Kun olimme tyttöjä

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää. Tarkoituksena on vähentää tyttöihin ja tyttöyteen kohdistuvaa syrjintää ja vähättelyä, edistää tyttöjen oikeuksien toteutumista ja nostaa kaikkia tyttöjä ja tyttöyttä. Naisliitto Unioni aloitti #KunOlinTyttö-somekampanjan, jolla juhlistetaan sitä, että tyttöyttä on yhtä monenlaista kuin tyttöjä on olemassa. Kampanja kutsuu kaiken ikäisiä naisia ja tyttöjä jakamaan omia kokemuksiaan tyttönä olemisesta, syrjinnästä ja voimaantumisesta.

Me Lounassa olemme suuria tyttöjen ja tyttöyden faneja, ja halusimme tietysti jakaa omia ajatuksiamme ja kokemuksiamme siitä, kun olimme tyttöjä.

Julia

Kun olin tyttö, minulla oli paksu ja takkuinen tukka, kova ääni ja kova pää. Jo pikkutyttönä esikuvani olivat äidin meille lukemista kirjoista ja toistamiseen katsomistamme piirretyistä ja elokuvista tutut Pikku Myy, Ronja Ryövärintytär ja Peppi Pitkätossu. Olin itsenäinen ja itsepäinen ja minulle oli tärkeämpää olla oikeassa, ilmaista mielipiteeni ja ajatukseni (kovaan) ääneen ja saada haluamani läpi kuin olla kiltti tai sovinnainen. Vaarini kutsui minua tinttapieruksi. Vastasin kuulemma sanan merkitystä täydellisesti.

Kolme vuotta vanhempi isosiskoni oli elämäni tärkein ihminen ja riitelimme ainakin oman muistikuvani mukaan todella vähän. Joskus tottakai tuli vääntöä, kun muuten todella kärsivällinen siskoni kerrankin halusi oman tahtonsa läpi. Meille opetettiin, että ”fiksumpi antaa periksi”, mutta ei minua todellakaan kiinnostanut olla fiksumpi, jos se tarkoitti periksi antamista. Päiväkodin aikuiset olivat kuulemma joskus kuvailleet meitä päivänsäteeksi ja menninkäiseksi. Voitte kuvitella, kumpi oli kumpi.

Olen ollut onnekas ja saanut ympärilleni ihmisiä, jotka ovat antaneet minun olla juuri sellainen tyttö kuin olen, enkä ole saanut kuulla luonteeni, ulkonäköni tai kiinnostuksen kohteitteni olevan tytöille sopimattomia. Rakastin barbeja ja prinsessaleikkejä, lempivärini oli sininen, pelasin jalkapalloa ja tanssin balettia. Unelma-ammattini oli kioskintäti.

Päiväkoti-ikäisenä olin äärimmäisen viehättynyt prätkähiiri- ja katuhaileluista. Toivoin niitä monta kertaa lahjaksi ilman menestystä, ja jouduin tyytymään kaveripoikien lelujen lainaamiseen. Niitä ei kielletty sen takia, että ne olisivat ”poikien leluja”, tai ainakaan en muista koskaan kuulleeni meillä kotona sellaista puhetta. Ne kiellettiin, koska ne olivat ”väkivaltaleluja” äitini mukaan, joka oli tuohon aikaan todella innokas tuore erityispedagogi ja kasvattaja. Sain kuitenkin eräänä jouluna kovasti toivomani ”käärmelinnan”, joka oli kuin Polly Pocket, mutta suunnattu pojille (nyt tiedän, että kyse oli Mighty Max -lelusarjan Mighty Max Conquers the Temple of Venom –lelusta). Sain samana jouluna käärmelinnan ja Jasmine-barbien ja rakastin molempia.

Koulussa sain kuitenkin kärsiä siitä, etten vastannut joidenkin opettajien käsitystä siitä, miten tyttöjen kuuluu käyttäytyä. Avasin suuni, kun jokin ei ollut mielestäni oikein, turhauduin, koska oppitunnit eivät sopineet minulle ja osasin monet asiat jo, ja käyttäydyin sen takia tunneilla huonosti. Sain toisen luokan päätteeksi huonot arvosanat käyttäytymisestä, ja muistan itkeneeni vuolaasti kokemaani vääryyttä.

Jouduin ala-asteella kaksi kertaa jälki-istuntoon. Ensimmäisellä kerralla heitin välitunnilla lumipallon ja toisella potkaisin jalkapallon päin käytävän kelloa ja se rämähti alas. Jälkimmäisestä jouduin myös rehtorin puhutteluun. Käyttäytymisestäni oltiin huolissaan samalla, kun pojille samoja juttuja pidettiin ihan tyypillisenä. Olin todella huono telinevoimistelussa, jota tytöillä oli luvattoman usein. Pojat taas pelasivat minua kiinnostaneita joukkuepelejä. Kieltäydyin opettelemasta takaperinkuperkeikkaa, koska se oli minusta kamalaa, typerää ja täysin turhaa. Se tietysti vaikutti liikunnan arvosanaani.

Takkuista tukkaa lukuun ottamatta olen pitkälti tuo sama tyttö edelleen. Jos pikkutyttö-minä osaisi vähän paremmin englantia ja voisin lähestyä häntä tulevaisuudesta, lähettäisin hänelle lempimeemini (alkuperäisen naiset-sanan muutin tytöiksi):

To the girls who are aggressive: keep being assertive.
To the girls who are bossy: keep on leading.
To the girls who are difficult: keep telling the truth.
To the girls who are too much: keep taking up space.


Sara

Kun olin tyttö, olin aivan liian iso.

Alakoulussa opettaja marssitti meidät luokasta ruokalaan pituusjonossa ja minä, pisin, isoin, olin aina viimeisenä. ”Sara se on syönyt reippaasti puuronsa”, oli tällä opettajalla tarpeettoman usein tapana sanoa ja minä mietin, että miksi, miksi minun oli pitänyt syödä sitä hemmetin puuroa.

Futisturnauksissa vastapuolen pelaajat jupisivat, että epäreilua, kun noilla ruotsinkielisillä on tuo yksi iso pelaaja. Olimme kaikki saman ikäisiä.

Hiukseni olivat pitkät ja paksut ja palmikolla ollessaan ne vetivät vertoja paksuudellaan käsivarrelleni (28-vuotias minä söisi hattunsa saadakseen vastaavanlaiset). Muiden luokan tyttöjen letit olivat mielestäni sieviä ja pieniä (kuten kaikki muukin heissä) ja minä harmittelin, että oliko ihan kaiken minussa oltava niin isoa.

En ole enää verrattain mikään mahdoton hujoppi, ehkä 172 tai 173 senttimetriä, mutta minulla on edelleen ison identiteetti. Edelleen huomaan vetäväni hartoitani kyyryyn, edelleen ajattelen joidenkin epäonnistumisten kohdalla syyn olevan koossani. Hävettää kysyä kenkäkaupassa myyjältä omaa kokoani.

Tyttäreni on nyt, alle 3-vuotiaana, ikätovereitaan keskimäärin päätä pidempi. Huomaan murehtivani sitä toisinaan. Kunpa en joutuisi erikseen pyytämään neuvolan terveydenhoitajaa olla kommentoimatta tyttäreni kokoa hänen kuullensa, kunpa yhtään kukaan ei päivittelisi hänen kokoaan. Toivon koko sydämestäni, että hän saisi elää maailmassa, jossa tyttöjen ei tarvitsisi pienentää itseään ollakseen tarpeeksi.


Noora

Minun aikani ei ole lineaarinen, se on kasa postikortteja, jokainen vuosi on omansa, ne pinoutuvat toistensa päälle ja loppuvat kun ei ole enää terveisiä joita lähettää. 

Juuri nyt olen lapsi, teini, aikuinen, kaikkia niitä samaan aikaan ja siitä syystä kun olin tyttö tarkoittaa minulle aikaa, jolloin koin olevani tyttö. En jotain muuta, joksi naisen sijaan kasvoin. Tyttö, kaikessa mitä se pitää sisällään.

Kun olin tyttö, kiipesin päivittäin puuhun, se oli yksi lempiharrastuksistani. Virittelin monimutkaisia köysiratoja takapihan mäntyjen korkeuksiin ja roikuin niissä kuin hurjimmassakin seikkailupuistossa.

Kun olin tyttö, pelkäsin nukkumista. Näin paljon painajaisia, nousin hikisenä sängystä yön pimeässä, laskin kosteat jalkapohjat kylmää lattiaa vasten ja hiippailin vanhempieni makuuhuoneen ovelle. Kurkistin sisään, kuiskasin äiti ja kipusin sänkyyn, turvaan, ihan pienenä, surkeana, rohkeana.

Kun olin tyttö, yllytin serkkuni syömään kastemadon. En tiedä miksi, harmittihan minua jo matoparkojen syöttinä käyttäminen valtavasti. Serkku söi madon, minä söin ikävästi kurkkuun tarttuvaa hiekkaa. 

Kun olin tyttö, pakotin Barbien ja Kenin rakastumaan toisiinsa. Sitähän leikki lopulta on, keksityn todellisuuden käsikirjoittamista, asettamista haluamiinsa uomiin. Minun tarinoissani oli tyttöjen ja poikien välistä ihastusta, perhe-elämää, hevosharrastuksia, seksiäkin. Joku voisi sanoa, että ihan perinteisiä juttuja.

Kun olin tyttö, katselin Formula 1 -kilpailuita isäni kanssa jokainen kesäsunnuntai. Keräsin pikkuautoja, nappasin salaisen tuoksahduksen polttoainetta autotallissa, seurasin renkaan vaihtoa mielenkiinnolla, sain vääntää pultit, jotka isä kiristi loppuun saakka kun olin karannut muihin puuhiin.

Kun olin tyttö, leikin äitiä Baby Born -vauvalleni. Syötin sille ruokaa, jonka tuoksun muistan edelleen. Se pissasi sen ulos keltaisena mönjänä. Leikin imettäväni sitä, olin nähnyt äitini ruokkivan pikkusiskoani niin. Yhtenä päivänä syötin nukelle multaa. Siitä se ei enää toipunut.

Kun olin tyttö, juonsin radio-ohjelmia, luistelin kaunoluistimilla, järjestin superpallojen taitokilpailuja, soitin lelusaksofonia, rakensin lumilinnoja, olin serkkujeni järjestämässä armeijassa, itkin kun kaaduin jäällä, kiljuin hurjan keinun kyydissä, nauroin kun sain jalkapallosta naamaan, tärisin mörön hiipiessä muumien terassille.

Kun olin tyttö, elin niin kuin voisin tehdä mitä tahansa, oletetusta sukupuolestani riippumatta. Ja kuinka ollakaan, niinhän minä voin.


Roosa

Lapsena rakastin barbieleikkejä, lukemista, heppajuttuja, piirtämistä ja pukeutumista. Tykkäsin myös rymytä metsässä, rakentaa kilparatoja pikkuautoille hiekkalaatikolla ja juosta kilpaa eskarin pihassa. Viisivuotiaana en suostunut pukeutumaan mihinkään muuhun, kuin kukkamekkoon ja lakerikenkiin. Kuusivuotiaana mummini olisi halunnut ostaa minulle kukallisen lippalakin, mutta vaadin saada punasinisen jääkiekkolippiksen, vaikka en seurannut jääkiekkoa, tykkäsin vain lippiksen väreistä. Olen kiitollinen siitä, että minulle ei koskaan kotona sanottu, etten saa tai voi tehdä jotain, koska olen tyttö.

Koska tytöt on ihania! Voimakkaita, herkkiä, kiukuttelevia, kikattavia, äänekkäitä, ujoja, helliä ja roiseja. Koen itseni paljon enemmän tytöksi kuin naiseksi ja aion kutsua itseäni tytöksi vielä satavuotiaana, jos se silloin hyvältä tuntuu. Tyttöjen vähättely vituttaa mua, koska se on niin absurdia, turhaa ja väärin. Tytöt voivat olla mitä tahansa, sedät väistykää!


Susa

Koen olevani etuoikeutettu, koska tyttöys on ollut minulle niin helppoa. 

Kasvoin perheessä, jossa minulla oli isä, äiti ja kolme siskoa. Koska vanhemmillani ei silloin ollut sukupuolta, hehän olivat vain vanhempia, maailmassani oli pitkään olemassa pelkkiä tyttöjä. Me kaikki olimme tosi erilaisia, toteutimme tyttöyttä ja tyttönä olemista sadoilla ja tuhansilla eri tavoilla. 

En kokenut, että tyttöydessä olisi mitään erilaista, ainakaan mitään heikompaa. Astuin kieltojen, rajojen ja vaatimusten maailmaan vasta aikuisena. Edelleen se hämmentää, pökerryttää ja riipii minua, se esteiden täyttämä maailma edessäni.

Toivon, että lapsuuteni tyttöys olisi saavutettavissa kaikille: helppo ja vapauden sävyttämä. Tyttöys, joka on täynnä ainoastaan mahdollisuuksia.


Jenna

Kun olin tyttö, olin ilkeä muille tytöille. 

Ympäriltäni löytyi aina sellaisia tyttöjä, jotka tekivät pikku ilkeyksiä toisilleen, ja pidin tätä ihan normaalina. Kaveripiiriini kuului sellaisia tyttöjä, jotka saattoivat päivittäin sanoa rumia toisistaan ja puukottaa toisiaan selkään. Pidin sellaisia tyttöjä suosittuina. Pikku hiljaa opin, että näin tytöt saattavat tehdä, ja ettei muihin tyttöihin voi koskaan luottaa täysin. 

Minusta oli täysin luontevaa olla kateellinen muille tytöille. Minusta oli täysin luontevaa puhua muista tytöistä heidän selkänsä takana. Minusta oli täysin luontevaa kutsua muita tyttöjä rumiksi tai pulleiksi tai tylsiksi. 

Kuvittelin usein kilpailevani muiden tyttöjen kanssa. Vertailin itseäni muihin tyttöihin balettitunneilla, koulussa ja yökylässä. Siitä tuli melkein pakkomielle: tuo tyttö on minua sievempi, tuo tyttö on minua parempi, tuo tyttö on minua älykkäämpi. 

Kyseenalaistin sekä muiden tyttöjen arvoa ja kelpoisuutta että omaa arvoa ja kelpoisuutta. Siitä tuli sellainen noidankehä, josta vasta aikuisena luovuin viimein. Jossain vaiheessa hoksasin, kuinka huonosti olin kohdellut niin muita tyttöjä kuin itseäni. 

Jos voisin puhua tyttö-minäni kanssa juuri nyt, kertoisin hänelle yhden jutun: sinä riität.

Kaikki tytöt riittävät. 

Toistaisin hänelle tämän uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *