Elämäni kesä

Tästä piti tulla ihana teksti lempeästä kesästä, elämäni kesästä, kesästä tämän omituisen viruksen valtaaman ikuisesti kestäneen kevään jälkeen. Kesäkuun helleviikot olivat täydellisiä. Täytin vuosia, juhlin merkkipäivääni ystävieni kanssa Josafatin kallioilla siihen asti, että aurinko alkoi painua alas. Makasin jokaisena kuumana päivänä töiden loputtua Mustikkamaalla lukemassa pelkät bikinit päällä.

Kesälomani vihdoin alkaessa matkustimme Turkuun. Siellä oli kolmeenkymmeneen asteeseen kipuava helle, oli hikinen yökerho puutalossa, jossa soi sama musiikki kuin vuosina, jolloin tanssin siellä joka viikonloppu (kumpinakin päivinä, totta kai), oli jokilaivojen huono, mutta kallis Aperol Spritz, oli hyvää ruokaa (onko Turussa ollut aina noin kivoja ravintoloita vai ovatko kaikki tulleet vasta kun lähdin jo sieltä?), tuttuja jokaisessa kadunkulmassa, maailman rakkain jokiranta. Tuntuu kuin olisi ulkomailla kun kävelee kaduilla, samalla on enemmän kuin koskaan elossa, Regina lauloi. Sä hehkut Turussa, ystäväni sanoi.

Ja hehkuinkin. Hehkuin kaupungista, mutta myös ihmisistä, vapaudesta, lämmöstä.

Sunnuntaina Turun jokirannassa kuului ukkonen, vaikka sade tuli vasta myöhemmin. Palasimme kotiin Helsinkiin, joka oli harmaa viikon putkeen. Minulla ei ollut suunniteltuna mitään, vietin levottomia vapaita päiviäni sängyssä tai salilla. En saanut energiaa purettua mihinkään. Katselin somesta loputonta kuvavirtaa ihmisistä, joiden kaupungeissa ei vaikuttanut satavan, he tekivät asioita ystäviensä kanssa. Tuntui yksinäiseltä. FOMO tapahtumista, joita en tiennyt olevan ja joihin en olisi edes tahtonut osallistua. Rapiseva sade ja raekuurot ikkunassa. Lähdin kaupungista maalle kotikotiin, jossa äiti petasi minulle sänkyynsä puhtaat lakanat, nukuin syviä pitkiä yöunia, niissä ei ollut säätiloja, ei vuodenaikoja tai ihmisiä.

Takaisin kotiin palattuani alkoi lomaviikko numero 2, samanlainen toimettomuuden ja tylsyyden täyttämä viikko kuin edellinenkin oli ollut. Kirjoitin Instagramiin yksinäisyyden tunteesta, erillisyydestä, hukatuilta tuntuvista päivistä ja siitä, miten vaikuttaa kuin aivan kaikki muut olisivat jossain toistensa kanssa. Kesämökeillä ja purjeveneillä (miten kaikilla yhtäkkiä on vene?). Kuvittelin olevani todella yksin, mutta yllätyksekseni sain vastaukseksi viestejä ihmisiltä, jotka tunsivat samaa.

Olen aina ajatellut olevani tosi hyvä lukemaan medioita ympärilläni. Uskon erottavani totuuden valeuutisista, samalla tavoin uskon myös tunnistavani sen, ettei sosiaaliseen mediaan jaettu ole kokonainen totuus. Että kesämökkien ja kesäjuhlien ulkopuolella on paikkoja, joissa jokainen meistä välillä tuntee hirveää piinaavaa onttoa yksinäisyyttä. Että meillä kaikilla on oma maailmamme, josta emme ota kuvia, maailma, josta emme puhu ääneen. Mutta en ole tainnut siltikään sisäistää tätä ihan todella, vaan koen katkeruutta ja ulkopuolisuutta, kun ihmiset jakavat hetkiä, jollaisia minulla ei juuri sillä hetkellä ole.

Sosiaalisessa mediassa sokaistuu kuvittelemaan, että jatkuvat juhlat ovat se normaali, jota muut elävät ja jota pitäisi elää, kaikki siitä poikkeava jollain tapaa tylsää, epänormaalia elämää.

Sorrun tämän saman koko ajan kaikki on niin ihanaa -narratiivin tuottamiseen myös itse. Jaan kuvia juhlista niin paljon, että jälkikäteen omaa feediä selatessani olen vähän kateellinen menneelle itselleni. Mikä ihana sosiaalinen ihmisten ympäröimä olento olenkaan ollut! Mihin tuo minä on kadonnut?

Ei se ole kateissa missään. Se on olemassa, mutta se ei ole olemassa koko ajan. Näen itsestäni niitä toisenlaisiakin päiviä, sitä jota en muilta näe. Sitä, jota en itse muille näytä.

Valitettavasti en voi päättää tätä tekstiä suureen oivallukseen, että nyt tiedän, ettei täydellistä unelmaelämää ole olemassa ja että kaikilla meillä on vaikeaa ja hölmöä ja levotonta ja tyhjää aina silloin tällöin. Koen lomastressiä yhä. Tunnen oman elämäni välillä vähän tylsäksi verrattuna johonkuhun toiseen, joka sillä kyseisellä hetkellä tekee jotakin todella kivaa.

Mutta ehkä jokin on ihan vähän helpottanut. Ehkä olen pikkuisen levollisempi. Jos ei muuta, olen ainakin oppinut sen, että aina kannattaa sanoa ääneen: joku muu varmasti tuntee samoin ja jo sen täysin saman tuntemuksen jakaminen saa oman olon tuntumaan hieman vähemmän yksinäiseltä.

Tekstin kuvituksena kuvia juuri niistä ihanista hetkistä, sellaisista, joista tahtoisin kuvitella koko elämäni muodostuvan.