Näin sut unessa

Kun ensimmäinen aalto alkoi, aloin kirjoittaa. Heräsin yhtenä aamuna, liikuin sängystä kuin pakotettuna, sellaisen oudon unenomaisen tunteen vallassa, jonka liitän usein luomiseen, vähän irrallaan itsestään ja samaan aikaan enemmän itsessään kuin ikinä aiemmin, avasin koneen ja aloin kirjoittaa. Niinä päivinä kirjoitin paljon.

Nyt, toisen aallon päivinä, sama tunne on palannut. Kirjoitan paljon, pidättelemättä, yritän saada kaikki sanat ulos, jos ne tahtovat tulla.

Tahdoin jakaa tämän tekstin myös tänne. Tämä on rakkaustarina viruksen pysäyttämässä maailmassa, jossa rakastavaiset eivät voi kohdata toisiaan todellisuudessa, oikeasti.

Hän sanoo, ettei ole minun kesäunelmani, mutta mitä hän niistä tietää, montako kesää hän on elänyt?
Hän on kaunis ja hän sanoo, ettei häntä ole tehty miellyttämään ketään.
Hän on kaunis, miksi minusta tuntuu, että hän on miellyttänyt ketä vain? Hän on painautunut lakanoihin, niihin on hiertynyt hänen hikisen ihonsa ja meikkivoiteensa jäljet, hänen huulipunansa tyynyliinan reunassa, kun hän nukahtaa kesken suudelman ja sitten herää unestaan, jossa on suudellut, nähnyt unta samasta suudelmasta, johon nukahti. Tyynyn kulma on yhä hänen kuivien huuliensa välissä.
Hän herää siitä ja hän lähtee kotiin.
Hänellä on askeleet, joilla hän pystyy kulkemaan hiljaa.

Kun sanon siitä, hän nauraa. On taito opetella olemaan rikkomatta toisten unia, hän sanoo.

Me puhumme katkeilevan videoyhteyden läpi. Välillä hänen kuvansa jähmettyy, mutta äänensä kuuluu, ja ilman hänen ilmeitään en voi olla täydellisen varma, mitä hän tarkoittaa.
Kenestä hän puhuu, ketä hän tarkoittaa.
Tahtoisin hänen puhuvan minusta, toisinaan.
Toisinaan tahtoisin, että hän puhuu minusta.

Hänellä on päällään vaalea kesämekko ja aurinko on laskemassa niin, että sen varjot ja oranssi valo näkyvät hänen takanaan. Ne peilaavat hänen kasvojensa profiilin seinään. Mainitsen siitä ja seuraavassa välkähtävässä kuvassa näen, miten hän on kääntänyt päätään niin, ettei varjokuvaa enää synny. En näe hetkeä, kun hän kääntyy, ja se tekee keskusteluumme aavemaisen tunnun kuin hän pystyisi leikkaamaan todellisuudesta irti sekunteja, tekemään asioita muilta piilossa.

Minulla on äitini nenä ja vihaan sitä, hän sanoo.

Minä rakastan sinun sivuprofiiliasi ja kaikkia asioita siinä, voisin vastata, mutta en tietenkään sano niin. Me emme puhu rakkaudesta emmekä tiedä, olisiko sille edes tarvetta. Rakastammeko me toisiamme? En tiedä, tuskin, me puhumme toisillemme eri vuorokauden ajoista kuin emme olisi samassa maailmassa.
Kaikkien valtioiden rajat on suljettu, joten emme me todellisuudessa ehkä olekaan.

Kun lopetamme puhelun, hänen kuvansa jää vielä hetkeksi tietokoneen ruudulle. Hän on pikselinen, toinen olkain on tipahtanut hieman hänen olkapäältään niin, että se herättää minussa avuttoman himon riisua mekko hänen päältään, himon joka tulee jostain kaukaa ja kutsumatta, kehoni perältä, jossa minä en voi määrätä vieteistäni enkä tapahtuvista. Laitan näytön kiinni. Ajatus katoaa.

Minä en ole sinun kesäunelmasi, hän sanoi ja sitten hän käänsi päätään ja oranssi varjokuva ei näyttänyt enää häneltä, se oli vain tavallinen auringonlasku hänen takanaan, valkoista seinää vasten. Hänen seinällään on maalaus, josta en kysy mitään. Ehkä joku rakastaja teki sen hänelle?

Kukaan rakastaja ei ole koskaan maalannut minusta kuvaa, hän on sanonut.

Onko sinusta tehty lauluja, kysyn.

Ei, ei… Minut on kirjoitettu taidenäyttelyarvioihin rivien väleihin ja sen jälkeen näin pitkään unia, joissa olin taideteos, jota arvosteltiin, olin nykytaiteen museossa, tiedätkö niitä kliseisiä arvosteluita, joita tottumattomat taidekriitikot ja ensimmäisen vuosikurssin taideopiskelijat kirjoittavat? Minä olin jähmettynyt, olin veistos, olin installaatio, olin liikkumaton ja joku kasvoton ihminen edessäni kertoi miten asetun mielenkiintoiseen vuoropuheluun katsojan kanssa… Ja niistä unista heräsin epävarmana siitä, millainen identiteettini on.

Toinen uni, jota hän kertoo näkevänsä toistuvasti, mutta osaamatta paikantaa sitä, onko se uni vai muistikuva: hän on pukeutunut valkoiseen mekkoon, jossa on tahroja ja tikkuja. Hän on tullut ulos puusaunan pukeutumistilasta, jossa on märkiä tunkkaiselta haisevia pyyhkeitä, hieman kastuneita puita saunan kiuasta varten ja kiulu puoliksi täynnä vettä, mutta jostain syystä hän ei tahdo katsoa siihen, ei tahdo varmistaa, onko se todellakin vain vettä. Hän avaa oven ulos ja kulkee saunasta pihatietä pitkin puutarhaan, joka on täynnä omenapuita. On myöhäissyksy, mutta lämmin kuin keskikesällä. Hän koskettaa käsillään omenapuihin, joista tippuu maahan mätiä omenoita. Kun hän vilkaisee alas, hän tajuaa valuvansa verta, verivanoja hänen reisiään pitkin, tummanpunaista verta joka haisee metallilta ja peittää mätien omenoiden hajun. Hän koskettaa sormillaan vereen ja hänen sormensa ovat tummanpunaiset ja tahmeat.

Ja siihen hän herää.

Kun hän kertoo tästä unesta minulle, hän on kääntänyt katseensa kamerasta pois ja katsoo jonnekin ulos siitä, jonnekin minne en näe, niin kuin hän katsoisi unta kohti. Minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta kun hän katsoo taas takaisin minuun, pikseliseen videoyhteyteen, jolla yritämme luoda läheisyyttä, hän puhuu jo aivan toisista asioista ja uni on niin kuin unet yleensä: pian katoava, äärireunoiltaan haalistuva, mahdoton tarttua kiinni, ja silti minä ajattelen sitä, seuraavana päivänä menen ruokakauppaan ostoksille ja hedelmäosastolla katson omenoita, jotka ovat kiiltäviä ja tuoreita, ja ajattelen verta, jota hänellä on käsissään unessa, jota hän usein näkee. Katson omenoita, nyt minäkin olen hänen unensa sisällä.

Karanteenipäiväkirjat

Olin noin kuukausi sitten kipeänä, vaikka en lähes koskaan ole. Kaikki tuntui absurdilta, eristäytymisen tunne oli epätodellinen, kun on tottunut viettämään päivänsä ihmisten ympäröimänä.

Liikun viikossa 4-5 kertaa, nyt liikuin sängystä keittiöön hakemaan vettä ja inkivääri-sitruuna-juomaa.
Juoksen kymmeniä kilometrejä tyhjentääkseni ajatuksia, meditoidakseni, ollakseni itseni kanssa. Nyt makasin sängyssä ja yritin olla ajattelematta juoksemista.
Ajattelin kuitenkin: ajattelin Keskuspuiston sykkivää vihreää kevään ja kesän välisinä päivinä, ja ajattelin Arabianrantaa auringonlaskun aikaan, ja sitä millaista ääntä lenkkarit pitävät asfalttia vasten.

Kun paranin korona iski Suomeen.

Näinä päivinä oloni on ollut vielä epätodellisempi, koska en ole enää yksin pysähdyksissä, nyt koko maailma ympärillä on pysähtynyt.

Olen kirjoittanut jatkuvasti päiväkirjaa, muistaakseni myöhemmin nämä omituiset ajat, joina vuorotellen tuntuu ei-miltään ja vuorotellen kauhistuneelta, ahdistuneelta, siltä että seisoo maailmanlopun edellä, vaikka tietenkin kaikki tulee jatkumaan, löydämme uuden normaalin ja mitä oli ennen, sitä on silloin vaikea muistaa enää.

19.3.
Voiko todella olla, että ne asiat joita pelkään ovat näin lapsellisia ja itsekkäitä: miten keskellä hirveintä kriisiä osaan käsitellä vain minun kriisiäni. Kaikki minun odotuksieni ja ajatuksieni mukainen, joka ei tule tapahtumaan.

Pääsenkö juoksemaan Keskuspuistossa, kun kirkkain vihrein iskee puihin.

Pelkään eniten menettäväni värit ja ettei minua kosketeta.

Niin kuin vain minun normaali elämäni olisi varoittamatta hajotettu.

21.3.
Erilaisia välitiloja, joista yksikään ei säily: tyyneyttä ja sitten kurkkua ahdistavaa mahdottomuutta ymmärtää, miten selviämme tästä tai pääsemme eteenpäin.

Näemme H:n ja S:n. Ulkona liikkuminen tuntuu kuin tekisi rikoksen ja suuntaa tahtoo vaihtaa heti, kun joku kävelee vastaan. Linnanmäen lähellä olevilla kallioilla H ottaa meistä kuvan, jossa kaikki kolme seisomme usean metrin päässä toisistamme. En koskaan ole halunnut halata ketään niin paljon kuin tänään. Kun kävelemme takaisin kotiin, on Fleminginkatu täynnä paloautoja ja poliisit pysäyttäneet liikenteen. Katselemme hetken taloa, jonka neljännessä kerroksessa on hetkeä aiemmin ollut asuntopalo. Tällainen katastrofi tuntuu äkisti todella omituiselta, muistolta maailmasta, jossa kerran olemme olleet, mutta joka on tuhoutunut, mahdoton päästä enää takaisin sen sisään.

Normaaleja onnettomuuksia tapahtuu vieläkin. Ja ihmiset eroavat ja rakastuvat ja sairastavat muitakin tauteja kuin tätä.

23.3.
Aamut ovat kirkkaita ja säätiedotuksissa kerrotaan, miten ilma lämpenee.

Kun tutut läheltä joutuvat sairaalaan 40 asteen kuumeessa alan äkisti ymmärtää, ettei kukaan meistä ole turvassa tai haavoittumaton. Olen tuudittautunut turvan tunteeseen kuin lapsi ja nyt vaara repii tunnettani rikki.

Jos olisin yhä lapsi, äiti vakuuttaisi minun olevan yhä turvassa kaikelta pahalta.

Sanoessaan niin hän väkisinkin valehtelisi.

Pasilan aseman sisällä kävelee pulu. Olin jo unohtanut, että niitä on olemassa…

En edes tiedä mitä pelkään eniten. Ettei normaalia enää koskaan tule?

24.3.
Sörnäisten metroasemalla tuijotan mainosta tunnelin seinässä muistamatta nyt, mitä siinä mainostettiin. Zalandoa? Pikamuotia, kirkkaita muotivärejä kevääksi? Miksi tällaiset asiat tuntuvat nyt niin turhilta? Miten tällaisilla asioilla joskus oli arvoa?

Olen kymmenen päivää pukeutunut samoihin vaatteisiin: korkeakauluksiseen ohutraitaiseen mekkoon; valkoiseen nyppyyntyneeseen villahameeseen; valkoiseen silkkitoppiin, josta langat alkavat purkautua. Kerran siihen pukeutuneena tanssin Dynamossa, ihanassa hikisessä Dynamossa, joka oli kotini, kerran…

Näenkö koskaan enää Los Angelesia? Näenkö ikinä enää Dynamoa?

25.3.
Miten oudolta tuntuu, että on olemassa kirjoja, jotka on kirjoitettu ennen tätä aikaa. Kaikki silloin tapahtunut, naiivia niin kuin lapsuus tai hyvin päättyvät unet ihmisistä, jotka on ehtinyt jo unohtaa.

Kaikki tämä, tapahtunut kuin toisessa maailmassa, kuin mennyt maailma olisi sama kuin kirjoitettu maailma: yhtä epätodellinen ja kaukana. Mahdollinen kuvitella, mahdoton koskettaa.

Nämä päivät tuntuvat aivan kuin olisi herännyt painajaisesta siihen, että unissa olleet hirviöt tuijottavat sängyn päädystä – aivan kuin kaikki olemattomaksi väitetty olisikin herännyt eloon.

28.3.
Kun olemme olleet tarpeeksi pitkään videoyhteydessä alan jo unohtaa, ettei I olekaan täällä vaan parin tuhannen kilometrin päässä.

”Susa, what does your ”new normal” look like, without the previous structures in your life?” kysyy horoskooppisovellukseni.

Yöllä kellot äkisti kääntyvät aivan kuin me hukkaisimme aikaa.

Aika, avaruus ja ne uskomattomat sillat, joita rakennamme tapahtuneiden väliin, tapahtumattomien väliin, me kytkemme toiveitamme ja toisiamme yhteen kuin kuvittelisimme pystyvämme määräämään maailmaa.

Kaipaan eniten kaupunkien rajojen avaamista, sitä että voimme taas syöksyä toisiimme kiinni, kokea läheisyyden sen sijaan, että vain kuvittelemme sen.

Olen kyllästynyt haaveilemaan näistä tavallisista asioita: joukkoliikenteestä, täysistä aamumetroista (mikä ihana kollektiivinen kiireen ja myöhästymisen tunne!), lounasravintoloista keskipäivällä, ja juhlista joissa meitä on paljon ja juomme toistemme viinilasien reunoista ja jaamme saman tupakan.

Kirjastosta ja kuntosalin juoksumatosta ja siitä, ettei ihmisiä tarvitse väistää kadulla.

Että uskallan hengittää ketä tahansa päin.

Ja siitä ettei jatkuvasti kaiken päällä olisi tällaista omituista ohutta pelkoa, se on kuin kalvo jonka vain odottaa repeävän, miten näennäistä rauha onkaan, miten kapeista palasista rakennettu.

En tiennyt käveleväni jään päällä ennen kuin se rikkoontui.

31.3.
Ajattelen morsiuspukuja, niin kuin joku vielä järjestäisi häitä, tai tulisi järjestämään niitä pitkään aikaan…

Paitsi alle kymmenelle hengelle, jotka kaikki seisovat kahden metrin päässä toisistaan.

Isäni ei voisi saattaa minua alttarille pidellen kädestäni kiinni. Isäni ei voisi tulla häihini, koska hän on Uudenmaan rajan toisella puolella.

En ole varma itkettääkö tämä vai naurattaako.

Enostani

Enoni on minulle mystinen hahmo, joka asui perheeni luona hetken, kun olin paljon paljon nuorempi, yli kaksi vuosikymmentä sitten, ja kuoli pian sen jälkeen. Hän maalasi tauluja. Eräässä haastattelussa, joka äidilläni on vielä tallella, hän on kertonut: Maalaamisen lisäksi saan hyvän olon musiikin kuuntelemisesta ja joskus myös kitaran soittamisesta, vaikken osaakaan soittaa perinteisten normien mukaisesti. On hienoa, kun kitarasta saa irti äänen, joka ei mitenkään muistuta ihmisen ääntä. – – Mielikappaleeni on muuten Finlandia.

Jostain syystä pidän hyvin koskettavana yksityiskohtana juuri sitä, että hän piti Finlandiasta.

Olen uneksinut hänestä viime viikkoina, vaikka en valveilla pysty muistamaan häntä. En tiedä, kuka lopulta on mies, joka uniini tulee öisin, mutta näin olen kirjoittanut hänestä:

Enoni tukkaa ei kukaan ole harjannut ja kysyn johtuuko se siitä, ettei hänellä ole ketään pitämässä hänestä huolta. Se on oljenväristä ja jos sormet laittaa sen sisään, tuntee takkuja hänen ihonsa päällä. Jos hän leikkii kanssani metsässä ovat hänen hiuksensa sen jälkeen täynnä ruohoa ja risuja. Siltä hän tuoksuu: metsältä ja villiltä, kuin hän olisi peto eikä ihminen ollenkaan. Välillä hän ehkä onkin. Nukkuessaan unet vääristävät hänen kasvonsa tuntemattomiksi ilmeiksi, joita en osaa nimetä koska olen liian nuori siihen.

Hän kohtelee minua oikein, koska hän ei välttele kanssani puheenaiheita. Välillä hän puhuu niin vapaasti, että ehkä hän unohtaa minun kuuntelevan. Harvemmin vastaan hänelle, mutta hän ei kaipaa sanoja takaisin. Pikemminkin hän tahtoo niistä eroon. Hän haluaa puristaa itsestään irti kaiken, minkä pystyy nimeämään. Hiljaisuuden tavoittelu tuntuu hänestä turvalliselta.

Tai ainakin näin minä kuvittelen hänen ajattelevan, kun hän makaa metsässä vieressäni ja tuijottaa taivaalle, joka näkyy repaleisena puiden latvojen välistä. Sininen mosaiikki kasvojemme yllä. Se heijastuu hänen silmistään tehden niistäkin siniset, vaikka ne eivät ole. Kun hän tulee surulliseksi, ne silmät menevät täyteen vettä ja muuttuvat mustiksi kuin lammet tai öljy.

Miltä tuntuisi menettää joku niin kuin hän menettää.
Miltä tuntuisi menettää itsensä niin kuin hän menettää.

Tummissa lammissa, joista hän yrittää sukeltaa takaisin ruumista, elävää tai kuollutta, itseään tai jotakuta toista.

Tällaisia asioita hän kertoo minulle, kun makaamme päivän metsässä. Hän kertoo minulle hukkumisesta, joesta joka halkoo kaupunkia ja siitä, miten vesi voi jonain päivänä niellä kaiken alleen. Kaupungit on rakennettu liian matalalle, hän sanoo.

Ja ne, jotka eivät huku, palavat, hän sanoo.

Vuosikymmeniä myöhemmin, hänen mentyään, seison autiomaan laidalla ja liekkimeri nielee pitkin hiekkaa, ja siinä seistessäni muistan, mitä hän on minulle joskus puhunut, metsässä vuosia sitten. Tuli on loimottavan kuuma, mutta tuntuu kuin jokin kylmä valuisi selkääni pitkin. Se tietenkin on tunne siitä, että hän on voinut aavistaa kaiken tämän tulevan tapahtumaan.

Äitini sininen samettitakki

Siivosin tänään kellarikomeroita ja löysin äitini sinisen samettitakin, johon muistan rakastaneeni pukeutua kymmenen vuotta sitten. Siitä tuli mieleen tämä teksti, myöskin vuosien takaa.

Niinä vuosina käytin äitini samettitakkia, se tuoksui vähän ummehtuneelta ja oli todella ruma, siinä oli isot olkatoppaukset. Se on jossain vieläkin, todennäköisesti varastossa, josta vuokrasin muutaman neliön verran tilaa, kun kellarikomeroita remontoitiin. Kannoin sinä syksynä jätesäkeittäin tavaraa talteen kalliisiin varastoneliöihini, ja jossain muiden vaatteiden seassa on samettitakki, jossa kuljin keväänä, jolloin elin kanssasi. En muista lempinimiä, joita käytin sinusta, mutta muistan sen takin painon harteillani.

Ajattelen sitä nyt kun makaan tässä ja sade naputtaa kaupunkia. On ollut kaaosmainen kevät, jolloin lämpötila vaihtelee kymmeniä asteita päivien välillä. Se sopii minulle. Kirjoitan opinnäytetyötäni, joka tuntuu olevan kuin keksimäni ikiliikkuja, se antaa minulle aina uudelleen ja uudelleen jotain, jota muokata, eikä tule koskaan valmiiksi. Kun en kirjoita, luen kolumnejasi. Ärsyynnyn niistä. Kuuntelen haastattelujasi, olen kateellinen ihmisille, joista puhut. Luen vanhoja päiväkirjojani, mutta sitten minua alkaa itkettää.

Olin typerä, mutta olin nuori. Olin samanikäinen kuin äitini oli ollut sen takin hankkiessaan. Myöhemmin hän kertoi minulle niistä ajoista. Hän sanoi: ”Luulin silloin tietäväni kaikesta kaiken. Myöhemmin ymmärsin, etten tiennyt mistään mitään.”

Ja siinä ajassa samanikäisenä kuin hän, kuvittelin tietäväni, miten asiat tapahtuvat. Nyt toki olen vanhempi. Ymmärrän, etten tiennyt mitään.

Keräsin takkini taskuihin savukeaskeja ja sytyttimiä. Vielä nytkin, kun olen lopettanut tupakoinnin, löydän sytyttimiä jokaisesta taskustani ja kaikista pikkulaukuista. En tiedä, mitä tehdä niille. Osan nostan pois taskuista ja osan jätän paikalleen, sivelen niitä kun olen liikkeessä, kun olen hermostunut enkä tiedä mihin muualle asettaa käteni. Joskus, ollessani rakastunut, keräsin taskuihini talteen papereita, joihin olin suihkuttanut rakastettuni hajuvettä niin, että pystyin laittamaan kädet syvälle taskuun ja ottaessani ne sieltä pois ilmaan tuli minulle rakas tuoksu, josta muistin kaiken.

Jos jotain hyvää tästä kaikesta täytyy etsiä, en enää muista sinun tuoksuasi. Se tekee sinusta etäisemmän siitäkin huolimatta, että pystyn edelleen muistamaan, miten kävelet.

Pystyn muistamaan, miten nukut, en tiedä, millaisia unia näet, niistä en muista sinun koskaan kertoneen.

Ajattelen äitini samettitakkia ja uniasi ja ajatellessani sitä kaikkea, tuntuu hetken aikaa niin kipeältä, että toivoisin yhä tupakoivani.

Jos kertoisit minulle unistasi, nyt, minä lupaisin muistaa ne myöhemmin.

Huhtikuun jää

Asioita, jotka ovat viime aikoina olleet mielessäni

1. Karl Ove Knausgård

Olen tänä keväänä lukenut Taisteluni-sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja aloittanut kolmannen. Kun luin ensimmäisen kirjan ensimmäisen lauseen, tuntui siltä kuin olisi kävellyt vastaan jotain sellaista, josta tietää jo alussa, että tämä on merkittävää ja kaunista ja tästä en pääse irti. Olen huumaantunut,  puhun Knausgårdista kaikille, jotka vain jaksavat kuunnella ja puhun vielä sittenkin, kun he ovat lopettaneet kuuntelemisen.

Osa viehätystä toki on varmasti siinä, että kaiken kirjoitetun tietää todeksi, tai ainakin yhden henkilön kokemukseksi tapahtuneesta.

Mutta pelkästään yhden ihmisen totuus ei viettele näin, vaan rakastan koko sitä tapaa, jolla Knausgård kuvailee. Rakastan tätä tekstiä ja näitä yksityiskohtia. Rakastan sanojen voimaa. Lainatakseni Juha Itkosen sanoja: Mitään ilmiötä ei ikinä olisi syntynyt, ellei Knausgård olisi niin loistelias prosaisti kuin hän on. Hän käyttää sanoja säästelemättä, erään kustannustoimittajaystävänsä sanoin maalaa niillä: värittää kankaan katosta lattiaan.

Olen vangittu tämän tarinan ja tämän ihmisen elämän sisälle.

Knausgårdin ex-vaimo Linda, kirjailija hänkin, on muuten sanonut äärettömän kauniisti, kun häneltä on kysytty, miltä tuntuu, kun ex-mies repii hänenkin elämänsä esiin kirjoissaan: Karl Oven kieli on niin kaunista, että minusta tuntui aina siltä, että olen niissä sanojen suojassa.

Tällaisia sanoja tahtoisin joskus itsekin kirjoittaa. Suojella ihmiset tekstini sisään.

2. Camp NaNoWriMo

National Novel Writing Month on haaste, jonka tarkoitus on kirjoittaa 50 000 sanaa yhden kuukauden aikana. Osallistuin NaNoWrimoon viime marraskuussa ja kirjoitin 50 014 sanaa, yhteensä 115 sivua. Camp NaNoWriMo, joka järjestetään huhti- ja heinäkuussa, on muuten samanlainen, mutta kirjoittaja voi itse määritellä tavoitesanamääränsä. Olin itse ennen huhtikuuta kirjoittanut 15 000 sanan tekstin, ja nyt yritän saada tuon saman 50 000 sanaa sen perään.

Miltä tavoitetta vastaan kirjoittaminen tuntuu?

No, 90 prosenttia ajasta toki aivan hirveältä. Sanat takkuilevat ja tuntuu, ettei minulla ole koskaan ollut tai tule koskaan olemaankaan mitään mielenkiintoista sanottavaa. Kiroan suomen kieltä ja yritän kääntää kaikki yhdyssanat erillisiksi sivulauseiksi. Mietin, miksi saan näitä ideoita ryhtyä typeriin haasteisiin, joista en nauti, mutta joita en liian ylpeänä voi jättää keskenkään.

Ja sen 10 prosenttia ajasta se tuntuu siltä, etten tiedä elämässäni mitään parempaa kuin kirjoittaminen enkä tahdo tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa. Silloin sanat tapahtuvat minusta irrallaan, ne vain tulevat ulos pakottamatta, ja kun myöhemmin luen, mitä kirjoitin, hämmennyn siitä itsekin. Se ei tunnu tutulta, mutta se on silti minun. Flow-tila on ihana paikka, mutta harmi, että sinne harvoin on pikareittiä, vaan perille pääsee tekemällä väkisin tuskastumiseen asti.

Eli en voi muuta kuin kirjoittaa ja laskea sanoja ja kirjoittaa lisää.

3. Juokseminen

Asuin kerran tytön kanssa, joka sanoi, että juostessa kannattaa tehdä kaikki isot päätökset, koska silloin on vaikea ajatella yksityiskohtia ja ratkaisut tulevat kuin itsestään. Ne tulevat syvältä, sieltä, missä ei ehdi ylianalysoida kaikkia mahdollisuuksia puhki vaan tietää automaattisesti, mitä tahtoo.

En tiedä, oliko hän oikeassa. Ehkä halusin uskoa hänen olevan, koska elin silloin vaikeaa elämänvaihetta, jolloin en tiennyt mihin suunnistaa tai mitä tehdä. Juokseminen tuntui ihan yhtä hyvältä tavalta ratkoa ongelmiaan kuin mikä tahansa muukin kokeilemistani keinoista (joita olivat siis lähinnä alkoholi ja selfhelp-kirjallisuus), joten aloin juosta. Hitaasti jostain siltä hysteriani alta alkoi tulla esiin päätöksiä, jotka olivat selvärajaisia ja varmoja ja myöhemmin osoittautuneet vieneen minut oikeaan suuntaan.

Joten edelleen, kun tahdon löytää jotakin ajattelematta aktiivisesti, menen juoksemaan ja luotan, että kaikki tapahtuu kuin itsestään.

Ajattelen Knausgårdia ja kirjoittamista, ja kun palaan kotiin, sanat tulevat.

Luen, kirjoitan ja juoksen. Kevään ihana pyhä kolminaisuus. Näinhän juuri tahdon elämäni olevan.