Karanteenipäiväkirjat

Olin noin kuukausi sitten kipeänä, vaikka en lähes koskaan ole. Kaikki tuntui absurdilta, eristäytymisen tunne oli epätodellinen, kun on tottunut viettämään päivänsä ihmisten ympäröimänä.

Liikun viikossa 4-5 kertaa, nyt liikuin sängystä keittiöön hakemaan vettä ja inkivääri-sitruuna-juomaa.
Juoksen kymmeniä kilometrejä tyhjentääkseni ajatuksia, meditoidakseni, ollakseni itseni kanssa. Nyt makasin sängyssä ja yritin olla ajattelematta juoksemista.
Ajattelin kuitenkin: ajattelin Keskuspuiston sykkivää vihreää kevään ja kesän välisinä päivinä, ja ajattelin Arabianrantaa auringonlaskun aikaan, ja sitä millaista ääntä lenkkarit pitävät asfalttia vasten.

Kun paranin korona iski Suomeen.

Näinä päivinä oloni on ollut vielä epätodellisempi, koska en ole enää yksin pysähdyksissä, nyt koko maailma ympärillä on pysähtynyt.

Olen kirjoittanut jatkuvasti päiväkirjaa, muistaakseni myöhemmin nämä omituiset ajat, joina vuorotellen tuntuu ei-miltään ja vuorotellen kauhistuneelta, ahdistuneelta, siltä että seisoo maailmanlopun edellä, vaikka tietenkin kaikki tulee jatkumaan, löydämme uuden normaalin ja mitä oli ennen, sitä on silloin vaikea muistaa enää.

19.3.
Voiko todella olla, että ne asiat joita pelkään ovat näin lapsellisia ja itsekkäitä: miten keskellä hirveintä kriisiä osaan käsitellä vain minun kriisiäni. Kaikki minun odotuksieni ja ajatuksieni mukainen, joka ei tule tapahtumaan.

Pääsenkö juoksemaan Keskuspuistossa, kun kirkkain vihrein iskee puihin.

Pelkään eniten menettäväni värit ja ettei minua kosketeta.

Niin kuin vain minun normaali elämäni olisi varoittamatta hajotettu.

21.3.
Erilaisia välitiloja, joista yksikään ei säily: tyyneyttä ja sitten kurkkua ahdistavaa mahdottomuutta ymmärtää, miten selviämme tästä tai pääsemme eteenpäin.

Näemme H:n ja S:n. Ulkona liikkuminen tuntuu kuin tekisi rikoksen ja suuntaa tahtoo vaihtaa heti, kun joku kävelee vastaan. Linnanmäen lähellä olevilla kallioilla H ottaa meistä kuvan, jossa kaikki kolme seisomme usean metrin päässä toisistamme. En koskaan ole halunnut halata ketään niin paljon kuin tänään. Kun kävelemme takaisin kotiin, on Fleminginkatu täynnä paloautoja ja poliisit pysäyttäneet liikenteen. Katselemme hetken taloa, jonka neljännessä kerroksessa on hetkeä aiemmin ollut asuntopalo. Tällainen katastrofi tuntuu äkisti todella omituiselta, muistolta maailmasta, jossa kerran olemme olleet, mutta joka on tuhoutunut, mahdoton päästä enää takaisin sen sisään.

Normaaleja onnettomuuksia tapahtuu vieläkin. Ja ihmiset eroavat ja rakastuvat ja sairastavat muitakin tauteja kuin tätä.

23.3.
Aamut ovat kirkkaita ja säätiedotuksissa kerrotaan, miten ilma lämpenee.

Kun tutut läheltä joutuvat sairaalaan 40 asteen kuumeessa alan äkisti ymmärtää, ettei kukaan meistä ole turvassa tai haavoittumaton. Olen tuudittautunut turvan tunteeseen kuin lapsi ja nyt vaara repii tunnettani rikki.

Jos olisin yhä lapsi, äiti vakuuttaisi minun olevan yhä turvassa kaikelta pahalta.

Sanoessaan niin hän väkisinkin valehtelisi.

Pasilan aseman sisällä kävelee pulu. Olin jo unohtanut, että niitä on olemassa…

En edes tiedä mitä pelkään eniten. Ettei normaalia enää koskaan tule?

24.3.
Sörnäisten metroasemalla tuijotan mainosta tunnelin seinässä muistamatta nyt, mitä siinä mainostettiin. Zalandoa? Pikamuotia, kirkkaita muotivärejä kevääksi? Miksi tällaiset asiat tuntuvat nyt niin turhilta? Miten tällaisilla asioilla joskus oli arvoa?

Olen kymmenen päivää pukeutunut samoihin vaatteisiin: korkeakauluksiseen ohutraitaiseen mekkoon; valkoiseen nyppyyntyneeseen villahameeseen; valkoiseen silkkitoppiin, josta langat alkavat purkautua. Kerran siihen pukeutuneena tanssin Dynamossa, ihanassa hikisessä Dynamossa, joka oli kotini, kerran…

Näenkö koskaan enää Los Angelesia? Näenkö ikinä enää Dynamoa?

25.3.
Miten oudolta tuntuu, että on olemassa kirjoja, jotka on kirjoitettu ennen tätä aikaa. Kaikki silloin tapahtunut, naiivia niin kuin lapsuus tai hyvin päättyvät unet ihmisistä, jotka on ehtinyt jo unohtaa.

Kaikki tämä, tapahtunut kuin toisessa maailmassa, kuin mennyt maailma olisi sama kuin kirjoitettu maailma: yhtä epätodellinen ja kaukana. Mahdollinen kuvitella, mahdoton koskettaa.

Nämä päivät tuntuvat aivan kuin olisi herännyt painajaisesta siihen, että unissa olleet hirviöt tuijottavat sängyn päädystä – aivan kuin kaikki olemattomaksi väitetty olisikin herännyt eloon.

28.3.
Kun olemme olleet tarpeeksi pitkään videoyhteydessä alan jo unohtaa, ettei I olekaan täällä vaan parin tuhannen kilometrin päässä.

”Susa, what does your ”new normal” look like, without the previous structures in your life?” kysyy horoskooppisovellukseni.

Yöllä kellot äkisti kääntyvät aivan kuin me hukkaisimme aikaa.

Aika, avaruus ja ne uskomattomat sillat, joita rakennamme tapahtuneiden väliin, tapahtumattomien väliin, me kytkemme toiveitamme ja toisiamme yhteen kuin kuvittelisimme pystyvämme määräämään maailmaa.

Kaipaan eniten kaupunkien rajojen avaamista, sitä että voimme taas syöksyä toisiimme kiinni, kokea läheisyyden sen sijaan, että vain kuvittelemme sen.

Olen kyllästynyt haaveilemaan näistä tavallisista asioita: joukkoliikenteestä, täysistä aamumetroista (mikä ihana kollektiivinen kiireen ja myöhästymisen tunne!), lounasravintoloista keskipäivällä, ja juhlista joissa meitä on paljon ja juomme toistemme viinilasien reunoista ja jaamme saman tupakan.

Kirjastosta ja kuntosalin juoksumatosta ja siitä, ettei ihmisiä tarvitse väistää kadulla.

Että uskallan hengittää ketä tahansa päin.

Ja siitä ettei jatkuvasti kaiken päällä olisi tällaista omituista ohutta pelkoa, se on kuin kalvo jonka vain odottaa repeävän, miten näennäistä rauha onkaan, miten kapeista palasista rakennettu.

En tiennyt käveleväni jään päällä ennen kuin se rikkoontui.

31.3.
Ajattelen morsiuspukuja, niin kuin joku vielä järjestäisi häitä, tai tulisi järjestämään niitä pitkään aikaan…

Paitsi alle kymmenelle hengelle, jotka kaikki seisovat kahden metrin päässä toisistaan.

Isäni ei voisi saattaa minua alttarille pidellen kädestäni kiinni. Isäni ei voisi tulla häihini, koska hän on Uudenmaan rajan toisella puolella.

En ole varma itkettääkö tämä vai naurattaako.

Muisto, jossa levitän hänen palaneeseen selkäänsä aloe veraa

Hänen selkänsä on palanut auringossa ja siitä irtoaa ihoa pitkinä suikaleina, joita nypin irti. Hän makaa sängyllä palanut selkänsä minua päin ja kuljetan sormia häntä pitkin, otan ihoa sormenpäideni väliin ja vedän niin hellästi kuin uskallan, irtoavia ihosuikaleita käsissäni, tippumassa päälleni, vaatteilleni, kaikkialla sängyssä. Hän inahtaa aina, kun tekee kipeää.

Haluaisin kuljettaa käsiäni häntä pitkin hellästi, mutta sen ajan täytyisi olla ohi.

Levitän ihon päälle aloe veraa, joka tuntuu viileältä sormissani. Tällä välin on laskeutunut pimeä. Etelä-Euroopan pimeä on paksu ja painava, sen läpi on vaikea hengittää. Se tulee yllättäen, mutta niin asiat aina käyvät. Niitä odottaa ja yllättyy silti.

Violetti yö makaa päällämme.

Jossain vaiheessa hänkin nukahtaa. Hän menee uneensa, olen yksin tässä, istun paikallani ja katson ulos ikkunasta, jonka verhoja emme ole vetäneet kiinni, se on turhaa, ulkona alhaalla kaupungissa on valoja, mutta ne eivät häikäise meitä. Huoneen oven toisella puolella juhlitaan vielä. Minä haluaisin herättää hänet kuten muistan hänen herättäneen minut kerran: vain tarpeesta jutella kanssani, ikävästä joka syntyy, kun toinen nukkuu ja toinen valvoo.

Mutta se aika on ohi.

Ja kun jossain vaiheessa herään, olen minäkin yllättäen nukahtanut, eikä vielä ole aamu, makaan hänen vieressään ja silmät avatessani näen hänen tuijottavan minua. Ojennan käden hänen kasvojaan kohti, sen saman jolla revin hänen ihoaan.

Tapahtuuko tämä tässä unessa vai jossakin toisessa?

Enostani

Enoni on minulle mystinen hahmo, joka asui perheeni luona hetken, kun olin paljon paljon nuorempi, yli kaksi vuosikymmentä sitten, ja kuoli pian sen jälkeen. Hän maalasi tauluja. Eräässä haastattelussa, joka äidilläni on vielä tallella, hän on kertonut: Maalaamisen lisäksi saan hyvän olon musiikin kuuntelemisesta ja joskus myös kitaran soittamisesta, vaikken osaakaan soittaa perinteisten normien mukaisesti. On hienoa, kun kitarasta saa irti äänen, joka ei mitenkään muistuta ihmisen ääntä. – – Mielikappaleeni on muuten Finlandia.

Jostain syystä pidän hyvin koskettavana yksityiskohtana juuri sitä, että hän piti Finlandiasta.

Olen uneksinut hänestä viime viikkoina, vaikka en valveilla pysty muistamaan häntä. En tiedä, kuka lopulta on mies, joka uniini tulee öisin, mutta näin olen kirjoittanut hänestä:

Enoni tukkaa ei kukaan ole harjannut ja kysyn johtuuko se siitä, ettei hänellä ole ketään pitämässä hänestä huolta. Se on oljenväristä ja jos sormet laittaa sen sisään, tuntee takkuja hänen ihonsa päällä. Jos hän leikkii kanssani metsässä ovat hänen hiuksensa sen jälkeen täynnä ruohoa ja risuja. Siltä hän tuoksuu: metsältä ja villiltä, kuin hän olisi peto eikä ihminen ollenkaan. Välillä hän ehkä onkin. Nukkuessaan unet vääristävät hänen kasvonsa tuntemattomiksi ilmeiksi, joita en osaa nimetä koska olen liian nuori siihen.

Hän kohtelee minua oikein, koska hän ei välttele kanssani puheenaiheita. Välillä hän puhuu niin vapaasti, että ehkä hän unohtaa minun kuuntelevan. Harvemmin vastaan hänelle, mutta hän ei kaipaa sanoja takaisin. Pikemminkin hän tahtoo niistä eroon. Hän haluaa puristaa itsestään irti kaiken, minkä pystyy nimeämään. Hiljaisuuden tavoittelu tuntuu hänestä turvalliselta.

Tai ainakin näin minä kuvittelen hänen ajattelevan, kun hän makaa metsässä vieressäni ja tuijottaa taivaalle, joka näkyy repaleisena puiden latvojen välistä. Sininen mosaiikki kasvojemme yllä. Se heijastuu hänen silmistään tehden niistäkin siniset, vaikka ne eivät ole. Kun hän tulee surulliseksi, ne silmät menevät täyteen vettä ja muuttuvat mustiksi kuin lammet tai öljy.

Miltä tuntuisi menettää joku niin kuin hän menettää.
Miltä tuntuisi menettää itsensä niin kuin hän menettää.

Tummissa lammissa, joista hän yrittää sukeltaa takaisin ruumista, elävää tai kuollutta, itseään tai jotakuta toista.

Tällaisia asioita hän kertoo minulle, kun makaamme päivän metsässä. Hän kertoo minulle hukkumisesta, joesta joka halkoo kaupunkia ja siitä, miten vesi voi jonain päivänä niellä kaiken alleen. Kaupungit on rakennettu liian matalalle, hän sanoo.

Ja ne, jotka eivät huku, palavat, hän sanoo.

Vuosikymmeniä myöhemmin, hänen mentyään, seison autiomaan laidalla ja liekkimeri nielee pitkin hiekkaa, ja siinä seistessäni muistan, mitä hän on minulle joskus puhunut, metsässä vuosia sitten. Tuli on loimottavan kuuma, mutta tuntuu kuin jokin kylmä valuisi selkääni pitkin. Se tietenkin on tunne siitä, että hän on voinut aavistaa kaiken tämän tulevan tapahtumaan.

Äitini sininen samettitakki

Siivosin tänään kellarikomeroita ja löysin äitini sinisen samettitakin, johon muistan rakastaneeni pukeutua kymmenen vuotta sitten. Siitä tuli mieleen tämä teksti, myöskin vuosien takaa.

Niinä vuosina käytin äitini samettitakkia, se tuoksui vähän ummehtuneelta ja oli todella ruma, siinä oli isot olkatoppaukset. Se on jossain vieläkin, todennäköisesti varastossa, josta vuokrasin muutaman neliön verran tilaa, kun kellarikomeroita remontoitiin. Kannoin sinä syksynä jätesäkeittäin tavaraa talteen kalliisiin varastoneliöihini, ja jossain muiden vaatteiden seassa on samettitakki, jossa kuljin keväänä, jolloin elin kanssasi. En muista lempinimiä, joita käytin sinusta, mutta muistan sen takin painon harteillani.

Ajattelen sitä nyt kun makaan tässä ja sade naputtaa kaupunkia. On ollut kaaosmainen kevät, jolloin lämpötila vaihtelee kymmeniä asteita päivien välillä. Se sopii minulle. Kirjoitan opinnäytetyötäni, joka tuntuu olevan kuin keksimäni ikiliikkuja, se antaa minulle aina uudelleen ja uudelleen jotain, jota muokata, eikä tule koskaan valmiiksi. Kun en kirjoita, luen kolumnejasi. Ärsyynnyn niistä. Kuuntelen haastattelujasi, olen kateellinen ihmisille, joista puhut. Luen vanhoja päiväkirjojani, mutta sitten minua alkaa itkettää.

Olin typerä, mutta olin nuori. Olin samanikäinen kuin äitini oli ollut sen takin hankkiessaan. Myöhemmin hän kertoi minulle niistä ajoista. Hän sanoi: ”Luulin silloin tietäväni kaikesta kaiken. Myöhemmin ymmärsin, etten tiennyt mistään mitään.”

Ja siinä ajassa samanikäisenä kuin hän, kuvittelin tietäväni, miten asiat tapahtuvat. Nyt toki olen vanhempi. Ymmärrän, etten tiennyt mitään.

Keräsin takkini taskuihin savukeaskeja ja sytyttimiä. Vielä nytkin, kun olen lopettanut tupakoinnin, löydän sytyttimiä jokaisesta taskustani ja kaikista pikkulaukuista. En tiedä, mitä tehdä niille. Osan nostan pois taskuista ja osan jätän paikalleen, sivelen niitä kun olen liikkeessä, kun olen hermostunut enkä tiedä mihin muualle asettaa käteni. Joskus, ollessani rakastunut, keräsin taskuihini talteen papereita, joihin olin suihkuttanut rakastettuni hajuvettä niin, että pystyin laittamaan kädet syvälle taskuun ja ottaessani ne sieltä pois ilmaan tuli minulle rakas tuoksu, josta muistin kaiken.

Jos jotain hyvää tästä kaikesta täytyy etsiä, en enää muista sinun tuoksuasi. Se tekee sinusta etäisemmän siitäkin huolimatta, että pystyn edelleen muistamaan, miten kävelet.

Pystyn muistamaan, miten nukut, en tiedä, millaisia unia näet, niistä en muista sinun koskaan kertoneen.

Ajattelen äitini samettitakkia ja uniasi ja ajatellessani sitä kaikkea, tuntuu hetken aikaa niin kipeältä, että toivoisin yhä tupakoivani.

Jos kertoisit minulle unistasi, nyt, minä lupaisin muistaa ne myöhemmin.