Pelkään epäonnistuvani koko ajan, kaikessa. Oikeastaan odotan ja oletan sitä. Pelkään epäonnistuvani ihmisenä, ystävänä, kumppanina, sukulaisena, opiskelijana, feministinä, kirjoittajana, ja niin edelleen. Pelkään, että teen jotain väärin tai oikeastaan sitä, että olen väärin ja vääränlainen. Ajattelen vääriä asioita, teen vääriä asioita, sanon vääriä asioita. Enkä edes tiedä, että kuka tai mikä ne oikean ja väärän rajat on asettanut mutta niin vain on. Jako on epäselvä ja häilyvä, eikä kukaan ole selvittänyt minulle sääntöjä tai määritelmiä, joten en osaa tehdä oikeita valintoja, vaan valitsen väistämättä väärin.
En kuitenkaan ajattele itseäni perfektionistina, enkä edes tavoittele täydellisyyttä. Mielestäni siedän keskeneräisyyttä melko hyvin, mutta silti olen asettanut itselleni riman aivan tuhottoman korkealle, kaikessa. Muille rimaa ei ole olemassa laisinkaan, vain lähes pohjatonta ymmärrystä ja liiallistakin armahdusta. Itseäni osaan rankaista ja soimata pienimmistäkin virheistä ja harha-askelista, muille annan anteeksi jopa pyytämättä.
Naisena olemisessa olen onneksi ja vapauttavasti lesbona jo lähtökohtaisesti epäonnistunut, mutta siltikin pelkään olevani väärällä tavalla homo, tai en ainakaan koskaan tarpeeksi queer. Mutta eihän minun tästä pitänyt nyt kirjoittaa. Epäonnistuminen, taas.
Ehkä kaiken takana on jonkinlaisen hallinnan tunteen säilyttäminen sekä riittämättömyyden pelko. Sitä kai lopulta pelkään, etten tule koskaan olemaan mitään tarpeeksi. Nytkin aivoni huutavat tätä kirjoittaessa, että väärin, väärin, VÄÄRIN! Olen tästäkin taatusti unohtanut ainakin kymmenen näkökulmaa, jotka tähän piti sanoittaa ja kirjoittaa auki.
Ja sitten, nostan mielessäni keskisormen pystyyn näille ajatuksilleni ja mietin, entä sitten? Ehkä olenkin väärässä ja vääränlainen, totaalisen epäonnistunut, mutta entä sitten?
Voi näinkin olla olemassa.