Lukemisesta, pelosta, jälleensyntymästä

SV: Itsemurhan mainitseminen

Kun avasin Donna Tarttin Tiklin ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen, tajusin, että on muutamia kirjoja, jotka ovat muuttaneet minua pysyvästi. 

Aloitan harvoin uusia kirjoja. Luen samoja, kierrätän niitä vuosien takaa. Painan maisemia mieleen, opettelen lauseita ulkoa, kirjoitan marginaaleihin, alleviivaan ajatuksia ja virkkeitä, ympyröin kokonaisia kappaleita. Otan omakseni, itseeni.

Koska lempikirjani ovat vaikuttaneet minuun niin merkittävällä tavalla, pelkään kai, että tuntemattoman tarinan myötä joutuisin väärään paikkaan, josta en pääsisi pois, joka veisi minut mukanaan tai jättäisi jäljen, ei mustelmaa vaan haavan joka arpeutuisi, ja josta näin tulisi lähtemätön osa minua. Aivan uusiin maailmoihin astuminen vaatii siis valtavan määrän työtä, se vaatii tahtoa, harvemmin vastaan tulevaa imua, halua – mutta ennen kaikkea uskallusta. 

Sain teininä käsiini Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuunkäsitelty, jossa kirjailija kertoo siskonsa lohduttomasti päättyneestä kamppailusta mielenterveysongelmien kanssa. Aloitin kirjan pelokkaan uteliaisuuden vallassa, ahmin ensimmäisen luvun kauhuissani ja tajusin; nyt jotain muuttuu. En kyennyt jättämään sitä kesken, vaikka se ahdisti minua niin, että tunsin oloni turvattomaksi omassa huoneessani, ovi suljettuna. Avasin oven, jotta kuulisin perheeni ääniä olohuoneesta tai keittiöstä asunnon toiselta puolelta, ja jatkoin. Pakotin itseni lukemaan kirjan loppuun sinä samana iltana. Kun sain sen päätökseen, tunsin itseni tahriintuneeksi, ja jollain aivan uudella tapaa väärään muotoon asettuneeksi. 

Olin kyllä aina tuntenut olevani sopimaton, vääristynyt, perustavaa laatua olevalla tavalla toisenlainen kuin muut (en siis ajatellut olevani ainutlaatuinen yhdelläkään positiivisella tavalla, vaan kyse oli tunteesta, etten yksinkertaisesti kuulu minnekään, sovi, löydä paikkaa), mutta en ollut koskaan aiemmin pelännyt niin ravisuttavalla tavalla, tai ainakaan tällaisella voimakkuudella, omaa mieltäni. 

Olin nimittäin varma, että Härkösen siskon epätoivo, tyhjyys ja lopulta päätös päättää oma elämänsä oli tarttunut minuun. Että kannet avatessani, sivuja kääntäessäni, rivejä pakokauhun vallassa niellessäni oli lauseista muodostunut sisääni massa, joka levittäisi itsensä minuun hitaasti etenevänä mustana juovana kuin myrkyttyneen veren. En halunnut kuolla, mutta pelkäsin, että haluan. 

Enkä päässyt vaaralliselta tuntuvasta olosta eroon moneen kuukauteen, en vaikka pudistelin päätäni, pesin itseäni, join maitoa, koputin kaikkia puisia pintoja kolme kertaa kop kop kop, puhuin omien ajatusteni päälle, ravasin asuntoa ees taas.

Sittemmin olen tarkkaillut itseäni herkästi, tunnustellut tarinoiden alkuja, kuunnellut rajojani, jättänyt kirjoja surutta kesken. Itseäni vartenhan kuitenkin luen, ja —

onneksi, sama piinaava tartunta tapahtuu vielä voimakkaammin teosten kanssa, joihin olen elämäni aikana rakastunut. Ne pinttyvät minuun kuin viini vaaleaan marmoriin. Ne jättävät jälkeensä tunteen, joka pyyhkii pelkojenkin yli. Sen muoto on pehmeä, soljuva, sen maussa mietoa mahlaa, tuoksussa makeaa myskiä. Sen valo on hetkeltä juuri ennen auringonnousua. Se on kutkuttava, kiehtova turva. 

Ymmärsin taannoin, että ajattelen, ja olen kai aina ajatellut, tai toivonut, tai tuntenut, että olen elänyt joskus ennenkin. Jonain toisena ilmentymänä, toisessa ajassa, eri henkilönä mutta minuna, syvältä muuttumattomana valona, joka on liikkunut ajasta ja elämästä toiseen. Nämä kirjat, tai niiden hetket, tunne, ovat vieneet minut näihin elämiin.

Se, mistä kirjoista on kyse, on toisarvoista. Tärkeämpää on se, mikä niitä yhdistää. Ensimmäisessä persoonassa kirjoitetut sukellukset erikoisen, todellisen tai keksityn, kertojan tai päähenkilön (sisäiseen) maailmaan. Erillään, sekaisin, yksin, irrallaan olevan, jostain erityisestä asiasta, tapahtumasta, toisesta ihmisestä tai paikasta obsessoituneen henkilön mieli on omani kaltainen, siellä uiskentelee kauniita, tarkkanäköisiä, omituisia, pelottavia, ristiriitaisia ajatuksia, epäloogisia kiemuroita, arvaamattomia mielihaluja, surua, kaipuuta, toivoa. Aina toivoa. 

Kai kyse on lopulta siitä, että tuntee, että tunnen, kuuluvani. Että on joku toinen, josta voin löytää itseni, itseäni. Täydentää pala palalta, paikantaa sen osan minua, jota en näe, mutta jonka tiedän olevan, tässä elämässä tai jossain toisessa. Menneessä, rinnakkaisessa, tulevassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *