Marraskuu 0 – Julia 1

Normaalisti marraskuu on vuoden kamalin kuukausi, mutta tänä vuonna se pääsee parhaiden joukkoon hengähdystauon antaneiden kesäkuukausien kanssa. Ehkä se on käänteispsykologiaa tai joku maailmankaikkeuden oikku, että näin hirveänä vuonna juuri marraskuu onnistuukin yllättämään positiivisesti.

Tässä marraskuussa sain ihan uudenlaista voimaa pimeydestä. Tajusin, että pimeys on oikeastaan valtavan kaunista. Valot eivät näy valossa ja joka päivä paistava aurinko ei tunnu yhtä hyvältä.

Omissa askelissa ja liikkeissä on uutta voimaa ja päättäväisyyttä. Kello 5.15 pilkkopimeydessä soiva herätyskello ei saa epätoivon partaalle, vaan tuntuu sanovan jaksat tämänkin päivän. Ja jaksaminen marraskuussa tuntuu paljon suuremmalta kuin milloinkaan muulloin.

Tämäkin marraskuu yritti kyllä pistää aika kovasti vastaan heti alussa. Lokakuun lopussa sain pitkän sairasloman työuupumuksen takia. Itkin päivittäin, sain migreenikohtauksia monta kertaa viikossa, unohtelin sanoja ja asioita, en nukkunut öisin ja hiukset tippuivat päästä. En ole koskaan aikaisemmin voinut yhtä huonosti.

Mietin, mitä neuvoisin läheisiäni tekemään, jos he olisivat samassa tilanteessa ja irtisanouduin. Olen edelleen hemmetin ylpeä itsestäni, koska yleensä minulla menee ikuisuus pientenkin päätösten tekemisessä. Sain heti uuden työn, sellaisen jota olin pitkään toivonut. Sain onneksi levätä hetken välissä. Neuloin peiton alla, luin ja katsoin Gossip Girliä. En vaatinut itseltäni mitään. Toivuin nopeasti. Migreenit ja unettomuus loppuivat seinään, hiustenlähtö valitettavasti ei vieläkään.

Uuden työn aloittaminen uupumuksesta toipuvana ja vielä vuoden vaikeimpaan aikaan jännitti. Päätin varustautua. Hankin kirkasvalolampun, aloitin rautakuurin, koska työterveyslääkärin määräämissä verikokeissa selvisi ferritiinitasoni olevan viitearvojen alarajalla, ja opettelin ihmiseksi, joka menee klo 21 sänkyyn. Annoin itselleni luvan jaksaa juuri sen verran kuin jaksan, ja jaksoin niin paljon.

Voitin marraskuun.

11 vinkkiäni pimeyteen:

1. kirkasvalolamppu
2. nukkuminen (vaikka sitten 10 tuntia yössä, jos tilanne vaatii)
3. verikokeet (taistelkaa se ferritiinitesti, jos täytyy) ja tarvittaessa rautakuuri
4. klementiinit
5. persimonit
6. inkivääri-kurkuma-shotti
7. kaikenlaiset kauniit valot
8. heijastimet
9. pimeyden ihasteleminen
10. impulsiiviset päätökset oman hyvinvoinnin eteen
11. Håkan Hellströmin Tillsammans i mörker ja Snälla släck inte ljusen

Ystävyydestä

Tämä teksti kertoo ystävyydestä ja oli vaikea kirjoittaa. Sitä kirjoittaessani ajattelin paljon, itkin vähän ja kuuntelin tätä soittolistaa

Kävin muutama ilta sitten syömässä entisen kämppikseni kanssa. Nauroimme olevamme kuin treffeillä, ulkona oli mössöinen tihkuava myrskysää, ympärillämme kaunis italialainen ravintola, jossa pianisti istui pianon ääreen, avasi kannen ja alkoi soittaa. Söimme kurpitsapastaa ja puhuimme rakkaudesta, kuten olemme puhuneet rakkaudesta useasti aiemmin, mutta totta kai nyt puoli vuosikymmentä kaiken jälkeen puhumme siitä kypsemmin, siitä ja kaikista muistakin asioista. Tiedämme tunteiden olevan vahvoja ja tiedämme tunteiden myös menevän ohi.

Olin miettinyt ajatusta jo siitä lähtien, kun sain häneltä kutsun illalliselle, mutta siinä viinilasin antaman rohkeuden ja suorien sanojen puuskassa sain sen vihdoin ulos: ”Kiitos kun sä kutsuit mut. Mä en ikinä uskalla kutsua sua tai ketään mihinkään.”

Entinen kämppikseni kysyi johtuuko se siitä, että pelkään kieltävää vastausta (ah, tuo ihana viisas ihminen!) ja vastasin kyllä, ja puhuessamme siitä ymmärsin ehkä vasta koko laajuudessaan paitsi sen, miten paljon pelkoni ovat rajoittaneet minua, myös sen, miten ne ovat tehneet pahaa niille ihmisille, jotka ovat olleet lähelläni. Ovat lähelläni.

En ole koskaan kokenut olevani erityisen hyvä ystävä. (En ole myöskään ollut erityisen hyvä tyttöystävä, mutta se on varmaan toisen tekstin aihe. Jostain syystä kaikkia läheisiä ihmissuhteitani näyttää ilmeisesti vaivaavan riittämättömyyden ja epäilyksen tunne…)

Ehkä tämä liittyy juuri hylätyksi tulemisen tunteeseen, siihen kieltäytymisen nakertavaan pelkoon. Kaikkiin lapsuuden ystävyyksiin, jotka katkesivat äkisti varoittamatta. Ala-asteikäisten tyttöjen klikkeihin ja niiden ulkopuolelle sulkemiseen.

Tai ehkä se ulottuu vielä kauemmas menneisyyteen, kaikkien kiintymyssuhteiden syntymiseen? Onko tämäkin niitä asioita, joissa vanhempani olisivat voineet menetellä jotenkin toisin, mutta tekivät niitä samoja virheitä, joita jo heidän vanhempansa olivat tehneet, ja siirsivät eteenpäin taas yhden epämieluisan piirteen pitkässä sukupolvien sarjassa? (Huvittava sattuma, että muutama päivä pastaillasta eteenpäin istuin iltaa erään toisen ystäväni kanssa ja puhuimme vanhemmistamme, juuri niistä vanhempiemme tekemistä asioista, joita he eivät tahallaan tehneet, mutta joista me olemme joutuneet kantamaan arpia ja joiden takia olemme istuneet psykoterapioissa ja pariterapioissa, ja istuneet tällaisia iltoja, joita viini on avannut, ja puhuneet näistä samoista asioista. Asioita, jotka varmaan sitten me teemme omille lapsillemme, ja muutaman kymmenen vuoden päästä he puhuvat näitä samoja, ja aika jatkuu ja asiat tapahtuvat lähes identtisinä, eivätkä ihmiset koskaan pysty käyttäytymään niin, etteikö arpia syntyisi.)

Joka tapauksessa, oli syy mikä hyvänsä, tulos on ollut sama: ystävyyksissäni olen pelännyt niin paljon niiden katoamista, että olen itsekkäästi sulkeutunut itseeni ja etäännyttänyt ihmisiä, joista olen välittänyt.

Olen odottanut vain heidän ottavan askeleita, koska olen itse pelännyt, ettei kukaan tule vastaan, jos minä teen niin.

Olen etäännyttänyt heitä myös siksi, että masennukseni ja maniani ovat hyvin itsekkäitä ajanjaksoja. Masennuksessa jaksan murehtia vain itseäni. Maanisena vain oma hedonismini on kiinnostavaa. Mikä yhtälö, minä minä minä vuoden ympäri!

Mutta alan olla itsekin aika kyllästynyt kuulemaan niitä tarinoitani.

Ja vielä kyllästyneempi tottelemaan turhia pelkoja, jotka eivät perustu todellisuuteen eivätkä tuo eteen yhtään mitään hyvää.

Joten istuimme siinä ravintolassa, pastalautaset edessämme, pianisti soitti, ja sanoin, että ensi kerralla minä keksin jotain ja ehdotan tapaamista. Itsestäänselvä asia jollekin toiselle, iso harppaus minulle, myöntää ääneen pelkoja ja tehdä lupauksia, jotka menevät niitä kohti.

Ja vaikka totta kai toivon ystäväni suostuvan kun kysyn voidaanko nähdä, jossain ihan syvällä, tavallaan, toivon hänen myös sanovan että hei, nyt ei kyllä sovi, olisko joku toinen päivä?

Ihan vaan nähdäkseni, mikä on pahinta, mitä sitten voi tapahtua.

Ei mikään. Sittenhän me vaan nähdään joku toinen päivä.

Kun olimme tyttöjä

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää. Tarkoituksena on vähentää tyttöihin ja tyttöyteen kohdistuvaa syrjintää ja vähättelyä, edistää tyttöjen oikeuksien toteutumista ja nostaa kaikkia tyttöjä ja tyttöyttä. Naisliitto Unioni aloitti #KunOlinTyttö-somekampanjan, jolla juhlistetaan sitä, että tyttöyttä on yhtä monenlaista kuin tyttöjä on olemassa. Kampanja kutsuu kaiken ikäisiä naisia ja tyttöjä jakamaan omia kokemuksiaan tyttönä olemisesta, syrjinnästä ja voimaantumisesta.

Me Lounassa olemme suuria tyttöjen ja tyttöyden faneja, ja halusimme tietysti jakaa omia ajatuksiamme ja kokemuksiamme siitä, kun olimme tyttöjä.

Julia

Kun olin tyttö, minulla oli paksu ja takkuinen tukka, kova ääni ja kova pää. Jo pikkutyttönä esikuvani olivat äidin meille lukemista kirjoista ja toistamiseen katsomistamme piirretyistä ja elokuvista tutut Pikku Myy, Ronja Ryövärintytär ja Peppi Pitkätossu. Olin itsenäinen ja itsepäinen ja minulle oli tärkeämpää olla oikeassa, ilmaista mielipiteeni ja ajatukseni (kovaan) ääneen ja saada haluamani läpi kuin olla kiltti tai sovinnainen. Vaarini kutsui minua tinttapieruksi. Vastasin kuulemma sanan merkitystä täydellisesti.

Kolme vuotta vanhempi isosiskoni oli elämäni tärkein ihminen ja riitelimme ainakin oman muistikuvani mukaan todella vähän. Joskus tottakai tuli vääntöä, kun muuten todella kärsivällinen siskoni kerrankin halusi oman tahtonsa läpi. Meille opetettiin, että ”fiksumpi antaa periksi”, mutta ei minua todellakaan kiinnostanut olla fiksumpi, jos se tarkoitti periksi antamista. Päiväkodin aikuiset olivat kuulemma joskus kuvailleet meitä päivänsäteeksi ja menninkäiseksi. Voitte kuvitella, kumpi oli kumpi.

Olen ollut onnekas ja saanut ympärilleni ihmisiä, jotka ovat antaneet minun olla juuri sellainen tyttö kuin olen, enkä ole saanut kuulla luonteeni, ulkonäköni tai kiinnostuksen kohteitteni olevan tytöille sopimattomia. Rakastin barbeja ja prinsessaleikkejä, lempivärini oli sininen, pelasin jalkapalloa ja tanssin balettia. Unelma-ammattini oli kioskintäti.

Päiväkoti-ikäisenä olin äärimmäisen viehättynyt prätkähiiri- ja katuhaileluista. Toivoin niitä monta kertaa lahjaksi ilman menestystä, ja jouduin tyytymään kaveripoikien lelujen lainaamiseen. Niitä ei kielletty sen takia, että ne olisivat ”poikien leluja”, tai ainakaan en muista koskaan kuulleeni meillä kotona sellaista puhetta. Ne kiellettiin, koska ne olivat ”väkivaltaleluja” äitini mukaan, joka oli tuohon aikaan todella innokas tuore erityispedagogi ja kasvattaja. Sain kuitenkin eräänä jouluna kovasti toivomani ”käärmelinnan”, joka oli kuin Polly Pocket, mutta suunnattu pojille (nyt tiedän, että kyse oli Mighty Max -lelusarjan Mighty Max Conquers the Temple of Venom –lelusta). Sain samana jouluna käärmelinnan ja Jasmine-barbien ja rakastin molempia.

Koulussa sain kuitenkin kärsiä siitä, etten vastannut joidenkin opettajien käsitystä siitä, miten tyttöjen kuuluu käyttäytyä. Avasin suuni, kun jokin ei ollut mielestäni oikein, turhauduin, koska oppitunnit eivät sopineet minulle ja osasin monet asiat jo, ja käyttäydyin sen takia tunneilla huonosti. Sain toisen luokan päätteeksi huonot arvosanat käyttäytymisestä, ja muistan itkeneeni vuolaasti kokemaani vääryyttä.

Jouduin ala-asteella kaksi kertaa jälki-istuntoon. Ensimmäisellä kerralla heitin välitunnilla lumipallon ja toisella potkaisin jalkapallon päin käytävän kelloa ja se rämähti alas. Jälkimmäisestä jouduin myös rehtorin puhutteluun. Käyttäytymisestäni oltiin huolissaan samalla, kun pojille samoja juttuja pidettiin ihan tyypillisenä. Olin todella huono telinevoimistelussa, jota tytöillä oli luvattoman usein. Pojat taas pelasivat minua kiinnostaneita joukkuepelejä. Kieltäydyin opettelemasta takaperinkuperkeikkaa, koska se oli minusta kamalaa, typerää ja täysin turhaa. Se tietysti vaikutti liikunnan arvosanaani.

Takkuista tukkaa lukuun ottamatta olen pitkälti tuo sama tyttö edelleen. Jos pikkutyttö-minä osaisi vähän paremmin englantia ja voisin lähestyä häntä tulevaisuudesta, lähettäisin hänelle lempimeemini (alkuperäisen naiset-sanan muutin tytöiksi):

To the girls who are aggressive: keep being assertive.
To the girls who are bossy: keep on leading.
To the girls who are difficult: keep telling the truth.
To the girls who are too much: keep taking up space.


Sara

Kun olin tyttö, olin aivan liian iso.

Alakoulussa opettaja marssitti meidät luokasta ruokalaan pituusjonossa ja minä, pisin, isoin, olin aina viimeisenä. ”Sara se on syönyt reippaasti puuronsa”, oli tällä opettajalla tarpeettoman usein tapana sanoa ja minä mietin, että miksi, miksi minun oli pitänyt syödä sitä hemmetin puuroa.

Futisturnauksissa vastapuolen pelaajat jupisivat, että epäreilua, kun noilla ruotsinkielisillä on tuo yksi iso pelaaja. Olimme kaikki saman ikäisiä.

Hiukseni olivat pitkät ja paksut ja palmikolla ollessaan ne vetivät vertoja paksuudellaan käsivarrelleni (28-vuotias minä söisi hattunsa saadakseen vastaavanlaiset). Muiden luokan tyttöjen letit olivat mielestäni sieviä ja pieniä (kuten kaikki muukin heissä) ja minä harmittelin, että oliko ihan kaiken minussa oltava niin isoa.

En ole enää verrattain mikään mahdoton hujoppi, ehkä 172 tai 173 senttimetriä, mutta minulla on edelleen ison identiteetti. Edelleen huomaan vetäväni hartoitani kyyryyn, edelleen ajattelen joidenkin epäonnistumisten kohdalla syyn olevan koossani. Hävettää kysyä kenkäkaupassa myyjältä omaa kokoani.

Tyttäreni on nyt, alle 3-vuotiaana, ikätovereitaan keskimäärin päätä pidempi. Huomaan murehtivani sitä toisinaan. Kunpa en joutuisi erikseen pyytämään neuvolan terveydenhoitajaa olla kommentoimatta tyttäreni kokoa hänen kuullensa, kunpa yhtään kukaan ei päivittelisi hänen kokoaan. Toivon koko sydämestäni, että hän saisi elää maailmassa, jossa tyttöjen ei tarvitsisi pienentää itseään ollakseen tarpeeksi.


Noora

Minun aikani ei ole lineaarinen, se on kasa postikortteja, jokainen vuosi on omansa, ne pinoutuvat toistensa päälle ja loppuvat kun ei ole enää terveisiä joita lähettää. 

Juuri nyt olen lapsi, teini, aikuinen, kaikkia niitä samaan aikaan ja siitä syystä kun olin tyttö tarkoittaa minulle aikaa, jolloin koin olevani tyttö. En jotain muuta, joksi naisen sijaan kasvoin. Tyttö, kaikessa mitä se pitää sisällään.

Kun olin tyttö, kiipesin päivittäin puuhun, se oli yksi lempiharrastuksistani. Virittelin monimutkaisia köysiratoja takapihan mäntyjen korkeuksiin ja roikuin niissä kuin hurjimmassakin seikkailupuistossa.

Kun olin tyttö, pelkäsin nukkumista. Näin paljon painajaisia, nousin hikisenä sängystä yön pimeässä, laskin kosteat jalkapohjat kylmää lattiaa vasten ja hiippailin vanhempieni makuuhuoneen ovelle. Kurkistin sisään, kuiskasin äiti ja kipusin sänkyyn, turvaan, ihan pienenä, surkeana, rohkeana.

Kun olin tyttö, yllytin serkkuni syömään kastemadon. En tiedä miksi, harmittihan minua jo matoparkojen syöttinä käyttäminen valtavasti. Serkku söi madon, minä söin ikävästi kurkkuun tarttuvaa hiekkaa. 

Kun olin tyttö, pakotin Barbien ja Kenin rakastumaan toisiinsa. Sitähän leikki lopulta on, keksityn todellisuuden käsikirjoittamista, asettamista haluamiinsa uomiin. Minun tarinoissani oli tyttöjen ja poikien välistä ihastusta, perhe-elämää, hevosharrastuksia, seksiäkin. Joku voisi sanoa, että ihan perinteisiä juttuja.

Kun olin tyttö, katselin Formula 1 -kilpailuita isäni kanssa jokainen kesäsunnuntai. Keräsin pikkuautoja, nappasin salaisen tuoksahduksen polttoainetta autotallissa, seurasin renkaan vaihtoa mielenkiinnolla, sain vääntää pultit, jotka isä kiristi loppuun saakka kun olin karannut muihin puuhiin.

Kun olin tyttö, leikin äitiä Baby Born -vauvalleni. Syötin sille ruokaa, jonka tuoksun muistan edelleen. Se pissasi sen ulos keltaisena mönjänä. Leikin imettäväni sitä, olin nähnyt äitini ruokkivan pikkusiskoani niin. Yhtenä päivänä syötin nukelle multaa. Siitä se ei enää toipunut.

Kun olin tyttö, juonsin radio-ohjelmia, luistelin kaunoluistimilla, järjestin superpallojen taitokilpailuja, soitin lelusaksofonia, rakensin lumilinnoja, olin serkkujeni järjestämässä armeijassa, itkin kun kaaduin jäällä, kiljuin hurjan keinun kyydissä, nauroin kun sain jalkapallosta naamaan, tärisin mörön hiipiessä muumien terassille.

Kun olin tyttö, elin niin kuin voisin tehdä mitä tahansa, oletetusta sukupuolestani riippumatta. Ja kuinka ollakaan, niinhän minä voin.


Roosa

Lapsena rakastin barbieleikkejä, lukemista, heppajuttuja, piirtämistä ja pukeutumista. Tykkäsin myös rymytä metsässä, rakentaa kilparatoja pikkuautoille hiekkalaatikolla ja juosta kilpaa eskarin pihassa. Viisivuotiaana en suostunut pukeutumaan mihinkään muuhun, kuin kukkamekkoon ja lakerikenkiin. Kuusivuotiaana mummini olisi halunnut ostaa minulle kukallisen lippalakin, mutta vaadin saada punasinisen jääkiekkolippiksen, vaikka en seurannut jääkiekkoa, tykkäsin vain lippiksen väreistä. Olen kiitollinen siitä, että minulle ei koskaan kotona sanottu, etten saa tai voi tehdä jotain, koska olen tyttö.

Koska tytöt on ihania! Voimakkaita, herkkiä, kiukuttelevia, kikattavia, äänekkäitä, ujoja, helliä ja roiseja. Koen itseni paljon enemmän tytöksi kuin naiseksi ja aion kutsua itseäni tytöksi vielä satavuotiaana, jos se silloin hyvältä tuntuu. Tyttöjen vähättely vituttaa mua, koska se on niin absurdia, turhaa ja väärin. Tytöt voivat olla mitä tahansa, sedät väistykää!


Susa

Koen olevani etuoikeutettu, koska tyttöys on ollut minulle niin helppoa. 

Kasvoin perheessä, jossa minulla oli isä, äiti ja kolme siskoa. Koska vanhemmillani ei silloin ollut sukupuolta, hehän olivat vain vanhempia, maailmassani oli pitkään olemassa pelkkiä tyttöjä. Me kaikki olimme tosi erilaisia, toteutimme tyttöyttä ja tyttönä olemista sadoilla ja tuhansilla eri tavoilla. 

En kokenut, että tyttöydessä olisi mitään erilaista, ainakaan mitään heikompaa. Astuin kieltojen, rajojen ja vaatimusten maailmaan vasta aikuisena. Edelleen se hämmentää, pökerryttää ja riipii minua, se esteiden täyttämä maailma edessäni.

Toivon, että lapsuuteni tyttöys olisi saavutettavissa kaikille: helppo ja vapauden sävyttämä. Tyttöys, joka on täynnä ainoastaan mahdollisuuksia.


Jenna

Kun olin tyttö, olin ilkeä muille tytöille. 

Ympäriltäni löytyi aina sellaisia tyttöjä, jotka tekivät pikku ilkeyksiä toisilleen, ja pidin tätä ihan normaalina. Kaveripiiriini kuului sellaisia tyttöjä, jotka saattoivat päivittäin sanoa rumia toisistaan ja puukottaa toisiaan selkään. Pidin sellaisia tyttöjä suosittuina. Pikku hiljaa opin, että näin tytöt saattavat tehdä, ja ettei muihin tyttöihin voi koskaan luottaa täysin. 

Minusta oli täysin luontevaa olla kateellinen muille tytöille. Minusta oli täysin luontevaa puhua muista tytöistä heidän selkänsä takana. Minusta oli täysin luontevaa kutsua muita tyttöjä rumiksi tai pulleiksi tai tylsiksi. 

Kuvittelin usein kilpailevani muiden tyttöjen kanssa. Vertailin itseäni muihin tyttöihin balettitunneilla, koulussa ja yökylässä. Siitä tuli melkein pakkomielle: tuo tyttö on minua sievempi, tuo tyttö on minua parempi, tuo tyttö on minua älykkäämpi. 

Kyseenalaistin sekä muiden tyttöjen arvoa ja kelpoisuutta että omaa arvoa ja kelpoisuutta. Siitä tuli sellainen noidankehä, josta vasta aikuisena luovuin viimein. Jossain vaiheessa hoksasin, kuinka huonosti olin kohdellut niin muita tyttöjä kuin itseäni. 

Jos voisin puhua tyttö-minäni kanssa juuri nyt, kertoisin hänelle yhden jutun: sinä riität.

Kaikki tytöt riittävät. 

Toistaisin hänelle tämän uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Rehellisesti hauraana

”Älä koskaan luota ihmiseen, joka maanisesti ilmoittaa: ”Tämä on elämäni paras kevät!” Se tarkoittaa, että asiat ovat täysin pois tolaltaan.”
Kalle Haatanen – Pitkäveteisyyden filosofiaa

Timehop-sovellus muistutti minua äskettäin kuvista seitsemän vuoden takaa. Vuosien takaiseen instagram-postaukseeni olin koonnut ”ihanan kesän”.

Toistensa päälle valottuneissa filmikuvissa ihmiset hymyilevät. Kuvien perusteella olen koko kesän juhlinut, valvonut useisiin aamuihin asti, nukkunut ja herännyt taas upeisiin iltoihin. Olen tanssinut peruukki päässä, uinut yössä maauimalassa, hikoillut helteissä, tutustunut uusiin ystäviin – ja rakastunut.

Oikeasti muistan olleeni hukassa, niin hukassa.

Olin juuri lähtenyt rumalla tavalla parisuhteesta, jota en osannut lopettaa oikein. Ahdisti, se ja kaikki muut maailman asiat, käsittelemättömät tunteet, joita kannoin mukanani. Maniassani olin tuhlannut rahani ja olin paljon velkaa. Opintoni eivät edenneet. Istuin ahdistuneena graduseminaarissa tuntemassa oloni typeräksi ja vain odotin, että kohta jokaiselle paljastuu, miten olen jotenkin onnistunut huijaamaan itseni yliopistoon ja tähän pisteeseen olemattomilla ansioilla.

Join paljon ja väitin pitäväni hauskaa.
Join paljon, koska en osannut pitää hauskaa.
(Suhteeni alkoholiin on edelleen noiden vuosien jälkeen niin kieroutunut, että ehkä joskus täytyy kirjoittaa siitä oma postauksensa.)

Elin elämäni kamalinta aikaa, mutta yritin pitää yllä julkisivua, näytelmää ihmisestä, jolla on kaikki hyvin. Eikä vain hyvin: täydellisen hyvin, tietenkin! En lopulta tiedä, kuinka ansiokkaasti sen tein, mutta käytin pintani kiillottamiseen järjettömän paljon energiaa. Valehtelin, esitin ja näyttelin niin, että jos saman voiman olisi kohdistanut asioiden muuttamiseen, olisin varmasti, no, elänyt ne ajat hyvin erilaisella tavalla.

Jotenkin se on usein leimannut olemistani: esitys elämästä. Tarve näyttää kaiken olevan hyvin, vaikka todellisuudessa asiat olisivat luisumassa väärään suuntaan.

Myöhemmin olen usein miettinyt, mistä kaikki se esittäminen on johtunut. Miksen ole voinut antaa ahdistuksen olla näkyvillä? Miten se, että myöntää ääneen surunsa ja vaikeat päivänsä, tekee kenestäkään yhtään heikompaa ihmistä? Miksi me käytämme niin paljon vaivaa ollaksemme ulospäin ehjiä?

Roosa kirjoitti viime vuoden puolella jatkuvasta epäonnistumisen pelosta. Pohtiessani tätä tekstiäni luin sitä ja tämä kohta resonoi minussa: Ehkä kaiken takana on jonkinlaisen hallinnan tunteen säilyttäminen sekä riittämättömyyden pelko.

Ehkä omalla kohdallani kaikessa oli kyse juuri siitä. En osannut hallita sitä, mitä ympärilläni tapahtui, mutta pystyin sentään hallitsemaan sitä, millaisena näytin itseni.

Vaikka sehän on äärimmäistä vahvuutta, ettei koe tarvetta koko ajan esittää muuta kuin on. Että antaa hallinnan pettää ja hyväksyy sen.

Olen sivunnut tätä samaa aihetta jo kerran aiemmin tänä kesänä, kun kirjoitin unelmieni kesästä: Sorrun tämän saman koko ajan kaikki on niin ihanaa -narratiivin tuottamiseen myös itse. 

En ylläty, että samankaltaiset ajatukset toistuvat juuri nyt. Nämä rehellisyyden, valheen, esityksen ja totuuden teemat ovat olleet läsnä vahvasti elämässäni viime vuosina. Ehkä tulen kirjoittamaan niistäkin paremmin myöhemmin, jonain päivänä.

Mutta siihen asti, Roosaa lainatakseni: Ja sitten, nostan mielessäni keskisormen pystyyn näille ajatuksilleni ja mietin, entä sitten? Ehkä olenkin väärässä ja vääränlainen, totaalisen epäonnistunut, mutta entä sitten?

Kylvyn ylistys

Seuraavaksi kerron teille kylpyrutiinini, tai ehkä sitä voisi kutsua jopa jonkinlaiseksi kylpyrituaaliksi, sillä itselleni kylpeminen on tärkeä ja jollain tavalla pyhä toimitus; kaikin tavoin puhdistava oman itsen hellittelyhetki, jonka avulla rauhoitun, sekä ravitsen ja kunnioitan itseäni. Olenkin sanonut, että en suostu (tai ainakin harkitsen vakavasti) muuttamaan enää asuntoon, jossa ei ole kylpyammetta, niin snobilta kuin se kuulostaakin.

Aluksi huuhtelen kylpyammeen kauttaaltaan, laitan tulpan paikoilleen ja lasken sinne hetken niin kuumaa vettä kuin hanasta vain tulee. Sitten käännän hieman haaleammalle.

Kaadan sekaan senhetkisen olotilan mukaan joko kylpyöljyä, -vaahtoa tai -suolaa. Toisinaan haluan ihanan aromaterapiakylvyn ja sekoitan eteerisiä öljyjä oliiviöljyyn ja lasken kylpyveden sekaan.

Siirrän kylpyammeen viereen puujakkaran, jolle asettelen vesipullon, jonkun hyvän juoman ja mieluiten suolaista naposteltavaa. Toisinaan juomana on lasi viiniä, joskus jääteetä tai joku spesiaaliolut, mehu tai kahvikin käy. Parhaita kylpysnäksejä ovat ainakin oliivit, (suola)kurkkuviipaleet ja sipsit.

Sytytän muutaman kynttilän ympäri kylpyhuonetta. Pesen ja kuorin hellästi kasvojen ihon ja levitän sille hoitavan naamion. Oma ihoni pitää erityisesti kaikenlaisista savinaamioista.

Yhdistän puhelimen kaiuttimeen ja valitsen kuunneltavaksi jonkin podcast-jakson. Erityisen hyviä kylpy-podeja ovat mielestäni ainakin Sivumennen, Omaa luokkaa ja Petipuheita (viimeisimmäksi mainittua pitää Lounakollektiivissakin mukana oleva Noora, ystävänsä Jutan kanssa). Jakson kuunneltuani laitan jonkin soittolistan soimaan peseytymisen ajaksi. Kylvyn jälkeen rasvaan koko kehon kauttaaltaan ja olo on raukea.

Rakastan myös saunomista mutta kylpemisessä on jotain ihan erityislaatuista ihanuutta. Ehkä se on veden lämmin syleily, kehoa ei tarvitse niin kannatella ja ääriviivat pehmenevät. Keho tuntuu kevyeltä ja lempeältä, ystävälliseltä. Kylvyssä annan ajatusten vaeltaa ja usein saan paljon ideoita, jopa oivalluksia. En ihmettele yhtään, että kylpyjä on käytetty lääkinnällisiin tarkoituksiin.

Rakastan myös kylpylöitä, olisipa Suomessakin samanlaisia paikkoja kuin vaikka Budapestissa. No, onneksi on myös oma (vuokra-asunnon) kylpyamme, jonne saa rakennettua oman minikylpylän halutessaan. Harmi, että niin monista asunnoista on kylpyammeet poistettu tilavuuden ja tehokkuuden nimissä. En tosin tiedä, onko se myös jonkinlainen esteettömyysasia, jolloin se on tietty hyvä juttu.

Eihän kylpeminen kaikista ekologisin teko tietenkään ole, mutta luullakseni pienempi paha kuin vaikka jokapäiväinen lihansyönti tai lentokoneella lentäminen, vaikka tietenkään ympäristöystävällisyys ei ole pelkästään yksittäisten ihmisten harteilla.

Kokosin pienen soittolistan nimeltä Kylpymusiikkia (kuuntele täältä), jossa on mielimusiikkiani kylpyhetkiin, tosin se soveltuu varmasti myös vaikka syyskävelyille. Ja jos et omistakaan kylpyammetta, niin jalkakylvyn voi tehdä mihin vain vatiin tai ämpäriin. Samoin miniriikkisen höyrysaunan saa aikaiseksi, kun kiehauttaa vettä, kaataa sen kattilaan, lisää muutaman tipan jotain hyvän tuoksuista eteeristä öljyä ja menee kattilan kanssa pyyhkeen alle ”majaan” höyryhengittelemään.

Nautinnollisia kylpyhetkiä!