Tämä kuukausi on koostunut oudoista unista, pitkistä Helsinki-kävelyistä sekä kyllästymisen ja kauhun vaihtelevasta tasapainosta.
Karanteenipäiväkirjojen ensimmäisen osan löydät täältä.
2.4.
Puhelimessa kerron äidille, että pelkään eniten toisen meistä joutuvan sairaalaan ja toisen joutuvan jäämään kotiin, eristyksiin, odottamaan tietoa taudista, jonka etenemisestä kukaan ei tiedä eikä voi luvata mitään. Äidin mielestä on turha murehtia asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet eivätkä välttämättä koskaan tule tapahtumaan.
3.4.
Näen unta, jossa koskettelen kasvojani paljain pesemättömin käsin. Kauhu seuraa perässä unesta, kun herään.
Miten syviä tällaiset uneni ovat, mutta lyhyitä, yöllä tuntuu olevan mahdoton nukahtaa niihin, päästä niiden sisään.
5.4.
Kävelemme läpi kaupungin, joka on niin keväinen, että asioiden normaalius äkisti särkee taas, tieto siitä miten epänormaalien outojen asioiden keskellä joudumme elämään.
Illalla haen H:n tekemiä korvapuusteja. H ojentaa ne minulle käsivarren mitan päästä hissiin. Olemme varmaan siltikin turhan lähellä toisiamme. Minua itkettää koko matkan kotiin. Tuoksuu kevät, tämä omituinen normaalilta tuntuva kevät, leuto ilma, Fleminginkadun yllä tummansininen taivas vailla pilviä.
Kävelemme koko päivän ja rakennukset, joita näemme, näen täysin uusin silmin.
Tiedätkö kun tuntuu sellaiselta kuin kesällä kun on ollut koko päivän ulkona ja kävelee kotiin ja on ihanan raukea ja väsynyt ja niin hyvä olla, sanon T:lle Hakaniementorilla, kun kuljemme automaattiliukuovista metrotunneleihin (miten paljon nyt rakastan automaattiovia). Kun on se sellainen onnellinen raukeus kaikissa jäsenissä.
6.4.
Näen taas niin omituisia unia… Yritän etsiä kenkiäni pieneltä saarelta, joka on täynnä mustia kekäleitä, kuin tulivuorenpurkauksen jälkeen. Törmään siellä ihmiseen, joka oli kerran minulle rakas. Hän on kaatunut niin pahasti, että hänen kätensä haavasta näkee syvälle luuhun asti.
Ennen sitä näen toista unta, josta herään ja ajattelen, että minun täytyy kirjoittaa tämä muistiin, uni on kaunis ja tahdon tulkita sitä, mutta tietenkin nukahdan kesken ajatuksen ja kun herään uudelleen, sen muisto on pyyhkiytynyt pois, muistan enää mustan maiseman ja käsivarren ja luun.
7.4.
Miten oudon värinen taivas: sininen, mutta ei kirkas niin kuin tällaisina kevään päivinä usein.
Hailakka.
Haluaisin, että todellisuudessa olisi olemassa Photoshopin pipettityökalu, jolla voisin nyt napata juuri tuon sävyn värikoodin.
8.4.
Heräämme hätkähtäen kovaan pamaukseen. Unessa ennen heräämistä ajattelen: ase. Sisäpihalla seisoo tupakoimassa poikaporukka, joka nauraa. Kello on puoli neljä aamuyöllä.
Iltapäivällä naapuripihan yli juoksee valtava kani samaan aikaan kun huoltomies kävelee pihan läpi iso avainnippu kädessään. Jostain syystä ajattelen näiden kahden asian liittyvän toisiinsa, samalla tavoin kuin ajattelin tupakoivien poikien ja kovan, yöllisen äänen kuuluvan yhteen. Mahdotonta myöntää, että kaaos vain tapahtuu.
9.4.
Ehkä päivät siksi ovat niin hitaita että ei odota mitään: ei mitään tulevaa, ei niiden loppumista.
Ihanaa ja kamalaa.
Hetkessä eläminen enimmäkseen vaan on ja suurilta osin se on myös tosi tylsää.
12.4.
Uutisissa sanotaan: Kiasmassa odottaa yli 200 teosta vailla katsojaa.
Tuntuu surulliselta miten nämä tyhjät paikat ja kaupungit toistuvat: kaikki museot, maasta seuraavaan, odottamassa vieraitaan, jotka palaavat takaisin, mutta kukaan ei tiedä milloin.
19.4.
Eräänä iltana, kun olimme palaamassa Espoosta, mikä onnellisten sattumusten iltapäivä se olikaan, ehdimme raitiovaunuun joka kuljetti meitä kaupungin läpi, ja olimme väsyneitä, minä ainakin olin, ja Urheilutalon väliaikaisella raitiovaunupysäkillä oli poliiseja, ensihoitajia pukeutuneina suoja-asuihin, ja kuollut ihminen valkoisten muovien alla. Raitiovaunukuski oli saanut tiedon jo Nordenskiöldinkadulle, olin kuullut miten hänelle sanottiin että liikenteessä on häiriöitä ja mietin kuinka ärsyyntynyt olisinkaan ollut, jos raitiovaunu joutuisi kääntymään toiselle reitille, ja meidän pitäisi kiertoteitä takaisin kotiin. On ollut sellaisia aamuja. Eräs lumisade Kaarlenkadun pysäkillä, kun yritin päästä Pasilaan… Nyt niin kaukaisilta tuntuvat päivät.
Jäimme Urheilutalon pysäkillä ja taivaassa näkyi auringonlasku kiduttavan vaaleanpunaisena ja joku makasi kuolleena valkoisten muovien alla. En vieläkään tiedä, mitä oli tapahtunut.
21.4.
Viikonloppuna kävelimme S:n ja H:n kanssa Pasilan kivilinnalle. Tuntuu niin hyvältä puhua ihmisille. Tervehdimme kyynärpäillämme. En tiedä, olemmeko silloinkin liian lähellä. Tuntuu niin itsekkäältä, kun tällaisista asioista ei välillä jaksaisi välittää, tuntuu itsekkäältä olla ajoittain niin kyllästynyt.
22.4.
Niin paljon kuin kaipaankin festarikokemusta huomaan kaipaavani ainoastaan mennyttä kokemustani, sitä että voisin olla takaisin siellä painautumassa ihmisiin ja musiikkiin ja ostavani kädenlämpöistä ylikallista valkoviiniä.
Juoksin eilen puolimaratonin 16-asteisessa Helsingissä. Kaikkialla oli ihmisiä, mikä yleensä tuntuu ärsyttävältä, etenkin kun pitäisi pysyä niin kaukana toisista, mutta nyt se tuntui jotenkin vain lempeältä ja ystävälliseltä, hymyilevät onnelliset ihmiset ja ilman pehmeys. Puut tulevat esiin niin vihreinä, että näkökenttää särkee. Hiekan ääni ja lokkien ääni ja tuulen ääni.
23.4.
Edellisenä yönä näin taas kummallisen unen, jossa yritin etsiä sukkiani, ja tänä yönä unen, jossa minulle ostettiin vihreillä kuulilla täytetty kroisantti. En tiedä, miksi nukkuminen on niin vaikeaa. Onko se kevät, kuun vaiheet, mania, PMS vai korona.
Yleinen kysymys näinä aikoina: onko vika muissa olosuhteissa vai ainoastaan koronassa.
25.4.
Selasin läpi Instagramin vanhoja storyja ja kaipasin irtokarkkeja. Yhdessä vanhassa kuvassa makaan sängyssä maanantaiaamuna, olimme edellisenä iltana VUMissa ja olin nukahtanut päälläni yhä sama paita kuin juhliessa. Leima oli yhä kädessäni ja varmaan tarttunut siitä kasvoihin. Nukun usein käteni päällä ja herään siihen ällöttövään tunteeseen kuin se olisi jonkun toisen käsi, tai eloton ja muovinen, niin kuin niiden leikkivauvojen, joita lapsilla on. Sinä maanantaina oli helle, koska se oli kesä 2018 ja se pitkä omituinen hellejakso, joka tuntui unenomaiselta ja vieraalta. Vähän niin kuin tämä ajanjakso on, vieras ja outo, mutta se tuntui hyvältä… Söin irtokarkkia aamupalaksi sängyssä edellisillan paita vielä päälläni. Toivon, että olin silloin onnellinen.
Kävelimme Hevossalmeen Kruunuvuorenrannan läpi. Jos tämä jatkuu vielä pitkäänkin niin olemme pian nähneet kaikki Helsingin lähiöt.
27.4.
Onneksi Julia teki terapiasoittolistan, pidän sen kuuntelemisesta samalla kun kirjoitan. Kirjoitan paljon enemmän nyt kuin normaalisti, kuin jotenkin yrittäisin saada tähän aikaan selkoa tallentamalla itseäni, ajatuksiani ja fiktiota. Ja sen rinnalla juoksen, mutta juostessani en ajattele mitään, mikä on huvittava ristiriita. Yritän ottaa kiinni ja toisaalta päästän kaiken ajoittain menemään.
En olisi varmasti karanteenin alussa kestänyt tietoa kauanko tämä on jo kestänyt, kuinka pitkään kaikki tulee kestämään. Nyt tuntuu, että vaikka poikkeustila jatkuisi vielä kuukausia, ei se tuntuisi enää miltään. Ei ainakaan pahemmalta. Uudelta normaalilta. Lopulta kaikkeen siis tottuu?