Näin sut unessa

Kun ensimmäinen aalto alkoi, aloin kirjoittaa. Heräsin yhtenä aamuna, liikuin sängystä kuin pakotettuna, sellaisen oudon unenomaisen tunteen vallassa, jonka liitän usein luomiseen, vähän irrallaan itsestään ja samaan aikaan enemmän itsessään kuin ikinä aiemmin, avasin koneen ja aloin kirjoittaa. Niinä päivinä kirjoitin paljon.

Nyt, toisen aallon päivinä, sama tunne on palannut. Kirjoitan paljon, pidättelemättä, yritän saada kaikki sanat ulos, jos ne tahtovat tulla.

Tahdoin jakaa tämän tekstin myös tänne. Tämä on rakkaustarina viruksen pysäyttämässä maailmassa, jossa rakastavaiset eivät voi kohdata toisiaan todellisuudessa, oikeasti.

Hän sanoo, ettei ole minun kesäunelmani, mutta mitä hän niistä tietää, montako kesää hän on elänyt?
Hän on kaunis ja hän sanoo, ettei häntä ole tehty miellyttämään ketään.
Hän on kaunis, miksi minusta tuntuu, että hän on miellyttänyt ketä vain? Hän on painautunut lakanoihin, niihin on hiertynyt hänen hikisen ihonsa ja meikkivoiteensa jäljet, hänen huulipunansa tyynyliinan reunassa, kun hän nukahtaa kesken suudelman ja sitten herää unestaan, jossa on suudellut, nähnyt unta samasta suudelmasta, johon nukahti. Tyynyn kulma on yhä hänen kuivien huuliensa välissä.
Hän herää siitä ja hän lähtee kotiin.
Hänellä on askeleet, joilla hän pystyy kulkemaan hiljaa.

Kun sanon siitä, hän nauraa. On taito opetella olemaan rikkomatta toisten unia, hän sanoo.

Me puhumme katkeilevan videoyhteyden läpi. Välillä hänen kuvansa jähmettyy, mutta äänensä kuuluu, ja ilman hänen ilmeitään en voi olla täydellisen varma, mitä hän tarkoittaa.
Kenestä hän puhuu, ketä hän tarkoittaa.
Tahtoisin hänen puhuvan minusta, toisinaan.
Toisinaan tahtoisin, että hän puhuu minusta.

Hänellä on päällään vaalea kesämekko ja aurinko on laskemassa niin, että sen varjot ja oranssi valo näkyvät hänen takanaan. Ne peilaavat hänen kasvojensa profiilin seinään. Mainitsen siitä ja seuraavassa välkähtävässä kuvassa näen, miten hän on kääntänyt päätään niin, ettei varjokuvaa enää synny. En näe hetkeä, kun hän kääntyy, ja se tekee keskusteluumme aavemaisen tunnun kuin hän pystyisi leikkaamaan todellisuudesta irti sekunteja, tekemään asioita muilta piilossa.

Minulla on äitini nenä ja vihaan sitä, hän sanoo.

Minä rakastan sinun sivuprofiiliasi ja kaikkia asioita siinä, voisin vastata, mutta en tietenkään sano niin. Me emme puhu rakkaudesta emmekä tiedä, olisiko sille edes tarvetta. Rakastammeko me toisiamme? En tiedä, tuskin, me puhumme toisillemme eri vuorokauden ajoista kuin emme olisi samassa maailmassa.
Kaikkien valtioiden rajat on suljettu, joten emme me todellisuudessa ehkä olekaan.

Kun lopetamme puhelun, hänen kuvansa jää vielä hetkeksi tietokoneen ruudulle. Hän on pikselinen, toinen olkain on tipahtanut hieman hänen olkapäältään niin, että se herättää minussa avuttoman himon riisua mekko hänen päältään, himon joka tulee jostain kaukaa ja kutsumatta, kehoni perältä, jossa minä en voi määrätä vieteistäni enkä tapahtuvista. Laitan näytön kiinni. Ajatus katoaa.

Minä en ole sinun kesäunelmasi, hän sanoi ja sitten hän käänsi päätään ja oranssi varjokuva ei näyttänyt enää häneltä, se oli vain tavallinen auringonlasku hänen takanaan, valkoista seinää vasten. Hänen seinällään on maalaus, josta en kysy mitään. Ehkä joku rakastaja teki sen hänelle?

Kukaan rakastaja ei ole koskaan maalannut minusta kuvaa, hän on sanonut.

Onko sinusta tehty lauluja, kysyn.

Ei, ei… Minut on kirjoitettu taidenäyttelyarvioihin rivien väleihin ja sen jälkeen näin pitkään unia, joissa olin taideteos, jota arvosteltiin, olin nykytaiteen museossa, tiedätkö niitä kliseisiä arvosteluita, joita tottumattomat taidekriitikot ja ensimmäisen vuosikurssin taideopiskelijat kirjoittavat? Minä olin jähmettynyt, olin veistos, olin installaatio, olin liikkumaton ja joku kasvoton ihminen edessäni kertoi miten asetun mielenkiintoiseen vuoropuheluun katsojan kanssa… Ja niistä unista heräsin epävarmana siitä, millainen identiteettini on.

Toinen uni, jota hän kertoo näkevänsä toistuvasti, mutta osaamatta paikantaa sitä, onko se uni vai muistikuva: hän on pukeutunut valkoiseen mekkoon, jossa on tahroja ja tikkuja. Hän on tullut ulos puusaunan pukeutumistilasta, jossa on märkiä tunkkaiselta haisevia pyyhkeitä, hieman kastuneita puita saunan kiuasta varten ja kiulu puoliksi täynnä vettä, mutta jostain syystä hän ei tahdo katsoa siihen, ei tahdo varmistaa, onko se todellakin vain vettä. Hän avaa oven ulos ja kulkee saunasta pihatietä pitkin puutarhaan, joka on täynnä omenapuita. On myöhäissyksy, mutta lämmin kuin keskikesällä. Hän koskettaa käsillään omenapuihin, joista tippuu maahan mätiä omenoita. Kun hän vilkaisee alas, hän tajuaa valuvansa verta, verivanoja hänen reisiään pitkin, tummanpunaista verta joka haisee metallilta ja peittää mätien omenoiden hajun. Hän koskettaa sormillaan vereen ja hänen sormensa ovat tummanpunaiset ja tahmeat.

Ja siihen hän herää.

Kun hän kertoo tästä unesta minulle, hän on kääntänyt katseensa kamerasta pois ja katsoo jonnekin ulos siitä, jonnekin minne en näe, niin kuin hän katsoisi unta kohti. Minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta kun hän katsoo taas takaisin minuun, pikseliseen videoyhteyteen, jolla yritämme luoda läheisyyttä, hän puhuu jo aivan toisista asioista ja uni on niin kuin unet yleensä: pian katoava, äärireunoiltaan haalistuva, mahdoton tarttua kiinni, ja silti minä ajattelen sitä, seuraavana päivänä menen ruokakauppaan ostoksille ja hedelmäosastolla katson omenoita, jotka ovat kiiltäviä ja tuoreita, ja ajattelen verta, jota hänellä on käsissään unessa, jota hän usein näkee. Katson omenoita, nyt minäkin olen hänen unensa sisällä.

Pieni urhea joukko

Louna täytti tammikuussa vuoden ja voi, kuinka iloinen olenkaan saadessani olla osa tätä pientä perhettä. Julia, Noora, Roosa, Jenna ja Susa hämmästyttävät minua kerta toisensa jälkeen viisaudellaan ja kyvyllään pukea asioita sanoiksi.

Joukkoon kuuluminen ei ole minulle itsestäänselvyys.

Jos Louna olisi runo, olisi se tämä säe Eeva Kilveltä:

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen kehun:
Sinä pieni, urhea nainen, minä luotan sinuun.

Naiset joita olen lukenut

Kuvitus: Sara

Joku saattaa muistaa, että tuhlasin kolmasosan vuodesta naisvihamieliseen miehen kirjoittamaan kirjaan miehistä miehille. En selvästikään ollut kirjan kohdeyleisöä, enkä löytänyt kirjasta mitään tai ketään, johon samaistua.

Päätin lukea loppuvuonna pelkkiä naisten kirjoittamia kirjoja paremman kosketuspinnan toivossa. Naisia loppuvuoden kirjojen sivuilla on riittänyt, ja he auttoivat minut yli pahasta lukujumistani ja vakuuttelivat, että ehkä maailma vielä muuttuu ja joskus meitä vielä kuunnellaan.

On ollut todellisia naisia kuten Minna Canth, Alma Mahler ja Edith Södergran, kuvitteellisia naisia niin kuin Pecola ja Aino, omasta elämästään kirjoittavia naisia, feministejä, äitejä, sinkkuja, tutkijoita, taiteilijoita, maailmanmatkaajia, pakolaisia, opettajia. Osaan rakastuin, osaa ihailin, osassa luin itseni, yhtä inhosin.

Nyt kun muistelen tätä huomenna päättyvää vuotta, sen hetkiin linkittyvät vahvemmin kuin koskaan ennen kirjat ja naiset, joita olen lukenut.

Hanna Weselius – Alma!

Nappasin Hanna Weseliuksen Alman äidin kirjahyllystä, koska se oli lyhyt ja takakansi lupasi tarinoita naisista. Halusin lukea jotain nopeaa, joka toimisi palate cleanserina huonon lukukokemuksen ja pitkällisen lukujumin jälkeen. Alma! ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta sopi kummallisen osuvasti hetkeen, jossa sen luin. Neljästä eri naisesta kertova, katkonainen ja kollaasimainen kirja toimi hyvänä vastapainona Murakamin loputtomilta tuntuneille miesnovelleille. Tarinoiden kautta käsiteltiin naisen asemaa eri aikoina ja eri paikoissa, sukupuolten välistä epätasa-arvoa, valta-asetelmia, naisten taiteilijuutta ja mielenterveyttä. Kirja sai ajattelemaan, kiinnostumaan Alma Mahlerista ja odottamaan Weseliuksen seuraavaa.

Koko Hubara – Ruskeat tytöt

Tästä kirjasta on ensimmäisenä sanottava, että se on äärimmäisen tärkeä. Toisena, että sitä ei ole kirjoitettu minua tai minun arvosteluani varten. Ruskeat tytöt on Suomen ensimmäinen POC-media, ja Hubara kirjoitti Ruskeat tytöt –esseekokoelman ruskeille suomalaistytöille. Osaan tarkastella kokoelmaa lähinnä sen yhteiskunnallisen tärkeyden ja representaation näkökulmasta, mutta se myös liikutti minua. Parhaita hetkiä kirjassa olivat Hubaran henkilökohtaiset tunne-esseet kahden kulttuurin välissä ja välillä elämisestä, kuten ’30 faktaa Jemenistä’, ’Kaddish syntyneelle lapselle’ ja ’Kun jokin ei täsmää (tikun olam)’, ja niitä olisin mielelläni lukenut kokonaisen kirjallisen verran.

Mia Kankimäki – Naiset joita ajattelen öisin

Rakastin Kankimäen vaivatonta ja rentoa mutta samalla tarkkaa ja huolellista kirjoitustyyliä. Rakastin listoja ja täysin triviaaleja, päiväkirjamaisia, henkilökohtaisia huomioita, sellaisia, joista yleensä ajateltaisi ei ketään tuollainen kiinnosta, ei tämä ole tarpeeksi tärkeää tullakseen julkaistuksi. Rakastin sitä, että kirja kertoi rohkeista, muottiin sopimattomista, oudoista, lujapäisistä, itsenäisistä naisista.

Kipuilin sitä, että valkoisten naisten joukkoon mahtui vain yksi rodullistettu nainen, ja sukupuolta lukuun ottamatta valtarakenteet ja etuoikeudet jäivät lähes täysin käsittelemättä ja ymmärtämättä. Ilmastoahdistuksissani kipuilin myös kirjan kertojan holtitonta lentelyä ratkaisuna henkilökohtaisiin kriiseihin. Kipuilen sitä, että ongelmallisuudestaan ja puutteistaan huolimatta pidin tästä kirjasta valtavasti.

Sisko Savonlahti – Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Tykkään sipseistä ja pedantista dipin sekoittelusta. Kovin paljon muuta en saanut sipsikirjasta irti. Tajusin muuten sipsit kirjan kannessa vasta paljon myöhemmin. Luin kirjan yhden hikisen ja laiskan kesäpäivän aikana ja unohdin sen melkein heti. Muutamia oivaltavia hetkiä lukuun ottamatta kirjasta jäi kovin tekemällä tehty ja teennäinen fiilis. Savonlahtea ei ehkä auttanut, että elin Mia Kankimäen kanssa vielä vaaleanpunaisia alkuihastuksen aikoja.

Tekemällä tehty ja teennäinen taitaa olla pitkälti sama asia?

Maria Veitola – Veitola

Sanotaan nyt ruman rehellisesti, että pidin Maria Veitolaa saatanan ärsyttävänä ennen tämän kirjan lukemista. Muodostin käsitykseni vuoden 2009 Flow’ssa, jossa Maria oli juontajana, ja tapani mukaan pidin siitä kiinni tiukasti kaikki nämä vuodet. Maria!, Enbuske, Veitola & Salminen ja Tähdet, tähdet –tuomarointi eivät yhtään nostaneet Veitolan pisteitä mun kirjoissani. Tartuin kirjaan vahvasti ennakkoasenteellisena yksinmatkallani Berliiniin.

Kävikin niin, että pidin Veitolasta paperilla. Hän kirjoittaa rehellisesti ja itsekriittisesti, viisaasti ja välillä ärsyttävästi. Veitolan ja itseni seura, parveke Friedrichshainin kattojen yllä ja kylmä olut osoittautuivat kovin toimivaksi yhdistelmäksi. Veitola sanoi kirjassaan asioita naiseudesta, ystävyydestä, parisuhteista ja äitiydestä, joita en ollut kuullut kenenkään sanovan aikaisemmin, ja yllättäen Veitolan sanat osoittautuivat itselleni todella tärkeiksi. Kirjan luettuani olen tehnyt nöyrästi ja varovasti henkilökohtaista matkaa Maria-faniksi.

Mia Kankimäki – Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Luin Kankimäet väärässä järjestyksessä, ja esikoinen ei osunut yhtä tarkasti hermoon kuin seuraajansa. Toisin kuin Kankimäki, monet läheiset ystäväni ja varmaan moni teistäkin, en tunne mitään erityistä vetoa Japaniin ja japanilaiseen kulttuuriin. Siksi Asioita oli itselleni vähän työläs. Naisissa ihastuttaneet ja vihastuttaneet asiat ihastuttivat ja vihastuttivat Asioissakin. Suljin kirjan kannet jälleen ristiriitaisissa fiiliksissä. Toivon, että seuraavaksi saisin lukea, kun Kankimäki kirjoittaa kiinnostavista naisista yhtä kauniisti, mutta itsekriittisemmin ja ilman kulttuurisen omimisen kanssa flirttailua ja holtitonta lentelyä.

Henriikka Rönkkönen – Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita

Mielikuvituspoikaystävä palautti minut todellisuuteen ja muistutti, että se, että kirjan on kirjoittanut nainen, ei ole tae mistään. Odotukset eivät todellakaan olleet korkealla Rönkkösen suhteen – halusin vain lukea jonkun perinteisen kesähöhhön, ja järkevänä pitämäni ihmiset olivat omien sanojensa mukaan ihan pitäneet tästä kirjasta. Itse en voi suositella kirjaa yhtään kenellekään.

Kirjan alussa kyllä ilahduin huomattuani, että se edustaa Bridesmaids-aikakautta, jona naiset puhuvat rumia ja tuottavat ruumiineritteitä. Taisin ihan naurahtaakin muutamalle pissakakkajutulle. Rönkkösen tarkoitushakuinen ”roisius” alkoi kuitenkin tökkiä aika nopeasti, eikä se istunut lainkaan yhteen Rönkkösen kovin kuluneiden rakkauspohdintojen kanssa. Ihan kuin kirja olisi kirjoitettu aikana, jona Sinkkuelämää oli vielä jotain uutta, oivaltavaa ja ok.

Genrejensä puolesta kirjat eivät voisi olla kovin paljon kauempana toisistaan, mutta löysin paljon yhtymäkohtia Mielikuvituspoikaystävästä ja Miehistä ilman naisia. Molempien kertojilla on pakkomielle peniksiin, molemmat toistavat stereotypisiä ja seksistisiä naisrepresentaatioita, ja pönkittävät heteronormia (vaikka oli Rönkkösellä se yksi väsynyt lesboseksiyritelmä). Murakami sentään osaa kirjoittaa, Rönkkösen meriitit jäävät lähinnä siihen ”roisiuteen”. On muuten todella paljon vaikeampi kritisoida suomalaisen naisen kirjoittamaa esikoista kuin japanilaisen, useita bestsellereitä kirjoittaneen miehen kirjaa.

Minna Rytisalo – Rouva C

Rouva C oli toinen tämän vuoden suosikeistani. Rytisalo käyttää taitavasti kieltä, ja edellinen Lempikin oli todella kaunis, mutta sen runollisuus oli itselleni liikaa. Rouva C:n vähän suoraviivaisempi kerronta, Minna Canth, Jyväskylä, naisten oikeudet ja Suomen ensimmäisen opettajaseminaarin alkuhetket voittivat minut puolelleen jo ensimmäisistä luvuista lähtien. Kirja sai minut ikävöimään kotikaupunkiani, vaikka Minna C eli siellä yli 200 vuotta ennen minua, ja monet kadut ovat vaihtaneet nimeään. Kirja sai minut myös muistelemaan kaiholla yliopistoa ja opettajan työtä, vaikka molemmat ovat muuttaneet täysin muotoaan Minna C:n ja minun aikani välillä, ja hyvä niin.

Toni Morrison – The Bluest Eye

Toni Morrison kuoli tämän vuoden elokuussa, ja itkin luettuani uutisen. Morrison on minulle oudolla tavalla todella tärkeä, vaikka en kovin montaa hänen teostaan olekaan lukenut. Luin gradua kirjoittaessani Morrisonista paljon, ja tiedän miten tärkeitä Morrisonin teokset ovat olleet ja tulevat olemaan rodullistetuille naisille ja naisten kirjoittamalle kirjallisuudelle.

The Bluest Eye oli kaunis, musertava ja vaikea, enkä voi väittää ymmärtäneeni sitä täysin. Luen yleensä mieluiten suomeksi, mutta tietyt kirjat haluan lukea ensisijaisesti alkuperäiskielellä, jos se on kieli jota osaan. Yhdysvaltojen mustien naisten kieli on niin erityislaatuista ja kulttuurispesifiä, että en usko, että taitavinkaan suomentaja onnistuu täysin sen kääntämisessä – ehkä vähiten kääntäjä Seppo Loponen vuonna 1994. The Bluest Eye vaatii ehkä useamman lukukerran, mutta voi olla, että minulta jää paljon ymmärtämättä senkin jälkeen.

Minja Koskela – Ennen kaikkea feministi

Ennen kaikkea feministi ei tarjonnut minulle hirveästi mitään uutta feminismistä, mutta luin sen todella mielelläni alusta loppuun ja huomasin jatkuvasti nyökytteleväni kirjalle. Koskela onnistuu käsittelemään feministisiä teemoja ja neljännen aallon feminismiä uskomattoman laajasti ja yksityiskohtaisesti alle kahdessasadassa sivussa. Vuonna 2016 kaikille suomalaisille yhdeksäsluokkalaisille jaettiin Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, mikä oli tekona huikea, mutta kirjavalinta ei ollut paras mahdollinen. Toivoisin, että ihan kaikille suomalaisille jaettaisi nyt Ennen kaikkea feministi.

Kim Thúy – Ru

Kanadanvietnamilaisen Kim Thúyn Ru oli tämän vuoden kaunein kirja. Se opetti minulle uutta vietnamilaisesta kulttuurista, pieniä yksityiskohtia, joihin olen törmännyt poikaystävän perheen kanssa, mutta joita en ole ymmärtänyt tai joihin en ole oikein osannut kiinnittää huomiota. Sain lukea venepakolaisten tarinoita, sellaisia, joita poikaystäväni perhe ei ole halunnut tai osannut kertoa. Olisin halunnut kovasti kysyä heiltä, jakoivatko he kirjassa kuvatut kokemukset. Halusin myös oppia tekemään vietnamilaista ruokaa ja ostaa heti lentoliput Saigoniin välittämättä hinnasta tai päästöistä. Sen sijaan päätin ilmoittautua vietnamin kielen alkeiskurssille.

Aino Vähäpesola – Onnenkissa

Ennen kirjan lukemista en ajatellut, että Vähäpesola onnistuisi puhutelemaan minua ehkä eniten kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista – päinvastoin. Kirjoitin lukiossa tutkielman Edith Södergranista, josta Vähäpesola kirjoittaa niin Onnenkissassa kuin gradussaan. En ole koskaan oppinut lukemaan runoja tai pitämään niistä, mutta Södergranista ja Vähäpesolan analyysistä viehätyin. Vähäpesolan (tai no, Onnenkissan kertojan) tavoin minäkin jouduin selittämään feminististä tieteenteoriaa omassa graduseminaarissani ja minunkaan poikaystäväni ei osaa riidellä. Moni kohta Onnenkissassa olisi voinut olla kirjoittamani, jos olisin taitava kirjoittaja, pitäisin kissoista, harrastaisin joogaa ja olisin pieni ja söpö 24-vuotias. Onnenkissa tuntui monella tapaa osuvan maaliin siinä, mitä Mielikuvituspoikaystävä ja sipsikirja tavoittelivat kuitenkaan osumatta.

Olen nauttinut valtavasti tästä ainakin itselleni uudesta tavasta yhdistää autobiografista, biografista ja tietokirjallista tekstiä kaunokirjallisuudessa. Se horjuttaa rajaa todellisen ja kuvitellun, objektiivisen ja subjektiivisen, korkean ja muun kirjallisuuden välillä. Siinä on jotain voimakkaan feminististä ja sääntöjä rikkovaa, ja ehkä siksi olen ollut niin inspiroitunut tänä vuonna lukemistani kirjoista. Tänä vuonna lukemani kirjat ovat linkittyneet toisiinsa tavalla, jota en osaa sanallistaa, mutta monta kertaa näiden kirjojen parissa olen kokenut hetkiä, joissa olen ajatellut, että juurihan Mia kirjoitti tästä ihan samasta asiasta eri sanoilla tai tuntevatkohan Minja ja Aino toisensa, ovatkohan he lukeneet toistensa kirjat. Tässä kaikessa on jotain todella kutkuttavaa.

Aloitan ensi vuosikymmenen samalla kirjalla, jolla lopetan tämän. Sen jatkuvuus tuntuu lohdulliselta. Tulevana vuosikymmenenä en aio tuhlata aikaa kirjoihin, jotka luen vain päästäkseni niistä eroon. Ehkä en lue pelkkiä naisia, mutta haluan jatkossakin lukea tarinoita, joista saan tarrattua kiinni, joista löydän itseni, jotka saavat minut ajattelemaan ja kyseenalaistamaan, muuttumaan, itkemään ja kaipaamaan.

Muisto, jossa levitän hänen palaneeseen selkäänsä aloe veraa

Hänen selkänsä on palanut auringossa ja siitä irtoaa ihoa pitkinä suikaleina, joita nypin irti. Hän makaa sängyllä palanut selkänsä minua päin ja kuljetan sormia häntä pitkin, otan ihoa sormenpäideni väliin ja vedän niin hellästi kuin uskallan, irtoavia ihosuikaleita käsissäni, tippumassa päälleni, vaatteilleni, kaikkialla sängyssä. Hän inahtaa aina, kun tekee kipeää.

Haluaisin kuljettaa käsiäni häntä pitkin hellästi, mutta sen ajan täytyisi olla ohi.

Levitän ihon päälle aloe veraa, joka tuntuu viileältä sormissani. Tällä välin on laskeutunut pimeä. Etelä-Euroopan pimeä on paksu ja painava, sen läpi on vaikea hengittää. Se tulee yllättäen, mutta niin asiat aina käyvät. Niitä odottaa ja yllättyy silti.

Violetti yö makaa päällämme.

Jossain vaiheessa hänkin nukahtaa. Hän menee uneensa, olen yksin tässä, istun paikallani ja katson ulos ikkunasta, jonka verhoja emme ole vetäneet kiinni, se on turhaa, ulkona alhaalla kaupungissa on valoja, mutta ne eivät häikäise meitä. Huoneen oven toisella puolella juhlitaan vielä. Minä haluaisin herättää hänet kuten muistan hänen herättäneen minut kerran: vain tarpeesta jutella kanssani, ikävästä joka syntyy, kun toinen nukkuu ja toinen valvoo.

Mutta se aika on ohi.

Ja kun jossain vaiheessa herään, olen minäkin yllättäen nukahtanut, eikä vielä ole aamu, makaan hänen vieressään ja silmät avatessani näen hänen tuijottavan minua. Ojennan käden hänen kasvojaan kohti, sen saman jolla revin hänen ihoaan.

Tapahtuuko tämä tässä unessa vai jossakin toisessa?