Kippis

 

Louna on viikon päästä yksivuotias. Tulevina päivinä jaamme ajatuksia Lounan menneestä vuodesta, ja ehkä tulevastakin. Sain kunnian aloittaa, koska, no, tavallaan kaikki alkoi minusta. Louna on yksi ihanimpia asioita, jotka on saaneet alkunsa mun ideastani. Lounaa tuskin olisi, ellen olisi sanoittanut jo pidemmän aikaa mielessä piilotellutta ajatusta instastoryyn kesällä 2018:

Haluaisin taas kuvata ja kirjoittaa, ja että olisi yhteisöllistä ja simmosta, mut en oikein tiedä mistä alottaisin. Tehtäisiinkö jotain yhdessä?

Sain hurjan paljon ihania viestejä, jotka kaikki vahvisti ajatusta siitä, että jonkinlaiselle kollektiiville olisi tilaa. Eniten viestejä vaihdettiin Roosan, Susan, Nooran ja Saran kanssa, ja jotenkin palaset loksahti kohdalleen itsestään. Jaettiin samoja ajatuksia yhteisön kaipuusta, luovuudesta ja sen toteuttamiseen sopivan alustan puutteesta, blogien väsähtäneisyydestä, livejournalin ihanuudesta silloin joskus. Ymmärrettiin toisemme ideat ilman, että niitä tarvitsi juurikaan selittää ja haluttiin pitkälti samoja asioita. Rakkaudessani kolmella jaollisiin lukuihin ja Jennan estetiikkaan, ehdotin tytöille vielä yhden jäsenen lisäämistä. Kaikki tuntui oikealta.

Florence + The Machinen High as Hope julkaistiin samoihin aikoihin, ja kuunneltiin sitä kaikki tahoillamme samalla kun tutustuttiin toisiimme ja hahmoteltiin sitä, mistä lopulta tuli Louna. High as Hope muistuttaa mua aina siitä läikähtelevän jännittävästä ajasta, kun tiedettiin, että tästä tulee jotain lämmintä, leutoa ja lempeää mutta ei tiedetty tarkalleen mitä.

Mulla ei ole koskaan ollut tyttöjä. Tiedättekö sellaista tyttöystäväporukkaa, jonka kanssa nukutaan siskonpedissä päiväunia ja letitetään toisten hiuksia, juodaan pullotolkulla viiniä ja kerrotaan salaisuuksia. Lounakollektiivista on tullut mun tytöt, vaikka ollaan neljässä eri kaupungissa kahdella eri mantereella. Ollaan puhuttu tyttöjen kanssa tapaamisesta, enkä malta odottaa sitä, että se joskus vielä toteutuu. Mielessäni näen meidät makaamassa punaviinipäissämme lattialla ja huutolaulamassa South London Foreveria.

Tyttöjen lisäksi Louna on antanut mulle niin paljon muutakin. Olen löytänyt oman luovuuteni uudelleen ja uskaltautunut opettelemaan uusia asioita, kuten koodaamista. Olen alkanut kirjoittaa päiväkirjaa monen vuoden tauon jälkeen. Olen oppinut avaamaan itseäni myös maailmalle, vaikka joka ikisen tekstin julkaisun hetkellä käyn läpi tunneskaalan epävarmuudesta ja lamauttavasta itsekriittisyydestä häpeään ja itsesuojelun tarpeeseen. Olen oppinut lempeyttä itseäni ja muita kohtaan mutta samalla huomannut paikkoja, joissa mulla on vielä tekemistä sen kanssa. Tämä on ollut uskomattoman lähellä sitä, mitä halusinkin.

Kippis meille, Louna. Toivon, että tarinamme on vasta alussa.

7 mm

Muistelen sitä, kuinka pari vuotta sitten istuin surun keskellä ja kuinka se tuntui musertavalta ja murskaavalta. Kuinka olen edelleen surullinen samoista sekä eri asioista, ja onko suruja lopulta kovinkaan montaa erilaista sorttia, ehkä tunne vain voimistuu aika-ajoin ja ilmenee eri tavoin. Mietin, kuinka mikään rakkaus ei korjaa kokonaan sitä, mikä on joskus rikottu, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan. Kaiken kanssa oppii lopulta elämään.

Mietin sitä, miten olla vahvistamatta yhteiskunnan parisuhdekeskeisiä normeja, monogamian glorifiointia sekä romanttisen rakkauden erityisasemaa, ja samalla olla äärettömän rakastunut ja tyytyväinen omaan parisuhteeseen. Miten vastaanottaa onnitteluita päätöksestä, että teemme kodin saman katon alle, koska se sattuu sopimaan meille ja tuntuu kokeilemisen arvoiselta, mutta se ei ole itsessään mikään saavutus tai osoitus suhteen toimivuudesta. En tiedä.

Leikkasin hiukseni seitsemän millin mittaisiksi ja jostain syystä tuntuu, että se vaatii selittelyä. Eihän se niin ole, mutta silti; tein niin, koska halusin kokeilla, miltä se tuntuu ja miltä näytän siilitukassa. Kiinnostaa, miltä hiukseni näyttävät, kun ne kasvavat sentin, viisi senttiä, viisitoista senttiä. Rakastan polkkatukkaa ja ajattelin eläväni sen kanssa loppuelämäni. Samalla ajatus karmaisi, enhän ole edes kolmeakymmentä, todellako aion pitää saman hiustyylin tästä hamaan hautaan saakka, mitä helvettiä? Todennäköisesti palaan polkkatukkaan vielä, mutta sen aika ei ole nyt. Leikkasin hiukseni, koska aika tuntui otolliselta ja koska äitini teki samoin ollessaan suunnilleen samanikäinen. Yksi parhaimmista opeista äidiltäni on se, että hiukset kasvavat aina takaisin. Tein niin, koska se jännitti ja pelkäsin näyttäväni rumalta, enkä jaksa tai halua pelätä sellaista. Pelkäsin myös, mitä muut asiasta ajattelevat ja sanovat, ja se jos mikä on syy sanoa, että haistakaa nyt vittu (itseni mukaan lukien). Leikkasin hiukseni, koska miksei?

Tekee mieli vain lukea kirjoja ja leipoa pullaa. Käydä koirapuistossa ja kastella viherkasvit. Tehdä makaronilaatikkoa ja mennä ajoissa nukkumaan. Urheilla, venytellä ja kuunnella ruotsinkielistä klassisen musiikin radiokanavaa (hyvä on, myöskin Vammaiskulttia sekä Mitä vittua? -podcastia, suosittelen).

Oikeastaan pidän siitä, kuinka pitää pukeutua moneen vaatekerrokseen ja kuinka pimeys kietoo pehmeästi sisäänsä ja kuinka kaikki hidastuu. Keitän lisää teetä, nyt ei hötkyillä.

Hellän elokuun soittolista

On elokuu, ja kerään violetteja kukkia violettiin maljakkoon, valmistan limoncelloa islantilaisesta vodkasta ja jätän mielessäni jäähyväisiä kesälle. Pidän kaikista vuodenajoista ja niiden vaihtelusta, joten en osaa sen kummemmin surra kesän loppumista, vaikka siihen jonkinlaista kummallista kaihoa aina liittyykin. Voisi kai lukea Tove Janssonin Kesäkirjan uudelleen, googlailla myytävänä olevia saaria ja haaveilla.

On elokuu, ja kokosin soittolistan, jolta löytyy niin omia ikisuosikkeja (mm. ABRA ja Blood Orange) kuin uudempiakin tuttavuuksia (esim. Kate Tempest ja Choker). Tyylillisesti liikutaan melko rauhallisissa tunnelmissa, onhan soittolistan nimi Hellä elokuu.

Muistelin listaa kasatessani sitä, kun tulin yllättäen jätetyksi parisen vuotta sitten joulun alla ja sain ihmisiltä vinkkejä sydänsurujen käsittelyyn. Yksi vinkeistä oli sellainen, että kannattaa lukea jokin kirja, jota aiempi kumppani on suositellut. En muista enää perusteluja tälle, mutta se vaikutti kokeilemisen arvoiselta (olin valmis kokeilemaan ihan kaikkea). Vaikka pidänkin lukemisesta, on musiikin kuuntelu itselleni tärkein tunteidenkäsittelykeino, joten muokkasin vinkkiä hieman ja päätin kuunnella artisteja, joita entinen tyttöystäväni oli joskus aiemmin suositellut. Näin päädyin kuuntelemaan Waxahatcheen tuotantoa, ja tykästyin ikihyviksi. Nykyisin tämänkin soittolistan aloittava Takes So Much -kappale onkin yksi tärkeimmistä selviytymiskeinoistani päivinä, jolloin kaikki tuntuu kamalalta ja lannistavalta.

Soittolistaa voit kuunnella Spotifyssa: Hellä elokuu.

Suosituksia

Ihana, ihana elokuu! Tässä kuussa suosittelen:

Yksin tekemistä. Leffaan, kahville, taidemuseoon tai Berliiniin, niin kuin Julia.

Avun pyytämistä. Avun antaminen ei yleensä ole ollenkaan niin vaivalloista, kuin mitä pyytäjä päässään kuvittelee, päin vastoin.

Hakeutumista lampaiden luo. Aina, kun mahdollista. Hyppää pyörän selästä tai pysäytä auto, ja mene, mene! Lampaat ovat ihania, pehmeitä ja ystävällisiä. Ikinä en ole tavannut mulkkua lammasta.

Terapiaa, mutta yhtä paljon huonon terapian lopettamista. Jätin kesän alussa Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian viimeisen kolmannen vuoden kesken. Meni monta viikkoa, että sain kakistettua sanat ääneen suustani terapeutilleni. Se oli vähän inhottavaa, kertoa nyt toiselle, että tämän tekemään työn jälki on aivan paskaa. Tässä tilanteessa se tuntui vielä erityisen henkilökohtaiselta. Terapeuttini otti sen kuitenkin ihan hyvin, valtava paino putosi harteiltani ja nyt säästyvät niin molempien aika kuin minun rahanikin.

Juhlimaan lähtemistä ilman ripsiväriä. Kiität itseäsi aamuyöllä.

Työväenopistojen kursseja. Harvassa paikassa tunnen olevani yhtä kotona, kuin työväenopistolla ihanien kulttuurisetien ja -tätien ympäröimänä. Olen kokeillut mm. keramiikkaa ja espanjan kieltä, nyt olen menossa toista kertaa croquis-piirustuskurssille. Kurssilla piirretään elävää mallia tietyssä annetussa ajassa, yksi asento saattaa kestää välillä 30 sekuntia, välillä 20 minuuttia. Superkivaa, vaikka suurin osa luonnoksista on varsinkin alkuun aivan ruokottoman huonoja töherryksiä. Kannustan muutenkin tekemään juttuja, vaikka ei ihan osaisikaan. Kivat jutut kuuluvat kaikille, ei vain niille, jotka ovat lahjakkaita.

Hyvää syntymäpäivää

Huomenna on syntymäpäiväni.

Olen keskikesän lapsi. Synnyin kaksi viikkoa etuajassa Pikku Kakkosen aikaan. Minusta piti tulla poika nimeltä Sasu, mutta olenkin tyttö nimeltä Susa. Synnyin Hevosen vuonna, Kaksosten aikaan. Olen ilmetty kumpikin.

Tänä vuonna vuosien täyttäminen on tuntunut tavallista merkityksellisemmältä. Ehkä se johtuu siitä, että elän viimeisen kakkosella alkavan vuoteni, ja olen jo etukäteen alkanut kärsiä kolmenkympinkriisistä. Tai ehkä siitä, että kuluneen vuoden aikana olen jostain syystä ajatellut kuolemaa ja elämää enemmän kuin koskaan tätä aiemmin. Olen ajatellut kaikkia menneitä vuosia ja sitä, miten olisin voinut tehdä asiat toisin, ja hitaasti tajunnut, etten enää ikinä voi. Ei tule sellaista mahdollisuutta. Tämä ei ole peli, jossa kerran voin testata, epäonnistua ja mennä sitten tekemään kaiken uudelleen, oikein. Voin ratkaista enää vain tulevat ongelmat.

Tällaisia ajatukset ovat olleet enimmäkseen ahdistavia ja piinaavia. Toisaalta ne ovat lopulta pakottaneet katsomaan kaiken jo tapahtuneen sijaan siihen, mitä on nyt. Tänä vuonna syntymäpäiväni on konkreettinen muistutus, että olen tässä. Olen vielä tänään 28-vuotias, huomenna 29, ja niin päivät etenevät minä mukanaan.

Kun olin täyttänyt 13, kirjoitin kirjeen viidentoista vuoden päähän, tänne 28-vuotiaalle itselleni. Tarkoitus oli tietenkin, että avaisin kirjeen syntymäpäivänäni, mutta totta kai olen lukenut sen jo moneen kertaan näiden vuosien aikana. (Minulla ei ole kärsivällisyyttä, mutta uteliaisuutta on.)

Se 13-vuotias minä toivoi silloin, että tulen 28-vuotiaana olemaan yhden kirjan kirjoittanut kirjailija ja kahden lapsen äiti. Että olen sellaisen ihmisen kanssa, jota rakastan. Ja tärkeintä: että olen onnellinen, onnellisempi kuin hän.

Olen saanut jotain siitä. En ole kirjoittanut kirjaa, mutta toivon tekeväni sen. En ole äiti, mutta ehkä joskus teen ne kaksi lasta, juuri sen ihmisen kanssa, jonka kanssa saan olla nyt ja jota rakastan syvästi. Varovasti pystyn vihdoin sanomaan, että suurimman osan päivistäni olen onnellinen. Niinä muina, joina en ole, yritän joka tapauksessa olla kiitollinen.

Tahtoisin kirjoittaa uuden kirjeen tulevaisuuden minälleni, mutta en ole ollenkaan varma riittäisikö kärsivällisyyteni säilyttämään sitä lukemattomana kymmentä vuotta. Todennäköisesti ei. Siksi kirjoitan sanottavani tähän: vuodet, odotan teitä mielenkiinnolla, toiveikkaana, onnekkaana. Ja totta kai sopivasti peloissani. Niin sen täytyykin olla.

Hyvää syntymäpäivää, huomisen minä.