Kategoria: elämää

Vuosi 2020

SusaKommentoi

 

Susa

”Oliko sun vuosi 2020 kiva?” kysyin kumppaniltani tänä aamuna. Lojuin pää hänen rinnallaan, ulkona oli harmaa vuoden viimeinen päivä eikä auringonnousu näkynyt, kuten se ei useinkaan ole näkynyt tässä joulukuussa.

”Oli. Tää oli kasvun vuosi”, hän vastasi.
En voisi olla enempää samaa mieltä.

Kun aloimme seurustella, hän kerran sanoi minulle, että itsensä kehittämiseen jää kiinni. Kävin silloin isoja identiteettikamppailuja. Oman itsen osat tuntuivat vaikeilta, mutta vaikeudestaan huolimatta turvallisilta. Sen ulkopuolelle astuminen oli kipeää ja vaarallista. Miten tähän voi ikinä jäädä koukkuun, kysyin, tämähän on kamalaa.

Tänä vuonna tulin vihdoin siihen paikkaan, jossa omien kipujen tutkiminen on alkanut olla nautinnollista. Siihen tietynlaiseen rauhaan, jossa omiin virheisiinsä pystyy suhtautumaan asioina, jotka voivatkin mennä ohi. (Ainakin suurimman osan ajasta. On toki hetkiä, jolloin mikään maailman itsetutkiskelu ei tunnu sitten yhtään hyvältä vaan aivan kamalalta paskalta. Uskon sen kuuluvan asiaan. Tärkeät asiat eivät koskaan tule helposti.)

Ehkä tälle kaikelle on ollut paikkansa juuri tänä vuonna, koska siihen oli aikaa ja tilaa. Koen itseni etuoikeutetuksi, sillä vuoteni on ollut kaunista pandemiasta huolimatta, etenkin mennyt kevät — se oli totta kai pelottavaa, epäselvää, mutta myös pysähtynyttä, aikaa joka ei vaatinut, aikaa jolloin pystyi vain antamaan. Sain pitää työni, olla päivät kotona rakastamani ihmisen kanssa, liikkua, lukea ja kirjoittaa. En kärsinyt tavallisesta pakostani tahtoa olla jatkuvasti jossain muualla tekemässä jotain muuta. Kevät oli kerrankin hetkessä elämistä, hyvissä ja pahoissa hetkissä. Ehkä siksi vanhaan itseensä oli helpompi katsoa, kun tiesi, missä paikassa nykyinen minä on.

Seuraavalta vuodelta toivon, että maailma käynnistyy, mutta myös sitä, että sama rauha säilyy.

Muita tältä vuodelta mieleen jääneitä asioita: Taylor Swiftin folklore, jonka kuuntelin läpi noin sata kertaa.

Julia

Muistan tästä vuodesta todella vähän yksityiskohtia, mutta en tule koskaan unohtamaan vuotta 2020. Tämä vuosi hahmottuu täysin eri tavoin kuin mikään aikaisemmin elämistäni, ja uskon itseni ja maailman muuttuneen jos ei ihan pysyvästi, niin ainakin seuraavaan isoon nytkähdykseen asti.

Normaalit vuodet (ennen tätä vuotta en olisi ikinä ajatellut, että joku vuosi on jotenkin normaalimpi kuin toinen, mutta tämän vuoden jälkeen ajattelen, että kaikki vuoden oli ihan todella normaaleja ennen tätä) etenevät lineaarisesti ja rakentuvat vuosittain toistuvien tapahtumien varaan – uusi vuosi, lupaukset ja odotukset, talvi, sen pimeys ja väsymys, kevät, herääminen ja suunnitelmat, kesä, ystävät, vapaus, juhlat, matkat ja festarit, syksy, kesän kaipuu, rauhoittuminen, koti, punaviini ja tee, pimeys ja väsymys, talvi tai sen odottaminen, joulu, vuoden päättyminen, uuden odottaminen.

Tämä vuosi meni melkein heti alettuaan pauselle, eikä meille kerrottu, kuinka pitkäksi aikaa. Sanottiin vaan, että jos nyt hetki maltetaan ja jaksetaan, niin tämä menee ohi. Vuodenajat vaihtuivat kyllä normaaliin tapaan, mutta meidän elämämme ei niiden mukana. Me vain odotimme ja unohdimme henkilökohtaisen kalenterin merkityksen. Hidastimme ja hengähdimme, kun emme muutakaan voineet.

Hahmotan tämän tänään päättyvän vuoden seuraavasti: tammi–helmikuu, lupaukset ja odotukset, normaalius ja tietämättömyys, koronakevät, outous, odottaminen, epäusko, hitaus ja tyhjyys, (korona)kesä, hengähdystauko, todellisuuspako, hetkellinen normaalius ja ihmisten halaaminen, koronaloppuvuosi, turtuminen, lamaantuminen, väsymys, epätoivo ja taas kerran odottaminen.

Muistatteko sen alkuvuodesta liikkuneen meemin, jossa naureskeltiin kauhukuvalle, jossa viime kevät oli vasta se ensimmäinen koronakevät? Silloin tuntui ihan mahdottomalta, että kestäisimme tätä kokonaisen vuoden ja siksi meemi ehkä vähän naurattikin. Koko vuoden ajan hoettu vanhaan normaaliin ei ole enää palaamista -mantra raivostutti minua todella pitkään, enkä tahtonut uskoa sitä ollenkaan. Ajattelin, että tottakai tämä tästä joskus normaaliksi muuttuu. Nyt alan kuitenkin ymmärtää, mitä hokemalla tarkoitettiin, koska tuo alkuvuodesta naurattanut kauhukuva tuntuu nyt aika tavalliselta todellisuudelta, eikä mikään muu naurata kuin ehkä meidän oma keväinen naiiviutemme. Koronatilanne väkisinkin helpottaa ja tilanne siltä osin normalisoituu, mutta en usko, että me enää voimme.

Nyt juhlimme tämän kollektiivisen elämämme kamalimman vuoden päättymistä, mutta mitä me oikeastaan odotamme seuraavalta?

Sara

Neljä omakuvaa tältä penteleen vuodelta:

Kevät. Oli lomautusta ja rahahuolia ja epätietoisuutta mutta muistan, että ulkona oli poikkeuksellisen kaunista. Vai näyttävätkö keväät aina tältä? Ehkä siihen oli vain tällä kertaa aikaa kiinnittää erityistä huomiota.
Kesä. Tämä on kuvitteellinen look, mutta juuri tältä se hetken huolettomuus tuntui.
Syksy. Rillit huurussa.
Talvi. Ei jaksais enää. Maskne vaivaa.

Noora

2020. Jos jotain opin niin tämän: enää en toivo toisiksi asioita, joihin minulla on hyvin vähän tai ei lainkaan vaikutusvaltaa.

En toivo olemattomaksi virusta, jonka edessä koko tuntemani maailma polvistui.

En toivo siniseksi harmaata taivasta, valoksi jo ties monettako pimeää päivää.

En toivo kesäksi talvea, kevääksi syksyä, viikonlopuksi maanantaita.

En toivo välittämiseksi välinpitämättömyyttä, kunnioitukseksi epäkunnioitusta tai rakkaudeksi sen loppua.

Annan asioiden ja tunteiden (– omieni ja muiden) tulla, olla, näyttäytyä, jäädä, lähteä. Ja näin, näin vain, olen vapaa.

    Onko sinulla aaveita (– minulla on aaveita)

    NooraKommentoi

    Minä olen kummitustalo. Minussa on jokaista, jota olen koskaan rakastanut – ehkä jokaista, jonka olen koskaan tavannut.

    Kolmetoista vuotta sitten punatukkainen tyttö luki minulle Walt Whitmanin runoa ääneen Tuomiokirkon portailla. Hänen kämmenselkänsä olivat täynnä sanoja, muistutuksia, mustalla kynällä kirjoitettuja. Me poltimme tupakkaa ja muistelimme edellisiä elämiä, kaipasimme asioita, joita emme tällä kierroksella päässeet kokemaan. Löysimme yhteisen maailman, jossa mikään ei ollut liikaa ja jossa tunsi itsensä riittäväksi, aina. Viime aikoina olen miettinyt Whitmania – että tunnen tänään, ja kaikkina päivinä, riittäväni sellaisena kuin olen.

    Pitkä poika sitoi kengännauhat ensimmäisen Helsingin yksiöni eteisen lattialla, nukkui ihan pienessä sykkyrässä ja piteli savuketta keskisormen ja nimettömän välissä. Öisin me keskustelimme aurinkokelloista ja jääkarhuista, ja vaikka hän häipyikin elämästäni vähin äänin, olin saanut muistutuksen jostain arasta osasta itseäni. Että on okei olla vaikeasti ymmärrettävä, käsittämätön, täynnä omituisia kerroksia. Ei se oppi tulisi tarttumaan vielä vuosiin, mutta se istutti siemenen.

    On eräs, jonka kanssa kaikki oli väärin heti alusta saakka. Meidän elämiemme ihmiset kietoutuivat kieroilla tavoilla toisiinsa, ja me sen myötä väännyimme väärään asentoon. Silti yhtenä iltana me istuimme katukivetykselle, piiloon katseilta, hän kuiskasi kosteita sanoja korvaani ja minä sain varmistuksen sille, mitä olin itsestäni jo vuosien ajan arvellut. Sille, voisiko sisälläni syttyä kuiskaajan sukupuolesta riippumatta. Kyllä voisi. Muutamia kuukausia myöhemmin olimme myrkyllisellä lomalla lumen ja pakkasen keskellä, kun me muiden nukkuessa valvoimme vierashuoneen lattialla, hän pää minun sylissäni, vai oliko se toisinpäin, käsi hiuksia silittäen. Aamulla hän oli kauempana kuin koskaan, ja siihen kaikki päättyi, ennen kuin oli edes alkanut. Viimeisenä iltana hän taitteli limupullon etiketistä origamin, kirjoitti jotain sen sisään, ja vannotti minua olemaan avaamatta sitä pitkään aikaan. Avasin sen heti kotiin päästyäni, tietenkin. Ehkä joskus.

    Minun suuri rakkauteni, suuri yksinäisyyden lähteeni, suuri intohimoni, suuri suruni ja vielä vuosia suhteen päättymisen jälkeen kestäneen arvottomuuden tunteen alkuperäni kertoi kuunnelleensa Led Zeppelinin biisiä Babe I’m Gonna Leave You autossa sen jälkeen, kun korvaani kuiskannut henkilö oli jättänyt hänet. En tiennyt silloin, mutta tulisin kuuntelemaan samaa kappaletta meidän eromme jälkeen. Biisi vaihtui pian toiseen, suruisaan, ja hänestä yli pääseminen kestäisi liian kauan ottaen huomioon sen, kuinka paljon rakkautta häntä kohtaan minuun jäi ja kuinka vähän hän oli sitä minulle antanut.

    Aina frankinsensiltä, laventelilta tai muulta voimakkaalta, huumaavalta eteeriseltä öljyltä tuoksuva ystäväni on ainut, jonka kanssa, ja jonka syystä, tai ansiosta, olen tuntenut ystävyyden (rakkauden) kestävän myös vihaa ja katkeruutta.

    Olen jo kirjoittanutkin tästä, mutta se on mainittava siitä huolimatta, sillä sen merkitystä ei voi sivuuttaa. Tähänastisen elämäni pisimmän parisuhteen kanssani rakentanut entinen kumppanini todisti minulle heti suhteemme alussa konkreettisemmin kuin kukaan – minä ansaitsen pyyteetöntä, ehdotonta rakkautta. Että en ollutkaan, olekaan, vääränlainen, jotenkin vioittunut ja luotaantyöntävä. Olin niin tottunut pukeutumaan valeasuun paljaissa hetkissä, että olin alkanut kuvitella, etten kelpaisi riisuttuna. Pahimmassa mahdollisessa tilassani, kasvot itkusta turvonneina, sydän murtuneena, istuin hänen edessään, hän katsoi minua, näki minut, ja sanoi ne kolme sanaa ensimmäistä kertaa – ja sillä hetkellä tuntui, ettei kukaan ollut rakastanut minua koskaan aiemmin.

    Mitä sitten olen itse jättänyt muihin? Hyväksyntää vai uusia muureja, klassista rokkia, huonoja vitsejä, ajatuksia aurinkokelloista? Mitä jätämme, sitä emme voi tietää – ja näin rakennetaan uusia taloja täynnä vanhoja henkiä.

    Marraskuu 0 – Julia 1

    JuliaYksi kommentti

    Normaalisti marraskuu on vuoden kamalin kuukausi, mutta tänä vuonna se pääsee parhaiden joukkoon hengähdystauon antaneiden kesäkuukausien kanssa. Ehkä se on käänteispsykologiaa tai joku maailmankaikkeuden oikku, että näin hirveänä vuonna juuri marraskuu onnistuukin yllättämään positiivisesti.

    Tässä marraskuussa sain ihan uudenlaista voimaa pimeydestä. Tajusin, että pimeys on oikeastaan valtavan kaunista. Valot eivät näy valossa ja joka päivä paistava aurinko ei tunnu yhtä hyvältä.

    Omissa askelissa ja liikkeissä on uutta voimaa ja päättäväisyyttä. Kello 5.15 pilkkopimeydessä soiva herätyskello ei saa epätoivon partaalle, vaan tuntuu sanovan jaksat tämänkin päivän. Ja jaksaminen marraskuussa tuntuu paljon suuremmalta kuin milloinkaan muulloin.

    Tämäkin marraskuu yritti kyllä pistää aika kovasti vastaan heti alussa. Lokakuun lopussa sain pitkän sairasloman työuupumuksen takia. Itkin päivittäin, sain migreenikohtauksia monta kertaa viikossa, unohtelin sanoja ja asioita, en nukkunut öisin ja hiukset tippuivat päästä. En ole koskaan aikaisemmin voinut yhtä huonosti.

    Mietin, mitä neuvoisin läheisiäni tekemään, jos he olisivat samassa tilanteessa ja irtisanouduin. Olen edelleen hemmetin ylpeä itsestäni, koska yleensä minulla menee ikuisuus pientenkin päätösten tekemisessä. Sain heti uuden työn, sellaisen jota olin pitkään toivonut. Sain onneksi levätä hetken välissä. Neuloin peiton alla, luin ja katsoin Gossip Girliä. En vaatinut itseltäni mitään. Toivuin nopeasti. Migreenit ja unettomuus loppuivat seinään, hiustenlähtö valitettavasti ei vieläkään.

    Uuden työn aloittaminen uupumuksesta toipuvana ja vielä vuoden vaikeimpaan aikaan jännitti. Päätin varustautua. Hankin kirkasvalolampun, aloitin rautakuurin, koska työterveyslääkärin määräämissä verikokeissa selvisi ferritiinitasoni olevan viitearvojen alarajalla, ja opettelin ihmiseksi, joka menee klo 21 sänkyyn. Annoin itselleni luvan jaksaa juuri sen verran kuin jaksan, ja jaksoin niin paljon.

    Voitin marraskuun.

    11 vinkkiäni pimeyteen:

    1. kirkasvalolamppu
    2. nukkuminen (vaikka sitten 10 tuntia yössä, jos tilanne vaatii)
    3. verikokeet (taistelkaa se ferritiinitesti, jos täytyy) ja tarvittaessa rautakuuri
    4. klementiinit
    5. persimonit
    6. inkivääri-kurkuma-shotti
    7. kaikenlaiset kauniit valot
    8. heijastimet
    9. pimeyden ihasteleminen
    10. impulsiiviset päätökset oman hyvinvoinnin eteen
    11. Håkan Hellströmin Tillsammans i mörker ja Snälla släck inte ljusen

    Ystävyydestä

    Susa3 kommenttia

    Tämä teksti kertoo ystävyydestä ja oli vaikea kirjoittaa. Sitä kirjoittaessani ajattelin paljon, itkin vähän ja kuuntelin tätä soittolistaa. 

    Kävin muutama ilta sitten syömässä entisen kämppikseni kanssa. Nauroimme olevamme kuin treffeillä, ulkona oli mössöinen tihkuava myrskysää, ympärillämme kaunis italialainen ravintola, jossa pianisti istui pianon ääreen, avasi kannen ja alkoi soittaa. Söimme kurpitsapastaa ja puhuimme rakkaudesta, kuten olemme puhuneet rakkaudesta useasti aiemmin, mutta totta kai nyt puoli vuosikymmentä kaiken jälkeen puhumme siitä kypsemmin, siitä ja kaikista muistakin asioista. Tiedämme tunteiden olevan vahvoja ja tiedämme tunteiden myös menevän ohi.

    Olin miettinyt ajatusta jo siitä lähtien, kun sain häneltä kutsun illalliselle, mutta siinä viinilasin antaman rohkeuden ja suorien sanojen puuskassa sain sen vihdoin ulos: ”Kiitos kun sä kutsuit mut. Mä en ikinä uskalla kutsua sua tai ketään mihinkään.”

    Entinen kämppikseni kysyi johtuuko se siitä, että pelkään kieltävää vastausta (ah, tuo ihana viisas ihminen!) ja vastasin kyllä, ja puhuessamme siitä ymmärsin ehkä vasta koko laajuudessaan paitsi sen, miten paljon pelkoni ovat rajoittaneet minua, myös sen, miten ne ovat tehneet pahaa niille ihmisille, jotka ovat olleet lähelläni. Ovat lähelläni.

    En ole koskaan kokenut olevani erityisen hyvä ystävä. (En ole myöskään ollut erityisen hyvä tyttöystävä, mutta se on varmaan toisen tekstin aihe. Jostain syystä kaikkia läheisiä ihmissuhteitani näyttää ilmeisesti vaivaavan riittämättömyyden ja epäilyksen tunne…)

    Ehkä tämä liittyy juuri hylätyksi tulemisen tunteeseen, siihen kieltäytymisen nakertavaan pelkoon. Kaikkiin lapsuuden ystävyyksiin, jotka katkesivat äkisti varoittamatta. Ala-asteikäisten tyttöjen klikkeihin ja niiden ulkopuolelle sulkemiseen.

    Tai ehkä se ulottuu vielä kauemmas menneisyyteen, kaikkien kiintymyssuhteiden syntymiseen? Onko tämäkin niitä asioita, joissa vanhempani olisivat voineet menetellä jotenkin toisin, mutta tekivät niitä samoja virheitä, joita jo heidän vanhempansa olivat tehneet, ja siirsivät eteenpäin taas yhden epämieluisan piirteen pitkässä sukupolvien sarjassa? (Huvittava sattuma, että muutama päivä pastaillasta eteenpäin istuin iltaa erään toisen ystäväni kanssa ja puhuimme vanhemmistamme, juuri niistä vanhempiemme tekemistä asioista, joita he eivät tahallaan tehneet, mutta joista me olemme joutuneet kantamaan arpia ja joiden takia olemme istuneet psykoterapioissa ja pariterapioissa, ja istuneet tällaisia iltoja, joita viini on avannut, ja puhuneet näistä samoista asioista. Asioita, jotka varmaan sitten me teemme omille lapsillemme, ja muutaman kymmenen vuoden päästä he puhuvat näitä samoja, ja aika jatkuu ja asiat tapahtuvat lähes identtisinä, eivätkä ihmiset koskaan pysty käyttäytymään niin, etteikö arpia syntyisi.)

    Joka tapauksessa, oli syy mikä hyvänsä, tulos on ollut sama: ystävyyksissäni olen pelännyt niin paljon niiden katoamista, että olen itsekkäästi sulkeutunut itseeni ja etäännyttänyt ihmisiä, joista olen välittänyt.

    Olen odottanut vain heidän ottavan askeleita, koska olen itse pelännyt, ettei kukaan tule vastaan, jos minä teen niin.

    Olen etäännyttänyt heitä myös siksi, että masennukseni ja maniani ovat hyvin itsekkäitä ajanjaksoja. Masennuksessa jaksan murehtia vain itseäni. Maanisena vain oma hedonismini on kiinnostavaa. Mikä yhtälö, minä minä minä vuoden ympäri!

    Mutta alan olla itsekin aika kyllästynyt kuulemaan niitä tarinoitani.

    Ja vielä kyllästyneempi tottelemaan turhia pelkoja, jotka eivät perustu todellisuuteen eivätkä tuo eteen yhtään mitään hyvää.

    Joten istuimme siinä ravintolassa, pastalautaset edessämme, pianisti soitti, ja sanoin, että ensi kerralla minä keksin jotain ja ehdotan tapaamista. Itsestäänselvä asia jollekin toiselle, iso harppaus minulle, myöntää ääneen pelkoja ja tehdä lupauksia, jotka menevät niitä kohti.

    Ja vaikka totta kai toivon ystäväni suostuvan kun kysyn voidaanko nähdä, jossain ihan syvällä, tavallaan, toivon hänen myös sanovan että hei, nyt ei kyllä sovi, olisko joku toinen päivä?

    Ihan vaan nähdäkseni, mikä on pahinta, mitä sitten voi tapahtua.

    Ei mikään. Sittenhän me vaan nähdään joku toinen päivä.

    Olen kerännyt kesää talteen

    Roosa2 kommenttia

    Olen kerännyt kesää talteen; kukkien siemeniä parvekkeelta ja lapsuudenkotini pihamaalta, seuraavaa kasvukautta varten. Olen valmistanut likööriä ja hilloa mustikoista ja omenoista, lohduksi loputtoman pimeyden painostaessa. Kuivannut yrttejä; mäkimeiramia, minttua, salviaa, rosmariinia, lipstikkaa. Pakastanut rouskuja, sitruunamelissaa ja muiden keräämiä marjoja.

    Haaveilen omasta pihasta, kellarista ja tilavasta pakastimesta. Tällä hetkellä kuitenkin iloitsen viljelypalstasta ja mietin huvittuneena aikaa, jolloin vannoin asuvani vain isoissa kaupungeissa, lähellä kaikkea missä tapahtuu. Ja tietenkin vuokralla, jotta olisi helpompi vaihtaa maisemaa. Niin ne haaveet muuttuvat, ja hyvä niin.

    Kävin katsomassa Tove-elokuvan ja tuli heti palava halu järjestää illalliskutsut, joita varten piirtäisi ja lähettäisi kutsukortit ja joissa juotaisiin hienoista, jalallisista liköörilaseista ja tanssittaisiin villisti pienessä tilassa. Tuli myös kummallinen halu uida kylmässä vedessä, voisikin kokeilla talviuintia kerrankin ilman saunaa.

    (Elokuvan jälkeen satuimme keltaisten lehtien täyttämällä Telakan terassilla viereiseen pöytään elokuvan ohjaajan ja tämän seurueen kanssa ja kuulin ohimennen, että Tovea taidokkaasti näytellyt Alma Pöysti joutui uimakohtausta varten kuudesti kylmään mereen, helmikuussa.)

    Seuraavaksi aion opetella uudestaan neulomaan ja kutoa villapaidan (saakutti soikoon!), tuli siitä miten ruma tahansa. Ja lukea, mutta pelkästään queer-kirjallisuutta (miten se sitten ikinä määritelläänkään). Voin suositella ainakin: Ocean Vuongin romaania On Earth We’re Briefly Gorgeous (englanniksi), Edith Hammarin sarjakuvateosta Homo Line (ruotsiksi) sekä Eeva Turusen novellikokoelmaa Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (suomeksi).

    Syksy saa tulla, ja talvikin.