Karanteenipäiväkirjat, osa kolme

Poikkeustilahuomioita toukokuulta.

1.5.
H kertoi halanneensa ystäväänsä. Olin kateellinen kaikille osapuolille: että joku on saanut halata H:a, että joku on saanut ylipäänsä halata!

Hän tunnusti sen kuin rikoksen niin kuin se näinä aikoina tuntuukin olevan.

Olen tosi väsynyt fyysiseen etäisyyteen. Totta kai olen järjettömän kiitollinen, että minulla on T, ajattelen joka päivä, että voisin joutua olemaan myös yksin, mutta ajatus toisenlaisesta läheisyydestä, toisista käsistä ympärillä.

Pidimme vappupiknikin kaksistaan sisällä ja valo säteili huoneessa ja kukat tekivät varjoja ja kaikki maistui tosi hyvältä ja edellinen ilta särki vielä päätä, mutta ei pitkään. Sitten kävelimme Munkkiniemeen haaveilemaan omakotitaloista.

2.5.
Aika on muuttunut omituiseksi enkä enää pysty hahmottamaan, miltä tunti tuntuu. Se on outo uusi tunne.

Olen juoksemassa, tunti kuluu huomaamatta enkä pystyisi toistamaan sen aikana ajattelemiani asioita.

Teen ruokaa, ajattelen kellon olevan varmasti paljon, mutta kun tarkistan ajan, on mennyt vasta pari minuuttia, pari pitkän pitkän tunnin pituista minuuttia.

Taas kerron unistani mutta… Näin unta, jossa olin N:n kanssa isossa tavaratalossa ja N hermostui minuun, koska eksyin jatkuvasti, menin kerta kerran jälkeen vääriin liukuportaisiin eikä hän voinut ymmärtää, miten en osannut valita oikeita. Herätessäni tekstasin N:lle ja kysyin, mitä tämä hänen mielestään kertoo. ”Kertoo ettei kenenkään hermot kestä surkean suuntavaistosi kanssa”, hän vastasi.

3.5.
Ja jälleen kerran me vain kävelemme ja aika on loppumatonta, mutta ilta tulee kuitenkin. Taivaalla pilvet ovat pumpulisia.

Asioita, jotka tuntuvat kaikkein absurdeimmilta, kuin eivät olisi koskaan tapahtuneet minulle vaan olleet alusta asti vain kohtauksia eri elokuvista:
Lentäminen
Vieraassa maassa oleminen

4.5.
Hallituksen tiedotustilaisuudessa kerrotaan että kirjastoista saa lainata huomenna. Ensi kuun alussa ravintolat saavat avautua. Yhtäkkiä tuntuu ontolta: tässäkö tämä oli? Ai nytkö kaikki vain kumotaan?

Normaali alkaa tuntua epänormaalilta ja tämä uusi normaali normaalilta… Onko tässä mitään järkeä?

Miten outoa on yrittää taas sopeutua uudelleen.

Kuinkahan monta uutta huulipunaa olen ostanut tämän kriisin aikana? Käytän niitä työpäivinä, joina en vaihda pyjamahousuja koko päivänä pois.

5.5.
Luen juttua lentämisen tulevaisuudesta. Nyt, kun maailma ei ole auki, tunnen aivan järjetöntä janoa lentää ja nähdä paikkoja, vaikka tähän asti en ole ikävöinyt pois. Olen saattanut ikävöidä paikkoja, jotka kerran olen nähnyt (niin kuin Los Angelesia lähes joka päivä sen jälkeen, kun lähdimme sieltä), mutta nyt sisälläni on jäytävä tunne, etten pääse pois, kuin olisin häkissä, häkissä maassa joka on niin kaunis ja pitkä ja laaja ja täynnä kaikkea.

Mutta kun ne Malibun hiekkarannat…!

Hiukseni katkeilevat taas.

Kävelemme Suomenlinnassa ja kaduilla matkalla sinne tunnelma on vapautunut, kuin sota olisi loppunut. Tarkkailemme toisiamme ja mitä tapahtuu, mutta uskallamme jo iloita. Kaupunki on paikka, johon pakenemme kuin olisimme saaneet luvan elää täydellisen normaalisti. Takaisin tullessamme painan lautalla silmät kiinni ja oranssi aurinko tekee silmäluomistani samanväriset.

10.5.
Soitan äidille äitienpäivän kunniaksi. Hän kertoo, että siskoni ovat käymässä. Olen kateellinen, että he saavat olla toistensa lähellä, mutta en sano mitään. Äiti on ihastuttavan välinpitämätön kaiken suhteen, tai ehkä välinpitämätön ei ole oikea sana, eikä toisaalta huoletonkaan, mutta hän antaa kaiken tulla sellaisena kuin se on tullakseen.

Itse pelkään kaikkea.

Pari päivää sitten T soitti iltakävelyltään, että hänellä on vähän heikko olo, hän tulee metrolla kotiin pian, ja seisoin puhelun loputtua ikkunassa ja aloin itkeä ja hyperventiloida ja näin mielessäni, miten pian jompikumpi meistä on sairaalassa, miten se, joka jää kotiin, odottaa eristyksissä tietämättä mitään. Ystävät tuovat ruokaa ja jättävät kauppakassit oven taakse rappukäytävään. Ketään ei voi halata. Ei voi edes ottaa rauhoittavia, koska resepti täytyisi hakea lääkäristä eikä sitä saa etäyhteydellä.

T tuli kotiin ja nukutun yön jälkeen sanoi, että voi ihan tosi hyvin. Menimme ulos, minä juoksin ja hän pyöräili vieressä, ja sitten tulimme kotiin, joimme kuohuviiniä ja juttelimme L:n ja T:n kanssa.

11.5.
En haluaisi olla ihminen, joka välttelee uutisten lukemista, koska ei kestä maailmaa ympärillään, mutta nyt olen ihminen, joka välttelee uutisten lukemista, koska ei kestä sitä.

Muita asioita joita en kestä:
Autiot kauppakeskukset, liikkeet jotka ovat kiinni sunnuntaisin
Ohi ajavat tyhjät raitiovaunut
Ihmisten pelästyneet ilmeet kun heihin melkein törmää kääntyessään nopeasti kadunkulmissa
Ihmiset, jotka kassajonossa seisovat liian lähellä, vaikka lattiaan on kiinnitetty ”pidä etäisyys” -tarroja

12.5.
Näin painajaisunta jossa asuin yksin. Kotini oli kaunis, siellä oli samanlainen rottinkituoli kuin lapsuudenkodissani, ja iso peili, josta kuvani ei heijastunut. Tunsin T:n poissaolon fyysisenä ahdistuksena. Tiesin unessa, etten ollut käynyt vuorokausiin ulkona, mutta jokin esti minua menemästä sinne, jokin vielä suurempi kuin virus.

13.5.
Kävelen Pasilaan päin ja äkisti tulee mieleen tämä matka ennen, sellaisina outoina olotiloina kuin voin välillä aistia, menneen rajat tarkasti ilmassa aivan kuin siitä voisi kävellä läpi. Pelkään yhtä aikaa liikkua ja pysähtyä. Pysähtyä jos jään siihen, liikkua jos se menee ohi.
Se menee aina ohi.

En osaa tarkalleen nimetä mitä olen menettänyt mutta tunnen että se on poissa.

Ja tiedän että tätä loppumattoman outoa ihmeellistä räjähtävää rikkinäistä vierasta kevättä kaipaan samalla tavoin, joskus, kun olen menettänyt sen ja koen tunnetta siitä, myöhemmin, pelkään liikkua ja pysähtyä.

Ja sitten tajuan koskettaneeni kasvojani paljaalla kädellä, sillä samalla, jolla painoin stop-nappia ja pelko saa minut kananlihalle.

14.5.
Tieto Flow’n peruuntumisesta tulee ja vaikka sitä on osannut odottaa, ja melkein toivonutkin, se tuntuu samalta kuin jätetyksi tuleminen huonossa suhteessa: odotetulta, mutta äkisti yllättävän katkeralta.

Eikä kyse ole (pelkästään) siitä, että nyt en saa tanssia elokuun violetissa pimentyvässä yössä tai syödä laadukkaita mutta helvetin kalliita fine dining -annoksia pahvilautasilta tai unohtaa palauttaa pantillisia viinipulloja, vaan kaikesta siitä, mikä tuntuu peruuntuneen Flow’n mukana, niin kuin se symboloisi tätä koko kesää. Orastava salainen pieni yksityinen toivo, että tämä tilanne olisi maagisesti kadonnut ennen kuin kesä saapuu.

Tulevaisuus on muuttunut paikaksi, jossa ehkä joskus tapahtuu jotain, mutta kukaan ei voi luvata tarkemmin.

18.5.
Prismassa hyllyjen välissä 1,8 metrin päässä toisistamme kerromme toisillemme rikoksiamme.

Kuljin metrolla.
Ai, kävin kampaajalla!

Itse olen halannut kadulla ja istunut taksissa ja se tuntui siltä kuin olisi saanut ilmaisen kokeiluversion vanhasta elämästään, kaiken takaisin ihan hetkeksi aikaa.

T istui eilen auringossa sohvalla, toinen läppäri sylissä ja toinen sohvan käsinojalla, kahvikuppi kädessään jotenkin tyytyväisen oloisena, että on tässä juttuja, joita tulee myös ikävä. Niin kuin nämä pitkät aamut.

20.5.
Olen unohtanut miten julkisilla paikoilla käyttäydytään, kun olen yksin. (Menemme lähes kaikkialle aina T:n kanssa kaksin, mikä karanteenikäskyjen rikkominen sekin on, kun kaikkialla painotetaan, että mene kauppaan yksin, vain yksin, niin kuin muka korona jättäisi tarttumatta minuun sitten, yhtä hyvin voin saada sen ollessani yksin ja sitten kannan sen kotiin, jossa T saa sen. Sama se saako hän sen välillisesti minusta vai suoraan Alepasta punnitessaan paprikaa.)

Nyt kun odotan metroa, en tiedä miten asettelisin käteni. Selaan puhelimesta instagrammia ja painelen sydämiä kuville, joita en kunnolla katso.

Metrossa joku istuu taakseni niin lähelle, että melkein siirryn toiselle paikalle, kunnes muistan, etten ole ollut näin lähellä tuntematonta kolmeen kuukauteen.

Ajatus on ahdistava ja lempeä yhtä aikaa.

25.5.
Kevät pyörittää Helsingin auki, kaikki tuntuu niin kuin ennen. Tänään halasin rakasta ystävää lempipaikassani Keskuspuistossa. Kävelin kilometrin verta kotiin päin ennen kuin muistin mitään erikoista ajassa, jota elämme.

Miten harvakseltaan päivät oikeastaan tuntuvat enää oudoilta. Ne ovat toisinaan pitkäveteisiä ja ikuisuuden pitkiä, mutta yhä harvemmin tulee painajaisia.

Tai pakokauhua, tunnetta että olen jossain eikä sieltä pääse enää ulos.

Karanteenipäiväkirjojen edelliset osat löydät täältä:
Osa 1
Osa 2

Karanteenipäiväkirjat, osa kaksi

Tämä kuukausi on koostunut oudoista unista, pitkistä Helsinki-kävelyistä sekä kyllästymisen ja kauhun vaihtelevasta tasapainosta.

Karanteenipäiväkirjojen ensimmäisen osan löydät täältä.

2.4.
Puhelimessa kerron äidille, että pelkään eniten toisen meistä joutuvan sairaalaan ja toisen joutuvan jäämään kotiin, eristyksiin, odottamaan tietoa taudista, jonka etenemisestä kukaan ei tiedä eikä voi luvata mitään. Äidin mielestä on turha murehtia asioita, jotka eivät vielä ole tapahtuneet eivätkä välttämättä koskaan tule tapahtumaan.

3.4.
Näen unta, jossa koskettelen kasvojani paljain pesemättömin käsin. Kauhu seuraa perässä unesta, kun herään.

Miten syviä tällaiset uneni ovat, mutta lyhyitä, yöllä tuntuu olevan mahdoton nukahtaa niihin, päästä niiden sisään.

5.4.
Kävelemme läpi kaupungin, joka on niin keväinen, että asioiden normaalius äkisti särkee taas, tieto siitä miten epänormaalien outojen asioiden keskellä joudumme elämään.

Illalla haen H:n tekemiä korvapuusteja. H ojentaa ne minulle käsivarren mitan päästä hissiin. Olemme varmaan siltikin turhan lähellä toisiamme. Minua itkettää koko matkan kotiin. Tuoksuu kevät, tämä omituinen normaalilta tuntuva kevät, leuto ilma, Fleminginkadun yllä tummansininen taivas vailla pilviä.

Kävelemme koko päivän ja rakennukset, joita näemme, näen täysin uusin silmin.

Tiedätkö kun tuntuu sellaiselta kuin kesällä kun on ollut koko päivän ulkona ja kävelee kotiin ja on ihanan raukea ja väsynyt ja niin hyvä olla, sanon T:lle Hakaniementorilla, kun kuljemme automaattiliukuovista metrotunneleihin (miten paljon nyt rakastan automaattiovia). Kun on se sellainen onnellinen raukeus kaikissa jäsenissä.

6.4.
Näen taas niin omituisia unia… Yritän etsiä kenkiäni pieneltä saarelta, joka on täynnä mustia kekäleitä, kuin tulivuorenpurkauksen jälkeen. Törmään siellä ihmiseen, joka oli kerran minulle rakas. Hän on kaatunut niin pahasti, että hänen kätensä haavasta näkee syvälle luuhun asti.

Ennen sitä näen toista unta, josta herään ja ajattelen, että minun täytyy kirjoittaa tämä muistiin, uni on kaunis ja tahdon tulkita sitä, mutta tietenkin nukahdan kesken ajatuksen ja kun herään uudelleen, sen muisto on pyyhkiytynyt pois, muistan enää mustan maiseman ja käsivarren ja luun.

7.4.
Miten oudon värinen taivas: sininen, mutta ei kirkas niin kuin tällaisina kevään päivinä usein.
Hailakka.
Haluaisin, että todellisuudessa olisi olemassa Photoshopin pipettityökalu, jolla voisin nyt napata juuri tuon sävyn värikoodin.

8.4.
Heräämme hätkähtäen kovaan pamaukseen. Unessa ennen heräämistä ajattelen: ase. Sisäpihalla seisoo tupakoimassa poikaporukka, joka nauraa. Kello on puoli neljä aamuyöllä.

Iltapäivällä naapuripihan yli juoksee valtava kani samaan aikaan kun huoltomies kävelee pihan läpi iso avainnippu kädessään. Jostain syystä ajattelen näiden kahden asian liittyvän toisiinsa, samalla tavoin kuin ajattelin tupakoivien poikien ja kovan, yöllisen äänen kuuluvan yhteen. Mahdotonta myöntää, että kaaos vain tapahtuu.

9.4.
Ehkä päivät siksi ovat niin hitaita että ei odota mitään: ei mitään tulevaa, ei niiden loppumista.
Ihanaa ja kamalaa.
Hetkessä eläminen enimmäkseen vaan on ja suurilta osin se on myös tosi tylsää.

12.4.
Uutisissa sanotaan: Kiasmassa odottaa yli 200 teosta vailla katsojaa.

Tuntuu surulliselta miten nämä tyhjät paikat ja kaupungit toistuvat: kaikki museot, maasta seuraavaan, odottamassa vieraitaan, jotka palaavat takaisin, mutta kukaan ei tiedä milloin.

19.4.
Eräänä iltana, kun olimme palaamassa Espoosta, mikä onnellisten sattumusten iltapäivä se olikaan, ehdimme raitiovaunuun joka kuljetti meitä kaupungin läpi, ja olimme väsyneitä, minä ainakin olin, ja Urheilutalon väliaikaisella raitiovaunupysäkillä oli poliiseja, ensihoitajia pukeutuneina suoja-asuihin, ja kuollut ihminen valkoisten muovien alla. Raitiovaunukuski oli saanut tiedon jo Nordenskiöldinkadulle, olin kuullut miten hänelle sanottiin että liikenteessä on häiriöitä ja mietin kuinka ärsyyntynyt olisinkaan ollut, jos raitiovaunu joutuisi kääntymään toiselle reitille, ja meidän pitäisi kiertoteitä takaisin kotiin. On ollut sellaisia aamuja. Eräs lumisade Kaarlenkadun pysäkillä, kun yritin päästä Pasilaan… Nyt niin kaukaisilta tuntuvat päivät.

Jäimme Urheilutalon pysäkillä ja taivaassa näkyi auringonlasku kiduttavan vaaleanpunaisena ja joku makasi kuolleena valkoisten muovien alla. En vieläkään tiedä, mitä oli tapahtunut.

21.4.
Viikonloppuna kävelimme S:n ja H:n kanssa Pasilan kivilinnalle. Tuntuu niin hyvältä puhua ihmisille. Tervehdimme kyynärpäillämme. En tiedä, olemmeko silloinkin liian lähellä. Tuntuu niin itsekkäältä, kun tällaisista asioista ei välillä jaksaisi välittää, tuntuu itsekkäältä olla ajoittain niin kyllästynyt.

22.4.
Niin paljon kuin kaipaankin festarikokemusta huomaan kaipaavani ainoastaan mennyttä kokemustani, sitä että voisin olla takaisin siellä painautumassa ihmisiin ja musiikkiin ja ostavani kädenlämpöistä ylikallista valkoviiniä.

Juoksin eilen puolimaratonin 16-asteisessa Helsingissä. Kaikkialla oli ihmisiä, mikä yleensä tuntuu ärsyttävältä, etenkin kun pitäisi pysyä niin kaukana toisista, mutta nyt se tuntui jotenkin vain lempeältä ja ystävälliseltä, hymyilevät onnelliset ihmiset ja ilman pehmeys. Puut tulevat esiin niin vihreinä, että näkökenttää särkee. Hiekan ääni ja lokkien ääni ja tuulen ääni.

23.4.
Edellisenä yönä näin taas kummallisen unen, jossa yritin etsiä sukkiani, ja tänä yönä unen, jossa minulle ostettiin vihreillä kuulilla täytetty kroisantti. En tiedä, miksi nukkuminen on niin vaikeaa. Onko se kevät, kuun vaiheet, mania, PMS vai korona.

Yleinen kysymys näinä aikoina: onko vika muissa olosuhteissa vai ainoastaan koronassa.

25.4.
Selasin läpi Instagramin vanhoja storyja ja kaipasin irtokarkkeja. Yhdessä vanhassa kuvassa makaan sängyssä maanantaiaamuna, olimme edellisenä iltana VUMissa ja olin nukahtanut päälläni yhä sama paita kuin juhliessa. Leima oli yhä kädessäni ja varmaan tarttunut siitä kasvoihin. Nukun usein käteni päällä ja herään siihen ällöttövään tunteeseen kuin se olisi jonkun toisen käsi, tai eloton ja muovinen, niin kuin niiden leikkivauvojen, joita lapsilla on. Sinä maanantaina oli helle, koska se oli kesä 2018 ja se pitkä omituinen hellejakso, joka tuntui unenomaiselta ja vieraalta. Vähän niin kuin tämä ajanjakso on, vieras ja outo, mutta se tuntui hyvältä… Söin irtokarkkia aamupalaksi sängyssä edellisillan paita vielä päälläni. Toivon, että olin silloin onnellinen.

Kävelimme Hevossalmeen Kruunuvuorenrannan läpi. Jos tämä jatkuu vielä pitkäänkin niin olemme pian nähneet kaikki Helsingin lähiöt.

27.4.
Onneksi Julia teki terapiasoittolistan, pidän sen kuuntelemisesta samalla kun kirjoitan. Kirjoitan paljon enemmän nyt kuin normaalisti, kuin jotenkin yrittäisin saada tähän aikaan selkoa tallentamalla itseäni, ajatuksiani ja fiktiota. Ja sen rinnalla juoksen, mutta juostessani en ajattele mitään, mikä on huvittava ristiriita. Yritän ottaa kiinni ja toisaalta päästän kaiken ajoittain menemään.

En olisi varmasti karanteenin alussa kestänyt tietoa kauanko tämä on jo kestänyt, kuinka pitkään kaikki tulee kestämään. Nyt tuntuu, että vaikka poikkeustila jatkuisi vielä kuukausia, ei se tuntuisi enää miltään. Ei ainakaan pahemmalta. Uudelta normaalilta. Lopulta kaikkeen siis tottuu?

On katsottava taas sisäänpäin

 

Olen vältellyt ajatuksiani, kirjoittanut viimeksi tammikuussa. Kirjoittaminen on ajattelemista, ajatteleminen elämistä. On aloitettava taas, uskallettava katsoa sisäänpäin. Tarkkailin ajatuksiani tänä viikonloppuna kuin jähmeitä jäälauttoja sulavan lammen pinnalla. Laitoin niitä muistiin. Tässä niistä muutamia.

Aikuisena tulee kiivettyä harmillisen harvoin puuhun.

Jos kuolen ennen koiraani, tunnen varmasti sen ikävän haudassanikin.

Voisinpa laulaa kuin Nick Cave tai Tom Waits.

Auringon valo ja lämpö valuu sieluun kuin sula kulta.

Tyynet päivät meren äärellä tuntuu ihmeeltä.

Juokseminen sujuu paljon paremmin jos hengittää suun kautta.

Salaisella kalliolla istuminen ystävän kanssa, turvallisen välimatkan päässä toisistamme, on hetkellinen pakopaikka.

Aamulla herätessä on muutaman sekunnin verran vailla huolta, kunnes taas muistaa.

Pelkään, että pakko-oireinen häiriö pakottaa jatkamaan jopa minulle poikkeuksellisen korkeaa hygienian tasoa tämän kaiken jälkeenkin. Pelkään, että jään pelkäämään ihmisiä ja kosketusta.

Nick Cave & The Bad Seedsin Waiting for You on raastavinta ja kauneinta mitä olen kuullut pitkään aikaan.

Miksi vihaan kaikkia runoja ja sanoituksia joita kirjoitan? Miksen voi löytää niistä samaa kuin mitä löydän muiden sanoista?

On vaikea kuulua mihinkään, olla osa, tuntea yhteisöllisyyttä.

Toivon että jonain päivänä mulla on studio, jonka seinät on yhtä suurta ikkunaa ja niiden takana on meri tai suuren järven selkä.

Kun maalaan, tulen osaksi yhteistä virtaa, jotain syvää energiaa tai rakkautta joka yhdistää kaiken elävän. Kun maalaan, tulen itseeni.

Kaipaan Madeiran vuorille, vaikken ole koskaan käynyt koko saarella.

Siivoaminen on ihan mukavaa. Puhdistaminen on vastenmielistä.

Ystävien tapaaminen viinin ja hauskapidon merkeissä etänä tuntuu seuraavana aamuna samalta kuin olisi ollut ihan oikeissa juhlissa.

Toivoin tästä vuodesta ajanjaksoa, jona tuottaa joku suuri kokonaisuus; näyttely, EP, kirja. Toivoin aikaa ja selkeyttä, taukoa. Pitää varoa mitä toivoo.

 

Kuva: Real fun, Wow!

Louna suosittelee

Elämme kummallisia, poikkeuksellisia aikoja, siitä on tuskin kellään epäselvyyttä. Nyt kun suuri osa viettää päivät lähinnä kotonaan, voi aika käydä välillä pitkäksi. Siksi kokosimme Lounakollektiivin yhteisiä suosituksia kotoiluun ja eristyelämään.

Ennen kuin mennään suosituksiin, haluamme lähettää lämpimiä ajatuksia sosiaali- ja terveydenhuoltoalan työntekijöille (erityisesti lähihoitajille ja sairaanhoitajille), kaupan kassoille, siivoojille, roskakuskeille, opettajille, varhaiskasvattajille ja kaikille muille, jotka pitävät yhteiskunnan rattaita pyörimässä.

Samoin ajatuksissamme ovat ne, joille koti ei ole se turvallisin paikka olla tällä hetkellä; henkistä tai fyysistä väkivaltaa kokevat, trans- tai homofobiaa kodeissaan kohtaavat, mielenterveysongelmien kanssa kamppailevat. Monet tukipalvelut ovat onneksi saavutettavissa myös netin ja puhelimen kautta. Apua on saatavilla.

Sitten siirrytään suosituksiin, olkaas hyvät!

Katsottavaa:

Julia:

  • Grace & Frankie (Netflix). Uskomattoman hauska ja raikas kuvaus ystävyydestä ja aika usein näkymättömäksi jäävistä ja passiivisina ja heikkoina kuvatuista iäkkäistä naisista. Saa katsomaan ikääntymistä paljon positiivisemmassa valossa. Sarjassa kuvataan myös vanhoja, tosi tavallisia homomiehiä, joita ei ihan hirveen usein näe populäärikulttuurissa. Sarjassa on lisäksi superihana, uudenlainen käsitys perheestä.
  • Studio Ghiblin leffat on nyt Netflixissä, ja jaksan palata niihin aina uudelleen. Monet Ghiblit on tosi ahdistavia eli kaikkia en suosittelisi oloa keventämään, mutta takuulla ahdistamattomia, ihanan lapsellisia ja naiiveja on Totoro, Kikin lähettipalvelu ja Kätkijät.

Susa:

  • Seinfeld, joka löytyy Viaplaysta, johon saa kahden viikon ilmaisen kokeilujakson. Toki kaksi viikkoa ei tule mitenkään riittämään tämän sarjan katsomiseen mutta… Täysin absurdi ja typerä ja typeryydessään ihana.
  • Perttu feat. Alexandra – Waves. Musiikkivideo, jossa on tallennettuna täydellisesti se, mitä kesä on ja miltä se tuntuu. Kun päästään ulos, meitä ehkä odottaa jo tämä.

Roosa:

  • The Great Pottery Throw Down (Youtube). Brittiläinen tosi-tv-kilpailu, jossa osallistujat kilpailevat siitä, kenen savityöt ovat keramiikka-ammattilaisten mielestä hienoimpia. Sopii kaikille keramiikan ystäville, tästä saa niin paljon ideoita savitöihin ja sormet oikein syyhyää päästä taas savihommiin. (Huomautuksena, että sisältää kuitenkin vähän ärsyttävän paljon turhaa sukupuolibinäärin korostamista.) Sain tästä vinkin Julialta, joka puolestaan kuuli tästä ystävältään Nealta.
  • Feel Good (Netflix). Koomikko Mae Martinin ideoima ja pääosanäyttelemä minisarja, jossa entinen huumeaddikti alkaa deittailla naista, joka on ensimmäistä kertaa ei-heterosuhteessa. Katsoin sarjan kaikki kuusi jaksoa putkeen yhden illan aikana, koska en malttanut lopettaa ja ensimmäiset jaksot nauroin ääneen ja lopuissa itkin jatkuvasti. Jos pidät ihmissuhdedraamasta ja/tai janoat itseni tavoin jatkuvasti queer/lesborepresentaatiota, katso tämä!

Sara:

  • Yle Areena on aarreaitta! Omia hyvän mielen tärppejä sieltä on Sohvaperunat, Avara luonto ja Aikuiset.
  • Musikaalit, rakastan niitä ja nyt jos koskaan on niiden aika! Netflixistä pitäis löytyä ainakin Grease, La La Land sekä Mamma Mia 2 (se on ykkösosaa sekopäisempi eli parempi).

Noora:

  • @historycoolkids (Instagram) tarjoaa tosi kiinnostavia, erilaisia palasia historiasta. Tänään opin mm. sen, että kaikkien rakastama, pehmeäpuheinen taidemaalari Bob Ross teki kaikki opetusvideonsa ilmaiseksi, ja että hänen ikoninen afronsa oli seurausta siitä, että hänellä ei ollut varaa käydä säännöllisesti parturissa. Live and learn!
  • @emmanuel_ceysson (Instagram). Mulle suurta iloa on tuonut Antti Holman aviomiehen Emmanuel Ceyssonin harpunsoittaminen. Manulla on omassa instassaan upeita videoita harjoituksista ja esityksistä harpistina The Metropolitan Operassa New Yorkissa. Ja siis bonusvinkki: @anttiholma ’n instan kohokohdista ”Perunan opinnot”. Huh.
  • Poika ja ilves Yle Areenassa! Klassikko!
  • Aloitin just Gleen alusta! Ja olin unohtanut miten valloittavan naiivi, mutta samaan aikaan monipuolinen ja hyvin kirjoitettu, kevyt sarja se onkaan. Mulle tää on myös erityisen hauska siksi, että olin itsekin choir nerd. (Netflix)

Jenna:

Kuunneltavaa:

Roosa:

  • Empress Of – I’m Your Empress Of. Juuri julkaistu albumi hondurasilais-yhdysvaltalaiselta Lorely Rodriguezilta, jolta löytyy ihania tanssibiisejä (mm. U Give It Up ja Love Is A Drug) kotidiskoiluun ja jolla kuullaan hänen äitinsä (joka myös tekee Lorelyn esiintymisasut!) viisauksia.

Sara:

  • Biisit, jotka ei kerro ihmissuhteista, maailmantuskasta tai mielellään tämän maailman ongelmista laisinkaan. Mun lempparilta J. Karjalaiselta poimisin esim biisit Varaani, Merenneitoni ja minä sekä vanhan klassikon: Apinaorkesterin.

Jenna:

  • Jeff Tweedy – I Know What It’s Like ja Slowdive – Slomo saa mut aina tuntemaan rauhaa. Talking Headsin levy Remain in Light saa aina tanssimaan!

Julia:

  • Konradsen – Saints and Sebastian Stories. Levyssä on jotain valtavan rauhottavaa ja lohdullista. Saa ainakin mut hengittämään rauhallisemmin. Levyn kansikin on todella kaunis. Bändi on mulle ihan uusi tuttavuus, enkä tiedä heistä mitään.

Luettavaa:

 Noora:

  • Viktor E. Frankl: Man’s Search For Meaning. (Ei-niin-kevyttä, mutta silti toivoa antavaa.) Kertoo kirjailijan kokemuksista keskitysleireillä holokaustin aikaan, mutta tekee sen eri tavoin kuin muut aiheesta kirjoitetut kirjat. Keskitysleireiltä selvinnyt Frankl on logoterapian – henkistä, tarkoituskeskeistä psykologiaa ja filosofiaa hyödyntävän psykoterapiamuodon – isä, ja kertoo kirjassaan siitä, miten hänen mukaansa kaikki perustuu ihmisen tarpeeseen löytää elämästä merkitys, hyvien ja vaikeiden aikojen keskeltä yhtä kaikki.

Jenna:

  • Sally Rooneyn Normal People. Luen tätä parhaillaan, superhyvin kirjoitettu.

Julia:

  • Tove Janssonin novellit, esim. yksiin kansiin kerätyt Valitut novellit (2019), joista monet löytyvät e- ja äänikirjoina eri palveluista, esim. Kuuntelija ja Nukkekaappi ja muita kertomuksia. Toven novellit on ihanan arkisia, välillä jopa tylsyyteen asti, mikä tällä hetkellä luo ainakin itselle turvaa. Tovella on taito kuvata arkisia ihmisiä ja tilanteita tovemaisen taianomaisesti. Ihmishahmot ovat realistisen ihmismäisiä, monet myös ihan tosi inhottavia, ja ihmissuhteissa esiintyvät tilanteet ja ongelmat niin osuvia ja aitoja, että välillä ei edes tajua novellien nerokkuutta kun vasta myöhemmin. Iso osa novelleista sijoittuu ihmisten koteihin ja pieniin arkiympyröihin, mikä myöskin istuu nykytilanteeseen, kun elinympäristö kutistuu kutistumistaan ja elämän perusasiat ja ihmissuhteiden hyvät ja huonot puolet korostuvat ihan poikkeuksellisella tavalla.

Susa:

  • E-kirjapalvelut nyt kun kirjastoon ei pääse. Ainakin Bookbeat ja Suomalainen tarjoavat palveluihinsa kahden viikon ilmaisen kokeilujakson. Tosi laajat valikoimat ja kirjoja löytyy sekä luettavina että kuunneltavina versioina.

Roosa:

  • Nearness on nettisivusto ja -yhteisö, hyvin saman tyyppinen kuin Rookie Mag aikoinaan. Sen perustajat Anna White ja Alia Wilhelm ovatkin vanhoja Rookieita. Näin he kuvailevat projektia sivuillaan: ”We wanted to create a community where we could share and seek inspiration from each other’s experiences, a space that encouraged self-reflection, open conversations about mental health, and a rare and real opportunity to slow down and process what was happening around us. Something akin to group art therapy. Nearness exists as a web platform and Instagram account, and will eventually come out as a print publication, too. We aim to include work from people all over the world, in the form of shared playlists, illustrations, personal essays, movie lists, printable collage kits and comics.” Voit siis itse osallistua projektiin ja tarjota omia juttujasi sinne halutessasi!

Puuhasteltavaa:

Noora:

  • Piiiiiitkät kävelyt ulkona. Lähde liikkeelle illalla vähän seitsemän jälkeen niin näet auringonlaskun.

Julia:

  • Näillä voi saada vähän lohtua ja kontrollin ja rutiinin tunnetta elämään:
    – siivoile ja sisusta kotia
    – vaihda kasveihin mullat ja sumuttele ja hoida kasveja
    – tee jalkakylpy
    – siivoa vaatekaappi
    – käy ystävien ja perheen kanssa ryhmävideokeskusteluja säännöllisesti
    – rakenna turvallinen pesä peitoista ja tyynyistä sänkyyn tai sohvalle
    – hoida ja lakkaa kynsiä
    – tee palapeliä

Susa:

  • Hengittäminen. Kun olo on pahimmillaan, pitää vaan selvitä hetkestä toiseen ja keskittyä perusasioihin. Hengittele tämän kolmion tahtiin.
  • Liikunta. Onneksi ulos saa yhä mennä juoksemaan. Kotitreeniin hyviä sovelluksia on esimerkiksi Nike Training, jossa on ilmaisena tosi paljon treenejä. Sweat-niminen sovellus on myös todella laadukas ja hyvä, ja nimi on enne, se on myös todella hikinen. Maksullinen, mutta uusi käyttäjä saa ilmaisen kokeilujakson nyt kuukauden ajaksi.

Roosa:

  • Kasvien kasvattaminen siemenistä asti. Siemeniä voi ostaa valmiina (vaikkapa Hyötykasviyhdistykseltä) tai sitten säästää syömiensä hedelmien ja kasvisten siemenet (esim. appelsiini, paprika, kurpitsa). Herneenversot on helppoja kasvattaa ja ihanan makuisia esim. leivän päällä. Juuri nyt seuraan innolla kotona tomaattien, laventelin ja basilikan kasvua.

Muistakaa myös, että tylsyys on välillä ihan hyvästä ja näitä(kään) poikkeusoloja ei tarvitse alkaa suorittaa. On tosi ok levätä ja ottaa päivä kerrallaan. Rasvatkaa myös niitä käsiä sen pesemisen lisäksi. Kyllä tästä selvitään.

Karanteenipäiväkirjat

Olin noin kuukausi sitten kipeänä, vaikka en lähes koskaan ole. Kaikki tuntui absurdilta, eristäytymisen tunne oli epätodellinen, kun on tottunut viettämään päivänsä ihmisten ympäröimänä.

Liikun viikossa 4-5 kertaa, nyt liikuin sängystä keittiöön hakemaan vettä ja inkivääri-sitruuna-juomaa.
Juoksen kymmeniä kilometrejä tyhjentääkseni ajatuksia, meditoidakseni, ollakseni itseni kanssa. Nyt makasin sängyssä ja yritin olla ajattelematta juoksemista.
Ajattelin kuitenkin: ajattelin Keskuspuiston sykkivää vihreää kevään ja kesän välisinä päivinä, ja ajattelin Arabianrantaa auringonlaskun aikaan, ja sitä millaista ääntä lenkkarit pitävät asfalttia vasten.

Kun paranin korona iski Suomeen.

Näinä päivinä oloni on ollut vielä epätodellisempi, koska en ole enää yksin pysähdyksissä, nyt koko maailma ympärillä on pysähtynyt.

Olen kirjoittanut jatkuvasti päiväkirjaa, muistaakseni myöhemmin nämä omituiset ajat, joina vuorotellen tuntuu ei-miltään ja vuorotellen kauhistuneelta, ahdistuneelta, siltä että seisoo maailmanlopun edellä, vaikka tietenkin kaikki tulee jatkumaan, löydämme uuden normaalin ja mitä oli ennen, sitä on silloin vaikea muistaa enää.

19.3.
Voiko todella olla, että ne asiat joita pelkään ovat näin lapsellisia ja itsekkäitä: miten keskellä hirveintä kriisiä osaan käsitellä vain minun kriisiäni. Kaikki minun odotuksieni ja ajatuksieni mukainen, joka ei tule tapahtumaan.

Pääsenkö juoksemaan Keskuspuistossa, kun kirkkain vihrein iskee puihin.

Pelkään eniten menettäväni värit ja ettei minua kosketeta.

Niin kuin vain minun normaali elämäni olisi varoittamatta hajotettu.

21.3.
Erilaisia välitiloja, joista yksikään ei säily: tyyneyttä ja sitten kurkkua ahdistavaa mahdottomuutta ymmärtää, miten selviämme tästä tai pääsemme eteenpäin.

Näemme H:n ja S:n. Ulkona liikkuminen tuntuu kuin tekisi rikoksen ja suuntaa tahtoo vaihtaa heti, kun joku kävelee vastaan. Linnanmäen lähellä olevilla kallioilla H ottaa meistä kuvan, jossa kaikki kolme seisomme usean metrin päässä toisistamme. En koskaan ole halunnut halata ketään niin paljon kuin tänään. Kun kävelemme takaisin kotiin, on Fleminginkatu täynnä paloautoja ja poliisit pysäyttäneet liikenteen. Katselemme hetken taloa, jonka neljännessä kerroksessa on hetkeä aiemmin ollut asuntopalo. Tällainen katastrofi tuntuu äkisti todella omituiselta, muistolta maailmasta, jossa kerran olemme olleet, mutta joka on tuhoutunut, mahdoton päästä enää takaisin sen sisään.

Normaaleja onnettomuuksia tapahtuu vieläkin. Ja ihmiset eroavat ja rakastuvat ja sairastavat muitakin tauteja kuin tätä.

23.3.
Aamut ovat kirkkaita ja säätiedotuksissa kerrotaan, miten ilma lämpenee.

Kun tutut läheltä joutuvat sairaalaan 40 asteen kuumeessa alan äkisti ymmärtää, ettei kukaan meistä ole turvassa tai haavoittumaton. Olen tuudittautunut turvan tunteeseen kuin lapsi ja nyt vaara repii tunnettani rikki.

Jos olisin yhä lapsi, äiti vakuuttaisi minun olevan yhä turvassa kaikelta pahalta.

Sanoessaan niin hän väkisinkin valehtelisi.

Pasilan aseman sisällä kävelee pulu. Olin jo unohtanut, että niitä on olemassa…

En edes tiedä mitä pelkään eniten. Ettei normaalia enää koskaan tule?

24.3.
Sörnäisten metroasemalla tuijotan mainosta tunnelin seinässä muistamatta nyt, mitä siinä mainostettiin. Zalandoa? Pikamuotia, kirkkaita muotivärejä kevääksi? Miksi tällaiset asiat tuntuvat nyt niin turhilta? Miten tällaisilla asioilla joskus oli arvoa?

Olen kymmenen päivää pukeutunut samoihin vaatteisiin: korkeakauluksiseen ohutraitaiseen mekkoon; valkoiseen nyppyyntyneeseen villahameeseen; valkoiseen silkkitoppiin, josta langat alkavat purkautua. Kerran siihen pukeutuneena tanssin Dynamossa, ihanassa hikisessä Dynamossa, joka oli kotini, kerran…

Näenkö koskaan enää Los Angelesia? Näenkö ikinä enää Dynamoa?

25.3.
Miten oudolta tuntuu, että on olemassa kirjoja, jotka on kirjoitettu ennen tätä aikaa. Kaikki silloin tapahtunut, naiivia niin kuin lapsuus tai hyvin päättyvät unet ihmisistä, jotka on ehtinyt jo unohtaa.

Kaikki tämä, tapahtunut kuin toisessa maailmassa, kuin mennyt maailma olisi sama kuin kirjoitettu maailma: yhtä epätodellinen ja kaukana. Mahdollinen kuvitella, mahdoton koskettaa.

Nämä päivät tuntuvat aivan kuin olisi herännyt painajaisesta siihen, että unissa olleet hirviöt tuijottavat sängyn päädystä – aivan kuin kaikki olemattomaksi väitetty olisikin herännyt eloon.

28.3.
Kun olemme olleet tarpeeksi pitkään videoyhteydessä alan jo unohtaa, ettei I olekaan täällä vaan parin tuhannen kilometrin päässä.

”Susa, what does your ”new normal” look like, without the previous structures in your life?” kysyy horoskooppisovellukseni.

Yöllä kellot äkisti kääntyvät aivan kuin me hukkaisimme aikaa.

Aika, avaruus ja ne uskomattomat sillat, joita rakennamme tapahtuneiden väliin, tapahtumattomien väliin, me kytkemme toiveitamme ja toisiamme yhteen kuin kuvittelisimme pystyvämme määräämään maailmaa.

Kaipaan eniten kaupunkien rajojen avaamista, sitä että voimme taas syöksyä toisiimme kiinni, kokea läheisyyden sen sijaan, että vain kuvittelemme sen.

Olen kyllästynyt haaveilemaan näistä tavallisista asioita: joukkoliikenteestä, täysistä aamumetroista (mikä ihana kollektiivinen kiireen ja myöhästymisen tunne!), lounasravintoloista keskipäivällä, ja juhlista joissa meitä on paljon ja juomme toistemme viinilasien reunoista ja jaamme saman tupakan.

Kirjastosta ja kuntosalin juoksumatosta ja siitä, ettei ihmisiä tarvitse väistää kadulla.

Että uskallan hengittää ketä tahansa päin.

Ja siitä ettei jatkuvasti kaiken päällä olisi tällaista omituista ohutta pelkoa, se on kuin kalvo jonka vain odottaa repeävän, miten näennäistä rauha onkaan, miten kapeista palasista rakennettu.

En tiennyt käveleväni jään päällä ennen kuin se rikkoontui.

31.3.
Ajattelen morsiuspukuja, niin kuin joku vielä järjestäisi häitä, tai tulisi järjestämään niitä pitkään aikaan…

Paitsi alle kymmenelle hengelle, jotka kaikki seisovat kahden metrin päässä toisistaan.

Isäni ei voisi saattaa minua alttarille pidellen kädestäni kiinni. Isäni ei voisi tulla häihini, koska hän on Uudenmaan rajan toisella puolella.

En ole varma itkettääkö tämä vai naurattaako.