Tervetuloa toukokuu. Minä olen odottanut sinua.
Hämmennyn jokaisena keväänä yhä uudelleen siitä, miten maailma palaa takaisin. Aika on loppumatonta ja samalla niin nopeaa.
Joan Didion on ilmaissut sen kauniisti: Iltojen sinessä tuntuu, ettei päivä lopu koskaan.
Ja miten voi olla juuri sellainen sininen! Kaikki ne siniset. Kirkas taivas, kun aurinko on korkeimmillaan, ja tumma, juuri ennen auringonlaskua violetiksi häipyvä valosävy.
Selvästi meillä on joku väreistä puhumisen kausi, kun myös Roosa edellisessä tekstissään kertoi väreistä. Kirjoittaisin muista aisteista, etenkin tuoksuista (voi, kevään tuoksu!), jos niitä vain saisi jotenkin välitettyä paikasta toiseen, mutta toistaiseksi joudumme pitäytymään nähtävissä asioissa.(Tai korvin kuultavissa, mutta tapani mukaan en ole kauheasti kuunnellut mitään muuta kuin Taylor Swiftia, jääköön se nyt linkittämättä tähän.)
Mutta miten ihana onkaan tämä tunne, kun pitkän harmaan kauden jälkeen kaikilla aisteilla nauttiminen on vihdoin palaamassa.
Ps. Sinistä on sanoittanut muuten äärimmäisen kauniisti ja kipeästi myös Mika Waltari: Himmeän sinisessä yössä / sateen solistessa kadun asfalttiin / havahdun niin polttavaan ikävään / että tahtoisin / tahtoisin olla kuollut .