Oon itkenyt lähiaikoina poikkeuksellisen paljon,
enemmän kuin vuosiin.
Oon itkenyt hysteerisesti, räkäisesti.
Oon itkenyt itselleni päänsäryn, vatsakivun ja käheän kurkun.
Oon itkenyt tätä maailmaa ja tulevaisuutta.
Tulevaisuuden puutetta.
Palavaa Amazonia,
Dorianin jälkeensä jättämiä tuhoja.
Sitä, että me saatetaan olla täällä näkemässä,
kun maailma loppuu.
Jos ei me, niin meidän lapset, ja se itkettää kaikkein eniten.
Itken tän maailman kauneutta,
rakkaita järvimaisemia,
meidän vihreitä metsiä,
auringonlaskuja.
Itken kun ajattelen, että saatan joutua kertomaan mun lapsille, miten hieno maailma meillä joskus oli, ja me ei pelastettu sitä. Sitä että ne ei ehkä voi koskaan käydä maassa, jossa niiden toista äidinkieltä puhutaan valtakielenä, koska niiden isovanhemmat on kotoisin maasta, joka on kadonnut nousseen merenpinnan alle.
Mietin ensimmäistä kertaa elämässäni tulevaisuutta ilman lapsia, koska tuntuu hirveän itsekkäältä tuoda lapsia maailmaan, joka hukkuu, sulaa ja murenee niiden alta. 15-vuotiaasta asti olen nähnyt lapset osana omaa tulevaisuutta tavalla tai toisella, ja tulevaisuus ilman niitä näyttää aika autiolta. Ei tyhjältä, koska elämä on tosi siistiä ilmankin, mutta tuntuu helvetin raskaalta ajatella, että kaikki pitäisi kuvitella ja suunnitella ihan alusta.
Ajoittain olo ollut niin musertunut ja toivoton, etten oikein tiedä, miten elämää voi jatkaa. Oon lukenut artikkeleita ilmastoahdistuksen kanssa elämisestä, käynyt läpi listoja yksilöiden vaikutusmahdollisuuksista ja lahjoittanut rahaa ympäristöjärjestöille, mutta mikään tunnu riittävän.
Jos joku osaa kertoa jotain, mikä oikeasti toimii, ole kiltti ja kerro.
Odotellessa jatkan itkemistä.
Hankin lisää tietoa ja jaan sitä eteenpäin ihmisille.
Luen kirjoja.
Hoidan viherkasveja.
Ilmoittauduin monen vuoden haaveilun jälkeen keramiikkakurssille.
Pidän meteliä senkin uhalla, että ärsytän ihmisiä.
Teen parempia kulutusvalintoja.
Hengitän.
Menen lakkoon.
Mene säkin esimerkiksi
Turussa
Helsingissa
Tampereella
Jyväskylässä
Joensuussa
Oulussa
Rovaniemellä