30

Täytin lauantaina 30 vuotta ja olen siitä todella onnellinen. Olen oikeastaan tuntenut itseni kolmekymppiseksi jo pari vuotta, joten uuden ikävuosikymmenen aloittamiseen ei liity minkäänlaista kriisiä tai järkytystä. Tuntuu ennemminkin, että jokin loksahti kohdalleen ja asiat on juuri kuten kuuluu.

Kymmenen vuotta sitten ajattelin, että 30-vuotiaana minulla olisi varmasti vähintään yksi lapsi, todennäköisesti kaksi. Ei välttämättä omistusasuntoa tai unelmatyöpaikkaa, mutta ainakin se yksi lapsi. Millä muullakaan sitä kolmekymppisenä itseään viihdyttäisi? En osannut kuvitella, että olisin lapsettomaan aikuiselämään tyytyväinen vielä niin pitkään. Nyt olen 30-vuotias, eikä minulla ole lapsia, omistusasuntoa tai unelmatyöpaikkaa. Sen sijaan minulla on itseni tuntuinen elämä, turvallinen, kohta kymmenenvuotias parisuhde ja ihania ihmisiä ympärilläni, rakas vuokrakoti ja kolmevuotinen sopimus työssä, josta pidän. Olen 30-vuotias, ja se on juuri hyvä niin.

Siitä on varmaan kolmisen vuotta, kun huomasin kalenterista, että 30-vuotissyntymäpäiväni osuu lauantaille. Päätin silloin, että järjestän isot juhlat joko Jyväskylässä vanhempieni omakotitalossa ja takapihalla, jossa äidin pionit kukkivat juuri sopivasti, tai jos olen yllättäen rahoissani, vuokraan Turusta jonkun juhlatilan, josta pääsee saunaan ja yöuinnille. Päälleni suunnittelin jonkun ihanan romanttisen kukkamekon ja päähäni kukkaseppeleen.

Sitten tuli korona. Kaikki peruttiin ja me sulkeuduimme koteihimme, juhlimme syntymäpäiviä ja valmistujaisia ruutujen välityksellä ja toistemme lasien sijaan kilistelimme lasejamme puhelimien ja läppäreiden kameroita vasten. Syntymäpäiväjuhlien suunnittelu tuntui täysin epärealisiselta, mutta heinäkuu oli kuitenkin vielä todella kaukana ja pakkohan tän on olla siihen mennessä ohi, eikö niin?

Maaliskuun lopulla eli pahimman korona-ahdistuksen ja -epävarmuuden keskellä loin Facebook-tapahtuman, johon kirjoitin: Lähes kaikki on nyt epävarmaa, mutta se on varmaa, että täytän 30 lauantaina 11. heinäkuuta ja haluan juhlia mun ystävien kanssa. Esitin hartaan toiveen, että voitaisi olla kaikki samassa paikassa, mutta lupasin järjestää vähintäänkin elämäni parhaat virtuaalisynttärit, jos huonosti käy.

Poikkeuksellisen moni vastasi heti osallistuvansa. Vaikka tiesin, että moni vastaus oli symbolinen, eikä kukaan tietenkään voinut tietää, pystyykö oikeasti osallistumaan vai ei, osallistuu-luvun kasvaminen oli yksi harvoja pientä toiveikkuutta herättäviä asioita. Tiedättehän sen, kun epidemiattomana aikana ei pystytä sitoutumaan mihinkään, kun on kiire ja saattaa olla jotain muuta ja asioita tapahtuu ja painetaan ’ehkä’ tai jätetään vastaus roikkumaan vähän juhlia lähempään ajankohtaan? Nyt kellään ei ollut mitään suunnitelmia ja lähes jokainen kaipasi elämäänsä jotain, mitä odottaa.

Yksi kerrallaan kesän tapahtumat peruuntuivat, eikä voinut odottaa oikein muuta kuin koronan loppumista. Lempifestariani Ilmiötä ei oltu muutenkaan järjestämässä tänä kesänä, joten Flow ja syntymäpäiväni saivat paljon painoarvoa. Flow’n peruuntuessa minusta tuntui ensimmäistä kertaa, että kesä on todellakin peruttu. Seurasin levottomana koronalukemia, ja rajoituksien purusta, ravintoloiden ja baarien aukeamisesta huolimatta tartuntoja oli olemattoman vähän.

Alkoi tuntua, että hetken aikaa asiat saattaisivat olla melkein normaalisti. Jos koronan toinen aalto tosiaan tulee syksyllä, tämä saattoi olla ainut hetki järjestää juhlat. Oman muistini sateisin heinäkuu perui suunnitelmani puistojuhlista, ja todella tarkan ja varsin bakteerikammoisen ystäväni kannustuksesta uskalsin siirtää juhlat sisätiloihin. Vaihdoin vessan palasaippuan pumppupulloon, iskin tarjoilupöytään käsidesipullon ja sipsikulhoon kauhan.Moni matkusti kaukaa ja varasi hotelliyön tullakseen juhliini. Muistin taas miltä ovikellomme kuulostaa, miten vähän jääkaappiimme mahtuu viinipulloja, miten raivostuttavaksi muutun, kun teen juhlavalmisteluja ja kuinka paljon rakastan sitä, kun koti on täynnä minun ihmisiäni. Halasin ystäviäni ensimmäistä kertaa kuukausiin. Halusin osata seistä suorassa, katsoa ihmisiä silmiin ja hymyillä leveästi, kun minulle laulettiin paljon onnea vaan niin, että kaikkiin naapureihin kuului varmasti, että jollain on syntymäpäivä. En ole vieläkään kovin hyvä tuollaisen huomion kanssa.

Halusin myös kiittää ihmisiäni ja sanoa muutaman sanan, mutta hyvin nopeasti itku nousi kurkkuun ja silmiin. Tämän kevään jälkeen tuntui käsittämättömältä ja käsittämättömän tärkeältä, että juhlat toteutuivat ja sain kotini täyteen rakkaita ihmisiä. Kuulin monta kertaa ennen juhlia, juhlissa ja juhlien jälkeen, miten hyvä oli, että järjestin syntymäpäiväjuhlat. Tuntui, että nämä juhlat olivat vieraillenikin kovin tärkeät. Roosa ja Sara tapasivat ensimmäistä kertaa ja puolikas Lounakollektiivi saatiin samaan kuvaan. Onnistuimme kuvaa ottaessa kaatamaan lasillisen boolia makuuhuoneen lattialle.

Sain syntymäpäivälahjaksi polkupyörän, ompelukoneen ja design-kaupan lahjakortin, jolla ajattelin hankkia elämäni ensimmäisen design-valaisimen. Sain tasan yhden lahjapullon, ja se oli elämäni ensimmäinen oma samppanja. Näissä lahjoissa on jotain todella kolmekymppistä ja olen myös siitä ja niistä ihan todella onnellinen.

30-vuotias Julia korjaa itse omat vaatteensa, suunnittelee monen sadan kilometrin mittaisia pyöräretkiä ja ja siemailee samppanjaa. Ei huono ollenkaan.

Elämäni kesä

Tästä piti tulla ihana teksti lempeästä kesästä, elämäni kesästä, kesästä tämän omituisen viruksen valtaaman ikuisesti kestäneen kevään jälkeen. Kesäkuun helleviikot olivat täydellisiä. Täytin vuosia, juhlin merkkipäivääni ystävieni kanssa Josafatin kallioilla siihen asti, että aurinko alkoi painua alas. Makasin jokaisena kuumana päivänä töiden loputtua Mustikkamaalla lukemassa pelkät bikinit päällä.

Kesälomani vihdoin alkaessa matkustimme Turkuun. Siellä oli kolmeenkymmeneen asteeseen kipuava helle, oli hikinen yökerho puutalossa, jossa soi sama musiikki kuin vuosina, jolloin tanssin siellä joka viikonloppu (kumpinakin päivinä, totta kai), oli jokilaivojen huono, mutta kallis Aperol Spritz, oli hyvää ruokaa (onko Turussa ollut aina noin kivoja ravintoloita vai ovatko kaikki tulleet vasta kun lähdin jo sieltä?), tuttuja jokaisessa kadunkulmassa, maailman rakkain jokiranta. Tuntuu kuin olisi ulkomailla kun kävelee kaduilla, samalla on enemmän kuin koskaan elossa, Regina lauloi. Sä hehkut Turussa, ystäväni sanoi.

Ja hehkuinkin. Hehkuin kaupungista, mutta myös ihmisistä, vapaudesta, lämmöstä.

Sunnuntaina Turun jokirannassa kuului ukkonen, vaikka sade tuli vasta myöhemmin. Palasimme kotiin Helsinkiin, joka oli harmaa viikon putkeen. Minulla ei ollut suunniteltuna mitään, vietin levottomia vapaita päiviäni sängyssä tai salilla. En saanut energiaa purettua mihinkään. Katselin somesta loputonta kuvavirtaa ihmisistä, joiden kaupungeissa ei vaikuttanut satavan, he tekivät asioita ystäviensä kanssa. Tuntui yksinäiseltä. FOMO tapahtumista, joita en tiennyt olevan ja joihin en olisi edes tahtonut osallistua. Rapiseva sade ja raekuurot ikkunassa. Lähdin kaupungista maalle kotikotiin, jossa äiti petasi minulle sänkyynsä puhtaat lakanat, nukuin syviä pitkiä yöunia, niissä ei ollut säätiloja, ei vuodenaikoja tai ihmisiä.

Takaisin kotiin palattuani alkoi lomaviikko numero 2, samanlainen toimettomuuden ja tylsyyden täyttämä viikko kuin edellinenkin oli ollut. Kirjoitin Instagramiin yksinäisyyden tunteesta, erillisyydestä, hukatuilta tuntuvista päivistä ja siitä, miten vaikuttaa kuin aivan kaikki muut olisivat jossain toistensa kanssa. Kesämökeillä ja purjeveneillä (miten kaikilla yhtäkkiä on vene?). Kuvittelin olevani todella yksin, mutta yllätyksekseni sain vastaukseksi viestejä ihmisiltä, jotka tunsivat samaa.

Olen aina ajatellut olevani tosi hyvä lukemaan medioita ympärilläni. Uskon erottavani totuuden valeuutisista, samalla tavoin uskon myös tunnistavani sen, ettei sosiaaliseen mediaan jaettu ole kokonainen totuus. Että kesämökkien ja kesäjuhlien ulkopuolella on paikkoja, joissa jokainen meistä välillä tuntee hirveää piinaavaa onttoa yksinäisyyttä. Että meillä kaikilla on oma maailmamme, josta emme ota kuvia, maailma, josta emme puhu ääneen. Mutta en ole tainnut siltikään sisäistää tätä ihan todella, vaan koen katkeruutta ja ulkopuolisuutta, kun ihmiset jakavat hetkiä, jollaisia minulla ei juuri sillä hetkellä ole.

Sosiaalisessa mediassa sokaistuu kuvittelemaan, että jatkuvat juhlat ovat se normaali, jota muut elävät ja jota pitäisi elää, kaikki siitä poikkeava jollain tapaa tylsää, epänormaalia elämää.

Sorrun tämän saman koko ajan kaikki on niin ihanaa -narratiivin tuottamiseen myös itse. Jaan kuvia juhlista niin paljon, että jälkikäteen omaa feediä selatessani olen vähän kateellinen menneelle itselleni. Mikä ihana sosiaalinen ihmisten ympäröimä olento olenkaan ollut! Mihin tuo minä on kadonnut?

Ei se ole kateissa missään. Se on olemassa, mutta se ei ole olemassa koko ajan. Näen itsestäni niitä toisenlaisiakin päiviä, sitä jota en muilta näe. Sitä, jota en itse muille näytä.

Valitettavasti en voi päättää tätä tekstiä suureen oivallukseen, että nyt tiedän, ettei täydellistä unelmaelämää ole olemassa ja että kaikilla meillä on vaikeaa ja hölmöä ja levotonta ja tyhjää aina silloin tällöin. Koen lomastressiä yhä. Tunnen oman elämäni välillä vähän tylsäksi verrattuna johonkuhun toiseen, joka sillä kyseisellä hetkellä tekee jotakin todella kivaa.

Mutta ehkä jokin on ihan vähän helpottanut. Ehkä olen pikkuisen levollisempi. Jos ei muuta, olen ainakin oppinut sen, että aina kannattaa sanoa ääneen: joku muu varmasti tuntee samoin ja jo sen täysin saman tuntemuksen jakaminen saa oman olon tuntumaan hieman vähemmän yksinäiseltä.

Tekstin kuvituksena kuvia juuri niistä ihanista hetkistä, sellaisista, joista tahtoisin kuvitella koko elämäni muodostuvan.

Karanteenipäiväkirjat, osa kolme

Poikkeustilahuomioita toukokuulta.

1.5.
H kertoi halanneensa ystäväänsä. Olin kateellinen kaikille osapuolille: että joku on saanut halata H:a, että joku on saanut ylipäänsä halata!

Hän tunnusti sen kuin rikoksen niin kuin se näinä aikoina tuntuukin olevan.

Olen tosi väsynyt fyysiseen etäisyyteen. Totta kai olen järjettömän kiitollinen, että minulla on T, ajattelen joka päivä, että voisin joutua olemaan myös yksin, mutta ajatus toisenlaisesta läheisyydestä, toisista käsistä ympärillä.

Pidimme vappupiknikin kaksistaan sisällä ja valo säteili huoneessa ja kukat tekivät varjoja ja kaikki maistui tosi hyvältä ja edellinen ilta särki vielä päätä, mutta ei pitkään. Sitten kävelimme Munkkiniemeen haaveilemaan omakotitaloista.

2.5.
Aika on muuttunut omituiseksi enkä enää pysty hahmottamaan, miltä tunti tuntuu. Se on outo uusi tunne.

Olen juoksemassa, tunti kuluu huomaamatta enkä pystyisi toistamaan sen aikana ajattelemiani asioita.

Teen ruokaa, ajattelen kellon olevan varmasti paljon, mutta kun tarkistan ajan, on mennyt vasta pari minuuttia, pari pitkän pitkän tunnin pituista minuuttia.

Taas kerron unistani mutta… Näin unta, jossa olin N:n kanssa isossa tavaratalossa ja N hermostui minuun, koska eksyin jatkuvasti, menin kerta kerran jälkeen vääriin liukuportaisiin eikä hän voinut ymmärtää, miten en osannut valita oikeita. Herätessäni tekstasin N:lle ja kysyin, mitä tämä hänen mielestään kertoo. ”Kertoo ettei kenenkään hermot kestä surkean suuntavaistosi kanssa”, hän vastasi.

3.5.
Ja jälleen kerran me vain kävelemme ja aika on loppumatonta, mutta ilta tulee kuitenkin. Taivaalla pilvet ovat pumpulisia.

Asioita, jotka tuntuvat kaikkein absurdeimmilta, kuin eivät olisi koskaan tapahtuneet minulle vaan olleet alusta asti vain kohtauksia eri elokuvista:
Lentäminen
Vieraassa maassa oleminen

4.5.
Hallituksen tiedotustilaisuudessa kerrotaan että kirjastoista saa lainata huomenna. Ensi kuun alussa ravintolat saavat avautua. Yhtäkkiä tuntuu ontolta: tässäkö tämä oli? Ai nytkö kaikki vain kumotaan?

Normaali alkaa tuntua epänormaalilta ja tämä uusi normaali normaalilta… Onko tässä mitään järkeä?

Miten outoa on yrittää taas sopeutua uudelleen.

Kuinkahan monta uutta huulipunaa olen ostanut tämän kriisin aikana? Käytän niitä työpäivinä, joina en vaihda pyjamahousuja koko päivänä pois.

5.5.
Luen juttua lentämisen tulevaisuudesta. Nyt, kun maailma ei ole auki, tunnen aivan järjetöntä janoa lentää ja nähdä paikkoja, vaikka tähän asti en ole ikävöinyt pois. Olen saattanut ikävöidä paikkoja, jotka kerran olen nähnyt (niin kuin Los Angelesia lähes joka päivä sen jälkeen, kun lähdimme sieltä), mutta nyt sisälläni on jäytävä tunne, etten pääse pois, kuin olisin häkissä, häkissä maassa joka on niin kaunis ja pitkä ja laaja ja täynnä kaikkea.

Mutta kun ne Malibun hiekkarannat…!

Hiukseni katkeilevat taas.

Kävelemme Suomenlinnassa ja kaduilla matkalla sinne tunnelma on vapautunut, kuin sota olisi loppunut. Tarkkailemme toisiamme ja mitä tapahtuu, mutta uskallamme jo iloita. Kaupunki on paikka, johon pakenemme kuin olisimme saaneet luvan elää täydellisen normaalisti. Takaisin tullessamme painan lautalla silmät kiinni ja oranssi aurinko tekee silmäluomistani samanväriset.

10.5.
Soitan äidille äitienpäivän kunniaksi. Hän kertoo, että siskoni ovat käymässä. Olen kateellinen, että he saavat olla toistensa lähellä, mutta en sano mitään. Äiti on ihastuttavan välinpitämätön kaiken suhteen, tai ehkä välinpitämätön ei ole oikea sana, eikä toisaalta huoletonkaan, mutta hän antaa kaiken tulla sellaisena kuin se on tullakseen.

Itse pelkään kaikkea.

Pari päivää sitten T soitti iltakävelyltään, että hänellä on vähän heikko olo, hän tulee metrolla kotiin pian, ja seisoin puhelun loputtua ikkunassa ja aloin itkeä ja hyperventiloida ja näin mielessäni, miten pian jompikumpi meistä on sairaalassa, miten se, joka jää kotiin, odottaa eristyksissä tietämättä mitään. Ystävät tuovat ruokaa ja jättävät kauppakassit oven taakse rappukäytävään. Ketään ei voi halata. Ei voi edes ottaa rauhoittavia, koska resepti täytyisi hakea lääkäristä eikä sitä saa etäyhteydellä.

T tuli kotiin ja nukutun yön jälkeen sanoi, että voi ihan tosi hyvin. Menimme ulos, minä juoksin ja hän pyöräili vieressä, ja sitten tulimme kotiin, joimme kuohuviiniä ja juttelimme L:n ja T:n kanssa.

11.5.
En haluaisi olla ihminen, joka välttelee uutisten lukemista, koska ei kestä maailmaa ympärillään, mutta nyt olen ihminen, joka välttelee uutisten lukemista, koska ei kestä sitä.

Muita asioita joita en kestä:
Autiot kauppakeskukset, liikkeet jotka ovat kiinni sunnuntaisin
Ohi ajavat tyhjät raitiovaunut
Ihmisten pelästyneet ilmeet kun heihin melkein törmää kääntyessään nopeasti kadunkulmissa
Ihmiset, jotka kassajonossa seisovat liian lähellä, vaikka lattiaan on kiinnitetty ”pidä etäisyys” -tarroja

12.5.
Näin painajaisunta jossa asuin yksin. Kotini oli kaunis, siellä oli samanlainen rottinkituoli kuin lapsuudenkodissani, ja iso peili, josta kuvani ei heijastunut. Tunsin T:n poissaolon fyysisenä ahdistuksena. Tiesin unessa, etten ollut käynyt vuorokausiin ulkona, mutta jokin esti minua menemästä sinne, jokin vielä suurempi kuin virus.

13.5.
Kävelen Pasilaan päin ja äkisti tulee mieleen tämä matka ennen, sellaisina outoina olotiloina kuin voin välillä aistia, menneen rajat tarkasti ilmassa aivan kuin siitä voisi kävellä läpi. Pelkään yhtä aikaa liikkua ja pysähtyä. Pysähtyä jos jään siihen, liikkua jos se menee ohi.
Se menee aina ohi.

En osaa tarkalleen nimetä mitä olen menettänyt mutta tunnen että se on poissa.

Ja tiedän että tätä loppumattoman outoa ihmeellistä räjähtävää rikkinäistä vierasta kevättä kaipaan samalla tavoin, joskus, kun olen menettänyt sen ja koen tunnetta siitä, myöhemmin, pelkään liikkua ja pysähtyä.

Ja sitten tajuan koskettaneeni kasvojani paljaalla kädellä, sillä samalla, jolla painoin stop-nappia ja pelko saa minut kananlihalle.

14.5.
Tieto Flow’n peruuntumisesta tulee ja vaikka sitä on osannut odottaa, ja melkein toivonutkin, se tuntuu samalta kuin jätetyksi tuleminen huonossa suhteessa: odotetulta, mutta äkisti yllättävän katkeralta.

Eikä kyse ole (pelkästään) siitä, että nyt en saa tanssia elokuun violetissa pimentyvässä yössä tai syödä laadukkaita mutta helvetin kalliita fine dining -annoksia pahvilautasilta tai unohtaa palauttaa pantillisia viinipulloja, vaan kaikesta siitä, mikä tuntuu peruuntuneen Flow’n mukana, niin kuin se symboloisi tätä koko kesää. Orastava salainen pieni yksityinen toivo, että tämä tilanne olisi maagisesti kadonnut ennen kuin kesä saapuu.

Tulevaisuus on muuttunut paikaksi, jossa ehkä joskus tapahtuu jotain, mutta kukaan ei voi luvata tarkemmin.

18.5.
Prismassa hyllyjen välissä 1,8 metrin päässä toisistamme kerromme toisillemme rikoksiamme.

Kuljin metrolla.
Ai, kävin kampaajalla!

Itse olen halannut kadulla ja istunut taksissa ja se tuntui siltä kuin olisi saanut ilmaisen kokeiluversion vanhasta elämästään, kaiken takaisin ihan hetkeksi aikaa.

T istui eilen auringossa sohvalla, toinen läppäri sylissä ja toinen sohvan käsinojalla, kahvikuppi kädessään jotenkin tyytyväisen oloisena, että on tässä juttuja, joita tulee myös ikävä. Niin kuin nämä pitkät aamut.

20.5.
Olen unohtanut miten julkisilla paikoilla käyttäydytään, kun olen yksin. (Menemme lähes kaikkialle aina T:n kanssa kaksin, mikä karanteenikäskyjen rikkominen sekin on, kun kaikkialla painotetaan, että mene kauppaan yksin, vain yksin, niin kuin muka korona jättäisi tarttumatta minuun sitten, yhtä hyvin voin saada sen ollessani yksin ja sitten kannan sen kotiin, jossa T saa sen. Sama se saako hän sen välillisesti minusta vai suoraan Alepasta punnitessaan paprikaa.)

Nyt kun odotan metroa, en tiedä miten asettelisin käteni. Selaan puhelimesta instagrammia ja painelen sydämiä kuville, joita en kunnolla katso.

Metrossa joku istuu taakseni niin lähelle, että melkein siirryn toiselle paikalle, kunnes muistan, etten ole ollut näin lähellä tuntematonta kolmeen kuukauteen.

Ajatus on ahdistava ja lempeä yhtä aikaa.

25.5.
Kevät pyörittää Helsingin auki, kaikki tuntuu niin kuin ennen. Tänään halasin rakasta ystävää lempipaikassani Keskuspuistossa. Kävelin kilometrin verta kotiin päin ennen kuin muistin mitään erikoista ajassa, jota elämme.

Miten harvakseltaan päivät oikeastaan tuntuvat enää oudoilta. Ne ovat toisinaan pitkäveteisiä ja ikuisuuden pitkiä, mutta yhä harvemmin tulee painajaisia.

Tai pakokauhua, tunnetta että olen jossain eikä sieltä pääse enää ulos.

Karanteenipäiväkirjojen edelliset osat löydät täältä:
Osa 1
Osa 2

Karanteenipäiväkirjat, osa kaksi

Tämä kuukausi on koostunut oudoista unista, pitkistä Helsinki-kävelyistä sekä kyllästymisen ja kauhun vaihtelevasta tasapainosta.

Karanteenipäiväkirjojen ensimmäisen osan löydät täältä.

2.4.
Puhelimessa kerron äidille, että pelkään eniten toisen meistä joutuvan sairaalaan ja toisen joutuvan jäämään kotiin, eristyksiin, odottamaan tietoa taudista, jonka etenemisestä kukaan ei tiedä eikä voi luvata mitään. Äidin mielestä on turha murehtia asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet eivätkä välttämättä koskaan tule tapahtumaan.

3.4.
Näen unta, jossa koskettelen kasvojani paljain pesemättömin käsin. Kauhu seuraa perässä unesta, kun herään.

Miten syviä tällaiset uneni ovat, mutta lyhyitä, yöllä tuntuu olevan mahdoton nukahtaa niihin, päästä niiden sisään.

5.4.
Kävelemme läpi kaupungin, joka on niin keväinen, että asioiden normaalius äkisti särkee taas, tieto siitä miten epänormaalien outojen asioiden keskellä joudumme elämään.

Illalla haen H:n tekemiä korvapuusteja. H ojentaa ne minulle käsivarren mitan päästä hissiin. Olemme varmaan siltikin turhan lähellä toisiamme. Minua itkettää koko matkan kotiin. Tuoksuu kevät, tämä omituinen normaalilta tuntuva kevät, leuto ilma, Fleminginkadun yllä tummansininen taivas vailla pilviä.

Kävelemme koko päivän ja rakennukset, joita näemme, näen täysin uusin silmin.

Tiedätkö kun tuntuu sellaiselta kuin kesällä kun on ollut koko päivän ulkona ja kävelee kotiin ja on ihanan raukea ja väsynyt ja niin hyvä olla, sanon T:lle Hakaniementorilla, kun kuljemme automaattiliukuovista metrotunneleihin (miten paljon nyt rakastan automaattiovia). Kun on se sellainen onnellinen raukeus kaikissa jäsenissä.

6.4.
Näen taas niin omituisia unia… Yritän etsiä kenkiäni pieneltä saarelta, joka on täynnä mustia kekäleitä, kuin tulivuorenpurkauksen jälkeen. Törmään siellä ihmiseen, joka oli kerran minulle rakas. Hän on kaatunut niin pahasti, että hänen kätensä haavasta näkee syvälle luuhun asti.

Ennen sitä näen toista unta, josta herään ja ajattelen, että minun täytyy kirjoittaa tämä muistiin, uni on kaunis ja tahdon tulkita sitä, mutta tietenkin nukahdan kesken ajatuksen ja kun herään uudelleen, sen muisto on pyyhkiytynyt pois, muistan enää mustan maiseman ja käsivarren ja luun.

7.4.
Miten oudon värinen taivas: sininen, mutta ei kirkas niin kuin tällaisina kevään päivinä usein.
Hailakka.
Haluaisin, että todellisuudessa olisi olemassa Photoshopin pipettityökalu, jolla voisin nyt napata juuri tuon sävyn värikoodin.

8.4.
Heräämme hätkähtäen kovaan pamaukseen. Unessa ennen heräämistä ajattelen: ase. Sisäpihalla seisoo tupakoimassa poikaporukka, joka nauraa. Kello on puoli neljä aamuyöllä.

Iltapäivällä naapuripihan yli juoksee valtava kani samaan aikaan kun huoltomies kävelee pihan läpi iso avainnippu kädessään. Jostain syystä ajattelen näiden kahden asian liittyvän toisiinsa, samalla tavoin kuin ajattelin tupakoivien poikien ja kovan, yöllisen äänen kuuluvan yhteen. Mahdotonta myöntää, että kaaos vain tapahtuu.

9.4.
Ehkä päivät siksi ovat niin hitaita että ei odota mitään: ei mitään tulevaa, ei niiden loppumista.
Ihanaa ja kamalaa.
Hetkessä eläminen enimmäkseen vaan on ja suurilta osin se on myös tosi tylsää.

12.4.
Uutisissa sanotaan: Kiasmassa odottaa yli 200 teosta vailla katsojaa.

Tuntuu surulliselta miten nämä tyhjät paikat ja kaupungit toistuvat: kaikki museot, maasta seuraavaan, odottamassa vieraitaan, jotka palaavat takaisin, mutta kukaan ei tiedä milloin.

19.4.
Eräänä iltana, kun olimme palaamassa Espoosta, mikä onnellisten sattumusten iltapäivä se olikaan, ehdimme raitiovaunuun joka kuljetti meitä kaupungin läpi, ja olimme väsyneitä, minä ainakin olin, ja Urheilutalon väliaikaisella raitiovaunupysäkillä oli poliiseja, ensihoitajia pukeutuneina suoja-asuihin, ja kuollut ihminen valkoisten muovien alla. Raitiovaunukuski oli saanut tiedon jo Nordenskiöldinkadulle, olin kuullut miten hänelle sanottiin että liikenteessä on häiriöitä ja mietin kuinka ärsyyntynyt olisinkaan ollut, jos raitiovaunu joutuisi kääntymään toiselle reitille, ja meidän pitäisi kiertoteitä takaisin kotiin. On ollut sellaisia aamuja. Eräs lumisade Kaarlenkadun pysäkillä, kun yritin päästä Pasilaan… Nyt niin kaukaisilta tuntuvat päivät.

Jäimme Urheilutalon pysäkillä ja taivaassa näkyi auringonlasku kiduttavan vaaleanpunaisena ja joku makasi kuolleena valkoisten muovien alla. En vieläkään tiedä, mitä oli tapahtunut.

21.4.
Viikonloppuna kävelimme S:n ja H:n kanssa Pasilan kivilinnalle. Tuntuu niin hyvältä puhua ihmisille. Tervehdimme kyynärpäillämme. En tiedä, olemmeko silloinkin liian lähellä. Tuntuu niin itsekkäältä, kun tällaisista asioista ei välillä jaksaisi välittää, tuntuu itsekkäältä olla ajoittain niin kyllästynyt.

22.4.
Niin paljon kuin kaipaankin festarikokemusta huomaan kaipaavani ainoastaan mennyttä kokemustani, sitä että voisin olla takaisin siellä painautumassa ihmisiin ja musiikkiin ja ostavani kädenlämpöistä ylikallista valkoviiniä.

Juoksin eilen puolimaratonin 16-asteisessa Helsingissä. Kaikkialla oli ihmisiä, mikä yleensä tuntuu ärsyttävältä, etenkin kun pitäisi pysyä niin kaukana toisista, mutta nyt se tuntui jotenkin vain lempeältä ja ystävälliseltä, hymyilevät onnelliset ihmiset ja ilman pehmeys. Puut tulevat esiin niin vihreinä, että näkökenttää särkee. Hiekan ääni ja lokkien ääni ja tuulen ääni.

23.4.
Edellisenä yönä näin taas kummallisen unen, jossa yritin etsiä sukkiani, ja tänä yönä unen, jossa minulle ostettiin vihreillä kuulilla täytetty kroisantti. En tiedä, miksi nukkuminen on niin vaikeaa. Onko se kevät, kuun vaiheet, mania, PMS vai korona.

Yleinen kysymys näinä aikoina: onko vika muissa olosuhteissa vai ainoastaan koronassa.

25.4.
Selasin läpi Instagramin vanhoja storyja ja kaipasin irtokarkkeja. Yhdessä vanhassa kuvassa makaan sängyssä maanantaiaamuna, olimme edellisenä iltana VUMissa ja olin nukahtanut päälläni yhä sama paita kuin juhliessa. Leima oli yhä kädessäni ja varmaan tarttunut siitä kasvoihin. Nukun usein käteni päällä ja herään siihen ällöttövään tunteeseen kuin se olisi jonkun toisen käsi, tai eloton ja muovinen, niin kuin niiden leikkivauvojen, joita lapsilla on. Sinä maanantaina oli helle, koska se oli kesä 2018 ja se pitkä omituinen hellejakso, joka tuntui unenomaiselta ja vieraalta. Vähän niin kuin tämä ajanjakso on, vieras ja outo, mutta se tuntui hyvältä… Söin irtokarkkia aamupalaksi sängyssä edellisillan paita vielä päälläni. Toivon, että olin silloin onnellinen.

Kävelimme Hevossalmeen Kruunuvuorenrannan läpi. Jos tämä jatkuu vielä pitkäänkin niin olemme pian nähneet kaikki Helsingin lähiöt.

27.4.
Onneksi Julia teki terapiasoittolistan, pidän sen kuuntelemisesta samalla kun kirjoitan. Kirjoitan paljon enemmän nyt kuin normaalisti, kuin jotenkin yrittäisin saada tähän aikaan selkoa tallentamalla itseäni, ajatuksiani ja fiktiota. Ja sen rinnalla juoksen, mutta juostessani en ajattele mitään, mikä on huvittava ristiriita. Yritän ottaa kiinni ja toisaalta päästän kaiken ajoittain menemään.

En olisi varmasti karanteenin alussa kestänyt tietoa kauanko tämä on jo kestänyt, kuinka pitkään kaikki tulee kestämään. Nyt tuntuu, että vaikka poikkeustila jatkuisi vielä kuukausia, ei se tuntuisi enää miltään. Ei ainakaan pahemmalta. Uudelta normaalilta. Lopulta kaikkeen siis tottuu?

On katsottava taas sisäänpäin

 

Olen vältellyt ajatuksiani, kirjoittanut viimeksi tammikuussa. Kirjoittaminen on ajattelemista, ajatteleminen elämistä. On aloitettava taas, uskallettava katsoa sisäänpäin. Tarkkailin ajatuksiani tänä viikonloppuna kuin jähmeitä jäälauttoja sulavan lammen pinnalla. Laitoin niitä muistiin. Tässä niistä muutamia.

Aikuisena tulee kiivettyä harmillisen harvoin puuhun.

Jos kuolen ennen koiraani, tunnen varmasti sen ikävän haudassanikin.

Voisinpa laulaa kuin Nick Cave tai Tom Waits.

Auringon valo ja lämpö valuu sieluun kuin sula kulta.

Tyynet päivät meren äärellä tuntuu ihmeeltä.

Juokseminen sujuu paljon paremmin jos hengittää suun kautta.

Salaisella kalliolla istuminen ystävän kanssa, turvallisen välimatkan päässä toisistamme, on hetkellinen pakopaikka.

Aamulla herätessä on muutaman sekunnin verran vailla huolta, kunnes taas muistaa.

Pelkään, että pakko-oireinen häiriö pakottaa jatkamaan jopa minulle poikkeuksellisen korkeaa hygienian tasoa tämän kaiken jälkeenkin. Pelkään, että jään pelkäämään ihmisiä ja kosketusta.

Nick Cave & The Bad Seedsin Waiting for You on raastavinta ja kauneinta mitä olen kuullut pitkään aikaan.

Miksi vihaan kaikkia runoja ja sanoituksia joita kirjoitan? Miksen voi löytää niistä samaa kuin mitä löydän muiden sanoista?

On vaikea kuulua mihinkään, olla osa, tuntea yhteisöllisyyttä.

Toivon että jonain päivänä mulla on studio, jonka seinät on yhtä suurta ikkunaa ja niiden takana on meri tai suuren järven selkä.

Kun maalaan, tulen osaksi yhteistä virtaa, jotain syvää energiaa tai rakkautta joka yhdistää kaiken elävän. Kun maalaan, tulen itseeni.

Kaipaan Madeiran vuorille, vaikken ole koskaan käynyt koko saarella.

Siivoaminen on ihan mukavaa. Puhdistaminen on vastenmielistä.

Ystävien tapaaminen viinin ja hauskapidon merkeissä etänä tuntuu seuraavana aamuna samalta kuin olisi ollut ihan oikeissa juhlissa.

Toivoin tästä vuodesta ajanjaksoa, jona tuottaa joku suuri kokonaisuus; näyttely, EP, kirja. Toivoin aikaa ja selkeyttä, taukoa. Pitää varoa mitä toivoo.

 

Kuva: Real fun, Wow!