On katsottava taas sisäänpäin

Olen vältellyt ajatuksiani, kirjoittanut viimeksi tammikuussa. Kirjoittaminen on ajattelemista, ajatteleminen elämistä. On aloitettava taas, uskallettava katsoa sisäänpäin. Tarkkailin ajatuksiani tänä viikonloppuna kuin jähmeitä jäälauttoja sulavan lammen pinnalla. Laitoin niitä muistiin. Tässä niistä muutamia.

Aikuisena tulee kiivettyä harmillisen harvoin puuhun.

Jos kuolen ennen koiraani, tunnen varmasti sen ikävän haudassanikin.

Voisinpa laulaa kuin Nick Cave tai Tom Waits.

Auringon valo ja lämpö valuu sieluun kuin sula kulta.

Tyynet päivät meren äärellä tuntuu ihmeeltä.

Juokseminen sujuu paljon paremmin jos hengittää suun kautta.

Salaisella kalliolla istuminen ystävän kanssa, turvallisen välimatkan päässä toisistamme, on hetkellinen pakopaikka.

Aamulla herätessä on muutaman sekunnin verran vailla huolta, kunnes taas muistaa.

Pelkään, että pakko-oireinen häiriö pakottaa jatkamaan jopa minulle poikkeuksellisen korkeaa hygienian tasoa tämän kaiken jälkeenkin. Pelkään, että jään pelkäämään ihmisiä ja kosketusta.

Nick Cave & The Bad Seedsin Waiting for You on raastavinta ja kauneinta mitä olen kuullut pitkään aikaan.

Miksi vihaan kaikkia runoja ja sanoituksia joita kirjoitan? Miksen voi löytää niistä samaa kuin mitä löydän muiden sanoista?

On vaikea kuulua mihinkään, olla osa, tuntea yhteisöllisyyttä.

Toivon että jonain päivänä mulla on studio, jonka seinät on yhtä suurta ikkunaa ja niiden takana on meri tai suuren järven selkä.

Kun maalaan, tulen osaksi yhteistä virtaa, jotain syvää energiaa tai rakkautta joka yhdistää kaiken elävän. Kun maalaan, tulen itseeni.

Kaipaan Madeiran vuorille, vaikken ole koskaan käynyt koko saarella.

Siivoaminen on ihan mukavaa. Puhdistaminen on vastenmielistä.

Ystävien tapaaminen viinin ja hauskapidon merkeissä etänä tuntuu seuraavana aamuna samalta kuin olisi ollut ihan oikeissa juhlissa.

Toivoin tästä vuodesta ajanjaksoa, jona tuottaa joku suuri kokonaisuus; näyttely, EP, kirja. Toivoin aikaa ja selkeyttä, taukoa. Pitää varoa mitä toivoo.

Kuva: Real fun, Wow!

Louna suosittelee

Elämme kummallisia, poikkeuksellisia aikoja, siitä on tuskin kellään epäselvyyttä. Nyt kun suuri osa viettää päivät lähinnä kotonaan, voi aika käydä välillä pitkäksi. Siksi kokosimme Lounakollektiivin yhteisiä suosituksia kotoiluun ja eristyelämään.

Ennen kuin mennään suosituksiin, haluamme lähettää lämpimiä ajatuksia sosiaali- ja terveydenhuoltoalan työntekijöille (erityisesti lähihoitajille ja sairaanhoitajille), kaupan kassoille, siivoojille, roskakuskeille, opettajille, varhaiskasvattajille ja kaikille muille, jotka pitävät yhteiskunnan rattaita pyörimässä.

Samoin ajatuksissamme ovat ne, joille koti ei ole se turvallisin paikka olla tällä hetkellä; henkistä tai fyysistä väkivaltaa kokevat, trans- tai homofobiaa kodeissaan kohtaavat, mielenterveysongelmien kanssa kamppailevat. Monet tukipalvelut ovat onneksi saavutettavissa myös netin ja puhelimen kautta. Apua on saatavilla.

Sitten siirrytään suosituksiin, olkaas hyvät!

Katsottavaa:

Julia:

  • Grace & Frankie (Netflix). Uskomattoman hauska ja raikas kuvaus ystävyydestä ja aika usein näkymättömäksi jäävistä ja passiivisina ja heikkoina kuvatuista iäkkäistä naisista. Saa katsomaan ikääntymistä paljon positiivisemmassa valossa. Sarjassa kuvataan myös vanhoja, tosi tavallisia homomiehiä, joita ei ihan hirveen usein näe populäärikulttuurissa. Sarjassa on lisäksi superihana, uudenlainen käsitys perheestä.
  • Studio Ghiblin leffat on nyt Netflixissä, ja jaksan palata niihin aina uudelleen. Monet Ghiblit on tosi ahdistavia eli kaikkia en suosittelisi oloa keventämään, mutta takuulla ahdistamattomia, ihanan lapsellisia ja naiiveja on Totoro, Kikin lähettipalvelu ja Kätkijät.

Susa:

  • Seinfeld, joka löytyy Viaplaysta, johon saa kahden viikon ilmaisen kokeilujakson. Toki kaksi viikkoa ei tule mitenkään riittämään tämän sarjan katsomiseen mutta… Täysin absurdi ja typerä ja typeryydessään ihana.
  • Perttu feat. Alexandra – Waves. Musiikkivideo, jossa on tallennettuna täydellisesti se, mitä kesä on ja miltä se tuntuu. Kun päästään ulos, meitä ehkä odottaa jo tämä.

Roosa:

  • The Great Pottery Throw Down (Youtube). Brittiläinen tosi-tv-kilpailu, jossa osallistujat kilpailevat siitä, kenen savityöt ovat keramiikka-ammattilaisten mielestä hienoimpia. Sopii kaikille keramiikan ystäville, tästä saa niin paljon ideoita savitöihin ja sormet oikein syyhyää päästä taas savihommiin. (Huomautuksena, että sisältää kuitenkin vähän ärsyttävän paljon turhaa sukupuolibinäärin korostamista.) Sain tästä vinkin Julialta, joka puolestaan kuuli tästä ystävältään Nealta.
  • Feel Good (Netflix). Koomikko Mae Martinin ideoima ja pääosanäyttelemä minisarja, jossa entinen huumeaddikti alkaa deittailla naista, joka on ensimmäistä kertaa ei-heterosuhteessa. Katsoin sarjan kaikki kuusi jaksoa putkeen yhden illan aikana, koska en malttanut lopettaa ja ensimmäiset jaksot nauroin ääneen ja lopuissa itkin jatkuvasti. Jos pidät ihmissuhdedraamasta ja/tai janoat itseni tavoin jatkuvasti queer/lesborepresentaatiota, katso tämä!

Sara:

  • Yle Areena on aarreaitta! Omia hyvän mielen tärppejä sieltä on Sohvaperunat, Avara luonto ja Aikuiset.
  • Musikaalit, rakastan niitä ja nyt jos koskaan on niiden aika! Netflixistä pitäis löytyä ainakin Grease, La La Land sekä Mamma Mia 2 (se on ykkösosaa sekopäisempi eli parempi).

Noora:

  • @historycoolkids (Instagram) tarjoaa tosi kiinnostavia, erilaisia palasia historiasta. Tänään opin mm. sen, että kaikkien rakastama, pehmeäpuheinen taidemaalari Bob Ross teki kaikki opetusvideonsa ilmaiseksi, ja että hänen ikoninen afronsa oli seurausta siitä, että hänellä ei ollut varaa käydä säännöllisesti parturissa. Live and learn!
  • @emmanuel_ceysson (Instagram). Mulle suurta iloa on tuonut Antti Holman aviomiehen Emmanuel Ceyssonin harpunsoittaminen. Manulla on omassa instassaan upeita videoita harjoituksista ja esityksistä harpistina The Metropolitan Operassa New Yorkissa. Ja siis bonusvinkki: @anttiholma ’n instan kohokohdista ”Perunan opinnot”. Huh.
  • Poika ja ilves Yle Areenassa! Klassikko!
  • Aloitin just Gleen alusta! Ja olin unohtanut miten valloittavan naiivi, mutta samaan aikaan monipuolinen ja hyvin kirjoitettu, kevyt sarja se onkaan. Mulle tää on myös erityisen hauska siksi, että olin itsekin choir nerd. (Netflix)

Jenna:

Kuunneltavaa:

Roosa:

  • Empress Of – I’m Your Empress Of. Juuri julkaistu albumi hondurasilais-yhdysvaltalaiselta Lorely Rodriguezilta, jolta löytyy ihania tanssibiisejä (mm. U Give It Up ja Love Is A Drug) kotidiskoiluun ja jolla kuullaan hänen äitinsä (joka myös tekee Lorelyn esiintymisasut!) viisauksia.

Sara:

  • Biisit, jotka ei kerro ihmissuhteista, maailmantuskasta tai mielellään tämän maailman ongelmista laisinkaan. Mun lempparilta J. Karjalaiselta poimisin esim biisit Varaani, Merenneitoni ja minä sekä vanhan klassikon: Apinaorkesterin.

Jenna:

  • Jeff Tweedy – I Know What It’s Like ja Slowdive – Slomo saa mut aina tuntemaan rauhaa. Talking Headsin levy Remain in Light saa aina tanssimaan!

Julia:

  • Konradsen – Saints and Sebastian Stories. Levyssä on jotain valtavan rauhottavaa ja lohdullista. Saa ainakin mut hengittämään rauhallisemmin. Levyn kansikin on todella kaunis. Bändi on mulle ihan uusi tuttavuus, enkä tiedä heistä mitään.

Luettavaa:

 Noora:

  • Viktor E. Frankl: Man’s Search For Meaning. (Ei-niin-kevyttä, mutta silti toivoa antavaa.) Kertoo kirjailijan kokemuksista keskitysleireillä holokaustin aikaan, mutta tekee sen eri tavoin kuin muut aiheesta kirjoitetut kirjat. Keskitysleireiltä selvinnyt Frankl on logoterapian – henkistä, tarkoituskeskeistä psykologiaa ja filosofiaa hyödyntävän psykoterapiamuodon – isä, ja kertoo kirjassaan siitä, miten hänen mukaansa kaikki perustuu ihmisen tarpeeseen löytää elämästä merkitys, hyvien ja vaikeiden aikojen keskeltä yhtä kaikki.

Jenna:

  • Sally Rooneyn Normal People. Luen tätä parhaillaan, superhyvin kirjoitettu.

Julia:

  • Tove Janssonin novellit, esim. yksiin kansiin kerätyt Valitut novellit (2019), joista monet löytyvät e- ja äänikirjoina eri palveluista, esim. Kuuntelija ja Nukkekaappi ja muita kertomuksia. Toven novellit on ihanan arkisia, välillä jopa tylsyyteen asti, mikä tällä hetkellä luo ainakin itselle turvaa. Tovella on taito kuvata arkisia ihmisiä ja tilanteita tovemaisen taianomaisesti. Ihmishahmot ovat realistisen ihmismäisiä, monet myös ihan tosi inhottavia, ja ihmissuhteissa esiintyvät tilanteet ja ongelmat niin osuvia ja aitoja, että välillä ei edes tajua novellien nerokkuutta kun vasta myöhemmin. Iso osa novelleista sijoittuu ihmisten koteihin ja pieniin arkiympyröihin, mikä myöskin istuu nykytilanteeseen, kun elinympäristö kutistuu kutistumistaan ja elämän perusasiat ja ihmissuhteiden hyvät ja huonot puolet korostuvat ihan poikkeuksellisella tavalla.

Susa:

  • E-kirjapalvelut nyt kun kirjastoon ei pääse. Ainakin Bookbeat ja Suomalainen tarjoavat palveluihinsa kahden viikon ilmaisen kokeilujakson. Tosi laajat valikoimat ja kirjoja löytyy sekä luettavina että kuunneltavina versioina.

Roosa:

  • Nearness on nettisivusto ja -yhteisö, hyvin saman tyyppinen kuin Rookie Mag aikoinaan. Sen perustajat Anna White ja Alia Wilhelm ovatkin vanhoja Rookieita. Näin he kuvailevat projektia sivuillaan: ”We wanted to create a community where we could share and seek inspiration from each other’s experiences, a space that encouraged self-reflection, open conversations about mental health, and a rare and real opportunity to slow down and process what was happening around us. Something akin to group art therapy. Nearness exists as a web platform and Instagram account, and will eventually come out as a print publication, too. We aim to include work from people all over the world, in the form of shared playlists, illustrations, personal essays, movie lists, printable collage kits and comics.” Voit siis itse osallistua projektiin ja tarjota omia juttujasi sinne halutessasi!

Puuhasteltavaa:

Noora:

  • Piiiiiitkät kävelyt ulkona. Lähde liikkeelle illalla vähän seitsemän jälkeen niin näet auringonlaskun.

Julia:

  • Näillä voi saada vähän lohtua ja kontrollin ja rutiinin tunnetta elämään:
    – siivoile ja sisusta kotia
    – vaihda kasveihin mullat ja sumuttele ja hoida kasveja
    – tee jalkakylpy
    – siivoa vaatekaappi
    – käy ystävien ja perheen kanssa ryhmävideokeskusteluja säännöllisesti
    – rakenna turvallinen pesä peitoista ja tyynyistä sänkyyn tai sohvalle
    – hoida ja lakkaa kynsiä
    – tee palapeliä

Susa:

  • Hengittäminen. Kun olo on pahimmillaan, pitää vaan selvitä hetkestä toiseen ja keskittyä perusasioihin. Hengittele tämän kolmion tahtiin.
  • Liikunta. Onneksi ulos saa yhä mennä juoksemaan. Kotitreeniin hyviä sovelluksia on esimerkiksi Nike Training, jossa on ilmaisena tosi paljon treenejä. Sweat-niminen sovellus on myös todella laadukas ja hyvä, ja nimi on enne, se on myös todella hikinen. Maksullinen, mutta uusi käyttäjä saa ilmaisen kokeilujakson nyt kuukauden ajaksi.

Roosa:

  • Kasvien kasvattaminen siemenistä asti. Siemeniä voi ostaa valmiina (vaikkapa Hyötykasviyhdistykseltä) tai sitten säästää syömiensä hedelmien ja kasvisten siemenet (esim. appelsiini, paprika, kurpitsa). Herneenversot on helppoja kasvattaa ja ihanan makuisia esim. leivän päällä. Juuri nyt seuraan innolla kotona tomaattien, laventelin ja basilikan kasvua.

Muistakaa myös, että tylsyys on välillä ihan hyvästä ja näitä(kään) poikkeusoloja ei tarvitse alkaa suorittaa. On tosi ok levätä ja ottaa päivä kerrallaan. Rasvatkaa myös niitä käsiä sen pesemisen lisäksi. Kyllä tästä selvitään.

Karanteenipäiväkirjat

Olin noin kuukausi sitten kipeänä, vaikka en lähes koskaan ole. Kaikki tuntui absurdilta, eristäytymisen tunne oli epätodellinen, kun on tottunut viettämään päivänsä ihmisten ympäröimänä.

Liikun viikossa 4-5 kertaa, nyt liikuin sängystä keittiöön hakemaan vettä ja inkivääri-sitruuna-juomaa.
Juoksen kymmeniä kilometrejä tyhjentääkseni ajatuksia, meditoidakseni, ollakseni itseni kanssa. Nyt makasin sängyssä ja yritin olla ajattelematta juoksemista.
Ajattelin kuitenkin: ajattelin Keskuspuiston sykkivää vihreää kevään ja kesän välisinä päivinä, ja ajattelin Arabianrantaa auringonlaskun aikaan, ja sitä millaista ääntä lenkkarit pitävät asfalttia vasten.

Kun paranin korona iski Suomeen.

Näinä päivinä oloni on ollut vielä epätodellisempi, koska en ole enää yksin pysähdyksissä, nyt koko maailma ympärillä on pysähtynyt.

Olen kirjoittanut jatkuvasti päiväkirjaa, muistaakseni myöhemmin nämä omituiset ajat, joina vuorotellen tuntuu ei-miltään ja vuorotellen kauhistuneelta, ahdistuneelta, siltä että seisoo maailmanlopun edellä, vaikka tietenkin kaikki tulee jatkumaan, löydämme uuden normaalin ja mitä oli ennen, sitä on silloin vaikea muistaa enää.

19.3.
Voiko todella olla, että ne asiat joita pelkään ovat näin lapsellisia ja itsekkäitä: miten keskellä hirveintä kriisiä osaan käsitellä vain minun kriisiäni. Kaikki minun odotuksieni ja ajatuksieni mukainen, joka ei tule tapahtumaan.

Pääsenkö juoksemaan Keskuspuistossa, kun kirkkain vihrein iskee puihin.

Pelkään eniten menettäväni värit ja ettei minua kosketeta.

Niin kuin vain minun normaali elämäni olisi varoittamatta hajotettu.

21.3.
Erilaisia välitiloja, joista yksikään ei säily: tyyneyttä ja sitten kurkkua ahdistavaa mahdottomuutta ymmärtää, miten selviämme tästä tai pääsemme eteenpäin.

Näemme H:n ja S:n. Ulkona liikkuminen tuntuu kuin tekisi rikoksen ja suuntaa tahtoo vaihtaa heti, kun joku kävelee vastaan. Linnanmäen lähellä olevilla kallioilla H ottaa meistä kuvan, jossa kaikki kolme seisomme usean metrin päässä toisistamme. En koskaan ole halunnut halata ketään niin paljon kuin tänään. Kun kävelemme takaisin kotiin, on Fleminginkatu täynnä paloautoja ja poliisit pysäyttäneet liikenteen. Katselemme hetken taloa, jonka neljännessä kerroksessa on hetkeä aiemmin ollut asuntopalo. Tällainen katastrofi tuntuu äkisti todella omituiselta, muistolta maailmasta, jossa kerran olemme olleet, mutta joka on tuhoutunut, mahdoton päästä enää takaisin sen sisään.

Normaaleja onnettomuuksia tapahtuu vieläkin. Ja ihmiset eroavat ja rakastuvat ja sairastavat muitakin tauteja kuin tätä.

23.3.
Aamut ovat kirkkaita ja säätiedotuksissa kerrotaan, miten ilma lämpenee.

Kun tutut läheltä joutuvat sairaalaan 40 asteen kuumeessa alan äkisti ymmärtää, ettei kukaan meistä ole turvassa tai haavoittumaton. Olen tuudittautunut turvan tunteeseen kuin lapsi ja nyt vaara repii tunnettani rikki.

Jos olisin yhä lapsi, äiti vakuuttaisi minun olevan yhä turvassa kaikelta pahalta.

Sanoessaan niin hän väkisinkin valehtelisi.

Pasilan aseman sisällä kävelee pulu. Olin jo unohtanut, että niitä on olemassa…

En edes tiedä mitä pelkään eniten. Ettei normaalia enää koskaan tule?

24.3.
Sörnäisten metroasemalla tuijotan mainosta tunnelin seinässä muistamatta nyt, mitä siinä mainostettiin. Zalandoa? Pikamuotia, kirkkaita muotivärejä kevääksi? Miksi tällaiset asiat tuntuvat nyt niin turhilta? Miten tällaisilla asioilla joskus oli arvoa?

Olen kymmenen päivää pukeutunut samoihin vaatteisiin: korkeakauluksiseen ohutraitaiseen mekkoon; valkoiseen nyppyyntyneeseen villahameeseen; valkoiseen silkkitoppiin, josta langat alkavat purkautua. Kerran siihen pukeutuneena tanssin Dynamossa, ihanassa hikisessä Dynamossa, joka oli kotini, kerran…

Näenkö koskaan enää Los Angelesia? Näenkö ikinä enää Dynamoa?

25.3.
Miten oudolta tuntuu, että on olemassa kirjoja, jotka on kirjoitettu ennen tätä aikaa. Kaikki silloin tapahtunut, naiivia niin kuin lapsuus tai hyvin päättyvät unet ihmisistä, jotka on ehtinyt jo unohtaa.

Kaikki tämä, tapahtunut kuin toisessa maailmassa, kuin mennyt maailma olisi sama kuin kirjoitettu maailma: yhtä epätodellinen ja kaukana. Mahdollinen kuvitella, mahdoton koskettaa.

Nämä päivät tuntuvat aivan kuin olisi herännyt painajaisesta siihen, että unissa olleet hirviöt tuijottavat sängyn päädystä – aivan kuin kaikki olemattomaksi väitetty olisikin herännyt eloon.

28.3.
Kun olemme olleet tarpeeksi pitkään videoyhteydessä alan jo unohtaa, ettei I olekaan täällä vaan parin tuhannen kilometrin päässä.

”Susa, what does your ”new normal” look like, without the previous structures in your life?” kysyy horoskooppisovellukseni.

Yöllä kellot äkisti kääntyvät aivan kuin me hukkaisimme aikaa.

Aika, avaruus ja ne uskomattomat sillat, joita rakennamme tapahtuneiden väliin, tapahtumattomien väliin, me kytkemme toiveitamme ja toisiamme yhteen kuin kuvittelisimme pystyvämme määräämään maailmaa.

Kaipaan eniten kaupunkien rajojen avaamista, sitä että voimme taas syöksyä toisiimme kiinni, kokea läheisyyden sen sijaan, että vain kuvittelemme sen.

Olen kyllästynyt haaveilemaan näistä tavallisista asioita: joukkoliikenteestä, täysistä aamumetroista (mikä ihana kollektiivinen kiireen ja myöhästymisen tunne!), lounasravintoloista keskipäivällä, ja juhlista joissa meitä on paljon ja juomme toistemme viinilasien reunoista ja jaamme saman tupakan.

Kirjastosta ja kuntosalin juoksumatosta ja siitä, ettei ihmisiä tarvitse väistää kadulla.

Että uskallan hengittää ketä tahansa päin.

Ja siitä ettei jatkuvasti kaiken päällä olisi tällaista omituista ohutta pelkoa, se on kuin kalvo jonka vain odottaa repeävän, miten näennäistä rauha onkaan, miten kapeista palasista rakennettu.

En tiennyt käveleväni jään päällä ennen kuin se rikkoontui.

31.3.
Ajattelen morsiuspukuja, niin kuin joku vielä järjestäisi häitä, tai tulisi järjestämään niitä pitkään aikaan…

Paitsi alle kymmenelle hengelle, jotka kaikki seisovat kahden metrin päässä toisistaan.

Isäni ei voisi saattaa minua alttarille pidellen kädestäni kiinni. Isäni ei voisi tulla häihini, koska hän on Uudenmaan rajan toisella puolella.

En ole varma itkettääkö tämä vai naurattaako.

Aika uusille unelmille

Ensimmäinen tekstini Lounakollektiiviin alkoi näin:

Minä en ole ihminen, joka on aina kirjoittanut. Itse asiassa en ole aina tehnyt mitään, olen tehnyt jatkuvasti kaikkea.

Olen ajanut isäni rakentamaa mikroautoa, soittanut selloa orkesterissa, telinevoimistellut, välinevoimistellut, yleisurheillut, suunnitellut vuoristoratoja tai vaatteita tai painovoimaa uhmaavia huonekaluja, vedostanut pimiössä valokuvia, opetellut uusia kieliä, leikannut lyhytelokuvia, ohjannut musiikkivideoita, laulanut kuorossa tai yksin tai kaksin, salaa tai julkisesti. Lopettanut kaiken. Aloittanut uudelleen.

En ole aina kirjoittanut. Mutta nyt kirjoitan, sillä siihen on painava syy.

Minä en muista elämästäni moniakaan asioita. En tietenkään voi tietää, mikä on oikea tai normaali määrä muistoja, mutta luulen, että omani on melko suppea – ja siksi olen päättänyt pakottaa itseni muistamaan. Olen päättänyt kirjoittaa itsestäni ulos jokaisen muistamani hetken, tapahtuman ja tilanteen, kaikessa merkityksellisyydessään – tai merkityksettömyydessään.

Näistä sanoista on nyt tasan kymmenen päivää vaille vuosi ja on sanottava: en muista yhtään sen paremmin. Mutta tapahtui jotain muuta: aloin kirjoittaa.

Se lähti liikkeelle täältä, ydintalvella. Nousi muistoista, sanoista jotka asettelin peräjälkeen, sommittelin kuin asetelman maalaukseen, päästin ulos itsestäni. Tuntui uskomattomalta antaa kaiken vain tulvia, hallita lauseita kaivamalla uusia uria ja kasaamalla patoja, ohjaamalla virtaa lempein, mutta määrätietoisin ottein.

Se jatkui työhön. Edellisenä syksynä Yleisradiolla aloittamani verkkotoimittajan työ muotoutui juuri minulle sopivaksi oman henkisen hyvinvointini ehdoilla, upean esimieheni avulla. Se tarkentui artikkelien kirjoittamiseen, haastatteluihin, kysymysten valmisteluun, materiaalin purkamiseen ja jälleen uudelleen rakentamiseen. Yhtäkkiä keväällä huomasin – elätän itseni kirjoittamalla.

Kesällä magneettihoidon jälkeen, ajatusten kirkastuttua, aloin kirjoittaa kirjaa. Se tapahtui ilman varoitusta, alkoi valua sormistani muistivihkoihin ja puhelimeen hätäisesti luonnosteltujen merkintöjen kautta näppäimistölle, ruudulle, pilvipalveluihin, apurahahakemuksiin, valituille silmille.

Syksyllä paljastui uusi muoto: essee. Tunsin tarvetta ilmaista mielipiteitäni tarkoin jäsennellyssä muodossa. Myös jokin vanha näyttäytyi kaikkien pitkien virkkeiden alta: runot. Hapuilen niitä esiin, veistän esseitä näkyviksi.

Ja nyt se jatkuu, hetken haparoinnin jälkeen tartuin siihen jälleen tiukasti kiinni, koitan pitää sitä otteessani vaikka mieleni riuhtoo välillä rankasti myrskytuulen tavoin, ristiaallokossa. Teen nyt kaikkeni, jotta voisin jatkaa. Jos vain tyynellä säällä niin olkoon niin, kunhan en menetä kurssiani enää.

Olen seissyt paikoillani pitkään, pyörinyt ympyrää pimeässä. Kirjoittaminen on alkanut liikuttaa minua – ja liikuttaa minua.

On aika uusille unelmille, intohimolle, rohkeudelle. Kirkkaalle johtotähdelle.

Kuvan alkuperä valitettavasti tuntematon.

Mitä tämän vuosikymmenen aikana opin rakkaudesta

Vuosikymmen oli pitkä ja ehti näyttää erilaisia asioita. Kaupunkeja, ihmisiä, tunteita, koteja, toiset parempia kuin toiset, niin kuin asioilla on tapana, olla hyviä ja huonoja vuorotellen. Kipeitä ja parantavia.

Tapahtui todella paljon kaunista.

Tapasin ihmisiä, hämmästyttäviä, syviä ja kauniita ihmisiä. Osa heistä sellaisia, jotka olen joutunut menettämään, mutta joiden jättämät tunteet asuvat minussa yhä ja tekevät minusta erilaisen ihmisen. Paremman.

Tapahtui myös todella paljon sellaista, jota en koskaan olisi valmis toistamaan uudelleen. Rumia tapahtumia, joiden ainoa perintö on mahdollisuus sanoa siitä kaikesta: selviydyin.

Kasvoin ja opin tällä vuosikymmenellä paljon ja muutaman niistä asioista tahdon nyt jakaa tässä kynnyksellä, jossa vanha on menossa ja uusi vasta tulossa, kaikki mahdollista. Joten: muutama asia, jonka tämä vuosikymmen opetti minulle rakkaudesta.

Olen oppinut, että tärkeää on olla rehellinen, aina. Valheilla on jälkensä, jotka voi välillä saada katoamaan olemattomiin, mutta ne ovat silti olemassa silloinkin, kun niihin ei voi löytää takaisin. On helpompaa elää, kun ei pelkää jäävänsä kiinni. On oikeampaa elää, kun tietää, mikä on totta.

Raadollinen rehellisyys ei ole aina kivaa, mutta on välttämätöntä sytyttää huoneeseen niin kirkkaat valot, että näkee kaiken lian lattialla ja seinissä, muuten sitä ei voi pestä pois. Tähän asti olen viettänyt aikaa rakkauteni huoneissa pimeässä tai vähintään silmät kiinni, haluttomana näkemään. Mutta rakkaus vaatii, että katsoo silloinkin, kun maisema ei ole se, jonka tahtoisi nähdä.

Ja jotta voi olla rehellinen muille, täytyy olla ensin rehellinen itselleen. En ole itse  varma, kumpi niistä on vaikeampaa. Opettelen yhä molempia. Valheet tulevat välillä vieläkin totuuksia helpommin. Osin myös siksi, että niiden saattaa virheellisesti kuvitella olevan totta.

Olen myös oppinut, että ihmiset eivät osaa lukea ajatuksia silloinkaan, kun itse kuvittelee olevansa ilmiselvä. Jos tuntee, on pakko sanoa ääneen, ja jos puhuu ääneen, on myös varmistuttava, että puhuu toisen kanssa samaa kieltä, että sanat tarkoittavat samaa asiaa. On mahdoton puhua samasta väristä, jos toinen siitä puhuessaan tarkoittaa punaista ja toinen sinistä. Mitä tarkoitan, kun puhun mustasukkaisuudesta? Tai kateudesta? Mistä joku muu puhuu, kun hän puhuu niistä?

Kun puhumme rakkaudesta, mistä me todella puhumme?

Joten olen opetellut puhumaan samaa kieltä, selittämään sanojeni merkityksiä.

Ja kuuntelemaan silloin kun minulle puhutaan toisella kielellä, jota vielä en ymmärrä, mutta jota tahdon oppia puhumaan.

Ihanaa lähestyvää uutta vuotta, vuosikymmentä. Toivottavasti se tulee lempeänä.