, koska se oli lyhyt ja takakansi lupasi tarinoita naisista. Halusin lukea jotain nopeaa, joka toimisi palate cleanserina huonon lukukokemuksen ja pitkällisen lukujumin jälkeen. Alma! ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta sopi kummallisen osuvasti hetkeen, jossa sen luin. Neljästä eri naisesta kertova, katkonainen ja kollaasimainen kirja toimi hyvänä vastapainona Murakamin loputtomilta tuntuneille miesnovelleille. Tarinoiden kautta käsiteltiin naisen asemaa eri aikoina ja eri paikoissa, sukupuolten välistä epätasa-arvoa, valta-asetelmia, naisten taiteilijuutta ja mielenterveyttä. Kirja sai ajattelemaan, kiinnostumaan Alma Mahlerista ja odottamaan Weseliuksen seuraavaa.

Koko Hubara – Ruskeat tytöt

Tästä kirjasta on ensimmäisenä sanottava, että se on äärimmäisen tärkeä. Toisena, että sitä ei ole kirjoitettu minua tai minun arvosteluani varten. Ruskeat tytöt on Suomen ensimmäinen POC-media, ja Hubara kirjoitti Ruskeat tytöt –esseekokoelman ruskeille suomalaistytöille. Osaan tarkastella kokoelmaa lähinnä sen yhteiskunnallisen tärkeyden ja representaation näkökulmasta, mutta se myös liikutti minua. Parhaita hetkiä kirjassa olivat Hubaran henkilökohtaiset tunne-esseet kahden kulttuurin välissä ja välillä elämisestä, kuten ’30 faktaa Jemenistä’, ’Kaddish syntyneelle lapselle’ ja ’Kun jokin ei täsmää (tikun olam)’, ja niitä olisin mielelläni lukenut kokonaisen kirjallisen verran.

Mia Kankimäki – Naiset joita ajattelen öisin

Rakastin Kankimäen vaivatonta ja rentoa mutta samalla tarkkaa ja huolellista kirjoitustyyliä. Rakastin listoja ja täysin triviaaleja, päiväkirjamaisia, henkilökohtaisia huomioita, sellaisia, joista yleensä ajateltaisi ei ketään tuollainen kiinnosta, ei tämä ole tarpeeksi tärkeää tullakseen julkaistuksi. Rakastin sitä, että kirja kertoi rohkeista, muottiin sopimattomista, oudoista, lujapäisistä, itsenäisistä naisista.

Kipuilin sitä, että valkoisten naisten joukkoon mahtui vain yksi rodullistettu nainen, ja sukupuolta lukuun ottamatta valtarakenteet ja etuoikeudet jäivät lähes täysin käsittelemättä ja ymmärtämättä. Ilmastoahdistuksissani kipuilin myös kirjan kertojan holtitonta lentelyä ratkaisuna henkilökohtaisiin kriiseihin. Kipuilen sitä, että ongelmallisuudestaan ja puutteistaan huolimatta pidin tästä kirjasta valtavasti.

Sisko Savonlahti – Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Tykkään sipseistä ja pedantista dipin sekoittelusta. Kovin paljon muuta en saanut sipsikirjasta irti. Tajusin muuten sipsit kirjan kannessa vasta paljon myöhemmin. Luin kirjan yhden hikisen ja laiskan kesäpäivän aikana ja unohdin sen melkein heti. Muutamia oivaltavia hetkiä lukuun ottamatta kirjasta jäi kovin tekemällä tehty ja teennäinen fiilis. Savonlahtea ei ehkä auttanut, että elin Mia Kankimäen kanssa vielä vaaleanpunaisia alkuihastuksen aikoja.

Tekemällä tehty ja teennäinen taitaa olla pitkälti sama asia?

Maria Veitola – Veitola

Sanotaan nyt ruman rehellisesti, että pidin Maria Veitolaa saatanan ärsyttävänä ennen tämän kirjan lukemista. Muodostin käsitykseni vuoden 2009 Flow’ssa, jossa Maria oli juontajana, ja tapani mukaan pidin siitä kiinni tiukasti kaikki nämä vuodet. Maria!, Enbuske, Veitola & Salminen ja Tähdet, tähdet –tuomarointi eivät yhtään nostaneet Veitolan pisteitä mun kirjoissani. Tartuin kirjaan vahvasti ennakkoasenteellisena yksinmatkallani Berliiniin.

Kävikin niin, että pidin Veitolasta paperilla. Hän kirjoittaa rehellisesti ja itsekriittisesti, viisaasti ja välillä ärsyttävästi. Veitolan ja itseni seura, parveke Friedrichshainin kattojen yllä ja kylmä olut osoittautuivat kovin toimivaksi yhdistelmäksi. Veitola sanoi kirjassaan asioita naiseudesta, ystävyydestä, parisuhteista ja äitiydestä, joita en ollut kuullut kenenkään sanovan aikaisemmin, ja yllättäen Veitolan sanat osoittautuivat itselleni todella tärkeiksi. Kirjan luettuani olen tehnyt nöyrästi ja varovasti henkilökohtaista matkaa Maria-faniksi.

Mia Kankimäki – Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Luin Kankimäet väärässä järjestyksessä, ja esikoinen ei osunut yhtä tarkasti hermoon kuin seuraajansa. Toisin kuin Kankimäki, monet läheiset ystäväni ja varmaan moni teistäkin, en tunne mitään erityistä vetoa Japaniin ja japanilaiseen kulttuuriin. Siksi Asioita oli itselleni vähän työläs. Naisissa ihastuttaneet ja vihastuttaneet asiat ihastuttivat ja vihastuttivat Asioissakin. Suljin kirjan kannet jälleen ristiriitaisissa fiiliksissä. Toivon, että seuraavaksi saisin lukea, kun Kankimäki kirjoittaa kiinnostavista naisista yhtä kauniisti, mutta itsekriittisemmin ja ilman kulttuurisen omimisen kanssa flirttailua ja holtitonta lentelyä.

Henriikka Rönkkönen – Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Mielikuvituspoikaystävä palautti minut todellisuuteen ja muistutti, että se, että kirjan on kirjoittanut nainen, ei ole tae mistään. Odotukset eivät todellakaan olleet korkealla Rönkkösen suhteen – halusin vain lukea jonkun perinteisen kesähöhhön, ja järkevänä pitämäni ihmiset olivat omien sanojensa mukaan ihan pitäneet tästä kirjasta. Itse en voi suositella kirjaa yhtään kenellekään.

Kirjan alussa kyllä ilahduin huomattuani, että se edustaa Bridesmaids-aikakautta, jona naiset puhuvat rumia ja tuottavat ruumiineritteitä. Taisin ihan naurahtaakin muutamalle pissakakkajutulle. Rönkkösen tarkoitushakuinen ”roisius” alkoi kuitenkin tökkiä aika nopeasti, eikä se istunut lainkaan yhteen Rönkkösen kovin kuluneiden rakkauspohdintojen kanssa. Ihan kuin kirja olisi kirjoitettu aikana, jona Sinkkuelämää oli vielä jotain uutta, oivaltavaa ja ok.

Genrejensä puolesta kirjat eivät voisi olla kovin paljon kauempana toisistaan, mutta löysin paljon yhtymäkohtia Mielikuvituspoikaystävästä ja Miehistä ilman naisia. Molempien kertojilla on pakkomielle peniksiin, molemmat toistavat stereotypisiä ja seksistisiä naisrepresentaatioita, ja pönkittävät heteronormia (vaikka oli Rönkkösellä se yksi väsynyt lesboseksiyritelmä). Murakami sentään osaa kirjoittaa, Rönkkösen meriitit jäävät lähinnä siihen ”roisiuteen”. On muuten todella paljon vaikeampi kritisoida suomalaisen naisen kirjoittamaa esikoista kuin japanilaisen, useita bestsellereitä kirjoittaneen miehen kirjaa.

Minna Rytisalo – Rouva C

Rouva C oli toinen tämän vuoden suosikeistani. Rytisalo käyttää taitavasti kieltä, ja edellinen Lempikin oli todella kaunis, mutta sen runollisuus oli itselleni liikaa. Rouva C:n vähän suoraviivaisempi kerronta, Minna Canth, Jyväskylä, naisten oikeudet ja Suomen ensimmäisen opettajaseminaarin alkuhetket voittivat minut puolelleen jo ensimmäisistä luvuista lähtien. Kirja sai minut ikävöimään kotikaupunkiani, vaikka Minna C eli siellä yli 200 vuotta ennen minua, ja monet kadut ovat vaihtaneet nimeään. Kirja sai minut myös muistelemaan kaiholla yliopistoa ja opettajan työtä, vaikka molemmat ovat muuttaneet täysin muotoaan Minna C:n ja minun aikani välillä, ja hyvä niin.

Toni Morrison – The Bluest Eye

Toni Morrison kuoli tämän vuoden elokuussa, ja itkin luettuani uutisen. Morrison on minulle oudolla tavalla todella tärkeä, vaikka en kovin montaa hänen teostaan olekaan lukenut. Luin gradua kirjoittaessani Morrisonista paljon, ja tiedän miten tärkeitä Morrisonin teokset ovat olleet ja tulevat olemaan rodullistetuille naisille ja naisten kirjoittamalle kirjallisuudelle.

The Bluest Eye oli kaunis, musertava ja vaikea, enkä voi väittää ymmärtäneeni sitä täysin. Luen yleensä mieluiten suomeksi, mutta tietyt kirjat haluan lukea ensisijaisesti alkuperäiskielellä, jos se on kieli jota osaan. Yhdysvaltojen mustien naisten kieli on niin erityislaatuista ja kulttuurispesifiä, että en usko, että taitavinkaan suomentaja onnistuu täysin sen kääntämisessä – ehkä vähiten kääntäjä Seppo Loponen vuonna 1994. The Bluest Eye vaatii ehkä useamman lukukerran, mutta voi olla, että minulta jää paljon ymmärtämättä senkin jälkeen.

Minja Koskela – Ennen kaikkea feministi

Ennen kaikkea feministi ei tarjonnut minulle hirveästi mitään uutta feminismistä, mutta luin sen todella mielelläni alusta loppuun ja huomasin jatkuvasti nyökytteleväni kirjalle. Koskela onnistuu käsittelemään feministisiä teemoja ja neljännen aallon feminismiä uskomattoman laajasti ja yksityiskohtaisesti alle kahdessasadassa sivussa. Vuonna 2016 kaikille suomalaisille yhdeksäsluokkalaisille jaettiin Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, mikä oli tekona huikea, mutta kirjavalinta ei ollut paras mahdollinen. Toivoisin, että ihan kaikille suomalaisille jaettaisi nyt Ennen kaikkea feministi.

Kim Thúy – Ru

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn Ru oli tämän vuoden kaunein kirja. Se opetti minulle uutta vietnamilaisesta kulttuurista, pieniä yksityiskohtia, joihin olen törmännyt poikaystävän perheen kanssa, mutta joita en ole ymmärtänyt tai joihin en ole oikein osannut kiinnittää huomiota. Sain lukea venepakolaisten tarinoita, sellaisia, joita poikaystäväni perhe ei ole halunnut tai osannut kertoa. Olisin halunnut kovasti kysyä heiltä, jakoivatko he kirjassa kuvatut kokemukset. Halusin myös oppia tekemään vietnamilaista ruokaa ja ostaa heti lentoliput Saigoniin välittämättä hinnasta tai päästöistä. Sen sijaan päätin ilmoittautua vietnamin kielen alkeiskurssille.

Aino Vähäpesola – Onnenkissa

Ennen kirjan lukemista en ajatellut, että Vähäpesola onnistuisi puhutelemaan minua ehkä eniten kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista – päinvastoin. Kirjoitin lukiossa tutkielman Edith Södergranista, josta Vähäpesola kirjoittaa niin Onnenkissassa kuin gradussaan. En ole koskaan oppinut lukemaan runoja tai pitämään niistä, mutta Södergranista ja Vähäpesolan analyysistä viehätyin. Vähäpesolan (tai no, Onnenkissan kertojan) tavoin minäkin jouduin selittämään feminististä tieteenteoriaa omassa graduseminaarissani ja minunkaan poikaystäväni ei osaa riidellä. Moni kohta Onnenkissassa olisi voinut olla kirjoittamani, jos olisin taitava kirjoittaja, pitäisin kissoista, harrastaisin joogaa ja olisin pieni ja söpö 24-vuotias. Onnenkissa tuntui monella tapaa osuvan maaliin siinä, mitä Mielikuvituspoikaystävä ja sipsikirja tavoittelivat kuitenkaan osumatta.

Olen nauttinut valtavasti tästä ainakin itselleni uudesta tavasta yhdistää autobiografista, biografista ja tietokirjallista tekstiä kaunokirjallisuudessa. Se horjuttaa rajaa todellisen ja kuvitellun, objektiivisen ja subjektiivisen, korkean ja muun kirjallisuuden välillä. Siinä on jotain voimakkaan feminististä ja sääntöjä rikkovaa, ja ehkä siksi olen ollut niin inspiroitunut tänä vuonna lukemistani kirjoista. Tänä vuonna lukemani kirjat ovat linkittyneet toisiinsa tavalla, jota en osaa sanallistaa, mutta monta kertaa näiden kirjojen parissa olen kokenut hetkiä, joissa olen ajatellut, että juurihan Mia kirjoitti tästä ihan samasta asiasta eri sanoilla tai tuntevatkohan Minja ja Aino toisensa, ovatkohan he lukeneet toistensa kirjat. Tässä kaikessa on jotain todella kutkuttavaa.

Aloitan ensi vuosikymmenen samalla kirjalla, jolla lopetan tämän. Sen jatkuvuus tuntuu lohdulliselta. Tulevana vuosikymmenenä en aio tuhlata aikaa kirjoihin, jotka luen vain päästäkseni niistä eroon. Ehkä en lue pelkkiä naisia, mutta haluan jatkossakin lukea tarinoita, joista saan tarrattua kiinni, joista löydän itseni, jotka saavat minut ajattelemaan ja kyseenalaistamaan, muuttumaan, itkemään ja kaipaamaan.

Kirjoja ilman naisia

Sisältövaroitus: Kirjoituksessa kritisoidaan Murakamia ja se sisältää naisvihamielisiä ja cis- ja heteronormatiivisia otteita kirjasta sekä tarpeettoman paljon peniksiä.

Olen lukenut tänä vuonna poikkeuksellisen vähän. Osasyynä on ollut raskaan kevään aiheuttama väsymys ja laiskuus. Kirjaan tarttumisen sijaan olen käyttänyt kaikki sähköpostini ja pankkikorttini ilmaisiin kokeilujaksoihin eri suoratoistopalveluihin ja tuijottanut tuntitolkulla tosi-tv:tä ja muuta mahdollisimman vähän aivokapasiteettia vaativaa roskaa.

Eniten syytän kuitenkin Haruki Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelmaa. Goodreads kertoo, että aloitin kirjan 3. helmikuuta ja 31. toukokuuta annoin sille yhden tähden.

Olen niitä ihmisiä, jotka eivät osaa jättää kirjaa kesken, vaikka haluaisivat. En osaa edes laittaa kirjaa tauolle ja lukea välissä jotain muuta siinä toivossa, että hyllytetty kirja alkaisikin kiinnostaa. Siksi luin tätä 276-sivuista novellikokoelmaa melkein neljä kuukautta. Löysin motivaation lukea kirjan loppuun sillä hetkellä, kun päätin kirjoittaa tämän tekstin.

Tiesin jo kahden sivun jälkeen vihaavani tätä kirjaa, ja olisin halunnut laskea sen heti käsistäni. Kirjan naisvihamielinen sävy olisi hypännyt silmille, vaikka olisin lukenut sitä ilman feministilaseja (en kyllä taida enää osata). Kirja, jonka ensimmäisillä sivuilla laitetaan tiskiin vähätteleviä faktoja naisautoilijoista ja naiskuljettajista, ei helposti voita minua puolelleen.

Kafuku oli ollut lukemattomia kertoja naisen kyydissä ja hänen kokemuksensa mukaan useimmat naisautoilijat saattoi jakaa kahteen ryhmään. Jotkut olivat hieman liian aggressiivisia ja jotkut taas hieman liian varovaisia … Tietenkin oli myös naiskuljettajia, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan ryhmään. Sellaisia naisia, jotka ajoivat aivan normaalisti, eivät siis liian aggressiivisesti eivätkä liian varovaisestikaan. Heidän joukossaan oli peräti varsin taitavia autoilijoita.

En edes omista ajokorttia, ja silti tämä naisten vähättely sai minut kiehumaan.

Kokoelmassa on seitsemän novellia ja seitsemän miestä ilman naista. Tarinoita ja miehiä yhdistää elämä, joka on kurjaa, tyhjää, tylsää, ankeaa, vaikeaa, surullista, merkityksetöntä, raukkamaista, yksinäistä ja seksitöntä ilman naisia. Siihen nähden, miten tärkeitä naiset (tai naisten puute) ovat tarinoiden miesten kannalta, naiset ovat hämmentävän toisarvoisia Murakamin kerronnassa.

Näin kauniisti Murakami kuvailee tarinoidensa naisia:

Ylimääräinen rasva oli kadonnut hänen kaulastaan ja käsivarsistaan.

. . .

Kun Kitaru näytti minulle valokuvan hänestä, yllätyin hänen kauneudestaan niin, että vahingossa melkein vihelsin. Hän oli sopivan hoikka ja hänellä oli eloisa ilme.

. . .

Hän oli ehkä kolmekymmentävuotias tai vähän yli. Oli kyseenalaista, saattoiko naista sanoa suoranaisesti kauniiksi, mutta hänellä oli pitkät suorat hiukset ja lyhyt nenä ja jokin hänessä veti katseita puoleensa.

. . .

Hän näytti keski-ikää määrätietoisin askelein lähestyvältä maaseutukaupungin kotirouvalta, jonka vartalossa oli ylimääräistä läskiä siellä täällä kuin kittinä eri ruumiinosien välissä. Hänellä oli rasvaa leuan alla ja ryppyjä silmäkulmissa. Hänen kampaustaan, pukeutumistaan ja meikkiään ei voinut sanoa täysin hutiloiduiksi, mutta eivät ne kehujakaan ansainneet. Hänen kasvonsa eivät olleet piirteiltään missään nimessä rumat, mutta niissä ei ollut minkäänlaista katseen kiinnittävää kohtaa, joten niiden synnyttämä vaikutelma oli laimea.

. . .

Kunhan naisen kasvot eivät olleet kuolettavan tylsät eikä niissä ollut ammatillista kiinnostusta herättävän suuria kauneusvirheitä, ulkonäkö ei ollut ongelma. Ihminen saattoi muuttaa ulkonäkönsä melkein millaiseksi vain, jos koki siihen riittävää tarvetta ja oli valmis maksamaan.

Naisia arvotetaan lähinnä heidän ikänsä, kehon rasvapitoisuuden tai seksitaitojensa perusteella. Naisten ajatuksille ei anneta sijaa tarinoissa, ja jos naisesta sanotaan jotain positiivista, se liittyy hänen kauneuteensa tai hoikkuuteensa. Lähes jokaisessa novellissa nainen pettää aviomiestään.

Ja sitten ne penikset.

Aiemminkin Murakamia lukeneena tiedän, että hänellä on ihmeellinen pakkomielle peniksiin ja seksiin (jota ei tietenkään ole olemassa ilman peniksiä). Tällä kertaa tarpeettomia peniksiä oli niin paljon, että olisi naurattanut ellei olisi vihastuttanut.

Nyt jo vähän naurattaakin:

Ehkä M oli kertonut miehelleen, että minulla oli kauniin muotoiset sukuelimet. Hän oli monet kerrat katsellut penistäni maatessaan sängyllä vähän keskipäivän jälkeen. Hän oli nostanut sen varovasti kämmenelleen ihaillakseen sitä kuin Intian kruununjalokiviä.

. . .

Senkö takia M:n aviomies oli ottanut minuun yhteyttä? Oliko hän soittanut minulle yhden jälkeen yöllä ilmaistakseen kunnioituksensa penikseni muotoa kohtaan? Tuskin. Se oli mahdoton ajatus. Sitä paitsi ei penikseni ollut häävikään elin. Korkeintaan se oli keskinkertainen.

Ihan oikeasti mitä hittoa, Murakami?

Seksi (jota novelleissa on myös tarpeettoman paljon) kuvataan luonnollisesti cis-heteromiehen näkökulmasta, ja naisten tehtävänä on lähinnä toimia statisteina, eikä heidän nautinnollaan ole mitään merkitystä. Olen lukenut paljon cis-heteronormatiivisia kirjoja ja pitänytkin monista valtavasti, mutta Miehiä ilman naisia ei tunnu sanovan mitään muuta, kuin että miehillä on penikset, joilla yhdytään naisiin (hyi saatana), jotka ovat olemassa lähinnä miehiä varten. Siellä täällä vilahtelevat bioessentialistiset toteamukset saivat minut konkreettisesti yökkäilemään.

Esileikin jälkeen Habara pani itselleen kondomin (Šeherazade vaati lääketieteellisistä syistä sen käyttöä), yhtyi Šeherazadeen ja laukesi sopivan ajan kuluttua.

. . .

Kuukautisten aikana Šeherazade hoiti asian käsityönä. Silloin Šeherazaden ripeät ja jokseenkin suorittavan oloiset otteet muistuttivat Habaraa hänen sairaanhoitajan pätevyydestään.

. . .

Šeherazadella oli herkän hienostunutta naisellisuutta huokuvat alusvaatteet, jotka vangitsivat miehen katseen kauniilla silkillä, hienoilla pitsikoristuksilla tai lumoavan syvillä väreillä.

. . .

Tarve päästää kertynyt siemenneste ajoittain ulos oli miehen kehon ominaisuus – paljolti samalla lailla kuin kuukautisvuoto oli naisen kehon ominaisuus.

Yök, yök ja yök.

Kirja on kirjoitettu cismiehille ilman naisia, enkä näe, miksi kenenkään muun kannattaisi lukea näitä seitsemän kertaa samaa teemaa jankkaavia novelleja. Jälkiviisaana voisi todeta, että olisihan tämän voinut päätellä jo kirjan nimestä.

Vain miehet ilman naisia tietävät, miten surullista, miten satuttavaa on tulla yhdeksi heistä.

Tähän asti Murakami on kuitenkin onnistunut voittamaan minut puolelleen, ja olen jopa listannut hänet yhdeksi lempikirjailijoistani. Tämän kirjan jälkeen joudun kuitenkin pohtimaan, annanko uusille Murakameille mahdollisuuden ja pitäisikö minun lukea kauan sitten lukemani lempikirjat uudelleen.

Muuttomme yhteydessä konmaritin kirjahyllyn. Periaatteena oli, että kirja saa jäädä, jos uskon, että minä tai poikaystäväni lukee sen vielä joskus. Rakastan kirjoja esineinä, ja kipuilin joidenkin niin sanottujen klassikoiden, kuten Hemingwayn kanssa. Apuna ollut ystäväni kyseenalaisti valkoisten miesten valkoisille miehille kirjoittamien klassikoiden säästämisen, kun kodissamme ei asu ketään, jolle kirjat olisi kirjoitettu. Tämä sai minut arvioimaan kirjahyllyämme uusin ja kriittisemmin silmin. Miksi feministi säilyttäisi kirjahyllyssään kirjoja ilman naisia, kun voi täyttää muutenkin liian vähäiset hyllymetrit Alice Walkerilla, Tove Janssonilla, Yoko Ogawalla, Toni Morrisonilla, Chimamanda Ngozi Adichiella, Zadie Smithilla, Hanya Yanagiharalla ja Koko Hubaralla?

On siellä edelleen useampi Murakamikin, mutta Miehiä ilman naisia ei sinne enää pääse.

. . .

Lainaukset: Haruki Murakami – Miehiä ilman naisia (Tammi, 2016)

Huhtikuun jää

Asioita, jotka ovat viime aikoina olleet mielessäni

1. Karl Ove Knausgård

Olen tänä keväänä lukenut Taisteluni-sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja aloittanut kolmannen. Kun luin ensimmäisen kirjan ensimmäisen lauseen, tuntui siltä kuin olisi kävellyt vastaan jotain sellaista, josta tietää jo alussa, että tämä on merkittävää ja kaunista ja tästä en pääse irti. Olen huumaantunut,  puhun Knausgårdista kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella ja puhun vielä sittenkin, kun he ovat lopettaneet kuuntelemisen.

Osa viehätystä toki on varmasti siinä, että kaiken kirjoitetun tietää todeksi, tai ainakin yhden henkilön kokemukseksi tapahtuneesta.

Mutta pelkästään yhden ihmisen totuus ei viettele näin, vaan rakastan koko sitä tapaa, jolla Knausgård kuvailee. Rakastan tätä tekstiä ja näitä yksityiskohtia. Rakastan sanojen voimaa. Lainatakseni Juha Itkosen sanoja: Mitään ilmiötä ei ikinä olisi syntynyt, ellei Knausgård olisi niin loistelias prosaisti kuin hän on. Hän käyttää sanoja säästelemättä, erään kustannustoimittajaystävänsä sanoin maalaa niillä: värittää kankaan katosta lattiaan.

Olen vangittu tämän tarinan ja tämän ihmisen elämän sisälle.

Knausgårdin ex-vaimo Linda, kirjailija hänkin, on muuten sanonut äärettömän kauniisti, kun häneltä on kysytty, miltä tuntuu, kun ex-mies repii hänenkin elämänsä esiin kirjoissaan: Karl Oven kieli on niin kaunista, että minusta tuntui aina siltä, että olen niissä sanojen suojassa.

Tällaisia sanoja tahtoisin joskus itsekin kirjoittaa. Suojella ihmiset tekstini sisään.

2. Camp NaNoWriMo

National Novel Writing Month on haaste, jonka tarkoitus on kirjoittaa 50 000 sanaa yhden kuukauden aikana. Osallistuin NaNoWrimoon viime marraskuussa ja kirjoitin 50 014 sanaa, yhteensä 115 sivua. Camp NaNoWriMo, joka järjestetään huhti- ja heinäkuussa, on muuten samanlainen, mutta kirjoittaja voi itse määritellä tavoitesanamääränsä. Olin itse ennen huhtikuuta kirjoittanut 15 000 sanan tekstin, ja nyt yritän saada tuon saman 50 000 sanaa sen perään.

Miltä tavoitetta vastaan kirjoittaminen tuntuu?

No, 90 prosenttia ajasta toki aivan hirveältä. Sanat takkuilevat ja tuntuu, ettei minulla ole koskaan ollut tai tule koskaan olemaankaan mitään mielenkiintoista sanottavaa. Kiroan suomen kieltä ja yritän kääntää kaikki yhdyssanat erillisiksi sivulauseiksi. Mietin, miksi saan näitä ideoita ryhtyä typeriin haasteisiin, joista en nauti, mutta joita en liian ylpeänä voi jättää keskenkään.

Ja sen 10 prosenttia ajasta se tuntuu siltä, etten tiedä elämässäni mitään parempaa kuin kirjoittaminen enkä tahdo tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Silloin sanat tapahtuvat minusta irrallaan, ne vain tulevat ulos pakottamatta, ja kun myöhemmin luen, mitä kirjoitin, hämmennyn siitä itsekin. Se ei tunnu tutulta, mutta se on silti minun. Flow-tila on ihana paikka, mutta harmi, että sinne harvoin on pikareittiä, vaan perille pääsee tekemällä väkisin tuskastumiseen asti.

Eli en voi muuta kuin kirjoittaa ja laskea sanoja ja kirjoittaa lisää.

3. Juokseminen

Asuin kerran tytön kanssa, joka sanoi, että juostessa kannattaa tehdä kaikki isot päätökset, koska silloin on vaikea ajatella yksityiskohtia ja ratkaisut tulevat kuin itsestään. Ne tulevat syvältä, sieltä, missä ei ehdi ylianalysoida kaikkia mahdollisuuksia puhki vaan tietää automaattisesti, mitä tahtoo.

En tiedä, oliko hän oikeassa. Ehkä halusin uskoa hänen olevan, koska elin silloin vaikeaa elämänvaihetta, jolloin en tiennyt mihin suunnistaa tai mitä tehdä. Juokseminen tuntui ihan yhtä hyvältä tavalta ratkoa ongelmiaan kuin mikä tahansa muukin kokeilemistani keinoista (joita olivat siis lähinnä alkoholi ja selfhelp-kirjallisuus), joten aloin juosta. Hitaasti jostain siltä hysteriani alta alkoi tulla esiin päätöksiä, jotka olivat selvärajaisia ja varmoja ja myöhemmin osoittautuneet vieneen minut oikeaan suuntaan.

Joten edelleen, kun tahdon löytää jotakin ajattelematta aktiivisesti, menen juoksemaan ja luotan, että kaikki tapahtuu kuin itsestään.

Ajattelen Knausgårdia ja kirjoittamista, ja kun palaan kotiin, sanat tulevat.

Luen, kirjoitan ja juoksen. Kevään ihana pyhä kolminaisuus. Näinhän juuri tahdon elämäni olevan.