Minua on aina ihmetyttänyt se, miten kodista rakennetaan niin syvä ja kestävä osa ihmisen identiteettiä, sillä en itse ole sellaista oikein kokenut. Minulla ei ole pitkään aikaan ollut sellaista tunnetta, että kuulun yhteen paikkaan. Minulle koti merkitsee niin monia asioita, että sen miettiminen joskus ahdistaa, vaikkei sen pitäisi ahdistaa: äitini identifioi itsensä montanalaiseksi, isäni samalla tavalla, ja niin heidänkin vanhempansa. Synnyin perheeseen, jolla on todella vahvat juuret tässä osavaltiossa ja tässä maassa, mutta en ole koskaan juurtunut tähän paikkaan samalla toivotulla tavalla.
Synnyin tähän kaupunkiin, Missoulaan, melkein kaksikymmentäseitsemän vuotta sitten. En kai koskaan tuntenut vahvaa yhteyttä tai sidettä Amerikkaan. Olin aina utelias muista paikoista ja kielistä kuin englanti. Kun törmäsin eräänä kauniina päivänä suomen kieleen, päätin melkein heti omaksua sen ja tehdä siitäkin kodin.
Olin neljätoista vuotta vanha, kun rupesin itsenäisesti, omilla ehdoilla opettelemaan suomea. Olin niin halukas tekemään töitä sen eteen, että ymmärtäisin kielen, joka kuulosti silloin korvilleni täysin höpöhöpöltä, ei kotoisalta. Ja niin tein sen työn. Nyt kun mietin sitä vähän syvemmin, luulen etsineeni todistetta siitä, että me ihmiset ollaan kaikki samoja kielestä riippumatta. Etsin kotia jostain punaisesta langasta.
Teininä lähdin Suomeen ensimmäistä kertaa vaihto-oppilaaksi. Sitten lähdin Helsinkiin pitämään välivuotta ja sitten taas opiskelemaan. Tulin ja menin, menin ja tulin. Koti siellä, koti täällä. Pääni oli räjähtämäisillään silkasta hämmennyksestä.
Vihdoin palasin Missoulaan jäädäkseni tänne, ainakin toistaiseksi. Vuosien varrella en ole tullut paljoakaan viisaammaksi, mutta joitain pieniä asioita on tullut opittua. Hoksasin jonkin aikaa sitten, ettei kodin tarvitse löytyä yhdestä ainoasta paikasta, eikä sen ole pakko löytyä paikasta ollenkaan. It’s a state of mind, baby. Ehkä parempikin niin.
Ajattelin siis tehdä pienen listan asioista, jotka saavat minut tuntemaan oloni kotoisaksi. Olkoon se minulle ja ehkä teillekin muistutus siitä, että kodista (mitä ja missä se lieneekin) kannattaa olla kiitollinen.
Tunnen olevani kotona, kun makaan tyttöystäväni sylissä.
Tunnen olevani kotona, kun kipeänä ollessani äitini tekstaa ja kysyy, saako tuoda minulle keittoa.
Tunnen olevani kotona, kun huomaan auringonvalon tekevän samoja ilmiöitä, jotka aiemmin muistin vain ja ainoastaan Suomi-ajoistani. Kun huomaan, ettei ole väliä missä kulkee, aina luontoon voi luottaa.
Tunnen olevani kotona, kun istun baarissa hyvien ystävien ympäröimänä ja nauran niin paljon, että tulee kyyneleitä silmiin.
Tunnen olevani kotona, kun täällä vierailevat suomalaiset kaverit tuovat mukanaan Fazeria ja ruisleipää.
Tunnen olevani kotona, kun minua kuunnellaan.
Tunnen olevani kotona, kun luen kauniita kirjoja ja ymmärrän, että maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka ovat tunteneet samat tunteet ja itkeneet samat kyyneleet.
Tunnen olevani kotona, kun muistan etten ole yksin.
Voi Jenna, ihan mielettömän kaunis teksti! Kiitos. Pystyn samastumaan siihen, ettei koti aina löydy tietystä fyysisestä paikasta. Se on enemmän yksittäisiä hetkiä, ihmisiä, tunteita. Ehkä se tosiaan on totta, että koti on siellä, missä sydän on?
Hitsi ootan kyllä sitä päivää, kun tuut seuraavan kerran Suomen kotiin!