Berliinipäiväkirjat iv

Matkustaminen on viimeisen vuoden ajan ollut ihan utopistinen ajatus, ja taitaa olla sitä ehkä vielä seuraavankin. Ihan hirveästi en ole edes osannut kaivata ulkomaille, koska niinkin hohdokkaista matkakohteista kuin Jyväskylä, Lieksa, Ylöjärvi, Helsinki ja Tampere on saanut vain haaveilla. Nyt minuun iski kuitenkin riipaiseva Berliini-ikävä. Se selittynee keväällä ja lunastamattomalla lupauksella pussikaljakeleistä. Muistin, että Berliinipäiväkirjat-sarjani eli päiväkirjamerkintäni pian kahden vuoden (mitä, miten!) takaiselta Berliinin-yksinmatkaltani jäivät kesken. En ole vielä ihan varma, auttaako tämä ikävää vai onko sittenkin maailman huonoin idea, mutta tässä minä nyt palaan helteiseen, heinäkuiseen Berliiniin ennen koronaa. Aikaisemmat osat löydät täältä (i), täältä (ii) ja täältä (iii).

//

19.7.2019, Kreuzberg

Tänään on todella kuuma ja olen kierrellyt X-bergin puhki. Menen kolmen tunnin päästä elokuviin, enkä aio kävellä enää askeltakaan ennen sitä. Ihan hirveä hiki. Ostin todella oudosta Spätistä kaksi kaljaa ja nyt istun Landwehrkanalin rannassa juomassa ensimmäistä. Ähräsin sen todella hankalasti ja säälittävästi auki avaimillani, koska en ole koskaan oppinut avaamaan kaljapulloa sillä lailla coolisti.

Berliinissä asuessani en pitkään omistanut pullonavaajaa, eikä myöskään ystäväni Emma osannut avata pulloa sillä lailla coolisti. Emma kävi Prahassa ja osti sieltä meille molemmille sellaiset pullonavaajaturistiavaimenperät. Se on huonoin pullonavaaja, jonka olen koskaan nähnyt. Se roikkuu edelleen avainnipussani. Runnottuja kaljapullon ja Club Mate Colan korkkeja löytyi vielä vuosia Berliinin-elämäni jälkeen erinäisten takkien taskuista ja laukkujen pohjilta.

Molemmille puolilleni istuu kaveriporukka ja molemmat alkavat polttaa pilveä. Berliinissä haisee aina pilvi. Tuntuu hassulta istua yksin kahden kaveriporukan välissä. En osaa päättää, kaipaanko itselleni omaa porukkaa vai olenko ihan tyytyväinen omaan seuraani.

Yksin on ihan hyvä, päätän ja avaan toisen kaljani vielä hankalammin kuin ensimmäisen ja saan kovin tutun ja hemmetin kivuliaan kaljanavaushaavan sormeeni. Tahraan muistivihkoni vereen. Takaani alkaa kuulua kovaäänistä suomenkielistä puhetta. Juttu alkaa pesukarhuista ja loppuu tarinaan miehestä, jonka rotat söivät elävältä Venetsiassa tai sittenkin ehkä Roomassa. Se olisi puhujan mukaan kamalin tapa kuolla. En voi olla muuta kuin samaa mieltä.

Mietin pitkään, että onpas yksipuolinen keskustelu, kun en kuule kuin yhden äänen. Toisaalta tällä riittää juttua siinä määrin, että eipä sinne väliin paljon ehtisi sanomaankaan. Jossain kohtaa tajuan, että suomalainen puhuu puhelimessa.

Kaljani alkaa olla vähissä, lämmintä ja ällöttävää, ja nyt suomalainen alkaa laskea ääneen pisamia polvessaan. Alan epäillä, että hän esittää puhuvansa puhelimessa, ja koska olettaa, että kukaan ei ymmärrä, juttelee ihan mitä sattuu. Tein sitä itsekin joskus yksin ollessani, kun en halunnut näyttää yksinäiseltä, kun en ollut yhtä itsevarma ja ok yksin olemisen kanssa kuin nyt (haha, ha, toim. huom.).

//

Julkisen liikenteen jälkeen parasta Berliinissä on elokuvateatterit, varsinkin ne vanhat ja vähän kämäiset yksi- tai kaksisaliset, joihin ei myydä paikkalippuja ja jotka pyörittää kansainvälisiä leffoja ilman dubbauksia. Penkit on yleensä vähän liian kapeita ja epämukavia ja samettipäällyste puhki kulunutta. Niissä tuntuu ja tuoksuu nostalgia ja jokin vanha aika, jota minä en ole elänyt. Rakastan Hermannplatzin Neues Offia ja Babylon Kreuzbergiä, joka on tietysti tärkein, koska siellä tapasin Agnesin ja Julianin ensimmäistä kertaa.

Katson sen uuden Yesterdayn, jonka koko juoni kerrottiin jo trailerissa. Myös The Dead Don’t Die pyörisi ja kiinnostaisi paljon enemmän, mutta sovittiin H:n kanssa, että katsottaisi se yhdessä, kun palaan. Kai se jossain kohtaa tulee myös Suomeen.

Olen naurettavan ajoissa ja istun pitkään salissa yksin. Leffajuomaksi ostamani Radler loppuu ennen trailerien alkua ja hirveän pissahädän uhallakin ostan toisen.

//

19.7.2019 F-hain, taas parvekkeella

Elokuva oli juuri niin harmiton, kun odotinkin. Ei sen niin väliä. Itse elokuvia enemmän rakastan elokuvissa käymistä kokemuksena, elokuvateattereita paikkoina. Rakastan popkornin tuoksua, vaikka en sitä itse ikinä ostakaan, ennen elokuvaa suoritettavia rituaaleja (leffaeväiden tarkka valinta, varmistusvessakäynti, alkuajan, salin ja istumapaikkojen tarkastaminen, puhelimen samuttaminen), trailereita ja jopa mainoksia, sitä hetkeä, kun valot sammutetaan ja leffa alkaa, elokuvan loppumista ja sitä edeltänyttä ”tää varmaan loppuu tähän” -pohdintaa, valojen syttymistä, omaan todellisuuteen palaamista ja elokuvan jälkeen päälle jäävää tunnetta (Nyt minulla on sitten riipaiseva ikävä elokuviin).

Pitäisi käydä enemmän yksin elokuvissa, mieluiten näytöksissä, joissa on minun lisäkseni viisi ihmistä ja kaikki kohteliaan etäisyyden päässä omilla riveillänsä. Yksin saa mennä saliin juuri niin aikaisin, että ehtii asettua mukavasti ja katsoa kaikki mainokset ja trailerit alusta loppuun. Olla valmiina ja asettuneena, kun leffa alkaa. Ei tarvitse kuunnella kenenkään syömisääniä ja rapisteluja lähietäisyydeltä. Ei tarvitse jutella kenenkään kanssa leffan aikana tai heti sen jälkeen. En voi sietää sitä, kun ihmiset alkavat jakaa mielipiteitään elokuvasta pahimmillaan heti lopputekstien alettua.

H tuntee minut ja rituaalini ja mieltymykseni. Syömisääniä lukuunottamatta hän on täydellistä leffaseuraa, ja nautin kyllä keskusteluistamme kotimatkalla leffan jälkeen. Meillä on tapana katsoa elokuvat loppuun lopputekstejä myöten. Samalla tavalla kun luen kirjoista kaikki loppusanat ja kiitokset, ajattelen lopputekstien oleva osa elokuvaa ja jokainen nimi on siellä syystä. Sieltä on myös hauskaa bongailla suomalaisia ja mielenkiintoisia nimiä. Samalla sali tyhjenee ihan vääriä mielipiteitä suoltavista urpoista ja minä saan olla rauhassa. Yleensä ihmiset kyllä ponkaavat pystyyn heti lopputekstien alettua ja jäävät aloilleen pousailemaan välittämättä takanaan istuvista kireistä leffaharrastajista. Ne on varmasti niitä samoja ihmisiä, jotka avaavat lentokoneessa turvavyöt heti koneen laskeuduttua ja alkavat ohjeistusten vastaisesti kaivella matkatavaroitaan.

//

Asioita, joita on helppo tehdä yksin:

kanaalinrannassa kaljoittelu
epämääräinen kuljeskelu
kävellessä tai puistossa syöminen
elokuvissa käyminen

Asioita, joita on vaikeampi tehdä yksin:

– ravintolassa ajan kanssa syöminen (ei siis mikään pikainen lounas)
baarissa kaljoittelu

Ensimmäisen vaikeammista tein tänään ensimmäisen kerran elämässäni. Yksin julkisesti syömisessä on minusta aina ollut jotain ihan kamalaa ja vähän hävettävää. Koen aina tarvetta näyttää ulospäin, että en ole yksinäinen vaikka olen yksin, minulla on kaikki hyvin, en kaipaa seuraa tai pelastusta. Turvaudun aina kirjaan tai puhelimeeni. Tänään menin ravintolaan ja tilasin phởkeiton, oluen ja vietnamilaisen jääkahvin ja istuin pöytään syömään. Ilman kirjaa, ilman kirjoitusvälineitä ja ilman puhelinta. Istuin siinä hiljaa ja söin, eikä se lopulta ollutkaan niin vaikeaa.

Yksin baariin meneminen on vielä mahdoton ajatus ja säästän sen edistyneemmille yksin-tekijöille. Mutta hei kerranhan menin yksin keikalle! Tuntuu nykyhetkessä uskomattomalta ja villiltä ja rohkealta. Se oli MØ:n keikka Magnet Clubilla (rip) Berliinissä maaliskuussa 2014. :n ensimmäinen levy oli juuri ilmestynyt ja se oli ihan pieni artisti vielä. Julianin suosituksesta ja kannustuksesta uskaltauduin menemään keikalle yksin, että voisin sitten kertoa kaikille, että näin :n kun se oli vielä UG. Onneksi menin. Rakastin :n ensimmäistä levyä ja nyt voin kertoa kaikille, että näin sen kun se oli vielä UG. Löysin keikan settilistan netistä ja kieriskelen nyt nostalgiassa.

Where did they all run to?
Where the sky is blue forever
Where the sky is blue forever

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *