Kutsu

Hei ystävä,

Tervetuloa juhlimaan ensimmäistä syntymäpäivääni. Juhliin pääset mukaan tästä. Voit juhlia juuri siellä missä olet, juuri niin kuin sinusta tuntuu. Voit juhlia vaikka kylpyammeessa, peiton alla, kotimatkalla, ratikassa, lemmikin kanssa, yksin, yhdessä. Saat juhlia onnellisesti, lempeästi, väsyneesti, surullisesti, hilpeästi, vihaisesti, hiljaisesti. Näissä juhlissa ei ole pukukoodia, toivon, että tulet juuri sellaisena kuin olet.

Kokosin juhlamusiikiksi lempikappaleitani, joita voimme kuunnella yhdessä. Ajattelen, että tältä minä varmaan kuulostaisin, jos olisin tehty musiikista.

En toivo lahjoja, mutta ilahtuisin pienestä viestistä vieraskirjaani, jonka löydät vähän alempaa.

Ihana juhlia juuri sinun kanssasi.

Rakkaudella,
Louna

Ps. Hold on to each other.
Pps. Lista kannattaa laittaa shufflelle!

Artwork by Carla Llanos

Lämpöä, leutoa ja lempeä

Löysin Livejournalin, kun olin 14-vuotias ja tosi yksinäinen. Lapsuudenkotini modeemi, jolla nettiin yhdistäminen kesti minuuttikaupalla, oli juuri päivitetty laajakaistaan. Selasin internetiä mieluummin kuin nukuin. Selasin nettiä ja siihen nukahdin.

Livejournal oli blogiyhteisö ennen kuin blogeja tai somea varsinaisesti oli, tai ainakin ennen kuin niitä kutsuttiin sillä nimellä. Jaoimme siellä asioita ja salaisuuksia, joita yleensä jaetaan parhaille ystäville tai ainoastaan omiin yksityisiin päiväkirjoihin. Sain lohtua tavalla, jota en aiemmin ollut kokenut.

Vaikka kaikki kirjoitimme omia päiväkirjojamme, olimme silti yhdessä. Vaihdoimme kommentteja keskenämme ja juttelimme. Koulun jälkeen päivitin kaverisivua jännittyneenä siitä, miten tuntemieni ihmisten elämät etenivät. Livejournal tuntui siltä ystäväporukalta, johon en koskaan ”oikeassa maailmassa” ole kuulunut.

Olen kaivannut samanlaista yhteisöllisyyttä siitä lähtien, kun aktiiviset Livejournal-ajat loppuivat. (Eli melkein kymmenen vuotta sitten — apua.)

Kun Julia kysyi instagrammissa, löytäisikö hän sieltä kiinnostuneita ihmisiä tekemään jotain yhdessä, ajattelin tätä kaikkea ja ajattelin, että tuohon tahdon mukaan.

Ja kuinka tavattoman imarreltu ja onnellinen olin, olen yhä, että lopulta pääsin osaksi sitä.

Olen aika ajoin huolissani siitä, miltä vaikutan somessa ja sen ulkopuolella: pelkään olevani töykeä ja epämiellyttävä, ihminen jota ei tahdota mukaan joukkoon. Se, joka valittaisiin liikuntatunnilla joukkueeseen viimeisenä. Tuntui ihanalta löytää paikkansa, ja miten ihanalta se onkaan tuntunut löytää juuri näiden ihmisten keskeltä.

Sillä heidän kanssaan minusta on tuntunut turvalliselta, alusta asti.

Voimme jutella meidän kesken mistä vain.

Olemme purkaneet toisillemme tavallisia arkipäivän huolia. Työstressiä ja työhaastattelustressiä, apurahahakemuksia, valkoisen paperin kauhua ja sitä ilahtunutta oloa, kun flow vie mennessään ja kaikki, mitä tekee, tulee ulos itsestä pakottamatta ja oikeana.

Olemme puhuneet vaikeista asioista. Ahdistuksesta ja peloista ja suruista ja rakkaudesta.

Olemme yrittäneet ratkaista koko maailman ongelmat ja eniten ehkä sitä, miksi Gmailiin on niin vaikea yhdistää toinen sähköpostitili tai miksei Spotify-tili suostu toimimaan.

Louna on lämmin turvapaikka, pesä, josta tiedän saavani tukea, lohdutusta ja apua, mitä elämässä ikinä tapahtuukin. Toivon, että sellaisena se välittyy myös meidän ulkopuolellemme.

Lämpimänä ja leutona.

Elämänmakuisena ja ihanana.

Että voimme olla ystäväporukka paitsi toisillemme myös muille.

Se ystävä, jonka olkapäätä vasten tahtoo painaa oman päänsä ja jolle tahtoo kuiskutella kaikki salaisuutensa.

Hyvää syntymäpäivää, Louna.

Kippis

Louna on viikon päästä yksivuotias. Tulevina päivinä jaamme ajatuksia Lounan menneestä vuodesta, ja ehkä tulevastakin. Sain kunnian aloittaa, koska, no, tavallaan kaikki alkoi minusta. Louna on yksi ihanimpia asioita, jotka on saaneet alkunsa mun ideastani. Lounaa tuskin olisi, ellen olisi sanoittanut jo pidemmän aikaa mielessä piilotellutta ajatusta instastoryyn kesällä 2018:

Haluaisin taas kuvata ja kirjoittaa, ja että olisi yhteisöllistä ja simmosta, mut en oikein tiedä mistä alottaisin. Tehtäisiinkö jotain yhdessä?

Sain hurjan paljon ihania viestejä, jotka kaikki vahvisti ajatusta siitä, että jonkinlaiselle kollektiiville olisi tilaa. Eniten viestejä vaihdettiin Roosan, Susan, Nooran ja Saran kanssa, ja jotenkin palaset loksahti kohdalleen itsestään. Jaettiin samoja ajatuksia yhteisön kaipuusta, luovuudesta ja sen toteuttamiseen sopivan alustan puutteesta, blogien väsähtäneisyydestä, livejournalin ihanuudesta silloin joskus. Ymmärrettiin toisemme ideat ilman, että niitä tarvitsi juurikaan selittää ja haluttiin pitkälti samoja asioita. Rakkaudessani kolmella jaollisiin lukuihin ja Jennan estetiikkaan, ehdotin tytöille vielä yhden jäsenen lisäämistä. Kaikki tuntui oikealta.

Florence + The Machinen High as Hope julkaistiin samoihin aikoihin, ja kuunneltiin sitä kaikki tahoillamme samalla kun tutustuttiin toisiimme ja hahmoteltiin sitä, mistä lopulta tuli Louna. High as Hope muistuttaa mua aina siitä läikähtelevän jännittävästä ajasta, kun tiedettiin, että tästä tulee jotain lämmintä, leutoa ja lempeää mutta ei tiedetty tarkalleen mitä.

Mulla ei ole koskaan ollut tyttöjä. Tiedättekö sellaista tyttöystäväporukkaa, jonka kanssa nukutaan siskonpedissä päiväunia ja letitetään toisten hiuksia, juodaan pullotolkulla viiniä ja kerrotaan salaisuuksia. Lounakollektiivista on tullut mun tytöt, vaikka ollaan neljässä eri kaupungissa kahdella eri mantereella. Ollaan puhuttu tyttöjen kanssa tapaamisesta, enkä malta odottaa sitä, että se joskus vielä toteutuu. Mielessäni näen meidät makaamassa punaviinipäissämme lattialla ja huutolaulamassa South London Foreveria.

Tyttöjen lisäksi Louna on antanut mulle niin paljon muutakin. Olen löytänyt oman luovuuteni uudelleen ja uskaltautunut opettelemaan uusia asioita, kuten koodaamista. Olen alkanut kirjoittaa päiväkirjaa monen vuoden tauon jälkeen. Olen oppinut avaamaan itseäni myös maailmalle, vaikka joka ikisen tekstin julkaisun hetkellä käyn läpi tunneskaalan epävarmuudesta ja lamauttavasta itsekriittisyydestä häpeään ja itsesuojelun tarpeeseen. Olen oppinut lempeyttä itseäni ja muita kohtaan mutta samalla huomannut paikkoja, joissa mulla on vielä tekemistä sen kanssa. Tämä on ollut uskomattoman lähellä sitä, mitä halusinkin.

Kippis meille, Louna. Toivon, että tarinamme on vasta alussa.

7 mm

Muistelen sitä, kuinka pari vuotta sitten istuin surun keskellä ja kuinka se tuntui musertavalta ja murskaavalta. Kuinka olen edelleen surullinen samoista sekä eri asioista, ja onko suruja lopulta kovinkaan montaa erilaista sorttia, ehkä tunne vain voimistuu aika-ajoin ja ilmenee eri tavoin. Mietin, kuinka mikään rakkaus ei korjaa kokonaan sitä, mikä on joskus rikottu, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan. Kaiken kanssa oppii lopulta elämään.

Mietin sitä, miten olla vahvistamatta yhteiskunnan parisuhdekeskeisiä normeja, monogamian glorifiointia sekä romanttisen rakkauden erityisasemaa, ja samalla olla äärettömän rakastunut ja tyytyväinen omaan parisuhteeseen. Miten vastaanottaa onnitteluita päätöksestä, että teemme kodin saman katon alle, koska se sattuu sopimaan meille ja tuntuu kokeilemisen arvoiselta, mutta se ei ole itsessään mikään saavutus tai osoitus suhteen toimivuudesta. En tiedä.

Leikkasin hiukseni seitsemän millin mittaisiksi ja jostain syystä tuntuu, että se vaatii selittelyä. Eihän se niin ole, mutta silti; tein niin, koska halusin kokeilla, miltä se tuntuu ja miltä näytän siilitukassa. Kiinnostaa, miltä hiukseni näyttävät, kun ne kasvavat sentin, viisi senttiä, viisitoista senttiä. Rakastan polkkatukkaa ja ajattelin eläväni sen kanssa loppuelämäni. Samalla ajatus karmaisi, enhän ole edes kolmeakymmentä, todellako aion pitää saman hiustyylin tästä hamaan hautaan saakka, mitä helvettiä? Todennäköisesti palaan polkkatukkaan vielä, mutta sen aika ei ole nyt. Leikkasin hiukseni, koska aika tuntui otolliselta ja koska äitini teki samoin ollessaan suunnilleen samanikäinen. Yksi parhaimmista opeista äidiltäni on se, että hiukset kasvavat aina takaisin. Tein niin, koska se jännitti ja pelkäsin näyttäväni rumalta, enkä jaksa tai halua pelätä sellaista. Pelkäsin myös, mitä muut asiasta ajattelevat ja sanovat, ja se jos mikä on syy sanoa, että haistakaa nyt vittu (itseni mukaan lukien). Leikkasin hiukseni, koska miksei?

Tekee mieli vain lukea kirjoja ja leipoa pullaa. Käydä koirapuistossa ja kastella viherkasvit. Tehdä makaronilaatikkoa ja mennä ajoissa nukkumaan. Urheilla, venytellä ja kuunnella ruotsinkielistä klassisen musiikin radiokanavaa (hyvä on, myöskin Vammaiskulttia sekä Mitä vittua? -podcastia, suosittelen).

Oikeastaan pidän siitä, kuinka pitää pukeutua moneen vaatekerrokseen ja kuinka pimeys kietoo pehmeästi sisäänsä ja kuinka kaikki hidastuu. Keitän lisää teetä, nyt ei hötkyillä.

Hellän elokuun soittolista

On elokuu, ja kerään violetteja kukkia violettiin maljakkoon, valmistan limoncelloa islantilaisesta vodkasta ja jätän mielessäni jäähyväisiä kesälle. Pidän kaikista vuodenajoista ja niiden vaihtelusta, joten en osaa sen kummemmin surra kesän loppumista, vaikka siihen jonkinlaista kummallista kaihoa aina liittyykin. Voisi kai lukea Tove Janssonin Kesäkirjan uudelleen, googlailla myytävänä olevia saaria ja haaveilla.

On elokuu, ja kokosin soittolistan, jolta löytyy niin omia ikisuosikkeja (mm. ABRA ja Blood Orange) kuin uudempiakin tuttavuuksia (esim. Kate Tempest ja Choker). Tyylillisesti liikutaan melko rauhallisissa tunnelmissa, onhan soittolistan nimi Hellä elokuu.

Muistelin listaa kasatessani sitä, kun tulin yllättäen jätetyksi parisen vuotta sitten joulun alla ja sain ihmisiltä vinkkejä sydänsurujen käsittelyyn. Yksi vinkeistä oli sellainen, että kannattaa lukea jokin kirja, jota aiempi kumppani on suositellut. En muista enää perusteluja tälle, mutta se vaikutti kokeilemisen arvoiselta (olin valmis kokeilemaan ihan kaikkea). Vaikka pidänkin lukemisesta, on musiikin kuuntelu itselleni tärkein tunteidenkäsittelykeino, joten muokkasin vinkkiä hieman ja päätin kuunnella artisteja, joita entinen tyttöystäväni oli joskus aiemmin suositellut. Näin päädyin kuuntelemaan Waxahatcheen tuotantoa, ja tykästyin ikihyviksi. Nykyisin tämänkin soittolistan aloittava Takes So Much -kappale onkin yksi tärkeimmistä selviytymiskeinoistani päivinä, jolloin kaikki tuntuu kamalalta ja lannistavalta.

Soittolistaa voit kuunnella Spotifyssa: Hellä elokuu.