Karanteenipäiväkirjat

Olin noin kuukausi sitten kipeänä, vaikka en lähes koskaan ole. Kaikki tuntui absurdilta, eristäytymisen tunne oli epätodellinen, kun on tottunut viettämään päivänsä ihmisten ympäröimänä.

Liikun viikossa 4-5 kertaa, nyt liikuin sängystä keittiöön hakemaan vettä ja inkivääri-sitruuna-juomaa.
Juoksen kymmeniä kilometrejä tyhjentääkseni ajatuksia, meditoidakseni, ollakseni itseni kanssa. Nyt makasin sängyssä ja yritin olla ajattelematta juoksemista.
Ajattelin kuitenkin: ajattelin Keskuspuiston sykkivää vihreää kevään ja kesän välisinä päivinä, ja ajattelin Arabianrantaa auringonlaskun aikaan, ja sitä millaista ääntä lenkkarit pitävät asfalttia vasten.

Kun paranin korona iski Suomeen.

Näinä päivinä oloni on ollut vielä epätodellisempi, koska en ole enää yksin pysähdyksissä, nyt koko maailma ympärillä on pysähtynyt.

Olen kirjoittanut jatkuvasti päiväkirjaa, muistaakseni myöhemmin nämä omituiset ajat, joina vuorotellen tuntuu ei-miltään ja vuorotellen kauhistuneelta, ahdistuneelta, siltä että seisoo maailmanlopun edellä, vaikka tietenkin kaikki tulee jatkumaan, löydämme uuden normaalin ja mitä oli ennen, sitä on silloin vaikea muistaa enää.

19.3.
Voiko todella olla, että ne asiat joita pelkään ovat näin lapsellisia ja itsekkäitä: miten keskellä hirveintä kriisiä osaan käsitellä vain minun kriisiäni. Kaikki minun odotuksieni ja ajatuksieni mukainen, joka ei tule tapahtumaan.

Pääsenkö juoksemaan Keskuspuistossa, kun kirkkain vihrein iskee puihin.

Pelkään eniten menettäväni värit ja ettei minua kosketeta.

Niin kuin vain minun normaali elämäni olisi varoittamatta hajotettu.

21.3.
Erilaisia välitiloja, joista yksikään ei säily: tyyneyttä ja sitten kurkkua ahdistavaa mahdottomuutta ymmärtää, miten selviämme tästä tai pääsemme eteenpäin.

Näemme H:n ja S:n. Ulkona liikkuminen tuntuu kuin tekisi rikoksen ja suuntaa tahtoo vaihtaa heti, kun joku kävelee vastaan. Linnanmäen lähellä olevilla kallioilla H ottaa meistä kuvan, jossa kaikki kolme seisomme usean metrin päässä toisistamme. En koskaan ole halunnut halata ketään niin paljon kuin tänään. Kun kävelemme takaisin kotiin, on Fleminginkatu täynnä paloautoja ja poliisit pysäyttäneet liikenteen. Katselemme hetken taloa, jonka neljännessä kerroksessa on hetkeä aiemmin ollut asuntopalo. Tällainen katastrofi tuntuu äkisti todella omituiselta, muistolta maailmasta, jossa kerran olemme olleet, mutta joka on tuhoutunut, mahdoton päästä enää takaisin sen sisään.

Normaaleja onnettomuuksia tapahtuu vieläkin. Ja ihmiset eroavat ja rakastuvat ja sairastavat muitakin tauteja kuin tätä.

23.3.
Aamut ovat kirkkaita ja säätiedotuksissa kerrotaan, miten ilma lämpenee.

Kun tutut läheltä joutuvat sairaalaan 40 asteen kuumeessa alan äkisti ymmärtää, ettei kukaan meistä ole turvassa tai haavoittumaton. Olen tuudittautunut turvan tunteeseen kuin lapsi ja nyt vaara repii tunnettani rikki.

Jos olisin yhä lapsi, äiti vakuuttaisi minun olevan yhä turvassa kaikelta pahalta.

Sanoessaan niin hän väkisinkin valehtelisi.

Pasilan aseman sisällä kävelee pulu. Olin jo unohtanut, että niitä on olemassa…

En edes tiedä mitä pelkään eniten. Ettei normaalia enää koskaan tule?

24.3.
Sörnäisten metroasemalla tuijotan mainosta tunnelin seinässä muistamatta nyt, mitä siinä mainostettiin. Zalandoa? Pikamuotia, kirkkaita muotivärejä kevääksi? Miksi tällaiset asiat tuntuvat nyt niin turhilta? Miten tällaisilla asioilla joskus oli arvoa?

Olen kymmenen päivää pukeutunut samoihin vaatteisiin: korkeakauluksiseen ohutraitaiseen mekkoon; valkoiseen nyppyyntyneeseen villahameeseen; valkoiseen silkkitoppiin, josta langat alkavat purkautua. Kerran siihen pukeutuneena tanssin Dynamossa, ihanassa hikisessä Dynamossa, joka oli kotini, kerran…

Näenkö koskaan enää Los Angelesia? Näenkö ikinä enää Dynamoa?

25.3.
Miten oudolta tuntuu, että on olemassa kirjoja, jotka on kirjoitettu ennen tätä aikaa. Kaikki silloin tapahtunut, naiivia niin kuin lapsuus tai hyvin päättyvät unet ihmisistä, jotka on ehtinyt jo unohtaa.

Kaikki tämä, tapahtunut kuin toisessa maailmassa, kuin mennyt maailma olisi sama kuin kirjoitettu maailma: yhtä epätodellinen ja kaukana. Mahdollinen kuvitella, mahdoton koskettaa.

Nämä päivät tuntuvat aivan kuin olisi herännyt painajaisesta siihen, että unissa olleet hirviöt tuijottavat sängyn päädystä – aivan kuin kaikki olemattomaksi väitetty olisikin herännyt eloon.

28.3.
Kun olemme olleet tarpeeksi pitkään videoyhteydessä alan jo unohtaa, ettei I olekaan täällä vaan parin tuhannen kilometrin päässä.

”Susa, what does your ”new normal” look like, without the previous structures in your life?” kysyy horoskooppisovellukseni.