Eräänä päivänä minä päätin kirjoittaa romaanin

Kaksi vuotta sitten sain itseni takaisin, tai kenties synnyin uudelleen. 

Olin, ja olen toki edelleen, sairastanut kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä johtuvaa masennusta 31 vuoden mittaisesta elämästäni yhteensä noin kolmetoista vuotta. Kaksi ja puoli vuotta sitten, vuoden 2019 keväällä, sain lopullisesti tarpeekseni, olin yhden pisimmän, pimeimmän tunnelini uumenissa ja niin vähällä luovuttaa, käydä vain makaamaan ja nääntyä, että kun olin saanut itseni viimeisillä voimillani psykiatrin huoneeseen, sanoin: tee mitä vain. 

Lääkärini määräsi minut intensiiviseen magneettistimulaatiohoitoon, jossa kallon läpi johdetulla sähkövirralla näin poeettisesti ilmaistuna naputeltiin aivojani hereille viitenä päivänä viikossa kuuden viikon ajan.

Hoito muutti kaiken, katkaisi masennuksen, ja pitkään paikoillaan seisseet ujot unelmani saivat voimia nytkähtää liikkeelle.

syyskuu 2019

perjantai. olen kirjoittanut, mutta en [päiväkirjaan] – olen kirjoittanut romaania

Silloin minä siis todella aloin kirjoittaa, kirjoitin sen syksyn kuin, no, hullu, kirjoitin joka päivä ja joka paikkaan ja ihan kaikkea, mutta erityisesti kirjaa, jonka tarina vain yhtenä aamuna iskeytyi mieleeni, tai ulos minusta, kuin sininen, sähköinen, pitelemätön salama. 

Ainoaan apurahahakemukseen (ei onnea) ja kustantamolle lähettämääni kirjeeseen (ei vastausta) muotoilin ajatukseni romaanista näin:

Vuosi valoa ja pimeää on ihmisen sisäisen maailman ja sen kohtaamisen, kaaoksen, kaipuun, luonnon tarkkailun, masennuksen, manian ja tasapainon tavoittelun kuvaus.

Teos on psykologinen romaani henkilöstä, joka tuntee elämänsä olevan liikaa ja ei tarpeeksi samaan aikaan. Hän jättää kaiken, ajaa niin pitkälle kuin pystyy ja aloittaa alusta.

Lähdön taustalla on pitkään jatkunut tunne siitä, että kaikki ei ole oikein, että elämä on jollain lailla ottanut vääränlaisen muodon, joka on korjattava – kuinka äärimmäisillä keinoilla tahansa.”

Ajomatkan kuvaukseen ja sitä seuraavaan neljään vuodenaikaan jaettu kirja ei ole valmis, enkä tiedä tuleeko se koskaan olemaankaan, onko aika ajanut ajatuksesta ohi. Ehkä ei, en tiedä, mutta kun nyt syyskuun tullen palasin sen pariin, tunsin valtavaa halua jakaa osan siitä teille. 

Tässä siis kirjan raaka ensimmäinen osa, hauraana, vilpittömänä, naiivina itsenään.

☀︎☾

I am going to face certain things. It is going to be a time of

adventure and attack, rather lonely and painful I think.

— Virginia Woolf

I want to live. I want to come to life again.

– Simone de Beauvoir

Ensimmäinen osa: Matka

Sysäys

Minun on lähdettävä nyt, ajettava niin pitkälle ja niin pitkään kuin pystyn. Minun on tehtävä se ehdottomasti. Välittömästi. Jos odotan enää hetkeäkään, viimeisetkin ääriviivani hälvenevät ja minä häviän tänne.

Kaikki on liikaa ja ei tarpeeksi samaan aikaan, enkä tunnu sopivan mihinkään. Olen jollain lailla vääränlainen, vääristynyt. Voimakas tarve pysäyttää ajan kulku on täyttänyt mieleni. En näe eteeni, enkä liiemmin taakse. On vain tämä sumuinen hetki.

Olen rukoillut, että minut voitaisiin hajottaa palasiksi ja kasata uudelleen kokoon. Leikata auki, valuttaa sisin ulos, parsia taas kasaan. Olisin tyhjä kaikesta ja kaikista, ja voisin aloittaa alusta. 

Mutta elämä ei toimi niin. Siksi minun on lähdettävä, juuri nyt. Ennen kuin on liian myöhäistä. 

Ensimmäinen tunti

Olen päättänyt ajaa suorinta tietä pohjoiseen. En aio vaihtaa kurssia kertaakaan. En halua olla missään tekemisissä idän tai lännen kanssa, ja väli-ilmansuunnat ovat aina aiheuttaneet minussa epämiellyttävän tunteen. En luota niihin. Kaakko? Ei tule kysymykseenkään. 

Näin minä siis lähden. On pimeä, ja autoni etuvalot puhkaisevat kaksi symmetristä reikää sumusta paksuun ilmaan. Olen aina pitänyt ajatuksesta että kun ajan, kukaan ei tiedä tarkkaa olinpaikkaani. Se vaihtuu jatkuvasti, joka sekunti. Pidän siitä, että olen liikkeessä liikkumattomana. Istun ihmeellisessä kapselissa, joka kuljettaa minua pitkin loppumattomia teitä, ohi lyhtypylväiden ja sukupolvia paikoillaan seisseiden puiden, uhkaavien kuorma-autojen ja penkereillä makaavien, päälle ajettujen eläinten. Rehevöityneet lammet ja autioituneet huoltoasemat katselevat vierestä, kun jätän ne taakseni. Ne heiluttavat hyvästiksi.

Maa renkaiden alla on märkä ja pudonneista lehdistä liukas. Niistä herää muisto, kai jo kolmentoista vuoden takaa. Olen matkalla kouluun, kun yllättäen kaadun skootterilla kyljelleni lapsuuden kotikaupunkini suosituimman pikaruokaravintolan edessä, risteyksessä, niljakkaiden lehtien antaessa periksi jyrkässä käännöksessä. Minua vuosikymmeniä vanhempi mies heristää nyrkkiä rattinsa takaa kun nousen ylös ja talutan turmeltuneen ajoneuvoni jalkakäytävälle. Ohjaustanko on asfalttiin hankalassa kulmassa iskeydyttyään tuhon oma, mutta totta puhuen suurin huolenaiheeni on vuosittainen koulukuvaus, johon olen kiiruhtamassa, nyt märin housuin ja tärisevin käsin. 

Toinen tunti

Havahdun muistostani toisenlaiseen tärinään. Olen ajautunut pientareen puoleisen sulkuviivan päälle. Oikaisen auton ja kuljen hiljaa läpi kylän, joka on tunnettu siirtolohkareestaan. Valtavan suuresta kivestä, joka keinuu. 

Kolmas tunti

Aion ajaa yön läpi. Minua ei väsytä, olen matkalla heränneen tunteen sähköistämä. Ohitan symmetriset mäntymetsät, ylitän pienen, hiljaa virtaavan joen ja leveämmän, vuolaamman virran ja sen viereen istutetun huoltoaseman. En pysähdy. En aio pysähtyä ennen kuin en jaksa enää ajaa. 

On alkanut tuntua, että olen karkumatkalla, pakenemassa jotakin. Muistan lapsuuteni kirpeät pakkaspäivät isäni kanssa luistinkentällä, leikimme kissaa ja hiirtä, hän jahtasi minua ja minä kiljuin ja nauroin kauhunsekaisen riemun vallassa. Luistelin niin kovaa kuin puhtaanvalkoisista kaunoluistimistani pääsin, ja heittäydyin jään reunaan ajetun lumipenkan suojaan. Se pakokauhu maistui makealta. 

Sitten on niitä, joissa ei ole pisaraakaan hunajaa. Sellaisia, kuten kotimatkat pimeässä, vieraan miehen seuratessa ja kääntyessä samaan suuntaan jokaisessa kadunkulmassa. 

Tässä on ehkä tilkkanen molempia.

Neljäs tunti

Tunnetun beat-kirjailija Jack Kerouacin hengästyttävä teos Matkalla oli kymmenisen vuotta sitten yksi merkittävimmistä lukemistani kirjoista. Sen levottomuus, maanisuus, järjettömyys ja raaka voima saivat minut äärimmäisen elämän nälän valtaan. Sen lukeminen oli kuin olisi joutunut keskelle raivoavaa merta, arvaamattomaan purjeveneeseen, ankarien tuulten riepoteltavaksi. En tiedä ymmärsinkö teosta todella (saati kyseenalaistanut sen ymmärrettävyyttä ylipäätään) mutta lähtemättömän vaikutuksen se teki joka tapauksessa. 

Aloin haaveilla avoimesta tiestä ja hakkaavasta elämänrytmistä, vailla päämäärää, mutta täynnä merkitystä. Luin Allen Ginsbergia ääneen Tuomiokirkon portailla, poltin tupakkaa ketjussa epämääräisissä kapakoissa ja kävelin siltojen kaiteilla cowboy-bootsit jalassa. 

Siihen aikaan sain identiteetistäni kiinni, tulin itseeni kuin mittatilauksella tehtyyn muottiin. En sen takia, että ulkoiset jutut, ne räkälät ja muut, olisivat määrittäneet minut vihdoin, vaan siksi, että tunsin olevani linjassa, jollain kosmisella tavalla. Että olin omieni parissa, vaikka en kenenkään tietyn ihmisen tai porukan takia. Olin tullut sieluni kotiin, minun maailmaani. 

Sitten hävitin sen, tai jollain lailla se putosi minusta, ehkä raiteiden alta jokeen tai vain vaunun lattialle, en tiedä, mutta se irtosi. Räpiköin monta vuotta tiedostamatta sitä kuka olen, vailla minkäänlaista selkeää tunnetta tai yhteyttä itseeni. Muistin kyllä mistä pidän, mutta jotenkin en pystynyt pitämään mitään siitä mukanani. 

En tiedä onko tässä koko matkassani mitään järkeä, mutta nyt tuntuu, että olen lähestymässä itseäni jälleen. 

I saw the best minds of my generation destroyed by madness, 

starving, hysterical, naked –

Viides tunti

Ajan isäni vanhalla lava-autolla. Perheessäni sitä kutsuttiin Mosseksi. En tiedä mistä se on saanut nimensä. Pitäisi kysyä. Auto annettiin minulle lahjaksi kun sain ajokortin. 

Asuin siihen aikaan ensimmäisessä omassa asunnossani. Se oli pieni, luonnollisesti, ja vaatehuoneessa asui sokeritoukkia. Niitä nopeita, joita vilisti 1990-luvun kylpyhuoneiden lattioilla. Silloin saatoin pöntöllä istuessani liiskata niitä vessapaperiin ajankuluksi. Enää en tekisi niin. 

Naapurissani asui eriskummallinen yhdistelmä ihmisiä.  Nuori perhe, jolla oli muutama lapsi, ja vanha alkoholisoitunut mies. Usein aamuisin kuulin vessan seinän läpi, kun joku oksensi. Minulla on vaikea oksennusfobia. En tahdo nyt miettiä sitä sen enempää. 

Joka tapauksessa; sain auton, ja olin siitä tosi onnellinen.

Kuudes tunti

Sumu on antanut kirkkaudelle tilaa, ja nyt näyttää siltä kuin joku olisi levittänyt mustetta yötaivaan ylle. Paksuun pimeään on siroteltu tähtiä kuin nonparelleja lapsuuteni lempi jäätelöannoksen päälle. 

Söin sen saman annoksen aina erityisinä juhlapäivinä; kuoro- tai orkesteriesitysten jälkeen, ystäväperheen kanssa illallisella, syntymäpäivinä. Siinä oli kahta tai kolmea erilaista jäätelöä, kermavaahtoa, niitä nonparelleja ja vähän jäisiä, upeita hedelmäkarkkeja. Muistan niiden koostumuksen ja ravintolan pehmeän valon, raastepöydän, samassa tilassa olevan hotellin vessan, äidin huulipunan, isän partaveden, siskon pidättelemättömän ilon. Minun kepeän sydämeni.

Seitsemäs tunti

Auton kello näyttää neljää. Se on asetettu käymään kahdentoista tunnin aikaa, joten se voisi hyvin tarkoittaa neljää yöllä tai neljää iltapäivällä. Silmäluomeni ovat raskaat mutta mieleni on vahvasti hereillä. Olen kuitenkin avannut ikkunoita, jotta auton sisäilma pysyy viileänä ja minä kiinni siinä, mitä olen tekemässä. 

Radiossa soitetaan uusintaa Itämerellä 1990-luvun alussa tapahtuneesta, koko sukupolveani järkyttäneestä laivaonnettomuudesta. Minä olen kuunnellut kalseaa lähetystä alusta asti, mutta jos joku hyppäisi ohjelmaan kesken kaiken, olisi sitä kuunneltava hämmennyksen ja huolen vallassa aivan liian kauan ennen kuin ymmärtäisi, ettei kyseessä ole juuri tällä hetkellä käynnissä oleva katastrofi. 

Olen jo aiemmin, useita vuosia sitten, tutustunut onnettomuuspaikalle apuun hälytetyn laivan puheluun hätäkeskuksen työntekijän kanssa. Se on karmaisevaa kuunneltavaa. Hetkeä, kun aluksen valonheittimet ensi kertaa osuivat äärettömän pimeän meren pintaan, satojen jo osittain jäätyneiden ruumiiden ylle, on mahdotonta ymmärtää. 

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pelkään elämän loppumista enemmän kuin kuolemaa. Minulla on jokin päämäärä, jokin tarkoitus. Vastaan ajavat kuorma-autot, kylmät metallikaiteet, moottoritie, eivät ole niin uhkaavia kuin ennen. Tuntuu että voisin löytää jotain, joka on puhtaasti kosketuksissa sen kanssa, kuka minä oikeasti olen. Haluan ehtiä osaksi sitä. On kiirehdittävä.

 Kahdeksas tunti

Yhdeksäs tunti

On vielä pimeää, aurinko nousee vasta parin tunnin kuluttua. Minun on pysähdyttävä hetkeksi aikaa. 

Astun autosta ulos kostealle pellolle. Jalat tuntuvat kankeilta, alaselkään palaava veri kihelmöi. Hengitän syvään, heilutan käsiä ja potkin aamuyön pysähtynyttä ilmaa. 

Äkkiä ojan reunalta kuuluu rapinaa. Paksuhäntäinen kettu on tullut juomaan, ehkä minua huomaamatta tai vain minusta piittaamatta. Liikkeeni jähmettyy paikoilleen, pysäytän keuhkoistani pakenevan henkäyksen. En ole nähnyt kettua luonnossa aiemmin. Sen punaisessa turkissa ja eleganteissa liikkeissä on jotain piinaavan taianomaista, toismaailmallista. Se nostaa katseensa minuun. Katson sitä suoraa silmiin, ja se katsoo minua. Me olemme elossa. 

Kymmenes tunti

Onko vanhuuden yksinäisyyttä sittenkin se, että kukaan ympärillä olevista ihmisistä ei enää ymmärrä sinua? Jos minä elän yli seitsemänkymmentävuotiaaksi, perustan kommuunin, johon muutan mummoystävieni kanssa. Me maalaamme siellä tauluja ja kokeilemme kaikkia erilaisia huumeita, emmekä huoli ketään neuvomaan meitä siitä, mitä viimeisillä vuosillamme saamme tehdä.

Luulen, että kaikki tapahtuu samaan aikaan. Että nyt kun ajan, olen yhtä lailla kahdeksan kuin olen kaksikymmentäkahdeksan tai kahdeksankymmentäkahdeksan vuotta vanha. Aikaa ei ole, on vain tämä hetki, joka virtaa lävitseni – tai minussa.

Yhdestoista tunti

Musta taivas liukenee hitaasti siniseen. Kaikki on juuri niin hiljaista ja liikkumatonta kuin vain tähän vuorokaudenaikaan voi olla. Kuljen seisovan ilman lävitse nopeasti, luonnotonta vauhtia oikeastaan. Maailman nopein eläin voi kulkea samaa tahtia autoni kanssa vain muutaman lyhtypylvään välin. Minä pidän vastaavaa nopeutta yllä nyt yhdettätoista tuntia, enkä voi sanoa, että se olisi vaatinut minulta erityisen paljon. 

Tuntuu, että ehkä ihmisten ei kuuluisi ollenkaan saavuttaa tällaisia nopeuksia, samoin kuin meidän ei tulisi joutua käsittelemään sellaista määrää tietoa kuin mitä internetin ja sosiaalisen median ansiosta joudumme. 

Ennen lähtöäni poistin puhelimestani jokaisen sovelluksen, jota siitä on ylipäätään mahdollista poistaa. Jäljellä on vain viestit, puhelut, kartta ja kourallinen niitä pakollisia kuten lompakko,  älykäs kaukosäädin ja peili. Taskulampusta uskon toki hyötyväni.

Tietotulva on saanut minut tukehtumisen partaalle, on kuin olisin pakkosyötetty jouluporsas, jonka kitaan ei mahdu enää kuin kiiltävänpunainen omena. Olen ääriäni myöten täynnä, siksi olen nyt matkalla kohti totaalista ääripäätä, täydellistä hiljaisuutta ja tiedottomuutta maailman tilasta.

Kai hiljaisuuskin voi olla tukahduttavaa, mutta ainakin se on jotain uutta. 

Kahdestoista tunti

On alkanut sataa. Ukkosrintama vetää verhoa auringonnousun myötä paljastuneen taivaan eteen. Pilvimassa rullaa ylitseni. Sade hakkaa valtavalla voimalla, paiskautuu tuulilasiin. Ohi ajava rekka nostaa tulvivasta tiestä hyökyaallon.

Tuntuu että voisin hukkua tähän.

Olen ajanut äärimmäisissä olosuhteissa ennenkin. Olin vuosia sitten viettämässä viikonloppua jossain laskettelukeskuksessa todella oudolla kokoonpanolla. Seurue koostui itseni lisäksi silloisesta poikaystävästäni, joka rakasti minua, mutta jota minä en rakastanut, edellisestä poikaystävästäni, joka ei rakastanut minua, mutta jota minä rakastin, sekä edellisen poikaystäväni tyttöystävästä joka halusi minua, ja jota minä halusin. Muutaman päivän mittainen loma koostui kylmistä päivistä rinteessä, sekavista illoista mökillä ja katkeransuloisista, valvotuista öistä vierashuoneen lattialla, poikien mentyä nukkumaan.

Kotimatkalla jouduimme ankaraan lumimyrskyyn. Maa oli jäässä ja lapasen kokoiset hiutaleet satoivat vaakasuoraa ajovaloihin niin, että oli mahdotonta nähdä muutamaa metriä pidemmälle. Ja jos siinä ei ollut tarpeeksi, rengas puhkesi aivan yhtäkkiä, peilijäisellä tiellä, yhdeksänkymmenen kilometrin tuntinopeudessa. Ohjasin auton tien sivuun, ja arvioimme tilanteen. Entisen poikaystäväni isä oli onneksemme autokauppias, ja piti perheensä autoista hyvää huolta, joten vararengas oli paikoillaan. Viidentoista asteen pakkasessa, sormet kylmästä kirjavina, paleltumisen kynnyksellä, me vaihdoimme renkaan. Kaikki yhdessä.

Kolmastoista tunti

Kuljen rintamasta toiseen. Mustat pilvet antavat vuorollaan tilaa auringolle, mutta liikkuessani niiden alla kohtaan sateen toisensa jälkeen. Kun katsoo tarkkaan, vähän eri tavoin kuin yleensä, voi nähdä metsän heijastuksen sulkuviivojen uriin muodostuneista, ohi vilistävistä pienistä vesialtaista. 

Olen kaivannut uutta perspektiiviä jo kauan. Horrokseen vaipunut elämäni on tuntunut maanneen kuopassaan useamman vuoden ajan. En ole halunnut antaa katkeruudelle tilaa, mutta toisinaan tuntuu siltä, että olen menettänyt keskimääräistä useamman vuoden epämääräiseen kipuun ja pimeää vastaan taistelemiseen. 

Ja silti ajan nyt suoraa päätä kohti äärimmäistä pimeyttä. En tiedä minne päädyn, mutta tiedän, että tänään Utsjoen kahden kuukauden mittaisen kaamoksen alkuun on 59 päivää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *