Kun ajattelen kulunutta kesää, ajattelen neljää asiaa: neulomista, kuumuutta, yksinäisyyttä ja palstaa. On tietysti hassua typistää asioita taikka ajanjaksoa kapeisiin lohkoihin, mutta se myös auttaa jäsentämään ajatuksia, asettaa muistikuvat ja tuntemukset helpommin hahmotettaviksi kokonaisuuksiksi.
Neulominen
Aloitin neulomisen uudelleen viime talvena. Neuloin peruskoulussa lapaset ja ehkä pari kaulahuivia, mutta siihen se jäikin. Ajatus erityisesti villapaidan itse tekemisestä kuitenkin kutitteli mielessä, neulominen kun itsessään oli melko helppoa ja ihan mukavaa. Aktiivisesti asiaa mietin noin vuoden verran ja sitten ehkä pandemiakin edesauttoi ryhtymään tuumasta toimeen. Nyt olen saanut jo kolme villapaitaa valmiiksi ja kaikista tuli käyttökelpoisia. Tykkään neuloessani kuunnella joko podcastia tai katsoa jotain sarjaa, mieluiten sellaista melko kevyttä, jossa ei putoa kärryiltä vilkuillessaan kutimia. Muutamia erityisen hyviä sarjoja ovat olleet Young Royals, Master of None: Moments in Love, Pose sekä Harlots.
Kuumuus
Metsäpalot, tulvat, viikkokausia jatkunut helle. Muistan, kuinka ala-asteella luin sanomalehdistä uutisia ilmastonmuutoksesta ja kuinka se ahdisti jo silloin. Ilmastokatastrofin konkretisoituminen on nostanut tuon ahdistuksen ja huolen pintaan maksimaalisesti, enkä tiedä mitä sanoa. Muuta kuin, että toivon syvästi kaikkien, joilla jotain valtaa tässä asiassa on: toimikaa, nyt.
Yksinäisyys
Tänä kesänä on tuntunut jotenkin kumman yksinäiseltä, enkä tiedä onko syy koronan vai kolmikymppisyyden. Toisaalta kesiini tuntuu liittyvän aina jonkinlaista melankoliaa ja haikeutta siitä, että pitäisi koko ajan mennä ja tehdä ja nähdä ihmisiä. Minusta on ihanaa ja helppoa viettää aikaa itsekseni ja tarvitsen yksinoloa, jotta jaksan olla sosiaalinen. Arjen jakaminen kumppanin kanssa täyttää usein sosiaalisuuden tarpeeni paremmin kuin hyvin ja lisäksi päivistä kuluu iso osa koirien kanssa puuhatessa. Kaipaan kuitenkin mun ystäviä. Kaipaan sellaista kasuaalia ja huoletonta yhdessäoloa, spontaaneja kohtaamisia, asioiden toimittamista ja ei-minkään-tekemistä yhdessä, puhumista kaikesta turhasta ja tärkeästä. Kaipaan myös juhlia ja illanistujaisia, yhdessäoloa ilman syyllisyyttä ja turvavälejä. Tuntuu kuin itseni ja muiden välissä olisi jokin läpäisemätön kalvo, enkä tiedä millä sen puhkoa. Olen kyllästynyt kommunikoimaan viestittelemällä, ruudun välityksellä. Välillä jaksan järjestää tapaamisia ja olen niistä aidosti iloinen, ja kuitenkin olen helpottunut niiden päättyessä. Useimmiten en jaksa vaivautua alun perinkään. Hankkiiko ihmiset lapsia siksi, että tuntuisi vähemmän yksinäiseltä? (Lemmikkejä nyt ainakin.)
Palsta
Ensimmäinen viljelyspalstakesäni on pian ohi ja nyt viimeistään ymmärrän, miksi kaikki muu paitsi puutarhanhoito on turhaa. Oman ruuan kasvattaminen tuntuu tärkeältä ja suurelta, kuin ihmeeltä. Kasvin matka siemenestä hedelmään on niin maaginen ja valloittava, suorastaan järisyttävä. Palstalla en ajattele muuta kuin sitä, mitä olen juuri sillä hetkellä tekemässä; kitkemässä, kastelemassa, lannoittamassa, ihastelemassa. Palstalla olen parhaimmillani, sillä unohdan itseni ja samalla olen eniten läsnä itsessäni. Kyllä, olen hurahtanut, täysin.
Nyt sitten syksyä kohti, kuomat!