Jaan päiväkirjamerkintöjä heinäkuiselta Berliinin-yksinmatkaltani.
Täältä pääset lukemaan sarjan ensimmäisen osan.
//
17.7.2019, Friedrichshain
Juon aamun ensimmäistä pikakahvikupillista parvekkeella. Asunnossa on kaasuliesi, ja olen lapsesta asti pelännyt kaasua kuollakseni. Pelkään aiheuttavani kaasuräjähdyksen tai hengittäväni tappavan määrän kaasua, ja haiseehan se nyt jotenkin tosi epäilyttävältä. En siis ole uskaltanut keittää kunnon kahvia mutteripannulla, koska se vaatisi kaasupelkoni voittamista, enkä ole siihen valmis ainakaan vielä. Siihen asti juon pikakahvia.
On niin pilvistä tai sumuista, että tv-tornin erottaa juuri ja juuri. Naamassa mulla on sellainen sheet mask, jota kokeilen nyt ensimmäistä kertaa ja tunnen oloni naurettavaksi. Sieraimille tarkoitetut reiät ovat suhteettoman suuret.
//
Toisen kupillisen otin mukaani vaahtokylpyyn. Otin mukaan myös kirjan ja kännykän, koska ajattelin, että rentoutuisin siellä kahvin ja kirjan kanssa ja nappaisin pari eteeristä kylpykuvaa.
N O T E T O S E L F : Kylvyssä on märkää ja liukasta ja hankalaa. Märkä ja liukas ja hankala ei oikein sovi elektroniikalle tai paperille.
En koskenut kirjaan ja kahvin join yhdellä kulauksella. Se maistui vähän saippualta. Kuvissa näkyi joko raa’an broilerin näköiset jalkani, häiritsevän näköiset varpaat tai kromipinnasta peilautuva kehoni (liikaa siitä). Sain yhden kelvollisen kuvan instagrammiin ja sitten olinkin jo kyllästynyt kylpemiseen.
Kello on 11:50, ja syön aamupalaa. Persikka-Alproa ja tuoreita persikkaviipaleita, kolmas kupillinen pikakahvia ja jälkiruoaksi lehmäkarkkeja. Pilaan aina aterioideni vegaanisuuden jollain turhalla. Mutta miksi en koskaan osta persikoita kotona ollessani?
//
Ulkona on alkanut paistaa aurinko. Silitän matkalaukussa rypistyneen paitani silityslaudan puutteessa ruokapöydällä, pakkaan Veitolan laukkuun ja suuntaan Prenzlauerbergiin, jota tunnen kovin huonosti.
17.7.2019, Prenzlauerberg
Ilahdun joka kerta, kun ymmärrän saksaa. Äsken edessäni kävelleet ilmeisesti isoäiti ja kaksi lapsenlasta kävivät seuraavan keskustelun:
”Äiti, katso miten hassu auto!”
”Se on isoäiti. Äiti on eri kuin isoäiti.”
”Mutta isoäitikin on jonkun äiti. Iso sellainen.”
”Juuri niin.”
Genau.
//
Yksin ei olekaan niin mukavaa, kun liikkuu vieraalla alueella. F-hainissa tiedän, mihin kääntyä, mitä katua on kiva kävellä, miten päin kartta kuuluu. P-bergissä eksyn, lähden väärään suuntaan, päädyn tylsille, tyhjille kaduille. Joudun tuijottamaan google mapsia jatkuvasti, mikä on kamalan hankalaa, kun aurinko paistaa suoraan puhelimen näyttöön. Ärsyynnyn auringolle ja tunnen oloni heti tosi typeräksi.
Keramiikkakauppa, jota varten tulin P-bergiin, on kiinni, vaikka aukioloajat väittävät muuta. Istun viereiseen kuppilaan odottamaan ja tilaan jääkahvin. En vieläkään hahmota, milloin täällä istutaan pöytään ja milloin tilataan kassalta. Työntekijä on todella viehättävä sellaisella räkäisellä tavalla ja berliiniläiseksi poikkeuksellisen palvelualtis, ja ärsyyntyneisyyteni laantuu.
Paikan muutkin asiakkaat ovat yksin ja tekevät töitä läppäreillään tai puhuvat puhelimessa. Minä luen Veitolaa ja löydän itseni ystävyyssuhteita käsittelevästä kolumnista:
Olen minäkin yrittänyt ylläpitää väkisin ystävyyksiä vain sen takia, että ”meidän kuuluu olla ystäviä, koska olemme joskus olleet.” Mutta ystävistä saa ja sopii luopua, jos tuntuu, ettei suhteesta jää itselle mitään käteen . . . Aika kultaa muistot, ja joskus vain unohtaa miksi ystävyys päättyi, varsinkin jos eroon ei ole liittynyt suurta draamaa.
Kahvi on loppunut jo pitkän aikaa sitten, kun keramiikkakauppa vastaa facebook-viestiini, että ovat sairastapauksen takia kiinni seuraavat kolme päivää. Ei kiinnosta tämä Prenzlauerberg nyt yhtään. Taidan lähteä ajelemaan julkisilla.
17.7.2019 U1
Istun lempilinjallani Warschauer Straßelta Uhlandstraßelle ja osaan edelleen asemat ulkoa. U-bahnit on todenäköisesti lempiasiani Berliinissä. Tai ainakin yksi niistä. Tähän mennessä mikään ei ole aiheuttanut yhtä suuria nostalgiakuohuja kuin tutut asemat ja kuulutukset. Istuin näissä junissa kuitenkin päivittäin kuuden kuukauden ajan ja opettelin saksan ääntämistä asemien nimien avulla. Schlesisches Tor ei tule vieläkään ulos suusta ilman valtavaa keskittymistä ja pinnistelyä. Liikaa erilaisia s-äänteitä lähekkäin.
U6 on myös rakas linja, ja ajattelin seuraavaksi hypätä sen kyytiin. Joskus aion vielä pysähtyä Berliinin jokaisella U-bahn-asemalla. Kaupungin saa minusta parhaiten haltuun ottamalla sen julkisen liikenteen haltuun, enkä osaa liikkua missään kaupungissa yhtä sujuvasti julkisilla kuin Berliinissä.
Julkisilla ajeleminen on täydellistä yksin tekemistä. Junissa saa rauhassa tuijotella ulos ikkunasta, kuunnella musiikkia, lukea kirjaa, tarkkailla kanssamatkustajia ja salakuunnella niiden keskusteluja ilman, että tulee yksinäinen olo. Ihmisten tarkkailu on ihanaa. Junissa tarkkailtavat ihmiset vieläpä vaihtuvat tiuhaan tahtiin, ja kymmenessä minuutissa saattaa nähdä jopa sata eri ihmistä.
Junan matkatessa maan alla pimeydessä, voi myös tarkkailla itseään mustasta ikkunasta heijastuvasta peilikuvasta. Tuntuu melkein, kun katsoisi itseään jonkun muun silmin.
. . .
Veitola-lainaus: Maria Veitola – Veitola (WSOY, 2018)